Elossa keinomunuaisen avulla
”TEILLÄ on jäljellä elinaikaa 10–15 vuotta.” Tämän synkän arvion esittivät lääkärini vuonna 1965. Se ei kuitenkaan ollut varsinainen yllätys: minulla oli ollut ongelmia munuaisteni kanssa jo lähes kymmenen vuotta. Ongelmani paheni vähitellen, kunnes se lopulta johti munuaisten vajaatoimintaan. Suuret antibioottiannokset lievittivät sairautta, mutta lääkärit eivät juuri suhtautuneet optimistisesti tulevaisuuteeni.
Päätin synkistä ennustuksista huolimatta käyttää ”viimeiset” vuoteni Jumalan palvelukseen. Mieheni Bill oli tuohon aikaan Jehovan todistajien matkavalvoja ja hän valvoi piiriksi kutsuttua suurehkoa aluetta. Heikkenevästä terveydestäni huolimatta halusin edelleen kulkea hänen mukanaan, ja niin teinkin seuraavat kymmenen vuotta. Mutta vuonna 1975 munuaisteni toiminta ehtyi täydelleen. Bill palveli tuolloin Sheffieldissä, kuuluisassa teräskaupungissa, jonkin verran pienempää seurakuntien ryhmää, jota sanotaan kierrokseksi. Onneksi Sheffield oli tunnettu myös munuaistauteja koskevasta tutkimustyöstään. Niinpä kun olin liian sairas kuljetettavaksi ambulanssilla 260 kilometriä sairaalaan Lontooseen, Sheffieldin munuaistauteihin erikoistunut lääkäri suostui hoitamaan minua.
Päästessäni sairaalaan elimistööni oli jo kerääntynyt niin paljon kuona-aineita, että oksensin jatkuvasti. Tämän vuoksi mahaani työnnettiin sierainten kautta letkuja myrkkyjen poistamiseksi. Tämä toimenpide toistettiin noin puolen tunnin välein usean päivän ajan. Seuraava vaihe oli vatsakalvo- eli peritoneaalidialyysi. Saatuani paikallispuudutuksen lääkärit veivät kapean muoviletkun vatsaonteloni alaosaan. Sitten letku liitettiin Y-putken avulla kahteen telineessä roikkuvaan pussiin, joissa oli dialyysinestettä. Menetelmä oli hyvin yksinkertainen: Painovoiman vaikutuksesta neste virtasi vatsaontelooni, jossa se sai olla noin 20 minuuttia ja imeä itseensä epäpuhtauksia verestäni. Sitten pussit laskettiin lattialle ja neste virtasi pois vatsaontelosta. Tämä toistettiin useita kertoja 48 tunnin ajan ja koko käsittely täytyi uusia viikoittain. Letkuista ulos vuotava neste ja märkä vuode lisäsivät entisestäänkin tämän kurjan käsittelyn epämukavuutta. Mutta elimistöni sopeutui siihen, ja minun täytyy tunnustaa, että ne neljä kuukautta, joiden ajan sain tuota hoitoa, tekivät minulle todella hyvää.
Koneeseen kahlehdittu?
Vaikka peritoneaalidialyysistä olikin apua, minut täytyi lopulta kytkeä keinomunuaiseen. Minulle tehtiin siksi vasempaan käsivarteen kaksi pienehköä verisuonileikkausta, joilla avarretaan laskimoa, jotta keinomunuaishoidossa (hemodialyysissä) käytettävät neulat on helpompi asettaa suoneen. Leikkaukset epäonnistuivat, sillä veri alkoi hyytyä. Samat leikkaukset tehtiin nyt oikeaan käsivarteen, ja tällä kertaa laskimon avarrus onnistui. Niinpä oltuani neljä kuukautta sairaalassa minut siirrettiin toiseen sairaalaan heinäkuussa 1975. Siellä näin ensi kertaa keinomunuaislaitteen.
Luulen, että tämä oli elämäni vaikeimpia ajanjaksoja. Tuon kojeen katseleminen sai minut ensi kertaa tajuamaan, miten kahlehdittu olisin tulevaisuudessa. Lopun elämääni minun täytyisi saada hoitoa kolmesti viikossa ainakin kuusi tuntia kerrallaan; lisäksi valmistautumiseen ja puhdistukseen kuluisi vielä kaksi tuntia. En myöskään voisi koskaan jättää laitetta pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Oltuani tähän asti vapaa palvelemaan Jehovaa siellä missä minua tarvittiin tämä tuntui hirvittävältä taakalta.
”Teidän täytyy oppia”
Hemodialyysi on hyvin kiinnostava prosessi. Ensin verisuoniin yhdistetään kaksi neulaa. Peristalttinen pumppu johtaa veren toisen neulan ja kymmenien senttimetrien pituisen letkun kautta keinomunuaiseen eli dialysaattoriin. Se suorittaa varsinaisen veren puhdistamisen. Dialysaattorista veri virtaa taas muoviletkua pitkin toiseen neulaan ja takaisin elimistöön. Laite valvoo itse työtä.
Neulojen käyttö oli, ja on yhä, melko vaikeaa minulle. Se on tuskallista ja vaatii toisinaan useita yrityksiä. Tämä johtuu siitä, että neulan täytyy mennä suonta pitkin, eikä suonen läpi. Se täytyy ikään kuin pujottaa suoneen. Jos neula menee suonen läpi, veri pääsee vuotamaan ympäröiviin kudoksiin, mikä aiheuttaa tuskallista turvotusta tai kuhmun. Lisäksi henkinen ja fyysinen sopeutuminen tähän rutiiniin aiheutti ongelmia.
Laite näytti niin monimutkaiselta, että minusta tuntui, etten oppisi koskaan hallitsemaan sitä. Tämä sekä vaikeudet neulojen käytössä tekivät minut niin onnettomaksi, että puhkesin kyyneliin. Mutta silloin eräs sairaanhoitaja sanoi minulle: ”Teidän täytyy oppia käyttämään sitä, tai muuten kuolette.”
”On pahempiakin asioita kuin kuolema”, vastasin. ”Kuolema ei herätä minussa kauhua.”
”Hyvä on”, hän sanoi sitten. ”Katsotaanpa asiaa toisesta näkökulmasta. Teette työssänne paljon hyvää ihmisten auttamiseksi. Ja ihmiset tarvitsevat sellaista apua, joten ajatelkaa heitä ja työtä jota voitte tehdä.” Tämä sai minut ajattelemaan.
Minua rohkaisi suuresti myös se, että kun saavuin sairaalaan, tarkastuskierroksella ollut munuaistautien lääkäri sanoi hoitajalle: ”Oletan teidän tietävän, että rouva Bull on yksi Jehovan todistajista. Pitäkää huolta, ettei hänelle missään tapauksessa anneta verta. Emme halua, että kukaan tulee tänne heiluttelemaan veripulloja. Pitäkää huolta, että se kirjoitetaan hänen papereihinsa.”
Kodin perustaminen
Koska olin niin vakavasti sairas, minulle kävi välttämättömäksi asettua asumaan yhteen paikkaan. Mutta vuosien matkustamisen jälkeen meillä ei ollut kotia. Talon vuokraaminen tuntui lähes mahdottomalta varsinkin siksi, ettemme olleet vuosiin pysytelleet missään muutamaa päivää kauempaa kerrallaan. Meillä ei sitä paitsi ollut varaa hankkia huonekaluja. Mieheni Bill ryhtyi kaikesta huolimatta etsimään meille asuinpaikkaa sillä aikaa kun minä makasin sairaalassa. Ajattelimme Jehovan lupausta, jonka mukaan hän ei koskaan hylkää palvelijoitaan. – Psalmit 37:25, 26.
Kävi ilmi, että kaksi muuta kokoajanpalvelijaa oli kutsuttu Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin (lähetystyöntekijöitä valmentavaan kouluun). Niinpä juuri kun me tarvitsimme paikkaa missä asua, he muuttivat pois ja heidän asuntonsa vuokrattiin meille. Nyt ongelmanamme oli huonekalujen hankkiminen.
Saimme rahaa ja lahjoja eri puolilta maata. Kun esimerkiksi löysimme kipeästi tarvitsemamme käytetyn huonekaluston, joka myytiin kohtuuhintaan 155 punnalla (silloin noin 2050 mk), ostimme sen. Sen jälkeen olimmekin sitten rahattomia. Seuraavana aamuna saimme kirjeen eräältä kristityltä sisarelta, jota emme tunteneet ja joka ei tiennyt mitään ostoksestamme. Kirjeessä oli 150 punnan (silloin n. 2000 mk) suuruinen sekki!
Kun kotimme oli kunnossa, pääsin pois sairaalasta, mutta palasin sinne viikoittain neljän kuukauden ajan peritoneaalidialyysiä varten. Saimme kaikkialta maasta yhteensä yli 500 parane pian -korttia ja -kirjettä, joissa kerrottiin hyvinvointini puolesta esitetyistä rukouksista. Koska tunsin itseni enemmän tai vähemmän avuttomaksi, tieto näistä rukouksista antoi minulle äärettömän suurta lohtua. Koko tämän ajan Bill jatkoi kierroksensa seurakuntien palvelemista. Lopulta hänen kuitenkin täytyi tehdä ratkaisu ja ryhtyä ansiotyöhön voidaksemme täyttää rahalliset velvoitteemme. Hänestä tuli siksi nuohooja.
Dialyysihoitoa kotona
Pian sen jälkeen kun olimme asettuneet uuteen kotiimme, sinne asennettiin nykyaikaisen tekniikan ihme: kannettava keinomunuainen. Se on vain 122 senttimetriä korkea ja sen sivujen leveys on 69 senttimetriä. Se valvoo lämpötilaa, veren virtaamista sekä dialyysinesteen ja veden sekoittumista eli tapahtumaa jossa veren epäpuhtaudet imeytyvät pois. Nämä ja muut yksityiskohdat kattavan hälytysjärjestelmän ansiosta laite on käytännöllisesti katsoen täysin varma. Sen käyttäminen asettaa kuitenkin joitakin todellisia rajoituksia Billille ja minulle. Tuohon aikaan Bill saattoi käydä työssä ainoastaan kahtena ja puolena päivänä viikossa, sillä hänen täytyi olla läsnä koko sen ajan, kun olin kytkettynä laitteeseen. Viime vuosina on kuitenkin kaksi rakkaudellista kristittyä sisarta ruvennut käymään luonani eri päivinä valvomassa minua dialyysin aikana. Jos verenpaineeni laskee liian alas, saatan alkaa voida niin huonosti, että pyörryn. Vaikka laite siis onkin siunaus, sen käyttäminen on kärsivällisyyden koetus kaikille asianosaisille. Minun täytyy käydä läpi tämä kuuden tunnin koettelemus kolmesti viikossa.
Puolentoista vuoden hoito sai aikaan sen, että osa voimistani alkoi vähitellen palautua ja minun oli jälleen mahdollista osallistua joihinkin kristillisiin toimintoihin. Sitten helmikuussa 1977 luonnottomasti suurentunut vasen munuaiseni alkoi vuotaa verta. Kotona suoritettava dialyysi ei ollut enää mahdollinen, joten palasin sairaalaan. Tilani huononi kuitenkin kaiken aikaa ja verenhukka kasvoi. Kaikkien muiden hoitomuotojen epäonnistuttua eteeni asetettiin viimeinen mahdollisuus: verensiirto.
Kuolema irrottaa otteensa
Vaikka olinkin sairas ja kuolemaisillani, hylkäsin tämän ehdotuksen. Raamatun tutkimiseni perusteella tiesin, että se olisi vastoin Jumalan lakia. (Ks. 1. Mooseksen kirja 9:4; Apostolien teot 15:29.) Veriarvoni laskivat kuitenkin jatkuvasti. Tulin yhä uneliaammaksi. Ulkonainen verenvuoto lakkasi, mutta sisäisesti punasoluja kuoli yhä. Sitten vaivuin koomaan. Tätä kesti neljä ja puoli päivää, ja niiden aikana hemoglobiiniarvoni laski uskomattoman alas, 18 grammaan litraa kohden. Kaikki toivo toipumisestani oli heitetty jo kauan ennen tätä aallonpohjaa. Perheelleni ja ystävilleni oli kerrottu, etten selviytyisi seuraavasta yöstä.
Viidentenä päivänä kuitenkin heräsin, näin mieheni ja sanoin: ”Bill, antaisitko lasin vettä?” Nousin istumaan ja join sillä aikaa kun Bill kampasi hiukseni. Sitten panin taas maata ja nukahdin. ’Tämä on loppu’, Bill ajatteli. Mutta todellisuudessa se oli käännekohta. Sairaalahenkilökunnan hämmästykseksi aloin voida paremmin. Hoitohenkilökunta sanoi sitä ihmeeksi. Minä taas pidin sitä voittona Jehovan sanan ja lain puolesta.
Silloin alkoi vaikea vaihe. Olin hyvin heikko, en pystynyt kävelemään ja kärsin hirvittävästä masennuksesta. Pian pääsin kuitenkin kotiin. Kuvittelin jääväni elinikäiseksi invalidiksi, joka täytyisi kantaa kaikkialle minne hän vain menee. Hemoglobiiniarvoni alkoi joka tapauksessa nousta. Syyskuun lopussa sairas munuaiseni poistettiin. Siihen mennessä hemoglobiinini oli jo noussut 119 grammaan ja leikkaukseni jälkeenkin se oli uskomattoman korkea: 103 grammaa. Kirurgi huomautti, ettei hän ollut koskaan ennen vuodattanut näin vähän verta missään suorittamassaan nefrektomiassa (munuaisen poistossa). Kymmenen päivää myöhemmin, kun minulta poistettiin tikit, hemoglobiinini oli 113, mikä on varsin korkea arvo munuaispotilailla, joista monet saavat säännöllisesti verensiirtoja.
Elämä keinomunuaisen varassa
Riippuvaisuus keinomunuaisesta merkitsee sitä, että täytyy oppia elämään monien rajoitusten alaisena. Voin kuitenkin tehdä kotitöitä ja laittaa ruokaa. Osallistun myös säännöllisesti Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiseen talosta taloon ja käyn kaikissa seurakunnan kokouksissa. Vaikka voin olla poissa kotoa vain kaksi tai kolme päivää kerrallaan (tarvitsen välttämättä dialyysiä neljäntenä päivänä), olen voinut jopa olla läsnä Jehovan todistajien kierros- ja piirikonventeissa.
Minun täytyy ruokavaliossani välttää runsaasti kaliumia ja suolaa sisältäviä ruokia; en saa syödä liikaa hedelmiä, en suklaata, pähkinöitä enkä kuivattuja hedelmiä. Saan syödä vain vaaleaa leipää ja ainoastaan puhtaista jauhoista valmistettuja leivonnaisia. Juomat rajoittuvat pieneen määrään laihaa kahvia tai teetä. Suklaapohjaiset juomat samoin kuin viini ja olut ovat kiellettyjä.
Kaikesta tästä huolimatta minusta tuntuu, että kuulun siunatuimpien naisten joukkoon. Jehova on huolehtinut minusta ja suojellut minua hyvin rakkaudellisesti. Minulla on uskollinen aviomies, joka auttaa minua jatkuvasti kaikin tavoin. Suurenmoiset kristityt veljet ja sisaret ovat myös tehneet paljon vahvistaakseen minua näinä monina vuosina. En myöskään voi kyllin kiittää lääkäreitä, kirurgeja ja sairaalahenkilökuntaa heidän osoittamastaan ystävällisyydestä. Useammin kuin kerran on uusille lääkäreille ja hoitajille kerrottu siitä, miten melkein kuolin verenhukkaan, kieltäydyin verensiirroista ja kuitenkin veriarvoni ovat nyt normaalit.
Olen oppinut, että vaikka kuolema onkin vihollinen, se ei ole vihollinen jota tarvitsee pelätä. Vaikka olen vaeltanut pimeässä laaksossa, minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä mitään pahaa. (Psalmit 23:4) Elämmepä tai kuolemme, me teemme sen Jehovalle, sillä elämämme on hänen käsissään. (Roomalaisille 14:8) Olen usein miettinyt, ’miten voin maksaa Jehovalle kaikki hänen hyvät tekonsa minua kohtaan’. (Psalmit 116:12) Elämän lahja on todella arvokas; se on lahja josta saan nyt nauttia Jumalan avun, taitavan lääkärihenkilökunnan rakkaudellisen uurastuksen – ja keinomunuaisen – ansiosta. – Kertonut Dorothy Bull.
[Huomioteksti s. 20]
Kaikkien muiden hoitomuotojen epäonnistuttua eteeni asetettiin viimeinen mahdollisuus: verensiirto
[Huomioteksti s. 20]
Perheelleni ja ystävilleni oli kerrottu, etten selviytyisi seuraavasta yöstä
[Huomioteksti s. 21]
’Tämä on loppu’, Bill ajatteli. Mutta todellisuudessa se oli käännekohta
[Huomioteksti s. 22]
Olen oppinut, että vaikka kuolema onkin vihollinen, se ei ole vihollinen jota tarvitsee pelätä
[Kuva s. 19]
Minun täytyy saada dialyysihoitoa kolmesti viikossa ainakin kuusi tuntia kerrallaan, mutta olen elossa