Miten sähkötahdistin auttoi minua
KUN lääkäri kumartui kuuntelemaan syntymättömän lapsen sydämen lyöntejä, hän tiesi heti, että jokin oli pahasti vinossa. Sikiölle normaalin 120 lyönnin sijasta sydän löi toisinaan vain 48 kertaa minuutissa. Lääkäri kutsui viipymättä muita lääkäreitä määrittelemään ongelman syytä. Ennen kuin taudin määritys voitiin suorittaa, minä synnyin kuukautta normaalia aikaisemmin 11. syyskuuta 1944. Sydämeni löi todellakin ainoastaan 48–60 kertaa minuutissa. Mikä oli syy? Kammiokatkos.
Kammiokatkos kuulostaa pahemmalta kuin se onkaan. Minun tapauksessani se merkitsee sitä, että eteiset sykkivät normaalisti, mutta viesti ei aina mene perille kammioihin saakka. Tämä aiheuttaa sen, että kammioni sykkivät paljon hitaammin, noin 30–40 kertaa minuutissa, kun taas eteiset sykkivät 60–80 kertaa minuutissa. Koska kammiot suorittavat varsinaisen sydämen pumppuamistoiminnan, sain ainoastaan puolet keskivertoihmisessä virtaavasta verestä. Lääkäri arveli, että olin ensimmäinen muistiin merkitty tapaus, jolla tällainen sydänvika todettiin ennen syntymää. Äidilleni kerrottiin, että eläisin vain vähän aikaa, koska lääketiede ei tuntenut parannuskeinoa tällaiseen ongelmaan.
Erittäin vaikean ensimmäisen vuoden jälkeen aloin päästä tasapainoon ja vahvistua. Lapsuudessani oli tarpeellista rajoittaa ruumiillisia toimintojani ankaralla kädellä. Minun piti ottaa usein päiväunia, enkä voinut osallistua koulussa voimistelu- tai urheilutunneille. Ystäväpiirini koostui melkein yksinomaan Jehovan todistajista, jotka olivat aina ymmärtäväisiä ja huomaavaisia erikoisrajoitusteni vuoksi, ja kuitenkin he ottivat minut mukaan toimintoihinsa. Olin lähes parinkymmenen ikäinen, kun käännyimme seuraavan kerran lääkärin puoleen, mutta hän sanoi, ettei mitään muuta voida tehdä.
Aloin alistua ruumiillisiin rajoituksiini ja tajuta, että minun tarvitsi noudattaa varovaista elintapaa, jos aioin pysyä elossa. Päästyäni lukiosta huomasin, että voin tehdä osa-ajan työtä, ja se auttoi minua maksamaan kustannuksiani perheessä. Noin puolentoista vuoden ajan kykenin olemaan joka toinen kuukausi ”tienraivaajana” ja käyttämään vähintään 75 tuntia näiden kuukausien aikana kertoakseni kristillisestä uskostani toisille. Se oli nuoruusikäni kohokohta.
Saan sähkötahdistimen
Vuoden 1965 lopulla tätini, joka on sairaanhoitaja, joutui tekemisiin sydän- ja verisuonitautilääkärin kanssa, joka oli erittäin kiinnostunut sähkötahdistimena tunnetun lääketieteellisen hoitokeinon kehittämisestä. Tätini teki tälle lääkärille kysymyksiä ja selitti nimenomaisia olosuhteitani. Hän kysyi, auttaisiko sähkötahdistin minua. Sovittiin ensimmäisestä käynnistä. Muutamien alustavien kokeiden jälkeen tämä harvinaisen huomaavainen lääkäri sanoi olevansa melko varma siitä, että keinotahdistin parantaisi suuresti tilannettani.
Lääkäri selitti, että tahdistin on pieni paristokäyttöinen elektroninen laite, joka on tavallisesti suljettu kokonaan kovaan muovikoteloon, ja siihen on kytketty pistokkeilla sydänlihakseen menevät johdot. Se aikaansaa sydänlihaksessa jännitemuutoksia ja saa lihaksen supistumaan ja siten pumppuamaan verta. Tällaiset sydänlihakseen menevät säännölliset sähköimpulssit aikaansaavat joka kerta sykäyksen, niin että seurauksena on kohtuullisen normaali sydämen lyöntitiheys.
Käytössä on monenlaisia tahdistimia. Ensimmäiset laitteet olivat kiinteänopeuksisia. Ne toimivat järkähtämättä ennalta asennetulla nopeudella, joka oli yleensä 72 sykäystä minuutissa. Kuitenkin tarpeen mukaan toimiva laite on yleisin. Kun sydän ei tahdista itse itseään, laite aistii sen ja alkaa toimia. Mutta kun sydän jälleen tahdistaa itse itsensä, laite aistii senkin eikä häiritse sydämen toimintaa.
Lääkäri sanoi, että hän haluaisi minun saapuvan sairaalaan erikoistutkimuksia varten, joihin sisältyi sydämen katetrointi. Tässä lopullisessa tutkimuksessa käsivarsiini tehtiin pienet viiltohaavat, ja suonieni kautta työnnettiin putkia aina sydämeeni saakka. Olin koko ajan hereillä ja tietoinen siitä, mitä tapahtui!
Erään kerran minuun oli työnnetty samanaikaisesti neljä katetria, kaksi kumpaankin käsivarteeni. Näin lääkärit kykenivät tutkimaan, oliko sydämeni seinämissä ja onteloissa reikiä tai epämuodostumia. He kykenivät jopa kytkemään tahdistimesta tulevat johtimet suoraan sydänlihakseen ja kokeilemaan nähdäkseen, korjaisiko tahdistin ongelmani. Tulokset osoittivat, että tahdistin poistaisi sydänkatkokseni ja nostaisi sydämenlyöntini sille normaalille nopeudelle, mikä oli ennalta asennettu tahdistimeen. Lääkärit eivät löytäneet sydämestäni muita vikoja.
Kuukautta myöhemmin 23. tammikuuta 1966 koitti se päivä, jona tahdistin oli määrä asentaa ruumiiseeni. Vatsaani tehtiin haava, johon vaihdettava tahdistinlaite upotettiin. Syynä vatsan alueelle sijoittamiseen oli se, että painoin tuolloin vain 43 kiloa, ja se oli ruumiini pullein kohta! Toinen haava tehtiin keskimmäisten kylkiluitteni väliin. Sitä tarvittiin tahdistimesta tulevien johtimien liittämiseksi sydämeen. Itse asiassa johtimet ommeltiin sydänkammiokudokseen, jotta tahdistimen sähköimpulssit saisivat hyvän kosketuksen.
Uuden elämän alku
Toivuin nopeasti ja saatoin lähteä sairaalasta kymmenen vuorokauden kuluttua. Ystäväni ja perheeni huomasivat, että olin punainen kuin keitetty rapu, sillä verisuonissani kiersi nyt kovaa vauhtia tavallista enemmän verta. Kuuden viikon toipilasajan jälkeen palasin työpaikalleni vain huomatakseni, että työni oli lopetettu poissa ollessani. Saatoin hieman myöhemmin löytää muuta työtä, enkä yhtään liian aikaisin, sillä aloin nyt kehittää uusia päämääriä ja asenteita.
Ensimmäiseksi minun oli lakattava ajattelemasta: ”Ei, en voi tehdä sitä” ja alettava ajatella: ”Kyllä, luulen voivani tehdä sen.” Olihan minulla yhä rajoituksia, mutta aloin oppia uusia rajoja erityisesti ruumiillisten toimintojen alueella. Saatoin nyt tehdä kokopäivätyötä. Lopulta muutin omaan asuntoon, ja ensi kerran elämässäni ajattelin avioliittoa.
Olin tavannut tulevan vaimoni iltana, joka edelsi ensimmäistä tahdistimen asennusleikkausta. Hän puhuu yhä siitä, miten hän ajatteli tämän nuoren miehen puhuneen aivan mahdottomia, mutta huomasi myöhemmin, että se oli kaikki täyttä totta. Rupesin tekemään ankarasti työtä selviytyäkseni yhteensä 8000 markan suuruisista monenlaisista lääkärinlaskuista ja myös kalustaaksemme kotiamme solmittuamme avioliiton. Pystyin osoittamaan perheelleni ja ystävilleni, että olin ruumiillisesti kykenevä ylläpitämään vaimoa ja perhettä.
Menimme naimisiin vuonna 1967. Ensimmäisen lapsemme odotettuun syntymään liittyi melkoisesti levottomuutta. Se johtui siitä, että pelkäsimme lapsemme perivän sydänvikani. Lääkärini mielestä mahdollisuudet olivat niin vähäiset, ettei huoleen olisi aihetta, mutta olimme kuitenkin huolissamme. Kun tyttö lopulta syntyi, hänellä oli terve sydän, ja me tunsimme suurta helpotusta.
Tahdistimia vaihdetaan
Tahdistimeni oli kaksi vuotta toimiva malli, sillä paristot kestävät ainoastaan tuon ajan. Nuo kaksi vuotta tuntuivat hyvin lyhyiltä. Sen jälkeen minun oli palattava sairaalaan vaihtotahdistimen asentamiseksi. Tällä kertaa leikkaus oli paljon helpompi. Lääkäri teki vain haavan, leikkasi lihan pois tahdistimen päältä, irrotti siitä johtimet, otti sen pois ja kiinnitti uuden tahdistimen. Sitten hän ompeli haavan kiinni. Se suoritettiin yleisnukutuksessa ja kesti noin tunnin. Vietin kolme vuorokautta sairaalassa, ja viikon kuluttua kykenin palaamaan työhön.
Aluksi tahdistin tuntui vyössäni olevalta suurelta soljelta, ja se hieman törrötti vatsani alueella. Kun ajan mittaan painoni lisääntyi 43 kilosta 60 kiloon, lääkäri saattoi sijoittaa vaihtokappaleen hieman syvemmälle, ja siitä tuli huomaamattomampi.
Seuraava vaihtotoimenpide oli suunnilleen samanlainen kuin edellinenkin. Mutta sitten vuonna 1972 lääkäri ryhtyi käyttämään uutta menetelmää. Tulin sairaalaan avohoitopotilaana, ja leikkaus suoritettiin valveilla ollessani; saatoin seurata sitä! Ensin minulle tehtiin paikallispuudutus. Sen jälkeen tehtiin haava, ja vanha tahdistin korvattiin uudella. Siihen kului lähes tunti, ja ensimmäistä viiltoa ja puudutuspistoja lukuun ottamatta ei ilmennyt mitään todellista hankaluutta. On kuitenkin selvää, että kun ihmistä leikataan hänen ollessaan valveilla, se voi aiheuttaa hieman jännitystä.
Onnistuin pitämään jostakin kiinni, ja otin niin lujan otteen, että käsiäni särki jälkeenpäin. Koetin pitää mieleni poissa siitä, mitä tapahtui, puhumalla lakkaamatta tuon tunnin ajan. Jokainen lääkärin tekemä vähäinen liike voimistui ruumiissani. Tuntui siltä, että hän ikään kuin hämmensi sisuksiani, vaikka todellisuudessa liike oli hyvin vähäistä. Kun tunti oli kulunut, me laskimme leikkiä ja naureskelimme. Sen jälkeen pukeuduin ja kävelin autolle ajaakseni kotiin.
Tämä uusi menetelmä on paljon halvempi, koska enää ei tarvitse jäädä sairaalaan. Myös toipumisaika on lyhyempi, sillä elimistön ei tarvitse voittaa yleisnukutuksen vaikutuksia. Kykenin palaamaan työhön kolmen päivän kuluttua.
Uusien tahdistimien etuna on se, että lääkäri voi tehdä eräitä säätöjä ruumiin ulkopuolelta. Esimerkiksi tarpeellinen sykintänopeus, kuten esimerkiksi 60, 70, 80 tai 90 lyöntiä minuutissa, voidaan säätää pienen elektronisen rasian avulla. Lisäksi sähköimpulssin voimakkuus voidaan säätää pieneksi, keskisuureksi tai suureksi. Jos siis jonkin terveydellisen ongelman tai tavallisuudesta poikkeavan toimintakauden vuoksi tarvitaan muutosta, sydämen lyöntejä voidaan säätää käymällä lääkärin vastaanotolla. Vuonna 1973 saatoin käydä Israelissa Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran järjestämällä matkalla. Lääkäri lisäsi sydämenlyöntejäni 80 lyöntiin minuutissa, ja se osoittautui niin tyydyttäväksi, että olemme pitäneet sen sellaisena siitä lähtien.
Siunauksia joita seuraa onnettomuus
Se oli hyvin onnellista aikaa elämässäni. Minulla oli suurenmoinen vaimo, kaksi kaunista tytärtä, mukava asunto ja työ, josta liikeni runsaasti aikaa kristillisiin toimintoihin. Palvelin myös vanhimpana kristillisessä seurakunnassa. Monet kristityistä veljistäni ja sisaristani eivät ollenkaan arvanneet, että elämäni oli ollut aiemmin ankarasti rajoitettua tai että minulla oli tahdistin säätelemässä sydäntäni.
Tietenkään minulla ei silloinkaan ollut niin paljon energiaa kuin olisin halunnut. Niinpä minun oli jaettava tarmoni eri toimintojen kesken – osa maalliseen työhön ja osa perheen kanssa vietettävään aikaan sekä kristillisiin kokouksiin, puheiden valmistukseen ja saarnaamistyöhön talosta taloon, johon osallistuin todistajatovereitteni kanssa. Tavallisesti se merkitsi sitä, että otin pienet päiväunet tultuani kotiin työstä ja ennen kuin lähdimme kokouksiimme. En ollut samanlainen kuin useimmat muut; minulla ei ollut voimaa säästössä siltä varalta, että rasittaisin itseäni liikaa. Mutta muutin ajattelutapaani ollakseni tasapainoinen näkemyksessäni ja toiminnoissani.
Sitten eräänä sunnuntai-iltapäivänä kesällä 1975 olimme vaimoni kanssa matkalla anoppini kotiin noutamaan lapsia. He olivat yöpyneet hänen luonaan. Vastakkaisesta suunnasta ajava nuori poika nukahti kaarteessa ja törmäsi suoraan meihin! Emme hämmästyttävää kyllä kuolleet, mutta loukkaannuimme molemmat vakavasti. Nilkkani murtui palasiksi painaessani yhä jarrupoljinta, kun törmäsimme yhteen.
Ensiapumiehet veivät meidät paikalliseen sairaalaan. Vastaanottohuoneessa tarkastutin lääkäreillä ensimmäiseksi tahdistimeni. Se sykki yhä tasaisesti, eikä onnettomuus ollut vaikuttanut siihen. He ompelivat huuleni ja ottivat röntgenkuvan jalastani. Kun ortopedian erikoislääkäri tuli luokseni katsomaan jalkaani, kysyin häneltä: ”Voitteko korjata sen?”
”Eiköhän se onnistu”, hän vastasi.
”Pystynkö kävelemään jälleen?” halusin tietää.
”Emme osaa sanoa sitä vielä tässä vaiheessa.”
”Voitteko tehdä leikkauksen ilman verensiirtoja, sillä olen Jehovan todistaja?”
”En”, hän sanoi.
”Voitteko etsiä minulle sellaisen lääkärin, joka leikkaa ilman verensiirtoja?”
Perhelääkärillämme oli mielessään joku. Kun tein tälle lääkärille juuri mainitut kysymykset, sain samat vastaukset lukuun ottamatta kolmatta kysymystä. Hän sanoi: ”Se on hieman vaarallisempaa ilman verta, mutta jos te haluatte, minä teen sen.” Niinpä sanoin: ”Sitten vain leikkaamaan.”
Lääkäri kykeni käyttämään enemmän aikaa varsinaiseen leikkaukseen, sillä tahdistimen säännöllisen, valvotun sykkeen ansiosta komplikaatioiden kehittymisvaara oli pienempi. Leikkaus kesti nelisen tuntia, ja nilkan koossapitämiseksi tarvittiin kaksi ruuvia ja kaksi metallipuikkoa. Samalla kun perheemme ja ystävämme paikallisessa seurakunnassa tekivät rakkaudellisesti kotityöt ja valmistivat ateriamme, vaimoni ja minä toivuimme tasaista vauhtia. Olen onnellinen voidessani sanoa, että pystyn jälleen kävelemään.
Onnellisia odotteita
Siihen aikaan asuimme Etelä-Kaliforniassa sijaitsevalla alueella. Mutta keskusteltuamme Jehovan todistajien paikallisten matkustavien edustajien kanssa ja harkittuamme asiaa rukoillen päätimme muuttaa Arizonan pohjoisosassa sijaitsevalle maaseutualueelle, jossa voisimme olla suuremmaksi avuksi Jehovan todistajien saarnaamistyön edistämisessä. Kuluneiden kahden vuoden aikana olen voinut yhdessä vaimoni kanssa osallistua silloin tällöin ”tienraivaustyöhön”. Meillä on ollut monia siunauksia kertoessamme Raamatun sanomaa naapureillemme ja työskennellessämme yhdessä kristittyjen veljiemme ja sisartemme kanssa.
Keinotekoinen tahdistin on epäilemättä pidentänyt elämääni ja kohentanut selvästi sitä. Sydänvikani vuoksi olen tutustunut paremmin kuin kenties useimmat muut sydämen toimintoihin. On totta, että nykyään sydämeen voi tulla ja tulee monenlaista vikaa ja että parhaimmillaankin keinotekoinen tahdistin voi poistaa eräitä ongelmia vain tilapäisesti. Mutta kun sydämen ihmeitä tutkitaan, voidaan nähdä, että sydämen on mahdollista lyödä jatkuvasti ikuisesti.
Tällainen mahdollisuus on olemassa, sillä Luojamme, Jehova Jumalan, alkuperäinen tarkoitus oli, että ihmiset elävät ikuisesti onnellisina maan päällä. Ja tämä tarkoitus tulee varmasti toteutumaan, niin kuin Raamattu lupaa: ”Jumala itse on oleva heidän kanssaan. Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet.” (Ilm. 21:3, 4) Mikä suurenmoinen odote meillä siksi onkaan, jota kohti voimme katsoa eteenpäin! Niin, lähellä on uusi järjestelmä, jossa kaikki nauttivat pursuavasta terveydestä ilman pienintäkään vihjettä siitä, että heidän sydämessään tai missään muussa elimistönsä osassa ilmenisi vikaa! – Lähetetty.
[Kuva s. 12]
Vatsan seinämään upotettu tahdistin sydämen seinämään yhdistettyine elektrodeineen