kasvit ottavat abioottisia aineita ja muuttavat ne bioottisiksi eli elollisiksi kasvien rakenneosiksi kuten juuriksi, varsiksi ja lehdiksi. Ihmiset ja eläimet – kuluttajat – saattavat syödä näitä kasveja. Jotkin kuluttajat voivat joutua toisten kuluttajien suuhun. Kuluttajat tarvitsevat kasvi- ja eläinkuntaa ylläpidokseen; ne eivät voi käyttää abioottisia aineita sellaisenaan.

Tässä vaiheessa ”äänettömien työntekijöitten” eli lahottajien toiminta liittyy kiertokulkuun. Niiden tehtävänä on hajottaa monimutkaiset aineet yksinkertaisiksi aineiksi, muuttaa jätteet käyttökelpoiseen muotoon. Mitä tapahtuisi, jos kaikki lehdet, joita koskaan on pudonnut, olisivat jäljellä metsässä? Tai mitä siitä seuraisi, jos kaikki kuolleet eläimet, jotka koskaan ovat eläneet, olisivat yhä siinä paikassa, missä ne heittivät henkensä? Näihin jätteisiin olisi sidottuna liian paljon ainetta. Elämä ei voisi yksinkertaisesti jatkua sellaisissa olosuhteissa. Lahottajat kuitenkin hajottavat jatkuvasti kuolleitten kasvien ja eläinten aineita saattaen ainekset sellaiseen muotoon, että vihreät kasvit kykenevät käyttämään niitä. Näin kuolleista jätteistä saadaan elämää ylläpitäviä aineita.

Kun seuraavan kerran kävelet metsäpolulla, mikset kumartuisi hieman penkomaan maassa olevia lehtiä nähdäksesi, ovatko lahottajat tekemässä hiljaista työtään? Tarkastele myös maatuvaa tukkia, onko siinä sieniä tai värikästä limasientä.

On huomion arvoista, että Jumalan israelilaisille antama laki soi äänettömille työntekijöille mahdollisuuden suorittaa työnsä perusteellisesti. Maa piti jättää viljelemättä joka seitsemäs vuosi. (2. Moos. 23:10, 11) Sinä vuonna maa saattoi elpyä ja toipua. Mitä hyötyä oli kokonaisen vuoden pituisesta ajasta? Koska bakteerien ja sienten toimeliaisuus riippuu lämpötilasta, talven kylmyys estää lahottajia toimimasta. Kasvien jätteitä tavataan usein vielä keväälläkin. Sen tähden maa saattaa lopulta köyhtyä tyystin. Sen estämiseksi Jumalan laki varasi lahottajille sopivasti aikaa, jotta ne ehtisivät hajottaa kasvien ja eläinten jäännökset ja siten palauttaa abioottiset aineet maaperään.

Kuinka me voimme olla yhteistoiminnassa lahottajien kanssa? Me voimme käyttää jätteitä, kuten kompostia, hyödyksi vihannespalstoilla. Siellä missä kompostimultaa käytetään, maa saattaa olla tummaa ja runsasravinteista, kun taas naapuripalsta voi olla heikkokasvuista savea. Lahottajat eivät voi toimia vaahtomuovissa ja eräissä muissa muoviaineissa, sillä ne ovat biologisesti hajoamattomia ja ovat sen tähden arvottomia kompostikasassa.

Kun opimme tuntemaan paremmin luonnossa tapahtuvia kiertokulkuja, meidän pitäisi kiittää Jehova Jumalaa, Mahtavaa Luojaa, siitä, että hän äärettömässä viisaudessaan ei unohtanut varata tälle suurenmoiselle maapallolle olennaisen tärkeitä lahottajia, jotka tekevät hiljaista työtään koko ihmiskunnan siunaukseksi.

Verensiirrot: miksi monet suhtautuvat niihin uudella tavalla

”SANAA VERENSIIRROISTA LEVITETÄÄN.” Medical World News -lehden marraskuun 28. päivän numerossa 1977 oli näin otsikoitu artikkeli, joka tiedotti tuhansille yhdysvaltalaisille lääkäreille seuraavaa:

”370000:lle yhdysvaltalaiselle lääkärille ja sairaalavirkailijalle ojennetaan tässä kuussa 64-sivuinen taskukokoinen kirjanen Jehovan todistajat ja verikysymys. Miljoona rekisteröityä sairaanhoitajaa ja 320000 lakimiestä ja tuomaria saavat saman kirjasen, jonka vapaaehtoiset Jehovan todistajat antavat näille kaikille henkilökohtaisesti.”

Mutta yhdysvaltalaiset alan ammattilaiset olivat vain murto-osa niistä, jotka tavoitettiin. Sama aineisto annettiin myös Englannissa, Italiassa, Japanissa, Kanadassa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa ja monissa muissa maissa.

Me kaikki olemme kiinnostuneita terveydestämme, omastatunnostamme ja perusoikeuksistamme. Mutta me saatamme kysyä: Miksi tällaiseen valtavaan kampanjaan ryhdyttiin? Oliko se tärkeä? Miten lääkintähuollon ja lainopin ammattilaiset suhtautuivat siihen? Millaisia olivat tulokset?

Kuten Medical World News totesi, erikoiskampanja koski uutta kirjasta (ja nelisivuista lehtistä lisättäväksi potilasta koskevaan arkistoon), joka selittää, miksi miljoonat kristityt kautta maailman eivät hyväksy verensiirtoja. Lisäksi aineisto käsitteli potilaita ja lääkäreitä koskevia tärkeitä moraalisia ja eettisiä seikkoja. Ja se esitti ajatuksia herättäviä todisteita siitä, kuinka verensiirtojen asemesta käytettävillä vaihtoehtoisilla hoitokeinoilla on terve lääketieteellinen perusta.

Miten siihen suhtauduttiin?

Luettuaan aineiston eräs berliiniläinen sisätautiopin spesialisti sanoi: ”Minusta nämä selvitykset ovat erittäin tärkeitä jokaiselle lääkärille. En ole aiemmin ymmärtänyt asennettanne, mutta nyt voin arvostaa ja kunnioittaa sitä.”

Pohjois-Indianassa Yhdysvalloissa sijaitsevan lääketieteellisen klinikan johtaja sanoi rouva Don Hahnille: ”Siinä on erinomaista tietoa.” Itse asiassa hän sanoi pyytäneensä lääkäritovereitaan lukemaan sen. Joitakin viikkoja myöhemmin Fletcher Earles tarvitsi leikkausta ja hän lähestyi yhtä näistä toisista lääkäreistä. Miten asiaan suhtauduttiin? ”Ei ole mitään ongelmia.” Lääkäri sanoi, että klinikan johtaja oli pannut heidät kaikki perehtymään kirjaseen yhdessä. Miten leikkaus sujui ilman verta? Aivan mainiosti.

Curaçaossa Alankomaiden Antilleilla eräs johtava kirurgi sanoi T. R. Yeattsille: ’Minulla on jo kirjanen ja olen lukenut sen läpi. Olette oikeassa: veri on vaarallista.’ Hän sanoi (texasilaisen) tri Denton Cooleyn leikanneen hänetkin, ja niinpä hän luki kiinnostuneena tuoreet tiedot niistä sadoista avoimista sydänleikkauksista, jotka tri Cooley on hoitanut käyttämättä verta. Tämä lääkäri halusi tarjota anteliaan lahjoituksen Jehovan todistajien työlle.

Suhtautuminen oli luonnollisesti vaihtelevaa. Monet lääkärit, lakimiehet ja tuomarit ottivat vain kohteliaasti aineiston vastaan ja lupasivat lukea sen. Pieni joukko suhtautui hyvin kielteisesti sanomalla esimerkiksi, että he ovat sen ja sen kirkkokunnan uskollisia jäseniä ja että he eivät lukisi mitään toisen uskonnon tarjoamaa aineistoa. Tai kuten eräs lääkäri Seattlessa Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa uhosi: ”En aio lukea sitä siksi, että hankin toimeentuloni tekemällä verensiirtoja!”

Nuo olivat kuitenkin poikkeuksia. Monet tajusivat heti aineiston arvon. Nähtyään otsikon eräs lastentautiopin opettaja New Mexicon yliopistosta taputti käsiään ja sanoi:

”Arvostan todella tätä. Olemme koettaneet opettaa lääkäreitämme asennoitumaan vapaamielisemmin Jehovan todistajiin, mutta totta puhuen me emme olleet varmoja, millainen meidän oma asemamme oikeastaan oli. Me olemme tarvinneet juuri jotakin tällaista.”

Jotkut lääkärit olivat niin hyvillään Jehovan todistajat ja verikysymys -kirjasesta, että he puhuivat siitä innokkaasti virkatovereilleen. Los Angelesissa Kaliforniassa Yhdysvalloissa eräs lääkäri sai kirjasen ja yhteen hänen virkatovereistaan otettiin yhteyttä kaksi viikkoa myöhemmin. Nähdessään kirjasen toinen lääkäri sanoi: ”Pelkäsin, että olitte unohtaneet minut. Olen odottanut kirjastani, sillä olen kuullut siitä niin paljon! Aion lukea sen heti paikalla ja sen jälkeen säilyttää sitä kirjastossani tulevaa käyttöä varten.”

Julkisuus ja hyvä vastaanotto

Monet lääketieteelliset julkaisut panivat merkille tämän valistuskampanjan. Esimerkiksi Patient Care -lehdessä oli (15.12.1977) veren käyttöä käsittelevän kirjoituksen lisäksi kehystetty kirjoitus aiheesta ”Kun uskonnollinen periaate kieltää verensiirron”. Mainittuaan, että Jehovan todistajat kieltäytyvät verestä uskonnollisista syistä ja että he allekirjoittavat lääkärikunnan hyväksymän lomakkeen, joka vapauttaa lääkärit ja heidän apulaisensa ja sairaalan vastuusta, lehti kehotti lukijoitaan hankkimaan uuden kirjasen julkaisijoilta. The Journal of the Medical Society of New Jersey -lehti julkaisi tammikuun numerossaan 1978 sanasta sanaan nelisivuisen lehtisen, jollaisen jokainen Jehovan todistaja allekirjoittaa ja jonka hän antaa lääkärilleen pyytäen tätä liittämään sen häntä koskevaan arkistoon.

Kun eräs lääkäri San Antoniossa Texasissa Yhdysvalloissa kuuli Patsy Crossin mainitsevan veren, hän sanoi: ”Olen täkäläisen veripalvelun johtaja. Mitä teillä on?” Kun nainen alkoi selittää olevansa Jehovan todistaja, hän keskeytti iloisena: ”Ihmettelin, milloin te tulisitte! Texas Medicine -lehdessä tiedotettiin, että te tulisitte tuomaan jotakin aineistoa. Olen ollut halukas saamaan tämän. Olen jo nähnyt tämän kirjan ja lukenut siitä osan ja haluaisin tietenkin saada yhden itselleni. Minua kiinnostaa erikoisesti historiallinen näkökulma. Toivon jokaisen saavan tällaisen.”

Kirjaimellisesti kymmenet lääkärit, lakimiehet, lääketieteellisten kirjastojen hoitajat ja muut tilasivat Vartiotorni-seuralta kirjasia. Esimerkiksi filosofian lehtori Pittsburghista Pennsylvaniasta kirjoitti:

”Johdan lääketieteellisen etiikan oppikurssia ja olen hyvin kiinnostunut esittämään luokalle niitä ongelmia, joita Jehovan todistajat kohtaavat kieltäytyessään verensiirroista. Arvostaisin sitä, että lähettäisitte minulle kirjasenne.”

Luettuaan kirjasen jotkut vastasivat kirjeellä. Tri L. H. Cohn Harvardin lääketieteellisen tiedekunnan kirurgisesta osastosta kirjoitti:

”Hyvät Herrat

Sain äskettäin vastaanottaa lääketieteellistä aineistoa, joka käsittelee Jehovan todistajien suhdetta verensiirtokysymykseen. Arvostan suuresti näitä saamiani tietoja. Ne auttavat avoimia sydänleikkauksia vaativissa ongelmissa. Olemme tehneet monille potilaillemme, emmekä vain Jehovan todistajille, avoimia sydänleikkauksia käyttämättä verta, mutta olemme leikanneet lukuisia Teidän seuraajianne. Kiitän Teitä vielä kerran.”

Montefioren sairaalassa ja lääketieteellisessä keskuksessa bioetiikan stipendiaattina toimiva tri Richard Roelofs kirjoitti meille:

”Olen lukenut tuoreen julkaisunne suuresti kiinnostuneena . . . Tässä julkaisussa esitetyt asiat ja perustelut eivät ole tärkeitä ainoastaan lääkäreille, vaan myös sairaaloiden hallinnosta vastaaville, lakimiehille ja lääketieteen etiikkaa tutkiville filosofeille. 25 lisäkirjasta olisivat suureen tarpeeseen.”

Monet muut sairaalat ja lääkärit ottivat yhteyttä Jehovan todistajien paikallisiin seurakuntiin ilmaisten arvostuksensa ja vakuuttaen haluavansa olla yhteistoiminnassa. Heidän joukossaan oli sellaisiakin lääkäreitä, joihin Jehovan todistajat eivät voineet ottaa yhteyttä henkilökohtaisesti, ja niinpä he olivat joutuneet jättämään aineiston vastaanottoapulaiselle tai sairaanhoitajalle.

Jotkut kertoivat siitä, miten he olivat hoitaneet Jehovan todistajia erittäin menestyksellisesti. Eräs synnytys- ja naistentautien lääkäri Delawaresta kertoi:

”Eräs raskaana oleva todistaja tuotiin sairaalan kiireellisten tapausten huoneeseen, jossa olin työssä. Hänestä vuoti verta nähtävästi eteisistukkana tunnetun komplikaation vuoksi. Vaikka henkilökunta oli jo tehnyt hänelle ristikokeen verensiirtoa varten, kunnioitin hänen vakaumustaan ja hoidin hänen šokkiaan. Kun tutkimuksissa ilmeni, että tarvittiin pikainen keisarileikkaus, suoritin sen. Hänen ’veriarvonsa’ laski kriittisen alas eli 3 grammaan, ja henkilökunta otti yhteyttä tuomariin ja hankki puhelimitse oikeusistuimelta valtuudet veren antamiseen. Mutta kieltäydyin siitä hänen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi, ja minua varoitettiin, että minut voitaisiin pidättää oikeusistuimen halveksunnasta. Hänen tilansa kohentui dekstraanilla ja rautaruiskeilla, ja hänen hemoglobiiniarvonsa kohosivat. Äiti ja terve lapsi lähtivät sairaalasta hyvässä kunnossa.”

Henkilökuntaan kuuluva lääkäri Kalifornian yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta arvosti kirjasta ja sanoi:

”Eräs maailman arvostetuimmista kirurgian professoreista leikkasi [täällä] viime vuonna Vaterin ampullassa olleen syövän erittäin vaikealla Whipplen menetelmällä ilman verensiirtoa potilaan vaatimuksesta. Olen iloinen voidessani kertoa, että potilas toipui erinomaisesti.”

Se on ”erittäin vaikea”, koska siinä on kysymys laajasta vatsaleikkauksesta ja sisäelinten uudelleenjärjestelystä. Kuitenkin tämä lääkäri kirjoitti sen erinomaisen onnistumisen vahvistaneen sen näkemyksen, ”että Jehovan todistajia voidaan leikata menestyksellisesti ilman verensiirtoja ’rauhallisuuden, erittäin suuren huolellisuuden ja kohtalaisen taidon avulla ja olemalla myös hyvässä yhteistoiminnassa nukutuslääkärin kanssa’”.

Lääkärikunta halusi auttaa

Monet lääkärikunnan jäsenet osoittivat niin suurta arvostusta, että he auttoivat Jehovan todistajia kampanjan perusteellisessa toteuttamisessa.

New Foundlandissa eräs sairaala otti yhteyttä sikäläiseen toimistoomme ja pyysi ”300 kirjasta jaettaviksi sairaalan sairaanhoitajille”. Memorial-yliopistossa toimiva lääkäri halusi 65 ylimääräistä kirjasta kaikkia lääketieteen opiskelijoita varten. Auburnista New Yorkin osavaltiosta tulee tieto sairaanhoito-oppilaasta, jonka koulutus oli lähellä päättymistä. Hän oli niin haltioissaan näiden tietojen johdosta ja niin halukas kertomaan niistä toisille, että ”hän vei kirjasen yliopistoon ja monistutti sen kokonaisuudessaan. Jotta monisteista olisi hyötyä toisille sairaanhoito-oppilaille, hän kiinnitytti niitä ilmoitustaululle.”

Kun San Diegossa Kaliforniassa sijaitsevan yliopistollisen sairaalan edustajalta kysyttiin, kuinka monta kirjasta haluttiin, vastaus oli 300, ’jotta kaikki osastojen valvojat ja muut tällaista tietoa kaipaavat saisivat sen’. Todistajalla, joka kävi siellä, oli silloin vain 50 kirjasta, ja hänen oli myöhemmin palattava tuomaan 250 kappaletta. Ann Arborissa Michiganin osavaltiossa sairaalan hallintovirkailija pyysi 66 kirjasta ja lehtistä. Sen jälkeen hän lähetti kaikille muille hallintovirkailijoille odotettavissa olevaa käyntiä koskevan muistion. Heitä tapaamassa käynyt todistaja kertoo: ”Sain lämpimän ja sydämellisen vastaanoton. He ottivat kukin 30–40 kirjasta. Lisäksi he kertoivat minulle aikovansa tehdä tämän asian tunnetuksi säännöllisissä kokouksissaan.”

Los Angelesissa Kaliforniassa eräs suuri sairaala halusi 800 kirjasta jaettaviksi palkkašekkiensä mukana. Harborin yleissairaalan hallintovirkailijalle muistui mieleen kokemus todistajasta, joka sairasti parantumatonta tautia. Kunkin neljän leikkauksen yhteydessä ’nainen oli säilyttänyt tyynesti verta koskevan kantansa selittäen raamatulliset syynsä siihen’. Hän ihaili niin paljon naisen rohkeutta ja myönteistä asennetta, että kun tämä lopulta kuoli, hän meni hänen hautajaisiinsa, ja todistaja oli ainut potilas, jonka hautajaisissa hän oli milloinkaan ollut läsnä. Hän halusi 50 kirjasta osaston valvojia ja apulaisia varten.

Myös sairaanhoitajat hyötyivät tällaisesta avusta. Eräs missourilainen hallintovirkailija käytti muutaman pyydetyn minuutin asemesta puolitoista tuntia kysymysten tekemiseen vierailevalle Jehovan todistajalle. Hallintovirkailija ilmaisi arvostavansa ”tällaista tarpeellista ymmärtämystä” ja hän huolehti siitä, että jokainen sairaanhoitaja saisi kirjasen. Sen jälkeen hän järjesti kolme Jehovan todistajaa ”puhumaan puoleksi tunniksi kaikille kolmessa vuorossa työskenteleville sairaanhoitajille. Sairaala jopa maksoi hoitajille tästä ajasta.”

Arizonassa Sairaanhoitajaliiton virkailija antoi toisenlaista apua. Aineisto teki häneen ”suuren vaikutuksen”, ja hän antoi 555 osoitelappua, jotta kaikille sairaanhoitajille voitaisiin lähettää kirjanen.

Vaikuttiko kampanja lääkärikunnan näkemyksiin?

Verta koskevan aineiston jakaminen oli tarkoitettu pääasiassa informaatiota antavaksi. Kuitenkin monet lääkärikunnan jäsenet alkoivat ajatella uudella tavalla.

Rouva Beverly Perrin jätti kirjasen lastenlääkärilleen. Kuukautta myöhemmin hän toi viisivuotiaan tyttärensä Joyn tarkastukseen. Lääkäri sanoi: ”Olen, kuulkaa, sitä mieltä, että olipa tämän aineiston kirjoittanut kuka tahansa, hänen pitäisi olla Yhdysvaltain suurlähettiläs. Se on osattu esittää niin hienotunteisesti. Vaikka aihe olikin näin arkaluonteinen, sen luettuaan saattoi helposti olla vakuuttunut.”

Rouva Janice Cartwright tarvitsi suurta leikkausta. Hän meni kirurgin luo Philadelphiassa Pennsylvaniassa, mutta tämä sanoi painokkaasti, ettei hän koskisi yhteenkään Jehovan todistajaan. Hän suostui kuitenkin siihen, että hän yrittäisi löytää toisen kirurgin ja otti vastaan Veri-kirjasen. Muutaman viikon kuluttua Cartwrightit tapasivat hänet uudestaan. Hän ei ollut saanut toista kirurgia, mutta hän sanoi huolehtivansa itse leikkauksesta. Miksi? Hän selitti, että hän ”luki kirjasen ja ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän luottaisi kirurgisiin taitoihinsa ja leikkaisi ilman verta.” Leikkaus sujui hyvin ja rouva Cartwright toipui nopeasti.

Arizonassa verikysymys nousi esiin keskosena syntyneen 1,8-kiloisen tytön tapauksessa, jolla oli maksavaivoja. Hänen vanhempansa, José ja Carmen Sandoval, selittivät vakaumuksensa lääkärille. Lääkäri sanoi, ettei hän voinut hyväksyä heidän näkemystään, ja uhkasi mennä oikeuteen poistaakseen lapsen heidän holhouksestaan. Mutta hän suostui odottamaan hieman ja lukemaan kirjasen. Se teki häneen suuren vaikutuksen, ja hänen asenteensa muuttui. Pienokainen parani taitavassa hoidossa, ja nyt hän ”pursuaa hyvää terveyttä”. Entä lääkäri? Hän sanoi Sandovaleille, että jos verikysymys nousisi jälleen esiin, hän olisi enemmän kuin halukas hoitamaan tyttöä.

Pittstownissa New Jerseyn osavaltiossa kohdun poistoa tarvitseva potilas selitti naistentautien lääkärille, ettei hän voisi ottaa verta. Lääkäri vastasi huokaisten: ”No, se merkitsee yhtä riskiä lisää.” Hän kuitenkin suostui leikkaamaan ja lukemaan kirjasen. Todistaja kertoo:

”Kun tohtori tuli leikkaussaliin ja näki muutamia valmiina olevia veriyksikköjä, hän sanoi kovalla äänellä: ’Mitä varten nuo ovat täällä? Rouva –– on Jehovan todistaja ja hänellä on oikeus kieltäytyä verestä. On vastoin tuota oikeutta edes pitää niitä täällä. En ole tilannut niitä, ja haluan, että ne viedään pois täältä.’”

Nainen toipui ja meni kotiin. Kaksi viikkoa myöhemmin hänen oli soitettava eräälle erikoislääkärille tyttärensä kitarisojen poistamisesta. Kun tuli puhe verestä, lääkäri meni aivan pois tolaltaan ja sanoi: ”En aio leikata sidotuin käsin!” Nainen mainitsi gynekologin, joka oli leikannut hänet ilman verensiirtoa. Se muutti erikoislääkärin asenteen. Hän leikkasi myöhemmin tytöltä kitarisat. Kun äiti palasi jälkeenpäin gynekologin luokse tarkastukseen, tämä kysyi: ”Kuinka tyttärenne leikkaus onnistui?” Kuinka hän tiesi siitä? Hän vastasi:

”Kun te kerroitte tyttärenne lääkärille puhelimessa, että minä suoritin kohdun poiston ilman verta, se järkytti häntä. Hän tuli luokseni ja oli täysin poissa tolaltaan. Mutta minä selvitin hänelle tilanteen. Annoin hänelle kirjasenne ja kerroin hänelle, ettei hänellä ollut oikeutta pakottaa moraalia koskevia mielipiteitään teille.”

Niin, ensimmäinen lääkäri oli vakuuttunut asiasta ja auttoi virkatoveriaan tulemaan myös vakuuttuneeksi siitä.

Muutamaa kuukautta ennen kampanjan alkua rouva Hilda Meeks oli selittänyt asennettaan lääkärille Genevassa Ohion osavaltiossa. Lääkäri uskoi omantuntonsa pakottavan hänet toimimaan vastoin naisen kantaa, ja hän kehotti tätä etsimään toisen lääkärin. Kun kirjaset saatiin käyttöön, nainen vei hänelle yhden kirjasen. Rouva Meeks selittää:

”Lääkärin vastaanottoapulainen soitti minulle seuraavana aamuna ja sanoi: ’Tohtori pyytää teitä käymään ja noutamaan sen pienen kirjasen. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että hän voi olla yhteistoiminnassa kanssanne tässä kysymyksessä.’”

Viikko sen jälkeen, kun Göteborgissa Ruotsissa lääketieteen opiskelijoille ja opettajille oli annettu 100 kirjasta, kaksi Jehovan todistajaa kutsuttiin keskustelutilaisuuteen. Jotkut opiskelijat olivat melko kriittisiä erityisesti sen suhteen, onko vanhemmilla oikeutta päättää alaikäisten lasten puolesta. Sen jälkeen eräs kirurgian opettaja nousi ja sanoi, että asiaa liioitellaan kovasti ja että joukko kirurgeja ja johtavia lääkäreitä oli yhtä mieltä siitä, että verensiirrot ovat harvoin tarpeellisia, jopa sellaisissa tapauksissa, joissa verta oli annettu väkisin jollekulle. Hän lisäsi: ”Aika on todistanut Jehovan todistajien puolesta.”

Hengelliset asiat alkavat kiinnostaa enemmän

Useat lääkärit ja lakimiehet kiinnostuivat enemmän hengellisistä asioista luettuaan Raamattuun perustuvan aineiston.

Sen jälkeen kun Veri-kirjasta jaettiin Italiassa, eräs Jehovan todistaja on keskustellut Raamatusta säännöllisesti neurokirurgin kanssa, joka sanoi: ”Työskenneltyäni ankarasti koko päivän ja käsiteltyäni jatkuvasti aineellisia ihmisruumiita tunnen tarvetta olla kiinnostunut hengellisistä asioista.” Avellinosta Italiasta kotoisin oleva Jehovan todistaja kirjoittaa: ”Olen aloittanut säännöllisen raamatuntutkistelun lääkärin kanssa [joka luki kirjasen]. Hän on erittäin harras Jumalaan uskova, ja hän on sanonut: ’Haluaisin olla teidän kaltaisenne mies, joka on täysin antautunut Jumalalle ja Hänen työlleen.’”

Lorraine Sanchez tarjosi kirjasta asianajajalle Las Vegasissa Nevadassa Yhdysvalloissa. Tämä oli jo lukenut kirjasen ja sanoi:

”Opiskeltuaan lakimieheksi ja läpäistyään tutkinnot ihminen ei vielä tiedä kaikkea, mitä laista on tiedettävä. Samoin minusta lääkärit eivät tiedä kaikkea, mitä verestä on tiedettävä. Jokaisen ihmisen veri on ainutlaatuista. Alan nyt oppia, mitä Jumala ajattelee verestä.”

Kun hän edelleen esitti ajatuksia maailman tilanteesta, keskustelu kääntyi siihen, mitä Raamattu sanoo meidän elämisestämme ”viimeisissä päivissä”. Todistaja jätti hänelle kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Todistajan palattua lakimiehen kutsusta tämä sanoi:

”En ole eri mieltä mistään, mitä luin tästä pienestä kirjasta. Huomasin joidenkin asioiden eroavan huomattavasti niistä uskonnollisista käsityksistä, joiden mukaan minut kasvatettiin. Sanoin vaimolleni, että haluan olla Jehovan todistaja. Olen käyttänyt melkein ihmisiän kaikkien näiden kirjojen tutkimiseen [hän osoitti lakikirjastoaan] ja olen päättänyt, ettei ole liian myöhäistä. Aion tutkia Raamattua.”

Vierailija selitti Jehovan todistajain raamatuntutkistelupalvelua. Hän vastasi, että hänen vaimonsakin oli kiinnostunut, ja hän kutsui todistajan kotiinsa tutkimaan heidän kummankin kanssa.

Lakimiehet ja tuomarit

Monet muut lainoppineet suhtautuivat suotuisasti kampanjaan ja Veri-kirjasen sisältämiin tietoihin.

Gregory King on New Yorkin osavaltion korkeimman oikeuden yhteydessä toimiva hallintovirkailija. Koska hän on Jehovan todistaja, hän antoi kirjasen yhdelle oikeuden tuomareista, joka teki sen jälkeen paljon kysymyksiä verestä. Lopuksi hän ilmaisi hämmästyksensä sanomalla, ettei hän ollut milloinkaan tiennyt todistajien ottavan vastaan verettömiä vaihtoehtoja ja että hän oli erehtynyt luulemaan heitä sellaisiksi, jotka taistelevat jonkinlaisesta ”oikeudesta kuolla”. Tuomari sanoi, että tällainen asia esitetään oikeudessa yleensä yksipuolisesti. Koska hän oli sitä mieltä, että muutkin tuomarit haluaisivat kuulla Jehovan todistajien kannan asiasta, hän antoi luvan käyttää sisäistä postijärjestelmää jokaisen tuomarin tavoittamiseksi.

Pasadenassa Kaliforniassa kävi samoin. Kuultuaan, mitä kirjasessa oli, eräs tuomari sanoi: ”Olen aina ihmetellyt, miksi Jehovan todistajat eivät ota verensiirtoja. Luulen saavani sen nyt selville.” Vaikka todistaja oli pyytänyt vain muutaman minuutin, tuomari keskusteli asiasta runsaan tunnin ja teki mahdolliseksi sen, että kaikki hänen valvonnassaan olevat muut tuomarit saivat kirjasen.

Jätettyään kirjasen vauraalla Washingtonin (D.C.) esikaupunkialueella asuvalle asianajajalle Gladys Clemmons sai kirjeen, jossa sanotaan:

”Luin hyvin kiinnostuneena minulle jättämänne lehtisen, jossa selitetään, miksi Jehovan todistajat vastustavat verensiirtojen ottamista. Kirjoitus oli hyvin mielenkiintoinen, ja uskon, että selitys oli vakuuttavaa.”

Erään yhdysvaltalaisen asianajajatoimiston lakimies kirjoitti vastaavasti:

’Olen lukenut suuren innostuksen vallassa kirjasen, jonka annoitte minulle perjantaina 7. lokakuuta 1977. Siinä herätetyt lääketieteellis-lainopilliset kysymykset ja niihin annetut vastaukset ovat tehneet minut vakuuttuneeksi siitä, että viime kädessä Jehovan todistajille tulee suoda kaikki mahdollisuudet päättää, tehdäänkö jollekulle heidän jäsenistään verensiirto vai ei. Uskon sen olevan perustuslain takaama perusoikeus.’

Orlandossa Floridan osavaltiossa sijaitsevan tuomioistuimen nuoriso-osaston tuomari lausui: ”Uskon lujasti uskonnonvapauteen. Mielestäni tämä kirjanen on minulle suureksi avuksi, jotta voin ymmärtää näkemystänne verensiirrosta.” Toinen tällainen tuomari Orlandosta sanoi: ”Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte tuomaan minulle tämän kirjasen, sillä olen usein ihmetellyt, miksi Jehovan todistajat eivät suostu ottamaan verta. Minä jopa pyysin pappiani näyttämään sen minulle Raamatusta, mutta hän sanoi, ettei hän tiennyt, missä se on.”

Kalifornialainen tuomari kertoi Ralph Hainsworthille:

’En milloinkaan ymmärtänyt, miksi Jehovan todistajat kieltäytyvät verestä. Luettuani kirjasen ja etsittyäni raamatunpaikat tajusin, että kysymyksessä on puhdas ja yksinkertainen uskonnollinen syy.’ Antaisiko hän oikeudenpäätöksen, joka oikeuttaa antamaan verta pakolla? ’Ehdottomasti en; tällainen kysymys ei kuulu tuomioistuimelle. Se on uskonnollinen kysymys, johon tuomioistuimien ei tulisi sekaantua.’ Mitä on sanottava alaikäisen lapsen tapauksesta? ’Se olisi vaikeaa, mutta luettuani kirjasen ymmärrän, että vanhemmat vastaavat lapsistaan niin ruumiillisesti kuin hengellisestikin. Panen kirjasen arkistooni. Se, että verikysymys on pääasiassa uskonnollinen eikä lääketieteellinen kiistakysymys, teki minuun syvimmän vaikutuksen.’

Mainio opetusväline

Monin paikoin verta koskevaa aineistoa tullaan käyttämään lääke- ja lakitieteen opiskelijoiden opettamisessa.

Camillo Iacoboni jätti kaksi kirjasta lääkärille, joka vastaa sairaanhoidon opetuksesta Towsonin valtionyliopistossa Marylandin osavaltiossa. Herra Iacobonin palatessa takaisin seuraavalla viikolla hänelle kerrottiin, että osaston henkilökunta oli käynyt aineiston läpi ja että he halusivat 175 kirjasta, yhden kullekin sairaanhoito-oppilaalle ja opettajakunnan jäsenelle. Lääkäri sanoi: ”Kukin opiskelija tulee käyttämään kirjasia täydentävänä aineistona hoitoon vaikuttavia uskonnollisia käsityksiä käsittelevällä kurssilla.

Entä tohtorit ja lakimiehet? Lubbockin yliopistossa Texasissa lääketieteellisessä tiedekunnassa suoritettavista tutkimuksista vastaava lääkäri halusi tarkastella kirjasta. Kun herra L. St. Clair palasi, lääkäri oli tutkinut sitä dekaanin kanssa ja he olivat päättäneet, että joka vuosi lääketieteen opiskelijoiden tulee perehtyä kirjaseen. He pyysivät aluksi 185 kirjasta ja merkitsivät paikallisen todistajan neuvonantajaksi, joka selittää Raamatun kantaa tuleville lääkäreille. Herra St. Clair otti myös yhteyttä lakitieteellisen tiedekunnan dekaaniin, joka päätti: ”Jos toimitatte nämä kirjaset, me liitämme ne opinto-ohjelmaamme. Me tarvitsemme 465 kirjasta.”

Todistaja, joka hoiti kirjaskampanjan San Antoniossa Texasissa totesi: ”Olen ollut 60 vuotta Jehovan todistajien yhteydessä, ja tämä kampanja tarjosi oivallisimman näytteen tärkeän hankkeen toteuttamiseksi tarvittavasta innosta ja yhteistoiminnasta.”

Mitä on sanottava niistä monista lääkärikunnan jäsenistä, jotka saivat verta koskevaa hyödyllistä aineistoa? Newyorkilainen lääkäri kirjoitti:

”Me lääkärit olemme täysin selvillä siitä, että Jehovan todistajat tekevät tärkeää työtä levittäessään käsityksiään. Heillä on ollut syvä vaikutus lääketieteelliseen ajatteluun.”

Tämä maailmanlaajuinen valistuskampanja on ollut todella hyvin antoisa monin tavoin.

Laulaminen oli koko elämäni

OLIN onnellinen, jännittynyt ja melko tavalla hermostunut. Minun oli aika pitää konsertti erään Itä-Euroopan maan kansallisessa taidegalleriassa. Kaikki viihdetaiteilijat ovat hermostuneita esityksen alussa, jopa vanhat veteraanitkin, eikä tämä tunne ollut mitenkään uutta minulle. Miksi sitten olin niin jännittynyt ja onnellinen? Ensi kertaa poikani, taitava pianisti, olisi säestäjänäni, ja toivoimme onnistuvamme oikein hyvin.

Määräaikana tulimme lavalle, ja gallerian johtaja esitteli minut ja poikani. Ramppivalojen yli saatoin nähdä selvästi kuulijoiden kasvot hyvin valaistussa salissa. Heidän joukossaan oli gallerian yhteydessä toimivia professoreita ja muita erittäin hyviä musiikin asiantuntijoita. He ymmärsivät saksaa, jolla laulaisin, ja saattaisivat siten seurata sekä sanoja että musiikkia. Kaikki kuuntelivat meitä hyvin tarkkaavaisesti.

Esitin aluksi valikoiman Brahmsin kappaleita ja sitten joitakin Schubertin ja Mozartin lauluja. Poikani ja minä olimme kuin yhtä. Hermostuneisuus hävisi muutamassa minuutissa, kun tunsimme vaistomaisesti saaneemme kosketuksen yleisöön. Innokkaat kättentaputukset seurasivat jokaista esitystä. Konsertin lopussa suosionosoitukset jatkuivat vielä pitempään, ja meidät kutsuttiin lavalle yhä uudelleen. Lavan taakse tuli monia vierailijoita esittämään onnittelujaan.

Tuo konsertti pidettiin kymmenen vuotta sitten, mutta yhä pidän sitä yhtenä 15-vuotisen ammattimaisen laulajanurani kohokohtana. Myöhemmin vuonna 1971 heinäkuussa Washingtonissa (D.C.) pidetty konsertti on myös miellyttävä muisto. Siellä kuten muuallakin havaitsin, että musiikkia rakastavat nauttivat musiikista ja laulajan kyvystä tulkita sitä oikein, vaikka he eivät ehkä ymmärtäisikään kieltä, jolla sitä lauletaan.

Koska olen lyyrinen sopraano, olen erikoistunut laulamaan klassisten oopperoiden ja operettien osia. Se on äänenkäytön