VIHA

Sanalla ”viha” on Raamatussa useita erilaisia merkitysvivahteita. Se voi tarkoittaa voimakasta vihamielisyyttä, jatkuvaa pahantahtoisuutta, johon usein liittyy vahingonilo. Tällaisesta vihasta voi kehittyä kalvava tunne, ja se pyrkii aiheuttamaan vahinkoa kohteelleen. ”Viha” voi merkitä myös voimakasta vastenmielisyyttä, johon ei kuitenkaan liity mitään aikomusta vahingoittaa vihan kohdetta, vaan sen sijaan pyrkimys välttää sitä, koska tuntee inhoa sitä kohtaan. Raamatussa käytetään sanaa ”vihata” myös merkityksessä ’rakastaa vähemmän’ (1Mo 29:31, 33; 5Mo 21:15, 16). Esimerkiksi Jeesus Kristus sanoi: ”Jos joku tulee minun luokseni eikä vihaa isäänsä ja äitiään ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa sieluaankin, niin hän ei voi olla minun opetuslapseni.” (Lu 14:26.) Jeesus ei tietenkään tarkoittanut, että hänen seuraajiensa tuli tuntea vihamielisyyttä tai inhoa perhettään ja itseään kohtaan, sillä se ei olisi sopusoinnussa Raamatun muun sisällön kanssa (vrt. Mr 12:29–31; Ef 5:28, 29, 33).

Jumalan Israelille antamassa laissa sanottiin: ”Et saa sydämessäsi vihata veljeäsi.” (3Mo 19:17.) Yksi edellytys sille, että ihminen saattoi esittää olevansa tahaton tappaja ja hakeutua suojaan turvakaupunkeihin, oli se että hän ei ollut hautonut vihaa surmattua kohtaan (5Mo 19:4, 11–13).

Vihatako vihollisiaan? Jeesuksen neuvo vihollisten rakastamisesta on täysin sopusoinnussa Raamatun heprealaisten kirjoitusten hengen kanssa (Mt 5:44). Uskollinen Job tajusi, että olisi ollut väärin tuntea pahansuopaa iloa häntä kiihkeästi vihaavalle koituneen onnettomuuden johdosta (Job 31:29). Mooseksen laki velvoitti israelilaisia auttamaan niitä maanmiehiään, joita he kenties pitivät vihollisinaan (2Mo 23:4, 5). Sen sijaan että Jumalan palvelijat iloitsisivat vihollisen onnettomuudesta, heitä neuvotaan: ”Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle leipää syötäväksi, ja jos hänellä on jano, anna hänelle vettä juotavaksi.” (San 24:17, 18; 25:21.)

Ajatus siitä, että vihollisia tuli vihata, oli yksi niistä lisäyksistä, joita juutalaiset perinteiden opettajat tekivät Jumalan lakiin. Koska Laki käski israelilaisia rakastamaan lähimmäisiään (3Mo 19:18), nämä opettajat päättelivät sen merkitsevän vihollisten vihaamista. Käsitteiden ”ystävä” ja ”lähimmäinen” katsottiin soveltuvan vain juutalaisiin, ja kaikkia muita pidettiin luonnostaan vihollisina. Kun otetaan huomioon heidän perinteinen käsityksensä sanasta ”lähimmäinen” ja se, että he perinteensä mukaisesti hautoivat vihamielisyyttä ei-juutalaisia kohtaan, voidaan helposti nähdä, miksi he lisäsivät omavaltaisesti sanat ”ja vihata vihollistasi” Jumalan laissa esitettyyn ajatukseen (Mt 5:43).

Kristitty on sitä vastoin velvollinen rakastamaan vihollisiaan, ts. niitä jotka tekevät itsestään hänen henkilökohtaisia vihollisiaan. Tämä rakkaus (kreik. a·gaʹpē) ei ole tunteellisuutta, joka perustuu pelkästään henkilökohtaiseen kiintymykseen, kuten yleensä ajatellaan, vaan se on moraalista tai sosiaalista rakkautta, joka perustuu tahdon harkittuun myöntymiseen periaatteen, velvollisuuden ja soveliaisuuden vuoksi ja joka pyrkii vilpittömästi etsimään toisen etua sen mukaan, mikä on oikein. A·gaʹpē (rakkaus) ylittää henkilökohtaiset vihollisuudet eikä anna niiden koskaan saada ihmistä hylkäämään oikeita periaatteita tai maksamaan samalla mitalla takaisin. Jumalan palvelija jopa rukoilee niiden puolesta, jotka vastustavat hänen kristillistä elämäntapaansa ja vainoavat häntä tietämättömyytensä vuoksi, jotta heidän silmänsä avautuisivat näkemään totuuden Jumalasta ja Hänen tarkoituksistaan. (Mt 5:44.)

Sopiva viha. Joissakin olosuhteissa ja joinakin aikoina vihaaminen on kuitenkin sopivaa. ”On – – aika rakastaa ja aika vihata.” (Sr 3:1, 8.) Jehovastakin sanotaan, että hän vihasi Esauta (Mal 1:2, 3). Tätä ei kuitenkaan voida pitää Jumalan mielivaltaisuutena. Esau osoitti, ettei hän ollut Jehovan rakkauden arvoinen, sillä hän halveksi esikoisoikeuttaan ja myi sen ja sen myötä siihen liittyneet Jumalan lupaukset ja siunaukset. Lisäksi hän aikoi tappaa veljensä Jaakobin. (1Mo 25:32–34; 27:41–43; Hpr 12:14–16.) Jumala vihaa myös ylpeitä silmiä, valheellista kieltä, käsiä jotka vuodattavat viatonta verta, sydäntä joka hankkii vahingollisia juonia, jalkoja joilla on kiire juosta pahuuteen, väärää todistajaa ja jokaista joka aiheuttaa riitoja veljien kesken, siis kaikkea, mikä on täysin Jehovaa ja hänen vanhurskaita lakejaan vastaan. (San 6:16–19; 5Mo 16:22; Jes 61:8; Sak 8:17; Mal 2:16.)

Millaista vihaa Jumalan palvelijoiden täytyy kehittää?

Koska Jehovan palvelijat ovat täysin uskollisia hänelle, he vihaavat niitä asioita ja ihmisiä, joita hänkin vihaa (2Ai 19:2). ”Enkö vihaa niitä, jotka kiihkeästi vihaavat sinua, oi Jehova, ja enkö tunne inhoa niitä kohtaan, jotka kapinoivat sinua vastaan? Täydellä vihalla minä totisesti heitä vihaan. Heistä on tullut minulle tosi vihollisia.” (Ps 139:21, 22.) Tämä viha ei kuitenkaan pyri aiheuttamaan vahinkoa toisille, eikä se merkitse samaa kuin ilkeys tai pahantahtoisuus. Se ilmenee sen sijaan ehdottomana inhona jumalattomuutta kohtaan, pahan ja Jehovaa kiihkeästi vihaavien karttamisena. (Ro 12:9, 17, 19.) Kristittyjen on oikein vihata niitä, jotka ovat Jumalan vannoutuneita vihollisia, esim. Panettelijaa ja hänen demoneitaan sekä ihmisiä, jotka ovat tahallaan ja tietoisesti asettuneet Jehovaa vastaan.

Vaikka kristityt eivät rakastakaan niitä, jotka vääntävät Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden irstauden puolusteluksi, he eivät vihaa ihmisiä, jotka tekevät väärin mutta ovat sen arvoisia, että heille osoitetaan armoa. He eivät vihaa katuvaa väärintekijää vaan jumalatonta tekoa, ”lihan tahraamaa aluspukinettakin”. (Ju 4, 23.)

Sopimattoman vihan välttäminen. Tultuaan kristityiksi ne, jotka aiemmin vihasivat toisiaan, lakkaavat vihaamasta (Tit 3:3). Sellainen, joka vihaa veljeään, vaeltaa edelleen pimeydessä, ja kaikki hänen väitteensä siitä, että hän rakastaa Jumalaa, ovat todellisuudessa valhetta. Veljensä vihaaminen merkitsee itse asiassa murhaa. (1Jo 2:9, 11; 4:20; 3:15.)

Tunteellisuus voi saada ihmisen näkemyksen rakkaudesta ja vihasta muuttumaan tasapainottomaksi, kuten ilmeisesti kävi Daavidille hänen poikansa Absalomin suhteen (2Sa 18:33; 19:1–6). Näin ollen ”joka keppiä säästää, vihaa poikaansa, mutta joka häntä rakastaa, se todella tarkkaa häntä kuria käyttäen” (San 13:24).

Kunnioittamalla toisten yksityisyyttä ja osoittamalla rakkaudellista hienotunteisuutta ihminen voi välttyä siltä, että hän joutuisi tarpeettomasti vihan kohteeksi. Siksi meitä neuvotaankin: ”Astu jalallasi harvoin lähimmäisesi taloon, ettei hän kyllästyisi sinuun ja suorastaan vihaisi sinua.” (San 25:17.) (Ks. SUUTTUMUS.)