Karaiitit ja heidän totuuden etsintänsä

”TUTKIKAA perin pohjin – – [Raamatun kirjoituksia] älkääkä luottako minun mielipiteeseeni.” Nuo sanat lausui 700-luvun johtava karaiitti. Keitä olivat karaiitit? Voimmeko oppia jotakin arvokasta heidän esimerkistään? Vastausten saamiseksi meidän on mentävä historiassa taaksepäin erääseen sitkeään kiistaan asti, joka johti karaiittiliikkeen syntyyn.

Mistä kiista alkoi?

Juutalaisuuden piirissä kehittyi uusi ajatussuunta ajanlaskumme alkua edeltäneinä vuosisatoina. Kyseessä oli käsitys, jonka mukaan Jumala antoi Siinain vuorella kaksi Lakia, kirjoitetun ja suullisen.a Ensimmäisellä vuosisadalla tämän uuden opetuksen kannattajat ja vastustajat ottivat kiihkeästi yhteen. Sen kannattajia olivat fariseukset, kun taas muiden muassa saddukeukset ja essealaiset kuuluivat vastustajiin.

Tämän riitaisan näyttämön keskelle ilmaantui Jeesus Nasaretilainen luvattuna Messiaana (Daniel 9:24, 25; Matteus 2:1–6, 22, 23). Jeesus kohtasi kaikki nuo keskenään riitelevät juutalaisryhmät. Keskustellessaan heidän kanssaan hän tuomitsi sen, että Jumalan sana tehtiin pätemättömäksi heidän perinteidensä takia (Matteus 15:3–9). Jeesus myös opetti hengellisiä totuuksia sellaisella tavalla, johon pystyi ainoastaan Messias (Johannes 7:45, 46). Lisäksi ainoastaan Jeesuksen tosi seuraajilla oli todisteita Jumalan tuesta. Heidät opittiin tuntemaan kristittyinä (Apostolien teot 11:26).

Kun Jerusalemin temppeli tuhottiin vuonna 70, ainoastaan fariseusten uskonnollinen lahko säilyi koskemattomana. Jäätyään näin ilman papistoa, uhreja ja temppeliä farisealainen juutalaisuus saattoi keksiä korvikkeita niille kaikille ja antaa perinteiden ja tulkintojen syrjäyttää kirjoitetun Lain. Se mahdollisti uusien ”pyhien kirjojen” kirjoittamisen. Ensin syntyi Mišna, joka sisälsi lisäyksiä heidän suulliseen lakiinsa ja tulkintoja siitä. Myöhemmin siihen lisättiin muita kirjoituskokoelmia, ja niille annettiin nimeksi Talmud. Samaan aikaan alkoivat luopiokristityt ottaa vapauksia Jeesuksen opetusten suhteen. Molemmista piireistä versoi voimakkaita uskonnollisia järjestelmiä – toisaalta rabbien valta, toisaalta kirkkovalta.

Koska juutalaiset joutuivat riitoihin pakanallisen Rooman ja myöhemmin ”kristillisen” Rooman kanssa, juutalaisuuden keskus siirrettiin lopulta Babyloniin. Juuri siellä valmistettiin Talmudin kirjoitusten täydellisin versio. Vaikka rabbit väittivät, että Jumalan tahto oli paljastettu täydellisimmin Talmudissa, monista juutalaisista rabbien valta tuntui yhä raskaammalta ja he kaipasivat sitä Jumalan sanaa, joka heille oli välitetty Mooseksen ja profeettojen kautta.

700-luvun loppupuolella jotkut sellaiset Babylonin juutalaiset, jotka vastustivat rabbien valtaa ja uskoa heidän suulliseen lakiinsa, ilmaisivat vastakaikua oppineelle johtajalle nimeltä Anan ben David. Hän julisti jokaisen juutalaisen oikeutta tutkia rajoittamattomasti Raamatun heprealaisia kirjoituksia tosi uskonnon ainoana lähteenä, ottamatta huomioon rabbien tulkintoja tai Talmudia. Anan opetti: ”Tutkikaa perin pohjin Tooraa [Jumalan kirjoitettua lakia] älkääkä luottako minun mielipiteeseeni.” Ananin seuraajat tulivat tunnetuiksi heprealaisella nimellä qa·ra·’imʹ ’lukijat’, koska he panivat tällaisen painon Raamatun kirjoituksille.

Karaiitit ja rabbit ottavat yhteen

Muun muassa mitkä karaiittien opetukset tyrmistyttivät rabbipiirejä? Rabbit kielsivät syömästä lihaa ja maitoa yhtaikaa. Heidän mukaansa tämä oli suullisen lain selitys 2. Mooseksen kirjan 23:19:ään, jossa sanotaan: ”Älä keitä vohlaa emänsä maidossa.” Karaiitit puolestaan opettivat, että jae tarkoitti juuri sitä, mitä siinä sanottiin – ei enempää eikä vähempää. He väittivät, että rabbien rajoitukset olivat ihmisten keksintöä.

5. Mooseksen kirjan 6:8, 9:stä esittämänsä tulkinnan mukaan rabbit olivat sitä mieltä, että juutalaismiesten oli rukoillessaan käytettävä fylakteerioita eli raamatunlausekoteloita ja että jokaiseen ovenpieleen oli kiinnitettävä mesusa.b Karaiitit katsoivat, että näillä jakeilla oli ainoastaan kuvaannollinen ja vertauskuvallinen merkitys, ja siksi he hylkäsivät tuollaiset rabbien laatimat säännöt.

Joissakin asioissa karaiitit olivat paljon tiukempia kuin rabbit. Ajatellaanpa esimerkiksi heidän näkemystään 2. Mooseksen kirjan 35:3:sta, joka kuuluu: ”Älkää sytyttäkö tulta sapatin päivänä, missä asuttekin.” Karaiitit kielsivät jättämästä lamppua tai valoa palamaan, vaikka se olisi sytytetty ennen sapattia.

Etenkin Ananin kuoltua karaiittijohtajat olivat ehtimiseen eri mieltä siitä, missä määrin joitakin rajoituksia oli noudatettava ja minkä luonteisia ne olivat, eikä heidän viestinsä ollut aina selvä. Karaiitit eivät olleet yhtenäisiä, koska he eivät tunnustaneet ketään ainoaksi johtajakseen vaan painottivat Raamatun kirjoitusten henkilökohtaista lukemista ja tulkintaa rabbiinisen vallankäytön vastakohtana. Siitä huolimatta karaiittiliikkeen suosio ja vaikutus laajenivat kuitenkin kauas Babylonin juutalaisyhteisön ulkopuolelle, ja liike levisi joka puolelle Lähi-itää. Jerusalemiin jopa syntyi merkittävä karaiittikeskus.

800- ja 900-luvulla karaiittioppineet loistivat heprean kielen uudelleen elpyneessä tutkimuksessa ja kokivat jonkinlaisen kulta-ajan. Suullisten perinteiden sijasta he pitivät pyhänä Raamatun heprealaisten kirjoitusten kirjoitettua tekstiä. Joistakin karaiiteista tuli Heprealaisten kirjoitusten tarkkoja jäljentäjiä. Nimenomaan karaiittien tarjoama haaste synnytti kaikkien juutalaisten keskuudessa Raamatun masoreettisen tutkimuksen, joka varmisti sen, että Raamatun teksti on säilynyt tarkempana meidän päiviimme asti.

Tämän nopean kasvun aikana karaiittijuutalaisuus käynnisti avoimen lähetystyön muiden juutalaisten parissa. Se oli selvä uhka rabbiiniselle juutalaisuudelle.

Miten rabbit reagoivat?

Rabbien vastahyökkäys oli tuimaa sanasotaa, jossa opetukset venyivät ja muuttuivat juonikkaasti aina tarpeen mukaan. Ananin hyökkäystä seuranneella vuosisadalla rabbiininen juutalaisuus omaksui karaiiteilta useita menetelmiä. Rabbit oppivat lainaaman Raamattua taitavammin ja sulauttivat karaiittien tyyliä ja menetelmiä omiin puheisiinsa.

Tämän karaiittien kanssa käydyn sanallisen mittelyn ehdoton johtohahmo oli Saʽadia ben Joseph, josta tuli Babylonin juutalaisyhteisön pää 900-luvun alkupuoliskolla. Saʽadian pääteoksen on kääntänyt englanniksi Samuel Rosenblatt, joka sanoo kirjan alkusanoissa: ”Vaikka – – hän [Saʽadia] oli aikansa Talmud-ekspertti, hän käyttää verrattain säästeliäästi tätä juutalaisen perinteen lähdettä, ilmeisesti siksi, että hän halusi lyödä karaiitit näiden omin asein; nämähän tunnustivat sitovaksi ainoastaan kirjoitetun lain.” (The Book of Beliefs and Opinions.)

Seuraamalla Saʽadian jalanjälkiä rabbiininen juutalaisuus sai karaiiteista lopulta yliotteen. Se onnistui tässä joustamalla juuri sen verran, että se sai karaiittien väitteiltä kärjen taitettua. Lopullisen iskun antoi Maimonides, 1100-luvun kuulu Talmud-oppinut. Suvaitsevalla asenteellaan karaiitteja kohtaan, joiden parissa hän eli Egyptissä, sekä vakuuttavalla, oppineella tyylillään hän voitti heidän ihailunsa ja heikensi heidän oman johtonsa asemaa.

Karaiittiliike laimenee

Kun karaiittiliikkeeltä puuttui nyt yhtenäisyys ja järjestykselliset vastatoimet, se menetti sekä voimaansa että seuraajiaan. Ajan myötä karaiitit muuttivat näkemyksiään ja periaatteitaan. Karaiittiliikkeestä kirjoittanut Leon Nemoy sanoo: ”Vaikka Talmud pysyi teoriassa kiellettynä kirjana, siitä otettiin kaikessa hiljaisuudessa paljon aineistoa karaiittien lakien ja tapojen soveltamiseen.” Pohjimmiltaan karaiitit kadottivat alkuperäisen tarkoituksensa ja omaksuivat monia asioita rabbiinisesta juutalaisuudesta.

Israelissa on yhä noin 25 000 karaiittia. Muissa maissa, lähinnä Venäjällä ja Yhdysvalloissa, heitä elää muutamia tuhansia. He ovat kuitenkin erilaisia kuin ensimmäiset karaiitit, sillä heillä on omat suulliset perinteensä.

Mitä voimme oppia karaiittien historiasta? Sen että on vakava virhe ’tehdä Jumalan sana pätemättömäksi perinteen takia’ (Matteus 15:6). Vapautuminen ihmisten rasittavista perinteistä edellyttää Raamatun täsmällistä tuntemusta (Johannes 8:31, 32; 2. Timoteukselle 3:16, 17). Ne jotka pyrkivät oppimaan ja tekemään Jumalan tahdon, eivät nojaudu ihmisten perinteisiin. Sen sijaan he tutkivat ahkerasti Raamattua ja soveltavat Jumalan henkeytetyn sanan hyödyllistä opetusta.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 30]

Ryhmä karaiitteja

[Lähdemerkintä]

Kirjasta The Jewish Encyclopedia, 1910