Iäkkäiden ystäviemme tarpeista huolehtiminen on kristillinen velvollisuus

ON KULUNUT jo kolme kuukautta, mutta kukaan tämän iäkkään naisen lapsista ei ole vaivautunut käymään hänen luonaan. Hän on yhden Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa sijaitsevan vanhainkodin yksinäinen asukas. Hänen lapsensa asuvat aivan lähistöllä.

Eräässä Johannesburgissa sijaitsevassa vanhainkodissa toinen vanha nainen viettää suurimman osan ajastaan huoneensa parvekkeella. Hänen nähdään usein itkevän.

Näiden kaltaiset liikuttavat tapaukset käyvät yhä yleisemmiksi jopa sellaisissa maissa, joissa vanhuksista perinteisesti huolehditaan hyvin. Erään sanomalehtiraportin mukaan Sowetossa, Johannesburgin valtavassa mustien kaupunginosassa, ”vanhukset [ovat] menettäneet perheidensä perinteisen kunnioituksen, arvostuksen ja huolenpidon”. Samantapainen tilanne on kehittynyt Etelä-Afrikan suuren intialaisväestön keskuudessa. Vaikka vanhukset ovat perinteisesti olleet aina lähellä intialaisten sydäntä, eräs viranomainen mainitsi äskettäin, että nuoren sukupolven intialaispariskunnat ’eivät halua vanhempiaan taakakseen’.

Tosi kristityt noudattavat kuitenkin Raamatun kehotusta: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi.” (2. Mooseksen kirja 20:12; Efesolaisille 6:2) Tämä velvollisuus ei lakkaa olemasta voimassa, vaikka vanhemmat tulevatkin iäkkäiksi. 1. Timoteuksen kirjeen 5:8:ssa sanotaan: ”Totisesti jos joku ei varaa ylläpitoa omaisilleen ja varsinkaan niille, jotka ovat hänen huonekuntansa jäseniä, niin hän on kieltänyt uskon ja on pahempi kuin se, jolla ei ole uskoa.” Iäkkäät vanhemmat kuuluvat niihin, joista kristityn tulee huolehtia, vaikka se merkitsisikin huomattavia tunneperäisiä ja taloudellisia uhrauksia.

Yleisesti ottaen kristillisen seurakunnan jäsenet ovat nykyään tehneetkin ihailtavan hyvää työtä huolehtiessaan vanhempiensa tunneperäisistä ja fyysisistä tarpeista. Mutta entä mitä tapahtuu, jos iäkkäillä kristityillä ei olekaan jumalaapelkääviä lapsia tai lapsenlapsia, jotka huolehtisivat heistä? Miten heidän tarpeensa täytetään?

Seurakunnan vastuu

Opetuslapsi Jaakob kirjoitti: ”Palvontamuoto, joka on Jumalamme ja Isämme näkökannalta puhdas ja saastumaton, on tämä: orvoista ja leskistä huolehtiminen heidän ahdistuksessaan.” Jaakob mainitsi myös: ”Jos joku veli tai sisar on alastomana ja sen päivän ruokaa vailla ja silti joku teistä sanoo heille: ’Menkää rauhassa, pysytelkää lämpiminä ja hyvin ravittuina’, mutta ette anna heille heidän ruumiinsa tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” – Jaakob 1:27; 2:15–17.

Jos siis joku iäkäs kristitty on avun tarpeessa, se on koko seurakunnan huolenaihe. Vanhimmat voivat ottaa johdon tässä suhteessa. Kuten Paavali neuvoi 1. Timoteuksen kirjeen 5:4:ssä, heidän olisi ensin saatava selville, onko vanhuksella lapsia tai lapsenlapsia, jotka ovat halukkaita ”maksamaan jatkuvasti asianmukaista korvausta vanhemmilleen ja isovanhemmilleen, sillä tämä on otollista Jumalan silmissä”. Ellei näin ole, vanhimmat voisivat ottaa selvää, millaista apua vakuutusturva tai valtion avustukset tarjoavat. Seurakunnassa saattaa myös olla joitakuita, jotka voivat antaa henkilökohtaisesti taloudellista tukea.

Jos mitään tällaisia järjestelyjä ei kuitenkaan voida tehdä, vanhimmat voivat harkita, onko asianomainen pätevä saamaan avustusta itse seurakunnalta. Paavali sanoi: ”Luetteloon pantakoon sellainen leski, joka on vähintään kuusikymmenvuotias, on ollut yhden miehen vaimo ja on saanut todistuksen hyvistä teoistaan.” – 1. Timoteukselle 5:9, 10.

Hyvin usein tarvitaan kuitenkin aivan muuta kuin rahaa. Vanhimmat voivat ottaa selville, mitä nimenomaan tarvitaan. Tarvitseeko iäkäs henkilö kenties ostosapua? Onko hän yksinäinen tai rohkaisun tarpeessa? Tarvitseeko hän kuljetusta kokouksiin? Tarvitsisiko hän jonkun lukemaan hänelle Raamattua ja kristillisiä julkaisuja? Jos vanhus ei ole fyysisesti kykenevä tulemaan kokouksiin, voitaisiinko ohjelma nauhoittaa niin, että hän voisi kuunnella sen kotonaan? Tarvitaan ehkä useita käyntejä ja juttutuokioita, ennen kuin asiasta saadaan kokonaiskuva. Vanhinten tulisi kuitenkin paimenten tavoin ’tietää tarkoin, miltä heidän pikkukarjansa näyttää’. – Sananlaskut 27:23.

Miten seurakunnat ovat auttaneet

Kun tiedetään, mitkä iäkkään tarpeet ovat, voidaan tehdä yksityiskohtaiset järjestelyt. Kun seurakunnassa vallitsee lämmin, huolehtiva ja epäitsekäs henki, ei ole vaikeaa löytää useita veljiä ja sisaria, jotka ovat halukkaita auttamaan. Siten ei aseteta epäoikeudenmukaista taakkaa vain harvojen yksilöiden kannettavaksi. Eräs seurakunta on esimerkiksi laatinut julistajille vierailuaikataulun iäkkäiden muistamiseksi. Veljet ja sisaret ovat iloisia voidessaan osallistua tähän toimintaan, eikä kukaan vanhuksista jää laiminlyödyksi.

Erään toisen seurakunnan yhteydessä olleen iäkkään todistajan epäuskoiset lapset eivät huolehtineet hänestä. Paikalliset todistajanuoret kuitenkin pesivät hänen pyykkinsä, silittivät, siivosivat ja hoitivat pihan hänen puolestaan. Veljet auttoivat maksamaan hänen vuokransa ja ruokansa. He veivät häntä kokouksiin ja konventteihin. Kun hän sitten kuoli, he huolehtivat hautauksen kaikista järjestelyistä ja kuluista.

Eräässä eteläafrikkalaisessa seurakunnassa oli iäkäs värillinen veli (jonka vanhemmat olivat eri rotujen edustajia), joka oli täysin halvaantunut. Koska hänen perheessään ei ollut ketään, joka olisi voinut huolehtia hänestä, eräs seurakuntaan kuuluva leskisisar otti poikansa kanssa hänet asumaan luokseen. Seurakunnan miespuoliset jäsenet sopivat vuorot hänen kylvettämistään varten. Lisäksi eräs valkoihoinen tienraivaajaveli vei häntä ulos työntämällä häntä pyörätuolissa. Tämä Etelä-Afrikassa hyvin epätavallinen näky herätti melkoista hämmästystä. Seurakunta huolehti rakkaudellisesti tästä iäkkäästä veljestä hänen kuolemaansa asti.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että iäkkäistä veljistä ja sisarista huolehtiminen olisi helppoa. Vaatii todellista aloitekykyä ja päättäväisyyttä voittaa ongelmat, joita saattaa syntyä.

Iäkkäiden tuominen kokouksiin

Eräänä päivänä muuan vanhin vieraili iäkkään sisaren luona, joka oli leski ja jolla oli sydänvika. Vanhimman ollessa hänen luonaan muuan naapuri tuli käymään ja valitti: ”Tulen tänne melko usein, ja löydän hänet itkemästä, koska kukaan ei ole tullut hakemaan häntä valtakunnansalille.” Ongelma ei ollut niin vakava, kuin miltä naapuri sai sen kuulostamaan, koska eräs perhe seurakunnasta tarjosi säännöllisesti kuljetuksen. Muutaman kerran perheen isä oli kuitenkin ollut ylitöissä eikä ollut ehtinyt tulla hakemaan sisarta. Varmaankin hänelle olisi voitu järjestää jokin muu kyyti.

On siksi hyvä muistaa, kuinka ensiarvoisen tärkeää iäkkäille on päästä kokouksiin. (Heprealaisille 10:24, 25) Muuan vanhin tarkistaa joka kerta, onko muuan iäkäs ystävä kokouksessa. Mikäli häntä ei ole siitä syystä, että kuljetusjärjestelyt ovat pettäneet, vanhin kiirehtii autolleen ja hakee hänet. Tämän iäkkään sisaren suloinen hymy palkitsee runsain mitoin hänen näkemänsä ylimääräisen vaivan.

Tahdikkaita mutta päättäväisiä

Toisinaan vanhukset voivat kuitenkin olla melko itsenäisiä. He saattavat tarvita apua, mutta eivät suostu ottamaan sitä vastaan. Elleivät vanhimmat tai ne, jotka on määrätty auttamaan heitä, ole tällaisissa tapauksissa valppaita, iäkäs henkilö saattaa itsepäisesti yrittää ”tulla toimeen omillaan”.

Muuan iäkäs leski sairasti syöpää, mutta oli pitänyt sairauden omana tietonaan. Hän tarvitsi apua tavaroittensa siirtämisessä noin 1,5 kilometrin päässä sijaitsevaan paikkaan. Sen sijaan että hän olisi pyytänyt apua muilta, hän kutsui avukseen 84-vuotiaan ystävänsä. He lastasivat yhdessä joitakin tavaroita kärryille ja yrittivät sitten työntää niitä itse. Pian he kuitenkin huomasivat, että urakka ylitti heidän voimansa, ja lesken ystävä kääntyi erään lähellä asuvan vanhimman puoleen saadakseen apua.

Meidän onkin ehkä siksi tehtävä tahdikkaita, mutta päättäväisiä tiedusteluja saadaksemme selville, miten voimme auttaa sellaisia henkilöitä. Jos tyydymme vain epämääräisesti ehdottamaan jotakin sellaista kuin: ”Jos tarvitset jotakin, sano vain minulle”, saatamme saada pontevan vastauksen: ”Kiitos, mutta en tarvitse mitään.” Muista kuitenkin, ettei Lyydia antanut ilmeisesti ensin saamansa kielteisen vastauksen estää itseään tarjoamasta uudestaan vieraanvaraisuuttaan apostoli Paavalille ja muille. Hän pikemminkin ’suorastaan pakotti heidät tulemaan’. (Apostolien teot 16:15) Ole siis hellittämätön. Ota selvää iäkkäitten tarpeista ja toiveista, ennen kuin heidän on pakko pyytää apua.

Iäkkäiden tulisi tietysti arvostaa toisten ponnisteluja eikä olla liian herkkiä, ylen määrin vaativia tai arvostelevia. Jos esimerkiksi jollekulle järjestetään kuljetus, olisi täysin sopivaa tarjota siitä korvausta kustannusten peittämiseksi. Eräs vanha sisar leipoo leipää ja virkkaa pikkuesineitä lahjoiksi niille, jotka kuljettavat häntä kokouksiin. Monissa tapauksissa kuitenkin riittää jo pelkkä kiitoksen sana.

Nykyajan kristityt pyrkivät noudattamaan 3. Mooseksen kirjan 19:32:n käskyä: ”Nouse harmaapään edessä ja kunnioita vanhusta.” Jehovan palvelijat eivät jäljittele maailmallista suuntausta hylätä vanhukset ja välttää vastuuta huolehtia vanhemmistaan. Sen sijaan kristityt työskentelevät varaten aikaa, osoittaen kärsivällisyyttä ja turvautuen Jehovan apuun vastatakseen haasteeseen huolehtia iäkkäistä.

[Kuva s. 23]

Seurakunnan nuoret voivat usein tehdä paljon auttaakseen iäkkäitä