KUKKO
(kreik. a·leʹktōr).
Kanan koiras. Kanan (Gallus domesticus) kasvatuksen laajan levinneisyyden vuoksi kukon itsetietoinen hahmo on yleensä tuttu näky. Sillä on kirjava höyhenpeite ja pitkät, selän päälle kaartuvat pyrstösulat, punainen, lihainen ja aaltoreunainen harja päälaellaan ja kaksi samantapaista lisäkettä (helttaa) roikkumassa leuasta nokan alapuolella.
Kukkoa ei mainita Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa, ja Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa se esiintyy vain silloin, kun puhutaan kukon kiekumisesta (ks. KUKON KIEUNTA). Useimmat maininnat liittyvät Jeesuksen ennustukseen siitä, että Pietari kieltäisi hänet, mikä täyttyi Jeesuksen kuolemaa edeltäneenä yönä ja minkä kaikki neljä evankeliuminkirjoittajaa kertovat (Mt 26:34, 74, 75; Mr 14:30, 72; Lu 22:34, 60, 61; Joh 13:38; 18:27).
Juutalaisessa Mišnassa (Bava Kamma 7:7) kielletään juutalaisilta siipikarjanhoito, koska linnut voisivat aiheuttaa saastumisen palvontamenojen kannalta, mutta rabbiiniset lähteet osoittavat, että juutalaiset harjoittivat siipikarjanhoitoa siinä missä roomalaisetkin. Mispan läheltä on löydetty onyksisinetti, jossa on kukon kuva ja kaiverrus ”kuuluu Jaasanjalle, kuninkaan palvelijalle”. Jos tämä Jaasanja (Jesanja) on sama kuin 2. Kuninkaiden kirjan 25:23:ssa ja Jeremian 40:8:ssa mainittu henkilö, kuten jotkut arvelevat, niin sen perusteella kukkoja olisi kasvatettu Israelissa jo 600-luvulla eaa. Myös muinaisessa Gibeonissa esiin kaivetusta keittopadan sirpaleesta on löydetty kukon kuva.
Jeesus puhuu kuvauksissaan sekä kanasta poikasineen että kananmunasta, mikä osoittaa, että siipikarja oli tuttua hänen kuulijoilleen (Mt 23:37; Lu 11:12; 13:34). (Ks. KANA.)