AJANLASKU

Ajanlaskusta tai aikajärjestyksestä puhuttaessa käytetään toisinaan sanaa ”kronologia”, joka tulee kreikkalaisesta sanasta khro·no·lo·giʹa (sanoista khroʹnos ’aika’ ja leʹgō ’sanoa’ tai ’kertoa’). Kronologia eli ajanlasku mahdollistaa tapahtumien asettamisen oikeaan järjestykseen tai yhteyteen sekä niiden ajankohdan selvittämisen.

Jehova on ”Ikiaikainen” ja Ikuisuuden Jumala (Da 7:9; Ps 90:2; 93:2). Hän on täsmällinen Ajoittaja, mikä käy ilmi taivaankappaleiden liikkeiden vertaansa vailla olevan tarkkuuden lisäksi myös hänen tekojaan koskevasta henkeytetystä kertomuksesta. Lupaustensa tai profetioittensa täyttymykseksi hän pani kaiken tapahtumaan täsmälleen ennustettuna aikana, olipa tapahtumahetkeen aikaa vain yksi päivä (2Mo 9:5, 6), vuosi (1Mo 17:21; 18:14; 21:1, 2; 2Ku 4:16, 17), kymmeniä vuosia (4Mo 14:34; 2Ai 36:20–23; Da 9:2), satoja vuosia (1Mo 12:4, 7; 15:13–16; 2Mo 12:40, 41; Ga 3:17) tai tuhansia vuosia (Lu 21:24; ks. KANSAKUNTIEN MÄÄRÄAJAT). Voimme luottaa täysin siihen, että hänen tulevaisuutta koskevat tarkoituksensa pannaan varmasti täytäntöön ennalta ilmoitettuna aikana – päivälleen ja hetkelleen (Hab 2:3; Mt 24:36).

Jumalan tarkoitus oli, että Luojansa kuvaksi ja kaltaiseksi tehty ihminen (1Mo 1:26) mittaisi ajan kulkua. Raamatun alussa kerrotaan, että ’taivaiden laajuudessa olevien valonlähteiden’ oli määrä erottaa ”päivä ja yö toisistaan” ja olla ”merkkeinä sekä vuodenaikojen ja päivien ja vuosien osoittajina” (1Mo 1:14, 15; Ps 104:19). (Sitä, miten tällaista jaottelua on noudatettu ihmisen historian alusta asti, käsitellään seuraavissa artikkeleissa: KALENTERI; KUU; PÄIVÄ; VIIKKO; VUOSI.) Aadamin päivistä nykyhetkeen asti ihmiset ovat laskeneet ajanjaksoja ja tehneet niistä muistiinmerkintöjä (1Mo 5:1, 3–5).

Ajanlaskujärjestelmiä. Täsmällinen ajanlasku edellyttää, että jokin kohta ajan virrassa asetetaan kiinnekohdaksi, josta lasketaan aikayksikköjä (esim. tunteja, päiviä, kuukausia tai vuosia) joko eteen- tai taaksepäin. Tuo alkuajankohta voisi olla vaikkapa auringonnousu (laskettaessa päivän tunteja), uusikuu (laskettaessa kuukauden päiviä) tai kevään alku (laskettaessa vuoden ajanjaksoa). Pitempiä ajanjaksoja laskiessaan ihmiset ovat määrittäneet erilaisia aikakausia, joiden lähtökohdaksi on valittu jokin huomattava tapahtuma, josta käsin vuosia on laskettu. Niinpä kun joku kristikunnan kansoihin kuuluva sanoo, että ”tänään on 1. lokakuuta 2000 jälkeen Kristuksen”, hän tarkoittaa, että tänään on kymmenennen kuukauden ensimmäinen päivä 2000:ntena vuonna siitä ajankohdasta laskettuna, jolloin jotkut uskovat Jeesuksen syntyneen.

Tällainen ajanlaskutapa on maallisessa historiassa melko myöhäistä perua. Kreikkalainen ajanlasku, joka on luultavasti varhaisin esimerkki tällaisesta ajanlaskutavasta, otettiin käyttöön vasta noin 300-luvulla eaa. (ennen ajanlaskumme alkua). Kreikkalaiset laskivat aikaa olympiadeiksi kutsuttujen nelivuotiskausien avulla, ja ensimmäisen olympiadin lasketaan alkaneen 776 eaa. Usein he myös ilmaisivat jotkin nimenomaiset vuodet yhdistämällä ne jonkun viranomaisen virkakauteen. Roomalaisetkin ottivat lopulta käyttöön tällaisen ajanlaskutavan, ja he laskivat vuosia perinteisestä Rooman kaupungin perustamisajankohdasta (753 eaa.) alkaen. Hekin määrittivät joitakin nimenomaisia vuosia ilmoittamalla tuona vuonna virassa olevien kahden konsulin nimet. Vasta 500-luvulla Dionysius Exiguus -niminen munkki otti käyttöön nykyään yleisesti tunnetun tavan sanoa jonkin tapahtuneen ”jälkeen Kristuksen”, tarkemmin ilmaistuna ”yleistä ajanlaskua” (ya.). Muslimikansojen (islamilaisten) keskuudessa vuodet lasketaan hidžrasta (Muhammedin pako Mekasta 622 ya.) alkaen. Muinaiset egyptiläiset, assyrialaiset ja babylonialaiset eivät kuitenkaan näytä käyttäneen tällaisia ajanlaskutapoja kovinkaan pitkään yhtäjaksoisesti.

Raamatun kertomuksessa ei esitetä mitään yhtä nimenomaista ajanlaskutapaa, jonka alkukohdan mukaan kaikki senjälkeiset tapahtumat ajoitettaisiin. Tämä ei sinänsä merkitse sitä, ettei olisi ollut systemaattista tapaa osoittaa menneiden tapahtumien täsmällinen ja oikea paikka ajan virrassa. Raamatunkirjoittajat pystyivät tapahtumista kertoessaan mainitsemaan tarkkoja lukuja satojenkin vuosien pituisista ajanjaksoista, mikä osoittaa, että Israelin kansaan kuuluvat ja heidän esi-isänsä olivat kiinnostuneita ajanlaskusta. Mooses saattoi siksi kirjoittaa: ”Tapahtui niiden neljänsadankolmenkymmenen vuoden kuluttua [siitä laskettuna, kun Abraham ylitti Eufratin matkallaan Kanaanin maahan, jolloin Jumala ilmeisesti saattoi voimaan Abrahamin kanssa tehdyn liiton], tapahtui juuri sinä päivänä, että kaikki Jehovan armeijat lähtivät Egyptin maasta.” (2Mo 12:41; ks. EGYPTISTÄ LÄHTÖ; vrt. Ga 3:16, 17.) Edelleen 1. Kuninkaiden kirjan 6:1:ssä sanotaan, että ”neljäntenäsadantenakahdeksantenakymmenentenä vuonna sen jälkeen kun Israelin pojat olivat lähteneet Egyptin maasta” kuningas Salomo alkoi rakentaa temppeliä Jerusalemiin. Siitä huolimatta ei Abrahamin kanssa tehdyn liiton voimaan saattamista eikä Egyptistä lähtöä alettu yleisesti pitää sellaisen ajanlaskun alkukohtana, jonka perusteella olisi pidetty kirjaa muista tapahtumista.

Raamatun sisältämien ajanlaskuun liittyvien seikkojen ei sen vuoksi tulisi olettaa olevan täysin yhdenmukaisia nykyisten järjestelmien kanssa, joiden avulla kaikkien tapahtumien ajankohta määritetään matemaattisesti suhteessa johonkin menneisyydessä olevaan kiinnekohtaan, esim. yleisen ajanlaskun alkuun. Useasti tapahtumien paikka ajan virrassa ilmaistiin paljolti samaan tapaan kuin se luonnostaan ilmaistaan jokapäiväisessä elämässä. Joku saattaisi nykyään sanoa jonkin tapahtuman sattuneen ”kuivuuden jälkeisenä vuonna” tai ”viisi vuotta toisen maailmansodan jälkeen”, ja samalla tavoin raamatunkirjoittajat liittivät tapahtumat tuolloin yleisesti tunnettuihin ajankohtiin.

Joitakin ajanlaskuun liittyviä kysymyksiä ei voida lopullisesti ratkaista, koska emme aina tiedä täsmälleen raamatunkirjoittajan käyttämää lähtö- tai kiinnekohtaa. Kirjoittaja on myös saattanut käyttää useampaa kuin yhtä tällaista lähtökohtaa tapahtumien ajoittamiseen jotakin historian jaksoa käsitellessään. Erilaisten lähtökohtien käyttö ei ole osoitus siitä, että kirjoittajan työ olisi epämääräistä tai sekavaa. Emme voi tuomita hänen menetelmiään vain sen perusteella, mikä on oma, nykyisiin käytänteisiin pohjautuva mielipiteemme siitä, miten tapahtumia tulisi kirjata muistiin. Ja vaikka joissakin vaikeissa ongelmissa saattaa olla kyse jäljentäjien tekemistä virheistä, ei ole viisasta olettaa, että on kyse niistä, jollei siitä ole olemassa vankkoja todisteita, esim. erilaisia lukutapoja Raamatun vanhoissa käsikirjoitusjäljennöksissä. Käytettävissä olevat todisteet osoittavat vakuuttavasti, että Raamatun kirjoja jäljennettiin erityisen tarkasti ja huolellisesti, minkä vuoksi niiden sisäinen yhtenäisyys on säilynyt. (Ks. KIRJURI, KIRJANOPPINUT; RAAMATUN KÄSIKIRJOITUKSET.)

Raamatun ajanlasku ja maallinen historia. Usein kiinnitetään huomiota siihen, että Raamatun kertomukset täytyisi ”saattaa sopusointuun” tai ”saada pitämään yhtä” muinaisten maallisten muistiinmerkintöjen sisältämän ajanlaskun kanssa. Koska totuudella tarkoitetaan sitä, mikä vastaa tosiasioita tai todellisuutta, tällainen sopusointu olisi todellakin tarpeen – mikäli muinaiset maalliset muistiinmerkinnät voitaisiin osoittaa kiistattoman paikkansapitäviksi ja johdonmukaisen luotettaviksi ja niitä voitaisiin siksi pitää täsmällisyyden normina. Koska kriitikot ovat hyvin usein antaneet sen kuvan, että Raamatun ajanlasku on hatarampaa kuin pakanakansojen ajanlasku, on syytä tutkia joidenkin sellaisten kansojen ja kansakuntien vanhoja aikakirjoja, joiden elämä ja toiminta sivusivat Raamatussa kuvailtuja ihmisiä ja tapahtumia tai liittyivät niihin.

Raamattu on historiallinen kirja ja siten poikkeuksellinen muinaisten kirjoitusten joukossa. Muinaisten egyptiläisten, assyrialaisten, babylonialaisten, meedialaisten, persialaisten ja muiden kansojen historiat ovat pääosin hajanaisia; joko niiden varhaisvaiheet ovat hämärän peitossa tai nuo kansat itse ovat esittäneet ne selvästi myyttisinä. Esimerkiksi ”Sumerilaisena kuningasluettelona” tunnettu muinainen dokumentti alkaa: ”Kun kuninkuus laskeutui taivaasta, kuninkuus oli (ensin) Eridussa. Eridu(ssa) A-lulim (tuli) kuninkaaksi ja hallitsi 28800 vuotta. Alalgar hallitsi 36000 vuotta. Kaksi kuningasta hallitsi (siten) sitä 64800 vuotta. – – Bad-tibira(ssa) En-men-lu-Anna hallitsi 43200 vuotta; En-men-gal-Anna hallitsi 28800 vuotta; jumala Dumu-zi, paimen, hallitsi 36000 vuotta. Kolme kuningasta hallitsi (siten) sitä 108000 vuotta.” (Ancient Near Eastern Texts, toim. J. B. Pritchard, 1974, s. 265.)

Se, mitä näistä muinaisista kansakunnista maallisten lähteiden perusteella tiedetään, on koottu työläästi tiedon murusista, joita on saatu muistomerkeistä ja tauluista tai kreikkalaisen ja roomalaisen aikakauden ns. klassisten historiankirjoittajien myöhemmistä teoksista. Arkeologit ovat kyllä löytäneet kymmeniätuhansia assyrialais-babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella laadittuja savitauluja sekä Egyptistä suuret määrät papyruskääröjä, mutta suurin osa näistä kirjoituksista on uskonnollisia tekstejä tai liikeasiakirjoja, esim. sopimuksia, kauppakirjoja, luovutuskirjoja jne. Huomattavasti pienemmän osan muodostavat pakanakansojen historialliset kirjoitukset, jotka ovat säilyneet tauluina, lieriöinä, steeleinä tai muistokirjoituksina, ja ne koostuvat pääasiassa niiden hallitsijoita ylistävistä ja niiden sotaretkiä suurin sanoin kuvailevista teksteistä.

Raamatussa sen sijaan esitetään harvinaisen yhtenäinen ja yksityiskohtainen historia noin 4000 vuoden ajalta, sillä siinä kerrotaan tapahtumia merkittävän yhtäjaksoisesti ihmisen olemassaolon alusta aina Nehemian käskynhaltijakauden aikaan asti 400-luvulle eaa., ja lisäksi sen voidaan katsoa käsittelevän pääpiirteissään ajanjakson Nehemiasta Jeesukseen ja hänen apostoleihinsa sen Danielin profetian (etukäteen kirjoitetun historian) välityksellä, joka löytyy Danielin kirjan 11. luvusta. Raamatussa on havainnollinen ja todenmukainen kertomus Israelin kansakunnasta sen synnystä alkaen, ja siinä kuvaillaan avoimesti sen vahvoja ja heikkoja puolia, sen menestystä ja tappioita, sen oikeaa ja väärää palvontaa, sen siunauksia ja sen osaksi tulleita epäsuotuisia tuomioita ja onnettomuuksia. Vaikka tämä rehellisyys ei yksistään olekaan tae ajanlaskun tarkkuudesta, se antaa perusteen luottaa Raamatun kirjoittajien nuhteettomuuteen ja siihen, että he pyrkivät vilpittömästi kirjoittamaan muistiin totuuden.

Raamatun kronikoitsijoilla, esim. 1. ja 2. Kuninkaiden kirjan ja 1. ja 2. Aikakirjan kirjoittajilla, oli selvästikin käytettävissään yksityiskohtaisia tietolähteitä. Tämä käy ilmi niistä pitkistä, useita satoja nimiä käsittävistä sukuluetteloista, joita he pystyivät kokoamaan. Lisänäyttönä tästä on se yhtenäinen ja todenperäinen kertomus, jonka he esittivät Juudan ja Israelin kunkin kuninkaan hallituskaudesta ja näiden suhteista muihin kansakuntiin ja toisiinsa. Nykyhistorioitsijat eivät vieläkään ole varmoja, mikä on joidenkuiden – jopa joidenkuiden myöhempiin dynastioihin kuuluvien – Assyrian ja Babylonian kuninkaiden oikea järjestys. Tällaista epävarmuutta ei kuitenkaan ole Juudan ja Israelin kuninkaiden järjestyksestä.

Raamatussa viitataan ”Jehovan sotien kirjaan” (4Mo 21:14, 15), ”Israelin kuninkaiden päiviä koskevien asioiden kirjaan” (1Ku 14:19; 2Ku 15:31), ”Juudan kuninkaiden päiviä koskevien asioiden kirjaan” (1Ku 15:23; 2Ku 24:5) ja ”Salomon asioiden kirjaan” (1Ku 11:41). Lisäksi Esra ja Nehemia mainitsevat muita samanlaisia aikakirjoja tai virallisia asiakirjoja. Ne osoittavat, että esitetyt tiedot eivät perustuneet pelkästään muistikuviin tai suulliseen perimätietoon vaan huolelliseen tutkimukseen ja yksityiskohtaisiin dokumentteihin. Raamatun historiankirjoittajat mainitsevat myös muiden kansakuntien virallisia tietolähteitä; jotkin Raamatun osathan kirjoitettiin muualla kuin Israelissa, mm. Egyptissä, Babylonissa ja Persiassa. (Ks. ESRAN KIRJA; ESTERIN KIRJA; KIRJA.)

Vuosien tarkkaan laskemiseen – ainakin silloin kun israelilaiset pitivät uskollisesti kiinni Mooseksen laista – vaikutti epäilemättä se, että he viettivät sapatti- ja riemuvuosia. Siten aika jaettiin 7 vuoden ja 50 vuoden jaksoihin. (3Mo 25:2–5, 8–16, 25–31.)

Raamatun kertomus erottuu senaikaisista pakanakansojen kirjoituksista varsinkin siinä, miten sen sivuilla käsitellään aikaa, paitsi mennyttä ja senhetkistä myös tulevaa aikaa (Da 2:28; 7:22; 8:18, 19; Mr 1:15; Il 22:10). Ainutlaatuisen profeetallisen aineiston takia ajanlaskun tarkkuus oli israelilaisille paljon tärkeämpää kuin millekään pakanakansalle, koska profetiat liittyivät usein joihinkin nimenomaisiin ajanjaksoihin. Raamattu on Jumalan kirja, ja siinä korostetaan sitä, että hän toteuttaa sanansa täsmällisesti (Hes 12:27, 28; Ga 4:4), ja osoitetaan, että paikkansapitävät profetiat olivat todiste hänen jumalallisuudestaan (Jes 41:21–26; 48:3–7).

Jotkin ei-raamatulliset dokumentit ovat tosin useita satoja vuosia vanhempia kuin vanhimmat tähän mennessä löydetyt Raamatun käsikirjoitusten jäljennökset. Kiveen kaiverretut tai saveen piirretyt muinaiset pakanoiden kirjoitukset saattavat näyttää hyvin vaikuttavilta, mutta se ei takaa niiden paikkansapitävyyttä eikä virheettömyyttä. Kirjoitusmateriaalin sijasta nimenomaan kirjoittaja, hänen tarkoituksensa, hänen kunnioituksensa totuutta kohtaan ja hänen uskollisuutensa vanhurskaita periaatteita kohtaan herättävät lujaa luottamusta niin ajanlaskua koskeviin kuin muihinkin asioihin. Raamattuun verrattaessa maallisten dokumenttien sisällön huomattavasti heikompi laatu nousee varmasti paljon merkittävämmäksi seikaksi kuin niiden korkea ikä. Koska Raamatun kirjoitukset aivan ilmeisesti kirjoitettiin helposti tuhoutuville materiaaleille, esim. papyrukselle ja pergamentille, niiden jatkuva käyttö ja sääolojen turmeleva vaikutus suuressa osassa Israelia (toisin kuin Egyptissä, jossa on poikkeuksellisen kuiva ilmasto) voivat hyvinkin selittää, miksi nykyään ei ole olemassa alkuperäisiä käsikirjoituksia. Koska Raamattu on kuitenkin Jehovan henkeyttämä kirja, sitä on huolellisesti jäljennetty ja se on säilynyt kokonaisena nykyaikaan asti (1Pi 1:24, 25). Jumalan henkeytys, jonka avulla Raamatun historiankirjoittajat pystyivät kirjoittamaan tietonsa muistiin, takaa Raamatun ajanlaskun luotettavuuden (2Pi 1:19–21).

Arkeologiasta kirjoittavan C. W. Ceramin kommentti nykyisestä historiallisen ajoittamisen tieteestä havainnollistaa hyvin sitä, miksi maalliset historiat eivät kelpaa täsmällisyyden normiksi: ”Jokaiseen, joka alkaa tutkia muinaista historiaa ensimmäisen kerran, tekee ehdottomasti vaikutuksen se varma tapa, jolla nykyhistorioitsijat ajoittavat tuhansia vuosia sitten sattuneita tapahtumia. Tämä ihmettely, jos mikä, kasvaa, kun tutkimista jatketaan, sillä kun tutkimme muinaisen historian lähteitä, näemme, miten niukkoja, epätarkkoja tai suorastaan vääriä nuo aikakirjat olivat jo silloin, kun ne ensimmäisen kerran kirjoitettiin. Ja jos ne alun perinkin olivat kehnoja, ne ovat vielä kehnompia, kun ne ovat periytyneet meille asti: ajan hampaan tai ihmisten huolimattomuuden ja kovakouraisen käytön puoliksi pilaamia.” Edelleen hän kuvailee kronologisen historian runkoa ”pelkästään hypoteettiseksi rakennelmaksi ja sellaiseksi, että se uhkaa hajota joka liitoksestaan”. (The Secret of the Hittites, 1956, s. 133, 134.)

Tämä arvio saattaa tuntua äärimmäisyyteen menevältä, mutta se ei ole perusteeton, kun ajatellaan maallisia muistiinmerkintöjä. Seuraavassa esitettävä aineisto selvittää, miksi ei ole syytä epäillä Raamatun ajanlaskun tarkkuutta vain siksi, että jotkin maalliset tietolähteet ovat ristiriidassa sen kanssa. Muinaisiin, maallisen historian esittämiin aikamääriin voidaan sitä vastoin hyvällä syyllä luottaa jossakin määrin vasta silloin kun maallinen ajanlasku on sopusoinnussa Raamatun kertomuksen kanssa. Kun tarkastellaan sellaisten pakanakansojen kertomuksia, jotka olivat tekemisissä Israelin kansakunnan kanssa, tulisi pitää mielessä, että jotkin niiden kertomusten ilmeisistä ristiriitaisuuksista saattavat johtua vain siitä, että nykyhistorioitsijat eivät pysty tulkitsemaan muinoin käytettyjä menetelmiä oikein, samoin kuin he eivät pysty tulkitsemaan oikein Raamatun historiankirjoittajien käyttämiä menetelmiäkään. On kuitenkin olemassa melkoisesti todisteita siitä, että pakanakansojen historioitsijat ja kronikoitsijat ovat selvästi olleet huolimattomia ja epätarkkoja tai jopa tahallaan vääristelleet tietoja.

Egyptiläinen ajanlasku. Egyptin historia kytkeytyy Israelin historiaan useissa kohdissa. Tässä julkaisussa esitämme Israelin menneen Egyptiin 1728 eaa. ja lähteneen Egyptistä 215 vuotta myöhemmin eli 1513 eaa. Farao Sisakin hyökkäys Jerusalemiin tapahtui Rehabeamin viidentenä vuonna eli 993 eaa., Egyptin kuningas So hallitsi samaan aikaan kuin Hosea (n. 758–740 eaa.), ja farao Nekon taistelu, joka johti Josian kuolemaan, käytiin todennäköisesti 629 eaa. (1Ku 14:25; 2Ku 17:4; 2Ai 35:20–24). Edellä mainittujen ajankohtien ja nykyhistorioitsijoiden yleensä esittämien ajankohtien välinen ero on Egyptistä lähdön kohdalla noin sata vuotta ja kaventuu noin 20 vuoteen farao Nekon aikaan tultaessa. Seuraavassa esitettävät tiedot osoittavat, miksi meistä on parempi pitää kiinni Raamatun ajanlaskuun perustuvista aikamääristä.

Nykyhistorioitsijat luottavat pääasiassa joihinkin egyptiläisten kuningasluetteloiden tai aikakirjojen muodossa oleviin dokumentteihin. Niihin kuuluvat katkelmallinen Palermon kivi, jossa esitetään Egyptin historian ns. viisi ensimmäistä ”dynastiaa”, Torinon papyrus, joka on hyvin katkonainen ja jossa on luettelo kuninkaista ja heidän hallituskausistaan ”Vanhan valtakunnan” ajasta ”Uuteen valtakuntaan” asti, sekä jotkin muut, kiveen kaiverretut piirtokirjoitukset, jotka samoin ovat katkelmallisia. Nämä erilliset luettelot ja muut niistä riippumattomat piirtokirjoitukset on saatettu aikajärjestykseen Manethon, 200-luvulla eaa. eläneen egyptiläisen papin, kirjoitusten avulla. Hänen teoksissaan, joissa käsitellään Egyptin historiaa ja uskontoa, Egyptin monarkkien hallituskaudet järjestetään 30 dynastiaksi, ja tätä järjestelyä nykyajan egyptologit noudattavat edelleen. Näitä lähteitä sekä tähtitieteellisiä laskelmia, jotka perustuvat egyptiläisiin kuun vaiheita ja Siriuksen (”Koirantähti”, Sothis) nousua käsitteleviin teksteihin, on käytetty aikataulukon laatimiseen.

Egyptiläiseen ajanlaskuun liittyviä ongelmia. Epävarmoja kohtia on lukuisia. Manethon teokset, joiden avulla puutteelliset luettelot ja muut piirtokirjoitukset on järjestetty, ovat säilyneet ainoastaan myöhempien historioitsijoiden kirjoituksissa, esim. Josefuksen (ensimmäiseltä vuosisadalta ya.), Sextus Julius Africanuksen (200-luvulta eli yli 500 vuotta Manethon ajan jälkeen), Eusebioksen (300-luvulta) ja Syncelluksen (700-luvun loppupuolelta tai 800-luvun alkupuolelta) kirjoituksissa. W. G. Waddellin mukaan heidän Manethon kirjoituksista ottamansa lainaukset ovat hajanaisia ja usein virheellisiä, ja siksi ”on äärimmäisen vaikea sanoa varmasti, mikä on autenttista Manethoa ja mikä on epäaitoa tai vääristeltyä”. Osoitettuaan, että Manethon lähdeaineistoon sisältyi joitakin ei-historiallisia perinteitä ja legendoja, joissa ”sankareita olivat kuninkaat eikä aikajärjestykseen kiinnitetty huomiota”, hän sanoo: ”Manethon työssä oli jo alun alkaen monia virheitä: kaikki eivät ole kirjurien ja tekstin tarkistajien tekemiä. Monien hallituskausien pituuden on havaittu olevan mahdoton: joissakin tapauksissa on osoittautunut, että Manethon ilmoittamia kuninkaiden nimiä ja heidän järjestystään ei voida saattaa sopusointuun muistomerkkien tekstien kanssa.” (Manetho, johdanto, s. vii, xvii, xx, xxi, xxv.)

T. Nicklinin kirjassa Studies in Egyptian Chronology (Blackburn, Englanti, 1928, s. 39) osoitetaan, että moniin Manethon mainitsemiin tavattoman pitkiin ajanjaksoihin ovat luultavasti syynä samanaikaiset eivätkä peräkkäiset hallituskaudet: ”Manethon dynastiat – – eivät ole koko Egyptin hallitsijoiden luetteloita vaan osaksi enemmän tai vähemmän riippumattomien ruhtinaiden luetteloita, osaksi – – sellaisten ruhtinassukujen luetteloita, joista myöhemmin nousi koko Egyptin hallitsijoita.” Professori Waddell huomauttaa (s. 1–9), että ”kenties useat egyptiläiskuninkaat hallitsivat samanaikaisesti; – – siten ei ollut kyse peräkkäisistä kuninkaista, jotka olivat valtaistuimella toinen toisensa jälkeen, vaan useista kuninkaista, jotka hallitsivat samaan aikaan eri seuduilla. Sen vuoksi vuosien yhteismäärä on kasvanut suureksi.”

Koska Raamattu osoittaa vuoden 2370 eaa. maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen ajankohdaksi, Egyptin historian on täytynyt alkaa sen jälkeen. Edellä esitetyt egyptiläiseen ajanlaskuun liittyvät ongelmat ovat epäilemättä syynä niiden nykyhistorioitsijoiden ilmoittamiin lukuihin, jotka sanovat Egyptin historian ulottuvan aina vuoteen 3000 eaa. saakka.

Egyptologit luottavat enemmän itse muinaisiin piirtokirjoituksiin. Egyptiläisten kirjurien huolellisuus, totuudellisuus ja moraalinen rehellisyys eivät kuitenkaan ole missään nimessä epäilysten ulkopuolella. Professori J. A. Wilson sanoo: ”Egyptiläisten piirtokirjoitusten täsmälliseen historialliseen arvoon tulee suhtautua varovaisesti. Kyseessä oli – – jumalaistarujen ja ihmeiden maailma.” Hänen mukaansa kirjurit eivät jättäneet muuttelematta tapahtumien aikajärjestystä jonkun vallassa olevan hallitsijan ylistykseksi, ja lisäksi hän sanoo: ”Historioitsija hyväksyy käytettävissään olevat tiedot sen mukaan, miltä ne näyttävät, jollei ole selvästikin syytä olla luottamatta niihin, mutta hänen tulee olla valmis muuttamaan suhtautumistaan heti, kun uusi aineisto saattaa aikaisemmat tulkinnat uuteen valoon.” (The World History of the Jewish People, 1964, 1. osa, s. 280, 281.)

Israelia koskevien tietojen puuttuminen. Tämä ei ole yllättävää, koska egyptiläiset kieltäytyivät kirjaamasta muistiin heille epäsuotuisia asioita ja lisäksi pyyhkivät pois edellisen hallitsijan aikaisia muistiinmerkintöjä, jos nämä osoittautuivat epämiellyttäviksi silloin vallassa olevalle faraolle. Niinpä kuningatar Hatšepsutin kuoleman jälkeen Thutmosis III hakkautti hänen nimensä ja kuvansa pois muistomerkeistä. Tämä tapa epäilemättä selittää, miksi israelilaisten 215 vuotta kestäneestä Egyptissä olosta tai heidän sieltä lähdöstään ei ole tiedossa mitään egyptiläistä muistiinmerkintää.

Egyptistä lähdön aikaan hallinneen faraon nimeä ei mainita Raamatussa; siksi hänen tunnistamisekseen tehdyt yritykset perustuvat otaksumiin. Tämä selittää osaksi sen, että nykyhistorioitsijoiden laskelmat Egyptistä lähdön ajankohdasta vaihtelevat vuodesta 1441 vuoteen 1225 eaa.; eroa on siis yli 200 vuotta.

Assyrialainen ajanlasku. Salmanassar III:n ajasta lähtien (ensimmäisen vuosituhannen alkupuolelta eaa.) assyrialaisissa teksteissä puhutaan kontakteista israelilaisiin, ja toisinaan mainitaan joitakuita Juudan ja Israelin kuninkaita nimeltäkin. Assyrialaiset kirjoitukset käsittävät seinäkirjoituksia, jollaisia on löydetty palatseista, kuninkaallisia aikakirjoja, kuningasluetteloita, jollainen on löydetty Khorsabadista, sekä limmu- eli eponyymiluetteloita.

Assyrialaiset seinäkirjoitukset ja aikakirjat. Teoksessaan Assyrian Historiography (1916, s. 5, 6) Albert Olmstead kuvaili assyrialaisia seinäkirjoituksia seuraavasti: ”Voimme – – seinäkirjoituksen avulla täyttää aikakirjoissa [kuninkaallisissa kronikoissa, joissa luetellaan tapahtumat vuosittain] olevat aukot, mutta sillä ei ole vähäisintäkään arvovaltaa silloin kun se on ristiriidassa originaalinsa kanssa.” Osoitettuaan, että näiden seinäkirjoitusten päätarkoituksena ei ollut hallituskauden yhtenäisen historian esittäminen, hän lisää: ”Yhtä vakavaa on, että ne ovat harvoin aikajärjestyksessä. – – On selvää, että niitä tulee käyttää harkiten.”

Aikakirjoista hän sanoo: ”Tässä meillä on säännöllinen kronologia, ja jos toisinaan voidaan löytää virheitä, tahallisia tai muunlaisia, ainakin suhteellinen kronologia on yleensä oikea. – – Olisi kuitenkin suuri erehdys olettaa, että aikakirjat ovat aina luotettavia. Aikaisemmat historioitsijat ovat hyväksyneet niiden tiedot liian usein, jollei heillä ole ollut selviä todisteita epätarkkuudesta. Viime vuosina on löydetty suunnattomasti uutta aineistoa, jonka avulla Sargonin asiakirjoja voidaan tutkia kriittisesti. – – Kun tähän lisätään ulkomaisissa, esim. heprealaisissa tai babylonialaisissa, lähteissä olevat viittaukset, niin meidän on tuskin tarpeen tutkia itse aikakirjoja sen toteamiseksi, että ne ovat kaikkea muuta kuin luotettavia.”

Tähän voidaan lisätä D. D. Luckenbillin todistus: ”Pian voi havaita, että kuninkaallisia kirjureita ei ohjannut tarkoitus kuvata tapahtumia tarkasti siten kuin ne sattuivat vuosi vuodelta kuninkaan hallituskaudella. Toisinaan eri sotaretket näyttävät vaihtaneen paikkaa ilman mitään näkyvää syytä, mutta vielä useammin on selvää, että kuninkaan turhamaisuus vaati historiallisen tarkkuuden uhraamista.” (Ancient Records of Assyria and Babylonia, 1926, I osa, s. 7.)

Kuninkaallisia aikakirjoja tavallisesti korjailtiin useaankin otteeseen kuninkaan hallituskauden kuluessa. Myöhemmissä versioissa oli uusia tapahtumia, mutta edellisten vuosien asioita ja lukuja oli myös muuteltu kuninkaan mielen mukaisiksi. Professori Olmstead kertoo Assurbanipalin ”kylmästi ottaneen vähä vähältä kunnian itselleen isänsä kahdesta viimeisestä Egyptin-sotaretkestä, kunnes lopullisessa versiossa ei ole enää mitään, mitä hän ei olisi ottanut omiin nimiinsä” (Assyrian Historiography s. 7).

Esimerkkejä tällaisesta selvästä joko tahallisesta tai muunlaisesta epäluotettavuudesta voitaisiin luetella lähes loputtomiin. Pakkoveroluetteloiden kokoojat julkesivat mainita jonkun vasallikuninkaan maksavan pakkoveroa, vaikka muut asiakirjat osoittivat hänen olleen tuolloin jo kuollut. George Smith kertoo tapauksesta, jossa sama Assarhaddonin pakkoveroluettelo luetaan hänen poikansa Assurbanipalin ansioksi 13 vuotta myöhemmin, ja sanoo, että tämä myöhempi luettelo on ”mitä luultavimmin tarkka kopio aikaisemmasta asiakirjasta, eikä ole yritettykään varmistaa, hallitsivatko nämä kuninkaat yhä ja maksoivatko he todella pakkoveroa” (The Assyrian Eponym Canon, Lontoo 1875, s. 179).

Eponyymiluettelot (”limmu”-luettelot). Edellä esitetyistä todisteista huolimatta nykyajan kronikoitsijat ovat yleensä sitä mieltä, että eponyymi- eli limmu-luettelot jollakin tavoin välttyivät tällaiselta turmelukselta ja ovat käytännöllisesti katsoen virheettömiä. Nämä eponyymiluettelot ovat yksinkertaisesti virkamiesten nimien ja arvojen luetteloita tai luetteloita, joissa tällaisten nimien ohella mainitaan lyhyesti jokin sotaretki tai muu huomattava tapahtuma. Eponyymiluettelon eräs jakso esimerkiksi kuuluu:

Tästä voi huomata, että mitään varsinaisia aikamääriä ei esitetä, mutta kunkin nimen ajatellaan edustavan vuotta, mikä ilmeisesti tekisi vuosien laskemisen mahdolliseksi. Nykyhistorioitsijat pyrkivät saattamaan Assyrian ja Raamatun historiat sopusointuun keskenään näiden eponyymiluetteloiden avulla, varsinkin vuosien 911 ja 649 eaa. väliseltä ajalta, jolle he määrittävät näissä luetteloissa olevat nimet eli eponyymit. Kiinteän ajankohdan saamiseksi he luottavat auringonpimennystä koskevaan mainintaan, joka on erään Bur-Sagalen, Guzanan käskynhaltijan, nimen kohdalla. Pimennys oli sivankuussa (touko-kesäkuussa), ja yleensä historioitsijat ajattelevat sen sattuneen 15. kesäkuuta 763 eaa. Tämän ajankohdan luotettavuutta sekä sen perusteella tehtyä Assyrian historian sovittamista yhteen Juudan ja Israelin historian kanssa käsitellään myöhemmin väliotsikon ”Tähtitieteelliset laskelmat” alla.

Koska eponyymiluetteloissa esitetään tietoja äärimmäisen niukalti (aikakirjoihin ja muihin teksteihin verrattuna), on selvää, että mahdollisuudet havaita virheitä ovat hyvin pienet. Kun vastaan tulee ilmiselviä ristiriitaisuuksia eponyymiluetteloiden ja aikakirjojen välillä, esim. sellaisia, että jonkin sotaretken ilmoitetaan tapahtuneen eri vuonna kyseessä olevan kuninkaan hallituskaudella tai eri eponyymin aikana, nykyhistorioitsijat sanovat tavallisesti, että väärässä ovat aikakirjat eivätkä eponyymiluettelot. Mutta edes ns. Assyrian synkronistisen historian, erään kuuluisan taulun, joka sisältää suppean kertomuksen Assyrian ja Babylonian suhteista useiden satojen vuosien ajalta, ei väitetä olevan ehdottoman tarkka. Esitettyään todisteita siitä, että tämä dokumentti on vain jäljennös eräästä aikaisemmasta seinäkirjoituksesta, A. T. Olmstead sanoo: ”Emme siis voi pitää dokumenttiamme edes historiallisena sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan pelkästään Assurin [Assyrian pääjumalan] ja hänen kansansa kunniaksi tehtynä kirjoituksena – – Kun omaksumme tämän näkemyksen, eivät ongelmana ole enää ne lukuisat – edes kuninkaiden järjestystä koskevat – virheet, jotka vähentävät suuresti dokumentin arvoa niissä kohdissa, joissa sen todistusta tarvitaan eniten.” (Assyrian Historiography s. 32.)

Pitäisi olla selvää, että tällainen vaihtelevuus, joka on ilmeistä eponyymiluetteloissa, vaikeuttaa suuresti nykyajan oppineiden mahdollisuutta tarkan kronologian laatimiseen, varsinkin kun tietoja useiden satojen vuosien ajalta kokosivat kirjurit, jotka ilmeisestikään eivät pitäneet huolellisuutta ja historiallista tarkkuutta tärkeinä. On myös selvää, että nykyiset historioitsijat katsovat voivansa korjailla assyrialaisia eponyymiluetteloita koskevia laskuja tai jättää ne huomiotta silloin kun muut tekijät tai todisteet puoltavat sitä.

Edellä esitetty aineisto johtaa siihen päätelmään, että joko nykyhistorioitsijat eivät ymmärrä assyrialaista historiankirjoitusta oikein tai siinä on paljon toivomisen varaa. Kummassakaan tapauksessa meidän ei tarvitse ajatella, että meidän on pakko saada Raamatun ajanlasku sopusointuun assyrialaisissa lähteissä esitetyn historian kanssa. Sen vuoksi osoitamme vain todella varmat, Raamatun kertomuksen mukaiset yhtymäkohdat Assyrian ajanlaskun ja Israelin ja Juudan ajanlaskun välillä.

Babylonialainen ajanlasku. Babylon on mukana Raamatun kertomuksessa pääasiassa Nebukadnessar II:n ajasta lähtien. Nebukadnessarin isän Nabopolassarin hallituskausi merkitsi ns. uusbabylonialaisen valtakunnan alkua; se päättyi Nabunaidin ja hänen poikansa Belsassarin hallituskausiin ja Babylonin kukistumiseen persialaisen Kyyroksen käsissä. Tämä ajanjakso kiinnostaa suuresti raamatunoppineita, koska se käsittää babylonialaisten toimeenpaneman Jerusalemin hävityksen ja suuren osan juutalaisten 70-vuotisesta pakkosiirtolaisuudesta.

Jeremian 52:28:ssa sanotaan, että ensimmäinen juutalaisten pakkosiirtolaisten ryhmä vietiin Babyloniin Nebukadnessarin (eli Nebukadressarin) seitsemäntenä vuonna. Tämän mukaisesti erään babylonialaisen aikakirjan (British Museum 21946) nuolenpäätekstissä kerrotaan: ”Seitsemäs vuosi: Kislevkuussa Akkadin kuningas katsasti armeijansa ja marssi Hattu[n maahan]. Hän leiriytyi Juudan kaupunkia vastaan, ja adarkuun toisena päivänä hän valloitti kaupungin (ja) vangitsi (sen) kuninkaan [Jojakinin]. Hän asetti kaupunkiin itse valitsemansa kuninkaan [Sidkian], (ja) hän otti suuren pakkoveron ja vei sen Babyloniin.” (A. K. Grayson, Assyrian and Babylonian Chronicles, 1975, s. 102; vrt. 2Ku 24:1–17; 2Ai 36:5–10.) (Kuva, 2. osa, s. 326.) Nebukadnessarin hallituskauden viimeisten 32 vuoden ajalta ei ole olemassa kronikan tapaisia historiallisia muistiinmerkintöjä paitsi eräs katkonainen teksti, jossa kerrotaan Nebukadnessarin 37. vuonna Egyptiä vastaan tehdystä sotaretkestä.

On löydetty tauluja, jotka on ajoitettu Awil-Mardukin (2Ku 25:27, 28:ssa Evil-Merodak) toiselle hallitusvuodelle. Neriglissarin ajatellaan olleen Awil-Mardukin seuraaja, ja hänen neljänneltä vuodeltaan on olemassa sopimustauluja.

Eräästä babylonialaisesta savitaulusta on apua babylonialaisen ja Raamatun ajanlaskun yhteensovittamisessa. Tämä taulu sisältää seuraavat tähtitieteelliset tiedot Kambyses II:n, Kyyros II:n pojan, seitsemänneltä vuodelta: ”Vuosi 7, tammus, 14. yö, 1 2⁄3 kaksoistuntia [kolme tuntia ja kaksikymmentä minuuttia] yön saapumisen jälkeen, kuunpimennys; näkyvissä koko ajan; ulottui [kuun] pohjoisen puolikkaan yli. Tebet, 14. yö, kahden ja puolen kaksoistunnin [viiden tunnin] kuluttua yöllä ennen aamua [yön loppupuolella] kuun kehrä pimeni; koko ajan näkyvissä; pimennys ulottui eteläisen ja pohjoisen osan yli.” (J. N. Strassmaier, Inschriften von Cambyses, König von Babylon, Leipzig 1890, nro 400, rivit 45–48; F. X. Kugler, Sternkunde und Sterndienst in Babel, Münster 1907, I osa, s. 70, 71.) Näiden kahden kuunpimennyksen voidaan ilmeisesti katsoa olevan samat kuin ne kuunpimennykset, jotka näkyivät Babylonissa 16. heinäkuuta 523 eaa. ja 10. tammikuuta 522 eaa. (Theodor v. Oppolzer, Canon der Finsternisse, 1887, s. 335). Tämä taulu siis osoittaa, että Kambyses II:n seitsemäs vuosi alkoi vuoden 523 eaa. keväällä.

Koska Kambyses II:n seitsemäs vuosi alkoi vuoden 523 eaa. keväällä, hänen ensimmäinen hallitusvuotensa oli 529 eaa. ja hänen valtaistuimellenousuvuotensa ja Kyyros II:n viimeinen vuosi Babylonin kuninkaana oli 530 eaa. Viimeinen Kyyros II:n hallituskaudelle päivätty taulu on hänen yhdeksännen vuotensa 5. kuukauden 23. päivältä (R. Parker ja W. Dubberstein, Babylonian Chronology, 626 B.C.–A.D. 75, 1971, s. 14). Koska Kyyros II:n yhdeksäs vuosi Babylonin kuninkaana oli 530 eaa., hänen ensimmäinen vuotensa oli näiden laskelmien mukaan 538 eaa. ja hänen valtaistuimellenousuvuotensa 539 eaa.

Berossos. 200-luvulla eaa. Berossos, babylonialainen pappi, kirjoitti kreikan kielellä Babylonin historian, joka ilmeisesti pohjautui nuolenpääkirjoituksella laadittuihin arkistoihin. Professori Olmstead sanoi hänen kirjoituksistaan: ”Meille on säilynyt vain vähäisiä katkelmia, tiivistelmiä tai rippeitä. Ja tärkeimmät näistä katkelmista ovat periytyneet tavalla, jolle ei juuri mikään vedä vertoja. Nykyään meidän täytyy tutkia Eusebioksen kronikan kadonneesta kreikkalaisesta alkuperäisversiosta tehdyn armenialaisen käännöksen nykylatinaksi tehtyä käännöstä. Eusebios lainasi osittain Aleksander Polyhistoria, joka lainasi suoraan Berossosta, ja osittain Abydenosta, joka ilmeisesti lainasi Jubaa, joka lainasi Aleksander Polyhistoria ja siten Berossosta. Sekaannusta lisää vielä se, että Eusebios ei ole aina ymmärtänyt, että Abydenos toistaa vain heikosti Polyhistorin sanoja, ja on lainannut kummankin kertomusta rinnakkain! Eikä tässä vielä kaikki. Vaikka Polyhistorin kirjoituksiin perustuvaa Eusebioksen kertomusta on yleensä syytä pitää etusijalla, hänellä näyttää olleen käytössään kehno käsikirjoitus tuon kirjailijan teoksesta.” (Assyrian Historiography s. 62, 63.) Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt juutalainen historioitsija Josefuskin väittää lainaavansa Berossoksen kirjoituksia. Vaikuttaa kuitenkin selvästi siltä, ettei ajanlaskua koskevia tietoja, jotka ovat oletettavasti peräisin Berossokselta, voida pitää ratkaisevina.

Muita eroavuuksia lisääviä tekijöitä. Muinaishistoriaa tutkivilla maallikoilla on usein sellainen väärä käsitys, että nuolenpäätaulut (esim. ne, joita Berossos ehkä käytti) kirjoitettiin aina samanaikaisesti niissä kuvailtujen tapahtumien kanssa tai pian niiden jälkeen. On olemassa paljon nuolenpääkirjoituksella tehtyjä liikeasiakirjoja, jotka tosiaan laadittiin tapahtuma-aikaan, mutta babylonialaisista historiallisista teksteistä ja jopa monista tähtitieteellisistä teksteistä ilmenee, että ne ovat peräisin paljon myöhemmältä ajalta. Assyriologi D. J. Wisemanin mukaan eräs babylonialaisen aikakirjan osuus, jossa käsitellään Nabu-nasirin hallinnon ja Šamaššumukinin välistä ajanjaksoa (maallisten historioitsijoiden mukaan 747–648 eaa.), onkin ”jäljennös, joka on tehty Dareioksen 22. vuonna [alaviite sanoo: Ts. 500/499 eKr., jos Dareios I] vanhemmasta ja vahingoittuneesta tekstistä” (Chronicles of Chaldaean Kings, Lontoo 1956, s. 1). Tämän kirjoituksen ja siinä kerrottujen tapahtumien välillä oli siis kulunut aikaa 150–250 vuotta, ja lisäksi se oli myös jäljennös aikaisemmasta, puutteellisesta dokumentista, joka kenties oli alkuperäinen tai kenties ei ollut. Uusbabylonialaisen aikakirjan teksteistä, joissa käsitellään Nabopolassarin ja Nabunaidin välistä aikaa, sama kirjoittaja sanoo seuraavasti: ”Uusbabylonialaisen aikakirjan tekstit on kirjoitettu sellaisella pienellä tekstilajilla, joka ei itsessään tee ajoitusta mahdolliseksi mutta joka voi merkitä sitä, että ne on voitu kirjoittaa milloin tahansa niiden tapahtuma-aikojen ja akhemenidien hallinnon loppuaikojen välillä.” Sen vuoksi on mahdollista, että ne kirjoitettiin vasta Persian hallinnon päättyessä, mikä tapahtui 331 eaa., noin 200 vuotta Babylonin kukistumisen jälkeen. Olemme jo havainneet, että tiedot, myös numerot, voivat muutaman vuosisadan kuluessa helposti muuttua ja pakanakirjurit voivat jopa väärentää niitä. Kaikkien näiden seikkojen valossa ei varmastikaan ole viisasta väittää, että uusbabylonialaisten kuninkaiden hallituskausien perinteiset kestoajat ovat ehdottoman varmoja.

Koska tapahtuma-aikaisia historiallisia asiakirjoja puuttuu ja koska tietoja voitiin helposti muutella, on varmasti mahdollista, että yhden tai useamman uusbabylonialaisen hallitsijan valtakausi oli pitempi kuin perinteisesti ajatellaan. Tätä mahdollisuutta ei voida johdonmukaisesti kiistää sillä perusteella, että ei ole löydetty tauluja, joissa käsiteltäisiin tällaisen hallituskauden myöhempiä vuosia. On ollut kuninkaita, joiden hallituskaudet ovat ulottuneet paljon pitemmälle ajan virrassa ja joiden tueksi ei ole löydetty tällaisia tauluja. Esimerkiksi ei Artakserkses III:n (Okhos) (joka historioitsijoiden mukaan hallitsi 21 vuotta [358–338 eaa.]) eikä Arseenkaan (jonka ajatellaan hallinneen kaksi vuotta [337–336 eaa.]) hallituskausien pituuden todisteeksi ole tiedossa tuolta ajalta peräisin olevia nuolenpäätekstejä.

Todellisuudessa historioitsijat eivät tiedä, mihin heidän pitäisi sijoittaa jotkut babylonialaiset kuninkaat, joista on olemassa muistiinmerkintöjä. Professori A. W. Ahl (Outline of Persian History, 1922, s. 84) sanoo: ”Borsippasta löydetyissä sopimustauluissa esiintyy babylonialaisten kuninkaiden nimiä, joita ei ole missään muualla. Varsin todennäköisesti ne kuuluvat Dareios I:n viimeisten päivien ja Kserkses I:n ensimmäisten päivien väliseen ajanjaksoon, kuten Ungnad arvelee.” Tämä on kuitenkin edelleen vain arvelua.

Persialainen ajanlasku. Jotkin tärkeät Raamatun tapahtumat sattuivat persialaisella kaudella: Babylonin kukistuminen, jota seurasi Kyyroksen julistama juutalaisten vapautus ja Juudan 70-vuotisen autioituksen päättyminen, Jerusalemin temppelin jälleenrakentaminen, joka saatiin päätökseen ”Dareioksen [persialaisen Dareios I:n] kuudentena hallitusvuonna”, ja Nehemian toimeenpanema Jerusalemin muurien uudelleen rakentaminen sen säädöksen mukaisesti, joka annettiin Artakserkses Longimanuksen 20. vuonna (2Ai 36:20–23; Esr 3:8–10; 4:23, 24; 6:14, 15; Ne 2:1, 7, 8).

Siihen, että Babylon kukistui vuonna 539 eaa., voidaan päätyä Ptolemaioksen kaanonin sekä muiden lähteiden perusteella. Historioitsija Diodoros sekä Africanus ja Eusebios osoittavat, että Kyyroksen ensimmäinen vuosi Persian kuninkaana vastasi 55. olympiadin 1. vuotta (560–559 eaa.), kun taas Kyyroksen viimeinen vuosi sijoitetaan 62. olympiadin 2. vuoteen (531–530 eaa.). Nuolenpäätaulujen mukaan Kyyros hallitsi Babylonia yhdeksän vuotta, mikä siten osoittaa vuoden 539 siksi ajankohdaksi, jolloin hän valloitti Babylonin. (Jack Finegan, Handbook of Biblical Chronology, 1964, s. 112, 168–170; Babylonian Chronology, 626 B.C.–A.D. 75, s. 14; ks. väliotsikon ”Babylonialainen ajanlasku” alla olevaa aineistoa samoin kuin hakusanaa PERSIA, PERSIALAISET.)

Meidän aikaamme asti on säilynyt useita Persian kuninkaiden kirjoituksia, mutta niistä ei ole hyötyä Persian kuninkaiden hallituskausien pituutta määritettäessä. Esimerkiksi Persepoliista löydettiin joukko päivättyjä tauluja, mutta niissä ei ole kuninkaiden nimiä.

Tähtitieteelliset laskelmat. Väitetään, että ”tähtitieteelliset vahvistukset voivat muuttaa suhteellisen kronologian [joka kertoo vain tapahtumien järjestyksen] absoluuttiseksi kronologiaksi, nimittäin meidän kalenteriimme sopeutetuksi järjestelmäksi” (Martin Noth, The Old Testament World, 1966, s. 272). Vaikka ihmisen Luoja asettikin taivaankappaleet ihmiselle ajanmittaamiskeinoksi, tähtitieteellisten tietojen saattaminen vastaamaan menneitä ihmiselämän tapahtumia on alttiina monenlaisille tekijöille ja inhimillisille tulkinnoille, minkä vuoksi joukkoon saattaa päästä pujahtamaan virheitä.

Monet tähtitieteellisten tietojen ja muinaisen historian tapahtumien tai ajankohtien ns. synkronoinneista perustuvat auringon- tai kuunpimennyksiin. Mutta mikä tahansa ”kaupunki kokee keskimäärin noin 40 kuunpimennystä ja 20 osittaista auringonpimennystä 50 vuodessa, [vaikkakin] vain yhden ainoan täydellisen auringonpimennyksen 400 vuodessa” (Encyclopædia Britannica, 1971, 7. osa, s. 907). Näin ollen ainoastaan silloin kun osoitetaan kiistattomasti, että on kyse tietyllä alueella tapahtuneesta täydellisestä auringonpimennyksestä, ei jäisi syytä epäillä historian jonkin ajankohdan määrittämistä tällä tavalla. Monesti pimennyksiä koskevissa vanhoissa nuolenpääteksteissä (tai muissa lähteissä) ei anneta tällaisia yksityiskohtaisia tietoja.

Esimerkkinä tästä on auringonpimennys, jonka avulla historioitsijat yhdistävät Assyrian ajanlaskun ja Raamatun ajanlaskun toisiinsa. Assyrialaisissa eponyymiluetteloissa sen mainitaan sattuneen kolmannessa kuussa (keväästä laskettuna) Bur-Sagalen eponyymin aikana. Nykyajan kronikoitsijat laskevat sen olleen pimennys, joka sattui 15. kesäkuuta 763 eaa. He laskevat tästä ajankohdasta 90 vuotta (eli 90 nimeä eponyymiluetteloissa) taaksepäin ja saavat Salmanassar III:n kuudentena vuonna käydyn Karkarin taistelun ajankohdaksi vuoden 853 eaa. He väittävät, että Salmanassarin luettelossa Israelin kuningas Ahab kuuluu siihen vihollisliittoutumaan, joka taisteli tuolloin Assyriaa vastaan, ja että 12 vuotta myöhemmin (Salmanassarin 18. vuonna) Assyrian kuningas sanoo Israelin kuninkaan Jeehun olevan pakkoveroa maksavien joukossa. Sitten he päättelevät, että vuosi 853 eaa. oli Ahabin viimeinen vuosi ja 841 eaa. Jeehun hallituskauden alku. Miten vankalla perustalla nämä laskelmat ovat?

Ensinnäkin vaikka oletetaan, että auringonpimennys oli täydellinen, eponyymiluettelossa ei sanota niin. Ja vaikka useimmat historioitsijat pitävät nykyään tätä viittauksena vuoden 763 eaa. pimennykseen, kaikki tutkijat eivät ole sitä mieltä; jotkut ajattelevat, että kyseessä on ennemminkin vuonna 809 eaa. sattunut pimennys, joka olisi näkynyt ainakin osittain Assyriassa (kuten tapahtui myös 857 ja 817 eaa. jne.) (Theodor v. Oppolzer, Canon der Finsternisse, taulukot 17, 19, 21). Vaikka nykyhistorioitsijat vastustavatkin vuoden 763 eaa. auringonpimennyksen vaihtamista johonkin muuhun sillä perusteella, että se ’sekoittaisi Assyrian historiaa’, olemme jo nähneet, että assyrialaiset itse sekoittivat omaa historiaansa melkoisesti.

Lisäksi kuningas Ahabin mukanaolo Karkarin taistelussa on hyvin epätodennäköistä. Vaikka siis Ahasjan ja Joramin hallituskausien (jotka olivat Ahabin ja Jeehun hallituskausien välissä) pituus voitaisiinkin lyhentää vain 12 vuodeksi (vrt. 1Ku 22:40, 51; 2Ku 1:2, 17; 3:1), todisteet puhuvat sitä vastaan, että Karkarin taistelu ja Ahab liitettäisiin toisiinsa. Salmanassarin maininta Jeehusta ei sen vuoksi ehkä lainkaan liity Jeehun ensimmäiseen hallitusvuoteen. Se syytös, että assyrialaiset muuttelivat sotaretkiensä tapahtumavuosia ja ilmoittivat kuninkaiden saavan pakkoveroa sellaisilta, jotka eivät olleet enää elossa, saattaisi entisestään vähentää tämän yhteensovittamisen oletettua arvoa. Tähän artikkeliin liittyvä taulukko ”Huomattavia ajankohtia Juudan ja Israelin kuninkaiden aikana” osoittaa Ahabin kuoleman tapahtuneen noin 920 eaa. ja Jeehun kuninkuuden alkaneen noin vuodesta 904 eaa.

Ptolemaioksen kaanon. Klaudios Ptolemaios oli kreikkalainen tähtitieteilijä, joka eli 100-luvulla ya., ts. yli 600 vuotta uusbabylonialaisen kauden päättymisen jälkeen. Hänen kaanoninsa eli kuningasluettelonsa liittyi erääseen hänen laatimaansa tähtitieteelliseen teokseen. Useimmat nykyhistorioitsijat hyväksyvät Ptolemaioksen tiedot uusbabylonialaisista kuninkaista ja heidän hallituskausiensa pituudesta.

Ptolemaios perusti historialliset tietonsa ilmeisesti lähteisiin, jotka olivat peräisin seleukidien ajalta; tuo aika alkoi yli 250 vuotta sen jälkeen kun Kyyros valloitti Babylonin. Ei ole siksi yllättävää, että Ptolemaioksen luvut täsmäävät Berossoksen, seleukidien aikaisen babylonialaisen papin, esittämien lukujen kanssa.

Kuunpimennykset. Kuunpimennysten avulla on koetettu saada vahvistus uusbabylonialaisiin kuninkaisiin liittyville vuosille, joihin on päädytty Ptolemaioksen kaanonin ja nuolenpäätekstien perusteella. Mutta vaikka Ptolemaioksen laskelmat ovatkin ehkä olleet täsmällisiä tai vaikka hän onkin kirjannut muistiin joidenkin menneisyydessä tapahtuneiden pimennysten ajankohdat (eräs nykyajan tähtitieteilijä havaitsi, että kolme viidesosaa Ptolemaioksen päivämääristä oli oikein), niin se ei todista, että hänen välittämänsä historialliset tiedot ovat oikeita, ts. että pimennysten yhdistäminen joidenkuiden kuninkaiden hallituskausiin perustuu johdonmukaisesti historiallisiin tosiasioihin.

Herodes Suuren kuolinpäivä valaisee niitä ongelmia, joita voidaan kohdata, kun kuunpimennyksiä käytetään ajoituksen apuna. Josefuksen kirjoitukset (Jewish Antiquities, XVII, 167 [vi, 4]; XVII, 188–214 [viii, 1 – ix, 3]) osoittavat Herodeksen kuolleen pian kuunpimennyksen jälkeen ja vähän ennen pesahin alkua. Monet tutkijat määrittävät Herodeksen kuolinvuodeksi 4 eaa. ja mainitsevat todisteena tuona vuonna 11. maaliskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 13. maaliskuuta) sattuneen kuunpimennyksen. Näiden laskelmien vuoksi monet nykyiset ajanlaskun tutkijat sanovat Jeesuksen syntyneen jo vuonna 5 eaa.

Tuo vuonna 4 eaa. sattunut pimennys oli kuitenkin vain 36-prosenttinen, ja vain hyvin harvat olisivat huomanneet sen varhain aamulla, jolloin se näkyi. Vuonna 1 eaa. sattui kaksi muuta pimennystä, joista kumpi tahansa sopisi vähän ennen pesahia sattuneeksi pimennykseksi. Osittainen kuunpimennys, joka sattui 27. joulukuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 29. joulukuuta) tuona vuonna, saattoi näkyä Jerusalemissa mutta ei luultavasti ollut huomiota herättävä tapahtuma. Oppolzerin teokseen Canon der Finsternisse (s. 343) perustuvien laskelmien mukaan kuu tuli pois maan varjosta hämärän langetessa Jerusalemiin, ja pimeän tultua kuu paistoi taas kirkkaasti. Tätä kuunpimennystä eivät toisaalta Manfred Kudlek ja Erich Mickler sisällytä kattaviin luetteloihinsa. Näin ollen historian tässä vaiheessa ei voida varmasti sanoa, miten hyvin tuo pimennys näkyi Jerusalemissa tai näkyikö se lainkaan. Kumpaakin edellä mainittua pimennystä huomattavampi oli se kuunpimennys, joka sattui myöhään yöllä tammikuun 8. päivän ensimmäisinä tunteina vuonna 1 eaa. (juliaanisen kalenterin mukaan 10. tammikuuta). Se oli täydellinen pimennys, jonka aikana kuu oli pimennossa yhden tunnin ja 41 minuuttia. Kuka tahansa valveilla oleva olisi huomannut sen, vaikka taivas olisi ollut pilvessäkin. Niinä vuosina, joita tässä on käsitelty, vähän ennen pesahia sattui siis useampi kuin yksi pimennys. Nyt käytettävissä olevien tietojen valossa näyttää siltä, että todennäköisimmin huomatuksi tuli se, joka näkyi 8. tammikuuta vuonna 1 eaa. (M. Kudlek ja E. H. Mickler, Solar and Lunar Eclipses of the Ancient Near East From 3000 B.C. to 0 With Maps, Neukirchen-Vluyn, Saksa, 1971, I osa, s. 156.)

Kaikki sellaiset tekstit, joita historioitsijat käyttävät muinaisen historian tapahtumien ja ajanjaksojen ajoittamiseen, eivät kuitenkaan perustu pimennyksiin. On löydetty tähtitieteellisiä päiväkirjoja, joissa kerrotaan kuun asema (suhteessa joihinkin tähtiin tai tähtikuvioihin) sen nousun ja laskun aikaan jonakin tiettynä päivänä Babylonissa (esim.: ”Kuu oli yhden kyynärän verran leijonan takajalan edessä”) sekä joidenkin planeettojen asemat samalla hetkellä. Nykyiset ajanlaskun tutkijat huomauttavat, että tällaiset taivaankappaleiden asemien yhdistelmät eivät toistu tuhansiin vuosiin. Näissä tähtitieteellisissä päiväkirjoissa viitataan joidenkin kuninkaiden hallituskausiin, ja nämä viittaukset näyttävät käyvän yksiin Ptolemaioksen kaanonissa esitettyjen lukujen kanssa. Joistakuista nämä saattaisivat näyttää kiistattomilta todisteilta, mutta eräät seikat vähentävät suuresti niiden painoarvoa.

Ensimmäinen seikka on se, että Babylonissa tehdyt havainnot ovat saattaneet sisältää virheitä. Babylonilaiset tähtitieteilijät olivat hyvin kiinnostuneita taivaanilmiöistä, jotka sattuivat lähellä horisonttia kuun tai auringon noustessa tai laskiessa. Hiekkamyrskyt kuitenkin toistuvasti sumentavat Babylonista näkyvän horisontin. Kommentoidessaan näitä seikkoja professori O. Neugebauer sanoo, että Ptolemaios valitti ”luotettavien [muinaisessa Babylonissa tehtyjen] planeettahavaintojen puutetta. Hän [Ptolemaios] huomauttaa, että aikaisemmat havainnot olivat melko epäpätevästi tehtyjä, koska he olivat olleet kiinnostuneita ilmaantumisista ja katoamisista sekä pysyvistä paikoista, ilmiöistä joita on jo luonnostaan hyvin vaikea havaita.” (The Exact Sciences in Antiquity, 1957, s. 98.)

Toiseksi tiedetään, että suurinta osaa löydetyistä tähtitieteellisistä päiväkirjoista ei ole kirjoitettu uusbabylonialaisen tai Persian valtakunnan aikaan vaan seleukidien kaudella (312–65 eaa.), vaikka ne sisältävätkin noihin varhaisempiin aikakausiin liittyvää tietoa. Historioitsijat olettavat, että ne ovat jäljennöksiä aikaisemmista dokumenteista. Todellisuudessa ei ole löytynyt tuolta ajalta peräisin olevia tähtitieteellisiä tekstejä, joiden perusteella voitaisiin muodostaa täydellinen uusbabylonialaista tai persialaista aikaa (600-luvun loppupuolelta 300-luvun loppupuolelle) koskeva ajanlasku.

Kuten Ptolemaioksen tapauksessakin, lopuksi on muistettava, että vaikka löydetyissä teksteissä olevat tähtitieteelliset tiedot (sellaisina kuin ne nykyään tulkitaan ja ymmärretään) ovatkin pääasiassa oikeita, se ei todista sitä, että niihin liitetyt historialliset tiedot ovat oikeita. Samoin kuin Ptolemaios käytti muinaisten kuninkaiden hallituskausia (sellaisina kuin hän ymmärsi ne) pelkkänä runkona, johon hän liitti tähtitieteelliset tietonsa, samoin seleukidien ajalta peräisin olevien tähtitieteellisten tietojen kirjoittajat (tai jäljentäjät) ovat yksinkertaisesti saattaneet sisällyttää tähtitieteellisiin teksteihinsä sellaista ajanlaskua koskevaa tietoa, joka tuohon aikaan hyväksyttiin yleisesti. Tuo yleisesti hyväksytty ajanlasku on hyvinkin voinut sisältää virheitä niissä kriittisissä kohdissa, joita käsiteltiin aiemmin tässä artikkelissa. Esimerkiksi joku muinaisajan tähtitieteilijä (tai kirjuri) saattaisi sanoa, että jokin taivaanilmiö tapahtui sinä vuonna, joka meidän kalenterimme mukaan on vuosi 465 eaa., ja hänen sanansa saattavat osoittautua oikeiksi, kun ne tarkistetaan tarkkojen laskelmien avulla. Mutta hän saattaa myös sanoa, että se vuosi, jolloin taivaanilmiö näkyi (465 eaa.), oli kuningas Kserkseen 21. vuosi, ja olla täysin väärässä. Yksinkertaisesti sanottuna tarkkuus tähtitieteellisissä asioissa ei ole todistus tarkkuudesta historiaan liittyvissä asioissa.

Arkeologinen iänmääritys. Kaivauksissa löydettyihin esineisiin perustuvien iänmääritysmenetelmien pulmia käsitellään artikkelissa ARKEOLOGIA. Lyhyesti voidaan todeta, että päivättyjen kirjoitusten puuttuessa esineiden, esim. saviastian palasten, perusteella tehty ajoitus ei koskaan voi olla muuta kuin suhteellista. Arkeologi voi siis sanoa vain, että juuri tämä kerrostuma ja sen sisältö tässä rauniokummussa kuuluu ilmeisesti samaan ajanjaksoon kuin jokin nimenomainen kerrostuma tuossa kummussa (tai sitä edeltävään tai sen jälkeiseen aikaan). Näin muodostetaan kuva tapahtumien yleisestä aikajärjestyksestä, jota voidaan kuitenkin aina joutua korjaamaan ja muuttamaan; toisinaan muutokset voivat olla satojenkin vuosien suuruisia. Esimerkiksi vuonna 1937 arkeologi Barton ajoitti ”varhaiselta pronssikaudelta” peräisin olevan keramiikan vuosiin 2500–2000 eaa., kun taas seuraavana vuonna W. F. Albright ilmoitti saman ajanjakson käsittävän vuodet 3200–2200 eaa.

G. Ernest Wright huomauttikin: ”Tällä alueella voimme harvoin pitää mitään varmana. Sen sijaan on välttämätöntä rakennella hypoteeseja, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän epävarmoja. Se, ovatko ne tosia, riippuu heidän [arkeologien] kyvystään tulkita ja pitää koossa perin erilaisia tietoja, mutta uudet tiedot saattavat milloin tahansa tehdä välttämättömäksi sen, että olemassa olevaa hypoteesia on muutettava, tai panna tutkijan esittämään asian jollakin toisella tavalla.” (Shechem, The Biography of a Biblical City, 1965, esipuheen s. xvi.)

Tätä valaisee edelleen se, mitä sanottiin kirjassa Chronologies in Old World Archaeology, jonka on toimittanut Robert Ehrich (vuoden 1965 painos, joka korvasi aikaisemman, vuoden 1954 painoksen) ja jossa esitetään lyhyesti huomattavien arkeologien näkemyksiä ”suhteellisten kronologioiden muuttuvasta verkostosta”. Esipuheessa (s. vii) sanotaan: ”Tämän kirjan tarkoituksena on sarjana esittää toisiinsa rajoittuvien eri alueiden kronologiat sellaisina kuin ne näyttävät vuonna 1964 kunkin alueen asiantuntijoiden mielestä. Uusista tiedoista huolimatta kokonaistilanne on yhä häilyvä, ja tulossa olevat tiedot tekevät jotkin päätelmät vanhentuneiksi kenties jo ennen tämän teoksen ilmestymistä.” Tämä on hyvä pitää mielessä, kun arvioidaan arkeologien esittämiä tietoja siitä, kuinka vanhoja jotkin kaupungit, esim. Jeriko, ovat, tai siitä, minä ajanjaksona he sanovat Israelin valloittaneen Palestiinan.

Klassisen ajan historioitsijat. Nimitys ”klassinen” tarkoittaa tässä muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten aikaa ja kulttuuria. Joidenkuiden klassisen ajan historioitsijoiden kirjoituksista saadaan tietoa Kreikan ja Rooman historiasta, ja lisäksi nykyhistorioitsijat tukeutuvat niihin paikatakseen jotkin aukot tai vahvistaakseen joitakin muinaiseen Egyptiin, Assyriaan, Babyloniaan, Persiaan, Syyriaan ja Palestiinaan liittyviä tietoja. Muinaisia kreikkalaisia historioitsijoita ovat mm. Herodotos (n. 484–425 eaa.), Thukydides (n. 471–401 eaa.), Ksenofon (n. 431–352 eaa.), Ktesias (400–300-luku eaa.) ja myöhemmin Strabon, Diodoros Sisilialainen ja Aleksander Polyhistor ensimmäiseltä vuosisadalta eaa. sekä Plutarkhos ensimmäiseltä ja toiselta vuosisadalta ya. Roomalaisia historioitsijoita ovat Titius Livius (59 eaa. – 17 ya.), Gnaeus Pompeius Trogus, joka oli Liviuksen aikalaisia, Plinius vanhempi (23–79 ya.) ja Sextus Julius Africanus (200-luku), joka oli syntynyt luultavasti Libyassa. Näiden lisäksi huomattavia tietolähteitä ovat Manetho ja Berossos (joita on jo käsitelty), juutalainen historioitsija Josefus, jonka kirjoitukset (jotka tosin ovat nykymuodossa toisinaan ristiriitaisia) ovat varsin hyödyllisiä yleisen ajanlaskun ensimmäistä vuosisataa tutkittaessa, ja Eusebios, kirkkohistorioitsija ja Kesarean piispa (n. 260–340).

Nämä kaikki elivät assyrialaisen ja uusbabylonialaisen aikakauden jälkeen, ja vain neljä ensiksi mainittua elivät Persian valtakunnan aikaan. Kukaan näistä kirjoittajista ei siksi esitä assyrialaisesta ja uusbabylonialaisesta aikakaudesta omakohtaista tietoa, vaan sen sijaan he ovat kirjoittaneet muistiin kuulemiaan tai joissakin tapauksissa kenties lukemiaan ja jäljentämiään perinteisiä näkemyksiä. Heidän tietojensa paikkansapitävyys riippuu selvästikin heidän käyttämiensä lähteiden paikkansapitävyydestä.

Tämän seikan lisäksi heidän kirjoituksiaan koskevat tietomme ovat peräisin nykyään jäljennösten jäljennöksistä, ja vanhin jäljennös on useinkin vasta keskiajalta. Olemme jo havainneet, miten jäljentäjät turmelivat Manethon ja Berossoksen kronologioita. On syytä ottaa huomioon seuraavat seikat tarkasteltaessa muiden muinaisten klassisen ajan historioitsijoiden pätevyyttä ja luotettavuutta:

Tavasta, jolla Herodotos esittää historiaa – hän tekee kysymyksen, etsii asiaan liittyviä tietoja ja tekee sitten johtopäätöksen – puhutaan arvostavasti. Mutta on myös sanottu, että toisinaan ”hänen tietonsa olivat epätyydyttäviä” ja että ”hän esittää järkeenkäyvän selityksen järjettömän rinnalla”. Hänen todetaan myös kuuluvan ”selvästi romanttiseen koulukuntaan”, ja hän oli siten yhtä paljon tarinankertoja kuin historioitsija. (The New Encyclopædia Britannica, vuoden 1985 painos, 5. osa, s. 881, 882; vuoden 1910 painos, XIII osa, s. 383.) Ksenofonista sanotaan, että ”objektiivisuus, perusteellisuus ja tutkimustyö eivät sopineet hänelle” ja että hän koristeli kertomuksensa ”keksityillä puheilla” (The New Encyclopædia Britannica, 1987, 12. osa, s. 796). George Rawlinson syyttää Ktesiasta siitä, että tämä tahallaan pidensi Meedian kuningaskunnan valtakautta ”käyttämällä tietoisesti kopiointijärjestelmää”. Hän sanoo lisäksi: ”Jokainen Herodotoksen mainitsema kuningas tai ajanjakso esiintyy Ktesiaan luettelossa kahdesti – läpinäkyvä temppu, jota on kömpelösti peitelty turvautumalla halpaan keinoon, mielivaltaiseen nimien keksimiseen.” (The Seven Great Monarchies of the Ancient Eastern World, 1885, II osa, s. 85.)

Rooman historiaan sisältyvästä kuninkaiden ajasta (joka edelsi tasavallan perustamista) voimme lukea, että se ”ulottuu aina puhtaan mytologian alueelle saakka. Se on oikeastaan melkeinpä vain tarukokoelma, joka on kerrottu lähes kritiikittömästi ja jossa kronologiseen järjestykseen on kiinnitetty huomiota ainoastaan sen verran, että tarina on saatu etenemään juohevasti tai aukot on saatu täytettyä, esimerkiksi Aineiaan Troijasta tapahtuneen paon ja Rooman oletetun perustamisvuoden välinen aukko.” Jopa tasavallan perustamisen (n. 509 eaa.) jälkeisellä kaudellakin historioitsijat olivat yhä valmiita kirjoittamaan muistiin yleistä perimätietoa historiallisten tosiasioiden rinnalle tekemättä juurikaan eroa niiden välillä. ”Sukupuita tekaistiin, kuviteltuja konsulikausia [roomalainen ajanlasku perustui usein konsulikausiin] ja keksittyjä triumfeja lisättiin, ja sukujen perimätietoja – – liitettiin virallisesti valtion historiaan.” Roomalaisista annaalien kirjoittajista sanotaan: ”Mitä he löysivät kirjoitettuna, sen he kopioivat; aukot he täyttivät omakohtaisten kokemusten puuttuessa mielikuvituksen avulla.” (The Encyclopædia Britannica, 1911, XVI osa, s. 820, 821.)

Thukydides. Yleensä Thukydideen katsotaan olevan poikkeus klassisen ajan historioitsijoihin verrattuna, joita hyvin usein syytetään epätarkkuudesta ja huolimattomuudesta. Thukydides tunnetaan pikkutarkasta tutkimustyöstään. The New Encyclopædia Britannica (1987, 11. osa, s. 741) sanoo hänestä: ”Tuskin kenenkään toisen historioitsijan auktoriteetti vetää vertoja hänen auktoriteetilleen. Hän noudatti tiukkaa kronologista juonta, ja niissä kohdissa, joissa sen tarkkuutta voidaan tutkia hänen mainitsemiensa pimennysten avulla, se pitää täysin paikkansa.”

Klassisen ajan historioitsijoihin on toisinaan turvauduttava joissakin sellaisissa asioissa, jotka koskevat varsinkin Persian valtakunnan aikaa (jota käsitellään Esran, Nehemian ja Esterin kirjoissa) ja myös apostolien aikaa. Heidän kirjoituksistaan on apua myös Danielin profeetallisia näkyjä (lukuja 7–9, 11) tarkasteltaessa. Niiden joidenkin osien täyttymykseen liittyvät ajankohdat ja tapahtumat koskevat jopa apostolien päivien jälkeistä aikaa. Edellä esitetty aineisto kuitenkin osoittaa, ettei ole syytä asettaa heidän historiankirjoituksiaan eikä ajanlaskuaan samalle tasolle itse Raamatun kanssa. Jos vastaan tulee eroavuuksia, voidaan luottaa täysin Raamatun kertomukseen, jonka ovat kirjoittaneet joko silminnäkijät tai sellaiset kuin Luukas, joka oli ”tarkoin tutkinut kaiken alusta alkaen” (Lu 1:1–4). Luukkaan ja muiden kertomuksissa olevat täsmälliset aikaan liittyvät tiedot mahdollistavat sen, että Jeesuksen elämän ja apostolien ajan huomattavien tapahtumien ajankohdat voidaan määrittää (Mt 2:1, 19–22; Lu 3:1–3, 21–23 ja monet muut kohdat).

Raamatun ajanlasku. Kaikkia muinaisia maallisia tietolähteitä on selvästikin käytettävä varoen. Niiden tiedetään sisältävän monia epätarkkuuksia, ja on hyvin epätodennäköistä, että niiden sisältämä ajanlasku olisi jotenkin välttynyt niiltä. Raamattu on sen sijaan osoittautunut totuudelliseksi kaikilla esiin otetuilla aloilla, ja se esittää tarkimman kuvan käsittelemistään muinaisajoista. Sen ajanlaskukin on luotettavaa. (Ks. RAAMATTU: Oikeaperäisyys.)

Kun raamatullisia ajanjaksoja mitataan nykyisillä ajoitusmenetelmillä, tulee muistaa peruslukujen ja järjestyslukujen ero. Perusluvut, esim. 1, 2, 3, 10, 100 jne., ovat täysiä lukuja. Mutta järjestysluvuista, joita ovat esim. 3:s, 5:s ja 22:s, on täyden luvun saamiseksi vähennettävä yksi. Kun siis puhutaan ”Nebukadressarin kahdeksannestatoista vuodesta”, ilmaus ”kahdeksastoista” on järjestysluku, joka vastaa 17:ää täyttä vuotta sekä lisäksi joitakin päiviä, viikkoja tai kuukausia (kuinka pitkä aika sitten olikin kulunut 17. vuoden lopusta) (Jer 52:29).

Kun lasketaan, kuinka monta vuotta on kulunut jostakin ajankohdasta ennen ajanlaskumme alkua (ts. eaa.) sellaiseen ajankohtaan, joka on yleisen ajanlaskun (ya.) puolella, tulee pitää mielessä, että esimerkiksi vuoden 1 eaa. lokakuun 1. päivästä vuoden 1 ya. lokakuun 1. päivään kului aikaa vain yksi vuosi – ei kahta vuotta – minkä voi havaita oheisesta lukusuorasta:

Vuosiluvut ovat siis järjestyslukuja. Niinpä vuoden 2 eaa. lokakuun 1. päivästä (joka on Jeesuksen arvioitu syntymäaika) vuoden 29 ya. lokakuun 1. päivään (joka on Jeesuksen arvioitu kastepäivä) kului yhteensä 30 vuotta, ts. yksi täysi vuosi ja kolme kuukautta eaa. sekä 28 täyttä vuotta ja yhdeksän kuukautta ya. (Lu 3:21–23).

Ihmisen luomisesta nykyaikaan. Nykyhistorioitsijat eivät pysty määrittämään mitään nimenomaista ajankohtaa ihmiskunnan ”historiallisen ajan” alulle. Kääntävätpä he katseensa Assyrian, Babylonian tai Egyptin historiaan, ajanlasku käy yhä epävarmemmaksi ja horjuvammaksi mitä pitemmälle he menevät toista vuosituhatta eaa., ja kolmannella vuosituhannella eaa. he kohtaavat sekaannuksia tai ajanlasku häipyy hämärän peittoon. Raamatussa sen sijaan esitetään yhtenäinen historia, jonka avulla on mahdollista seurata ihmishistoriaa järjestelmällisesti taaksepäin sen alkuun asti. Vuosien laskemista helpottaa se, että Raamatussa viitataan joihinkin pitkiin ajanjaksoihin, esim. siihen 479 täyden vuoden pituiseen jaksoon, joka ulottui Egyptistä lähdöstä temppelin rakennustöiden aloittamiseen Salomon hallituskaudella (1Ku 6:1).

Jotta voisimme tehdä laskelmia nykyisen kalenterimme mukaan, meidän on lähdettävä liikkeelle jostakin kiinteästä ajankohdasta, ts. sellaisesta historian ajankohdasta, joka voidaan järkevin perustein hyväksyä ja joka liittyy johonkin Raamatussa kuvailtuun tapahtumaan. Tällaisesta kiinteästä ajankohdasta voimme laskea aikaa taakse- tai eteenpäin ja määrittää monien Raamatussa kerrottujen tapahtumien ajankohdan.

Yksi tällainen sekä raamatullisen että maallisen historian kanssa sopusoinnussa oleva ajankohta on vuosi 29 ya., jonka ensimmäiset kuukaudet kuuluivat keisari Tiberiuksen 15. vuoteen. Rooman senaatti oli nimittänyt hänet keisariksi 15. syyskuuta vuonna 14 (gregoriaanisen kalenterin mukaan). Juuri vuonna 29 Johannes Kastaja alkoi saarnata, ja tuona vuonna, kenties noin kuusi kuukautta myöhemmin, hän myös kastoi Jeesuksen. (Lu 3:1–3, 21, 23; 1:36.)

Toinen ajankohta, jota voidaan käyttää kiinteänä ajankohtana, on vuosi 539 eaa. Useat eri historialliset lähteet osoittavat sen vuodeksi, jona persialainen Kyyros kukisti Babylonin. (Maallisia tietolähteitä Kyyroksen hallituskaudesta ovat esim. Diodoros, Africanus, Eusebios ja Ptolemaios sekä babylonialaiset savitaulut.) Ensimmäisenä hallitusvuonnaan Kyyros antoi säädöksen juutalaisten vapauttamiseksi pakkosiirtolaisuudesta. Kuten artikkelissa KYYROS osoitetaan, on hyvin todennäköistä, että säädös annettiin vuoden 538 eaa. talvella tai vuoden 537 eaa. keväällä. Näin juutalaiset olisivat ehtineet tehdä tarpeelliset valmistelut, lähteä neljä kuukautta kestävälle matkalle Jerusalemiin ja saapua sinne vuoden 537 eaa. seitsemänteen kuukauteen (tisrikuuhun, n. lokakuun 1. päivään) mennessä. (Esr 1:1–11; 2:64–70; 3:1.)

Tällaisten kiinteiden ajankohtien avulla voimme sitten ajoittaa hyvin monet Raamatun tapahtumat. Tämän ajanlaskun runko on seuraavanlainen:

Mitä raamatullisia perusteita on sitten olemassa tällaiselle ajanlaskulle, ja voidaanko sille joissakin tapauksissa löytää tukea maallisesta historiasta? Esitämme seuraavaksi lisää yksityiskohtia, jotka osoittavat, miten kukin luettelossa mainittu ajanjakso on saatu.

Aadamin luomisesta vedenpaisumukseen. Tämän ajanjakson pituus, 1656 vuotta, saadaan 1. Mooseksen kirjan 5:1–29:stä ja 7:6:sta. Jakso voidaan jakaa osiin siten kuin on tehty alla olevassa taulukossa.

Vedenpaisumusta edeltävää aikaa koskevat luvut ovat peräisin masoreettisesta tekstistä, johon nykyiset Raamatun heprealaisten kirjoitusten käännökset perustuvat. Nämä luvut eroavat kreikkalaisessa Septuagintassa olevista luvuista, mutta todisteet puhuvat selvästi sen puolesta, että masoreettinen teksti on täsmällisempi.

Langen teoksessa Commentary on the Holy Scriptures (Genesis, s. 272, alav.) sanotaan: ”Sisäiset todisteet puhuvat ratkaisevasti heprean puolesta sen suhteellisen yhdenmukaisuuden vuoksi. LXX:n luvut noudattavat ilmeisesti jotakin kaavaa, johon ne on mukautettu. Sellaista ei ole hepreassa, mikä puhuu voimakkaasti sen puolesta, että se on oikeaperäinen sukuluettelo. – – Fysiologisistakin syistä heprea on asetettava etusijalle, sillä eliniän pituus ei suinkaan edellytä niin myöhäistä miehuusikää kuin nuo [Septuagintan] luvut antaisivat ymmärtää. – – Septuagintan kussakin tapauksessa lisäämät 100 vuotta osoittavat, että tarkoituksena on ollut saattaa ne lähemmäksi suhteellista normia, joka perustuu joihinkin oletettuihin fysiologisiin käsityksiin. – – Kaikkeen tähän on lisättävä se tosiseikka, että hepreaa voidaan parhaiten pitää alkuperäisenä tekstinä sen tunnetusti pikkutarkan, jopa taikauskoisen huolellisuuden vuoksi, jonka avulla sen teksti on säilytetty.” (Saksasta käänt. ja toim. P. Schaff, 1976.)

Vaikka nykyhistorioitsijat väittävät ihmisasutusta olleen maan päällä paljon aikaisemmin kuin vuodesta 4026 eaa., tosiasiat ovat selvästi heidän näkökantaansa vastaan. Väitteet tuhansien vuosien mittaisesta ”esihistoriasta” nojautuvat spekulaatioihin, mikä voidaan nähdä huomattavan tiedemiehen P. E. Klopstegin seuraavista sanoista: ”Lähdetäänpä nyt spekulatiiviselle matkalle esihistoriaan. Kuvitellaanpa aikakautta, jona sapiens-laji ilmaantui Homo-suvusta – – riennetäänpä niiden vuosituhansien halki, joiden osalta nykyiset tiedot ovat suurimmalta osalta riippuvaisia otaksumista ja tulkinnoista, niin saavumme ensimmäisten sellaisten kirjallisten todistuskappaleiden aikakauteen, joista voidaan noukkia joitakin tosiasioita.” (Kursivointi meidän.) (Science 30.12.1960, s. 1914.)

Vedenpaisumuksen jälkeinen aika alkaa vuodesta 2369 eaa. Vaikka jotkut ovat ajoittaneet kuvakirjoituksella tehtyjä dokumentteja vuosille 3300–2800 eaa. (P. J. Wiseman, New Discoveries in Babylonia About Genesis, 1949, s. 36), ne eivät ole päivättyjä ja niiden oletettu ikä perustuu vain arkeologien arveluihin.

Toisinaan vedotaan radiohiilen (C-14) avulla tehtyihin iänmäärityksiin, mutta tässä menetelmässä on selviä puutteita. Science-aikakauslehdessä 11.12.1959 kerrottiin sivulla 1630: ”Klassinen esimerkki ’C-14:n edesvastuuttomuudesta’ näyttää olevan se 6000 vuoden hajonta niissä 11 iänmäärityksessä, jotka tehtiin Jarmossa – – Koillis-Irakissa sijaitsevassa esihistoriallisessa kylässä, joka kaikkien arkeologisten todisteiden mukaan on ollut asuttuna yhtäjaksoisesti korkeintaan 500 vuotta.” Ei sen vuoksi ole olemassa mitään vankkumatonta tai todistettavaa näyttöä siitä, että vedenpaisumuksen jälkeinen ihmisyhteiskunta olisi saanut alkunsa aikaisemmin kuin 2369 eaa.

Vuodesta 2370 eaa. Abrahamin kanssa tehtyyn liittoon. Tämän jakson ajanlasku voidaan esittää pääpiirteissään seuraavasti:

Nämä luvut perustuvat 1. Mooseksen kirjan 11:10–12:4:ään. Arpaksadin syntymän yhteydessä käytetty ilmaus ”vedenpaisumuksen jälkeen” (1Mo 11:10) viittaa johdonmukaisesti ajateltuna siihen, kun vedet todella satoivat, mikä oli merkkinä vedenpaisumuksen alusta (2370 eaa.), eikä niinkään senjälkeiseen aikaan, jona vedet peittivät maan. ”Vedenpaisumusta” vastaava heprealainen sanakin ilmaisee tämän. (Vrt. 1Mo 6:17; 7:4–6, 10–12, 17; 9:11.)

Kertomuksessa ei sanota Babelin tornin rakentamisyrityksen ajankohtaa. 1. Mooseksen kirjan 10:25 ilmaisee, että kieltensekoituksesta aiheutunut jakautuminen tapahtui jolloinkin ’Pelegin päivinä’. Sillä ei välttämättä tarkoiteta sitä, että tuo tapaus sattui Pelegin syntymän aikaan. Ilmaus ”hänen päivinään” itse asiassa osoittaa, että jakautuminen ei tapahtunut Pelegin syntymän aikaan tai heti sen jälkeen, vaan jolloinkin hänen elinaikanaan, nimittäin vuosina 2269–2030 eaa. Jos jokainen vedenpaisumuksen jälkeen elänyt mies olisi alkanut 30-vuotiaana siittää lapsia, niin että joka kolmas vuosi olisi syntynyt lapsi ja keskimäärin joka kuudes vuosi poikalapsi, ja näin olisi jatkunut siihen asti kun hän oli 90-vuotias, niin noin 180 vuoden kuluttua vedenpaisumuksen päättymisestä (ts. vuoteen 2189 eaa. mennessä) väestöön olisi voinut kuulua yhteensä yli 4000 aikuista miestä. Määrä olisi näin varovaisestikin arvioiden riittävän suuri niihin olosuhteisiin nähden, jotka liittyivät tornin rakentamiseen ja kansojen hajaantumiseen.

Kun Abraham ylitti Eufratin matkallaan Kanaanin maahan, Jehova aivan ilmeisesti saattoi voimaan hänen kanssaan tekemänsä liiton. Koska Abraham lähti Haranista ja astui Kanaaniin isänsä Terahin kuoleman jälkeen, tämän liiton voimaansaattaminen tapahtui 1943 eaa. (1Mo 11:32; 12:1–5).

Vuodesta 1943 eaa. Egyptistä lähtöön. 2. Mooseksen kirjan 12:40, 41:ssä sanotaan, että ”Egyptissä asuneiden Israelin poikien asumisaika oli neljäsataakolmekymmentä vuotta. Ja tapahtui niiden neljänsadankolmenkymmenen vuoden kuluttua, tapahtui juuri sinä päivänä, että kaikki Jehovan armeijat lähtivät Egyptin maasta.” Vaikka useimmissa käännöksissä jae 40 on käännetty siten, että 430 vuoden aika soveltuu yksinomaan Egyptissä asumiseen, alkuperäinen heprealainen teksti voidaan kääntää myös edellä esitetyllä tavalla. Galatalaiskirjeen 3:16, 17:ssä Paavalikin yhdistää nuo 430 vuotta ajanjaksoon, joka alkoi Abrahamin kanssa tehdyn liiton lainvoimaiseksi tekemisestä ja päättyi lakiliiton solmimiseen. Kun Abraham toimi Jumalan lupauksen mukaisesti ylittämällä Eufratin 1943 eaa. matkallaan Kanaaniin ja todella siirtyi siihen ”maahan”, jonne Jumala hänet ohjasi, Abrahamin kanssa tehty liitto saatettiin ilmeisesti voimaan (1Mo 12:1; 15:18–21). Täsmälleen 430 vuotta tämän tapauksen jälkeen, vuonna 1513 eaa., hänen jälkeläisensä vapautuivat Egyptistä, ja tuona samana vuonna heidän kanssaan tehtiin lakiliitto. Aivan ilmeisesti jo varhain tämän 2. Mooseksen kirjan 12:40, 41:ssä mainitun ajanjakson ymmärrettiin alkavan siitä, kun kansakunnan esi-isät lähtivät kohti Kanaania, sillä kreikkalaisessa Septuagintassa kohta on käännetty: ”Mutta Israelin poikien asumisaika, jonka he asuivat Egyptin maassa ja Kanaanin maassa, [oli] neljänsadankolmenkymmenen vuoden pituinen.”

Abrahamin Kanaaniin muuttamisen ja Jaakobin Egyptiin siirtymisen välinen aika oli 215 vuotta. Luku perustuu seuraaviin tosiseikkoihin: Abrahamin Haranista lähdöstä Iisakin syntymään kului 25 vuotta (1Mo 12:4; 21:5), siitä Jaakobin syntymään kesti 60 vuotta (1Mo 25:26), ja Jaakob oli 130-vuotias mennessään Egyptiin (1Mo 47:9) – näin siis saadaan yhteensä 215 vuotta (1943–1728 eaa.). Tämä merkitsee sitä, että samanpituisen ajan, 215 vuotta, israelilaiset olivat sen jälkeen Egyptissä (1728–1513 eaa.). Israelilaiset olivat voineet lisääntyä 215 vuodessa niin paljon, että kansaan kuului 600000 miestä, mikä osoitetaan artikkelissa EGYPTISTÄ LÄHTÖ (2Mo 12:37).

Jehova sanoi Abramille (Abrahamille): ”Sinun tulee totisesti tietää, että siemenesi tulee asumaan muukalaisena maassa, joka ei ole heidän omansa, ja heikäläisiä heidän on palveltava, ja nämä ahdistavat heitä neljänsadan vuoden ajan.” (1Mo 15:13; ks. myös Ap 7:6, 7.) Nämä sanat lausuttiin ennen luvatun perillisen eli ”siemenen”, Iisakin, syntymää. Vuonna 1932 eaa. Abramille syntyi Ismael egyptiläisestä palvelustytöstä Hagarista, ja 1918 eaa. syntyi Iisak (1Mo 16:16; 21:5). Kun Egyptistä lähdöstä, joka merkitsi ’ahdistamisen’ päättymistä (1Mo 15:14), lasketaan 400 vuotta taaksepäin, tullaan vuoteen 1913 eaa., jolloin Iisak oli noin viisivuotias. Näyttää siltä, että Iisak vieroitettiin tuolloin ja että hän silloin – ollessaan jo ”muukalainen” maassa, joka ei ollut hänen omansa – koki ennustetun ahdistuksen alun, kun noin 19-vuotias Ismael ”ilvehti” (1Mo 21:8, 9). Vaikka sitä, että Ismael pilkkasi Abrahamin perillistä, saatettaisiin nykyään pitää merkityksettömänä, patriarkaalisina aikoina ei ajateltu siten. Se käy ilmi Saaran reaktiosta ja siitä, että Jumala hyväksyi hänen vaatimuksensa Hagarin ja tämän pojan Ismaelin pois lähettämisestä (1Mo 21:10–13). Jo sekin, että tämä tapaus merkittiin yksityiskohtaisesti muistiin Jumalan henkeyttämään kertomukseen, osoittaa sen merkinneen ennustetun 400-vuotisen ahdistamisen alkua, ahdistamisen joka päättyisi vasta Egyptistä lähdön aikaan (Ga 4:29).

Vuodesta 1513 eaa. valtakunnan jakautumiseen. ”Neljäntenäsadantenakahdeksantenakymmenentenä vuonna sen jälkeen kun Israelin pojat olivat lähteneet Egyptin maasta”, Salomon neljäntenä hallitusvuonna, alkoi Jerusalemin temppelin rakentaminen (1Ku 6:1). ”Neljässadaskahdeksaskymmenes” on järjestysluku, joka vastaa 479:ää täyttä vuotta sekä jotakin senjälkeistä aikaa, tässä tapauksessa yhtä kuukautta. Kun Egyptistä lähdöstä (vuoden 1513 eaa. nisankuusta) lasketaan 479 vuotta, tullaan vuoteen 1034 eaa., jonka toisessa kuussa, sivkuussa (joka vastaa huhti-toukokuuta), temppelin rakentaminen alkoi. Koska tämä oli Salomon neljäs hallitusvuosi (jälleen järjestysluku), hänen hallituskautensa alkoi kolme täyttä vuotta aikaisemmin vuonna 1037 eaa. Hänen 40-vuotinen hallituskautensa kesti ilmeisesti vuoden 1037 nisankuusta vuoden 997 nisankuuhun eaa.; viimeksi mainittuna vuonna valtakunta jakautui. Tämän ajanjakson kronologinen rakenne näkyy alla.

Nämä luvut perustuvat mm. seuraaviin raamatunkohtiin: 5. Mooseksen kirja 2:7; 29:5; Apostolien teot 13:21; 2. Samuelin kirja 5:4; 1. Kuninkaiden kirja 11:42, 43; 12:1–20. Jotkut kriitikot kiinnittävät huomion neljään 40 vuoden pituiseen ajanjaksoon, jotka esiintyvät tässä jaksossa, ja väittävät, että se on ennemminkin todiste raamatunkirjoittajien ’pelkästä symmetrian tavoittelusta’ kuin täsmällisestä ajanlaskusta. Asia ei kuitenkaan ole niin. Israelin vaellus ennen Kanaaniin astumista oli lähes täsmälleen 40 vuoden mittainen sen Jumalan tuomion täyttymykseksi, joka on merkitty muistiin 4. Mooseksen kirjan 14:33, 34:ään (vrt. 2Mo 12:2, 3, 6, 17; 5Mo 1:31; 8:2–4; Jos 4:19), mutta nuo kolme muuta vuosimäärää eivät ehkä olleet tasalukuja. 2. Samuelin kirjan 5:5:ssä osoitetaankin Daavidin hallituskauden kestäneen todellisuudessa 40 1/2 vuotta. Jos näiden kuninkaiden hallitusvuosien laskettiin kestävän nisankuusta nisankuuhun (mikä näyttää olleen tapana), se voisi merkitä sitä, että kuningas Saulin hallituskausi kesti vain 39 1/2 vuotta mutta että seuraavaa nisankuuta edeltävät kuukaudet luettiin Saulin hallituskauteen ja siksi ne eivät virallisesti sisältyneet Daavidin 40 hallitusvuoteen. Tällaisen tavan tiedetään olleen käytössä ainakin Mesopotamian seemiläisten hallitsijoiden keskuudessa: kuninkaan kuoleman ja seuraavan nisankuun välisiä kuukausia kutsuttiin seuraavan kuninkaan ”valtaistuimellenousukaudeksi”, mutta hänen ensimmäistä virallista hallitusvuottaan alettiin laskea vasta nisankuusta.

Kanaaniin astumisen ja tuomarien ajanjakson päättymisen välisen ajan pituutta ei mainita suoraan, vaan se on saatu päättelemällä. Kun Egyptistä lähdön ja Salomon neljännen vuoden välisistä 479 vuodesta siis vähennetään tunnettujen ajanjaksojen (erämaavaelluksen, Saulin ja Daavidin hallituskausien sekä Salomon hallituskauden kolmen ensimmäisen vuoden) käsittämät 123 vuotta, saadaan erotukseksi 356 vuotta.

Raamatussa ei kerrota, millä tavalla nämä 356 vuotta (siitä, kun Israel astui Kanaaniin 1473 eaa., Saulin hallituskauden alkuun, vuoteen 1117 eaa.) jakautuvat. Aivan ilmeisesti ajanjaksoissa on kuitenkin melkoisesti päällekkäisyyttä. Miksi? Jos kaikki Tuomarien kirjassa luetellut eri sorto-, tuomari- ja rauhankaudet laskettaisiin yhteen, summaksi tulisi 410 vuotta. Jotta nämä ajanjaksot sopisivat aiemmin mainittuun 356 vuoden pituiseen aikaan, joidenkin jaksojen on täytynyt olla samanaikaisia eikä peräkkäisiä, ja useimmat kommentaattorit ovatkin tätä mieltä. Raamatun kertomuksessa kuvaillut olosuhteetkin käyvät yksiin tämän selityksen kanssa. Sortokaudet koskivat maan eri alueita ja eri heimoja. (Kartta, 1. osa, s. 743.) Ilmaus ”maassa vallitsi rauha”, jota käytetään kerrottaessa israelilaisten sortajistaan saamista voitoista, ei siksi aina ehkä koskekaan koko 12 heimon hallussa ollutta aluetta, vaan saattaa liittyä siihen osaan, johon tuo sortoaika vaikutti eniten (Tu 3:11, 30; 5:31; 8:28; vrt. Jos 14:13–15).

Apostolien tekojen 13. luvussa apostoli Paavali tarkasteli sitä, miten Jumala oli toiminut Israelin suhteen. Hän aloitti ’esi-isien valitsemisesta’ ja käsitteli sitten Egyptissä oloa, Egyptistä lähtöä, erämaavaellusta, Kanaanin valloitusta ja maan jakamista, ja seuraavaksi hän sanoi: ”Kaikkeen tähän kului noin neljäsataaviisikymmentä vuotta. Ja tämän jälkeen hän antoi heille tuomareita profeetta Samueliin asti.” (Ap 13:20.) Se, miten tämä kohta kuuluu Kuningas Jaakon käännöksessä, on aiheuttanut melkoisesti väärinymmärryksiä: ”Ja sen jälkeen hän antoi heille tuomareita noin neljänsadanviidenkymmenen vuoden ajan profeetta Samueliin saakka.” Vanhimmat käsikirjoitukset (mm. Codex Sinaiticus, Codex Vaticanus ja Codex Alexandrinus) sekä useimmat nykykieliset käännökset (esim. KR-92, KR-38, JB, Kx ja muut; jakeet 19 ja 20: AS, RS, AT) puoltavat kuitenkin kaikki edellistä käännöstä, jossa tuomarien ajanjakson osoitetaan tulleen noiden 450 vuoden jälkeen. Koska ”noin neljänsadanviidenkymmenen vuoden” ajanjakso alkoi siitä, kun Jumala ’valitsi Israelin esi-isät’, se näyttäisi alkaneen 1918 eaa., jolloin Iisak, Abrahamille luvattu alkuperäinen ”siemen”, syntyi. Näin ollen se päättyi n. 1467 eaa., jolloin ensimmäinen Kanaanin valloituskausi tuli päätökseen ja maata saatettiin ryhtyä jakamaan. Koska luvun sanotaan olevan likimääräinen, vuoden parin erotuksella ei ole merkitystä.

Vuodesta 997 eaa. Jerusalemin autioitukseen. Hyödyllinen viite tämän kuninkaiden aikakauden pituudesta löytyy Hesekielin 4:1–7:ssä kuvaillusta Jerusalemin piirityksen jäljittelystä, jonka profeetta Hesekiel suoritti Jumalan määräyksestä. Hesekielin oli maattava vasemmalla kyljellään 390 päivää kantaakseen ”Israelin huoneen erhettä” ja oikealla kyljellään 40 päivää kantaakseen ”Juudan huoneen erhettä”, ja jokaisen päivän osoitettiin vastaavan yhtä vuotta. Nuo tällä tavoin vertauskuvatut kaksi ajanjaksoa (390 vuotta ja 40 vuotta) aivan ilmeisesti vastasivat sitä, kuinka pitkään Jehova osoittaisi kärsivällisyyttä näitä kahta epäjumalia palvovaa valtakuntaa kohtaan. Juutalaiset ymmärtävät tämän profetian seuraavasti: ”Pohjoisen valtakunnan syyllisyys kesti 390 vuotta ([tietolähteinä] Seder Olam [varhaisin pakkosiirtolaisuuden jälkeisen ajan kronikka, joka on säilynyt heprean kielellä], [ja rabbit] Raši ja Ibn Ezra). Abarbanel, jota Malbim lainaa, laskee Samarian syyllisyyden ajan siitä, kun hajaannus tapahtui Rehabeamin aikana – – Jerusalemin kukistumiseen. – – Oikea [kylki, jolla Hesekiel makasi] tarkoittaa etelää, ts. Juudan valtakuntaa, joka sijaitsi etelässä eli oikealla. – – Juudan turmelus kesti neljäkymmentä vuotta, jotka alkoivat pian Samarian kukistumisen jälkeen. Malbimin mukaan aika lasketaan Josian kolmannestatoista hallitusvuodesta – – jolloin Jeremia aloitti palveluksensa. (Jer. 1:2.)” (Soncino Books of the Bible, toim. A. Cohen, Hesekielin kommentaari, Lontoo 1950, s. 20, 21.)

Valtakunnan jakautumisesta, vuodesta 997 eaa., Jerusalemin kukistumiseen, vuoteen 607 eaa., kului 390 vuotta. Vaikka Assyria todellakin oli valloittanut Samarian, pohjoisen valtakunnan pääkaupungin, jo 740 eaa., Hiskian kuudentena vuonna (2Ku 18:9, 10), jotkut asukkaista luultavasti pakenivat eteläiseen valtakuntaan ennen assyrialaisten etenemistä. (On hyvä panna merkille myös se, millainen tilanne vallitsi Juudassa valtakunnan jakautumisen jälkeen. Sitä kuvaillaan 2Ai 10:16, 17:ssä.) Mutta vieläkin tärkeämpää on se, että Jehova Jumala piti edelleen pakkosiirtolaisuuteen joutuneen pohjoisen valtakunnan israelilaiset mielessään ja hänen profeettojensa sanomat sisälsivät heidät vielä kauan Samarian kukistumisen jälkeen, mikä osoittaa heidän etujensa liittyneen yhä pääkaupunkiin Jerusalemiin ja sen kukistumisen vuonna 607 eaa. olleen Jehovan tuomion ilmaus paitsi Juudaa myös koko Israelin kansakuntaa vastaan (Jer 3:11–22; 11:10–12, 17; Hes 9:9, 10). Kaupungin kukistuttua koko kansakunnan (niitä harvoja lukuun ottamatta, jotka säilyttivät tosi uskon) toiveet romahtivat (Hes 37:11–14, 21, 22).

Seuraavassa taulukossa tämä 390 vuoden ajanjakso katsotaan luotettavaksi ohjenuoraksi ajanlaskua varten. Jos kaikki Juudan kuninkaiden (Rehabeamista Sidkiaan) hallitusvuodet lasketaan yhteen, saadaan lopputulokseksi 393 vuotta. Vaikka jotkut Raamatun ajanlaskua tutkivat pyrkivät saattamaan kuninkaita koskevat tiedot sopusointuun keskenään Juudan lukuisten yhteishallituskausien ja ”interregnumien” (hallitsijattomien väliaikojen) avulla, näyttää välttämättömältä ottaa huomioon vain yksi yhteishallituskausi. Joramin sanotaan (ainakin masoreettisessa tekstissä ja joissakin vanhimmissa Raamatun käsikirjoituksissa) tulleen kuninkaaksi, kun ”Josafat oli Juudan kuninkaana”, mikä antaa perusteita olettaa, että kyseessä oli yhteinen hallituskausi (2Ku 8:16). Näin koko ajanjakso pysyy 390 vuoden rajoissa.

Taulukon ajanlaskua ei ole tarkoitettu ehdottomaksi, vaan se pikemminkin on yleisesitys noiden kahden valtakunnan hallituskausista. Entisajan henkeytetyt kirjoittajat kertoivat heidän itsensä ja silloisen juutalaisen kansan hyvin tuntemista tosiasioista ja luvuista, eivätkä kirjoittajien joissakin kohdissa omaksumat, erilaiset ajanlaskuun liittyvät näkökulmat muodostaneet mitään ongelmaa. Tilanne on erilainen nykyään, minkä vuoksi voimme tyytyä esittämään järjestyksen, joka järkevästi ajatellen sopii yhteen Raamatun kertomuksen kanssa.

Vuodesta 607 eaa. pakkosiirtolaisuudesta paluuseen. Tämän ajanjakson pituuden määrittää Jumalan oma Juudaa koskeva säädös, jonka mukaan ”koko tämän maan täytyy tulla hävitetyksi paikaksi, hämmästelyn kohteeksi, ja näiden kansakuntien on palveltava Babylonin kuningasta seitsemänkymmentä vuotta” (Jer 25:8–11).

Raamatun profetian mukaan tuota 70 vuoden ajanjaksoa ei voida soveltaa mihinkään muuhun aikaan kuin Juudan autioituksen (johon liittyi Jerusalemin hävitys) ja juutalaisten pakkosiirtolaisten kotimaahansa paluun väliseen aikaan. (Tämän paluun mahdollisti Kyyroksen antama säädös.) Siinä sanotaan selvästi, että Juudan maan autioituksen pituus olisi 70 vuotta. Profeetta Daniel ymmärsi profetian näin, sillä hän totesi: ”Minä, Daniel, havaitsin kirjoista niiden vuosien luvun, joista Jehovan sana oli tullut profeetta Jeremialle Jerusalemin autioitusten täyttämiseksi, nimittäin seitsemänkymmentä vuotta.” (Da 9:2.) 2. Aikakirjan 36:20, 21:ssä kuvaillaan ensin Nebukadnessarin suorittamaa Jerusalemin valloitusta ja sanotaan sitten: ”Lisäksi hän vei miekalta säilyneet vankeina Babyloniin, ja heistä tuli hänen ja hänen poikiensa palvelijoita, kunnes Persian kuningaskunta alkoi hallita, Jeremian suun kautta puhutun Jehovan sanan täyttämiseksi, kunnes maa oli maksanut sapattinsa. Kaikki autioitettuna olonsa päivät se piti sapattia seitsemänkymmenen vuoden täyttämiseksi.”

Jerusalemin lopullinen piiritys alkoi Sidkian 9. vuonna (609 eaa.), ja kaupunki kukistui hänen 11. hallitusvuonnaan (607 eaa.), joka vastaa Nebukadnessarin 19:ttä todellista hallitusvuotta (hänen valtaistuimellenousuvuodestaan 625 eaa. laskettuna) (2Ku 25:1–8). Tuon vuoden viidennessä kuussa (abkuussa, joka vastaa heinä-elokuuta) kaupunki sytytettiin tuleen, muurit hajotettiin ja suurin osa kansasta vietiin pakkosiirtolaisuuteen. ”Jotkut maan alhaisosta” saivat kuitenkin jäädä, ja he jäivät sinne Nebukadnessarin nimittämän Gedaljan murhaan saakka, jolloin he pakenivat Egyptiin ja Juuda jäi kokonaan autioksi. (2Ku 25:9–12, 22–26.) Tämä tapahtui seitsemännessä kuussa, etanimkuussa (eli tisrikuussa, joka vastaa syys-lokakuuta). Niiden 70 autioituksen vuoden laskemisen on siksi täytynyt alkaa suurin piirtein lokakuun 1. päivästä 607 eaa. ja päättyä vuonna 537 eaa. Tämän jälkimmäisen vuoden seitsemänteen kuuhun mennessä ensimmäiset takaisin kotimaahansa palaavat juutalaiset saapuivat Juudaan, 70 vuoden kuluttua maan täydellisen autioituksen alkamisesta. (2Ai 36:21–23; Esr 3:1.)

Vuodesta 537 eaa. Corneliuksen kääntymykseen. Pakkosiirtolaisuudesta paluun toisena vuonna (536 eaa.) temppelin perustus laskettiin jälleen Jerusalemissa, mutta uudelleen rakennettu temppeli valmistui vasta (persialaisen) Dareios I:n kuudentena hallitusvuonna (Esr 3:8–10; 6:14, 15). Koska Dareios ei asettunut Babyloniin ennen kuin hän oli kukistanut kapinallisen Nebukadnessar III:n joulukuussa 522 eaa. ja pian sen jälkeen vanginnut ja surmannut hänet Babylonissa, vuotta 522 eaa. voidaan pitää kuningas Dareios I:n valtaistuimellenousuvuotena. Hänen ensimmäinen hallitusvuotensa alkoi siten keväällä 521 eaa. (Babylonian Chronology, 626 B.C.–A.D. 75 s. 30.) Dareioksen kuudes vuosi alkoi sen vuoksi 12. huhtikuuta 516 eaa. ja jatkui vuoden 515 eaa. maaliskuun loppuun. Tämän perusteella Serubbabelin johtama Jehovan temppelin uudelleen rakentaminen saatiin päätökseen 6. maaliskuuta 515 eaa.

Seuraava huomattava ajankohta on Artakserkseen (Longimanus) 20. vuosi, jona Nehemia sai luvan mennä rakentamaan Jerusalemia uudelleen (Ne 2:1, 5–8). Artikkelissa PERSIA, PERSIALAISET tarkastellaan syitä, jotka puoltavat sitä, että yleisesti hyväksytyn vuoden 445 eaa. sijasta kyseessä oli vuosi 455 eaa. Tämän vuoden tapahtumat, joihin kuului Jerusalemin ja sen muurien uudelleen rakentaminen, ovat lähtökohtana Danielin 9:24–27:ssä olevalle profetialle ”seitsemästäkymmenestä viikosta”. Siinä mainitut viikot ovat selvästi ”vuosiviikkoja” (Da 9:24, KR-92, RS, AT, Mo), ja niiden yhteismäärä on 490 vuotta. Kuten hakusanan SEITSEMÄNKYMMENTÄ VIIKKOA yhteydessä osoitetaan, profetiassa viitattiin Jeesuksen ilmaantumiseen Messiaana vuonna 29 ya., hänen kuolemaansa ”viikon puolivälissä” eli viimeisen vuosiviikon keskellä, nimittäin vuonna 33, ja Jumalan juutalaisia kohtaan osoittaman erikoissuosion kauden päättymiseen vuonna 36. Ne 70 vuosiviikkoa päättyivät siis Corneliuksen kääntymykseen, 490 vuoden kuluttua vuodesta 455 eaa. (Ap 10:30–33, 44–48; 11:1).

Jeesuksen ilmaantuminen Messiaana tapahtui täsmälleen ennustettuna vuonna, kenties noin kuusi kuukautta sen jälkeen kun Johannes Kastaja aloitti saarnaamisensa ”keisari Tiberiuksen viidentenätoista hallitusvuonna” (Lu 1:36; 3:1, 2, 21–23). Koska Rooman senaatti nimitti Tiberiuksen keisariksi 15. syyskuuta vuonna 14 ya., hänen 15. hallitusvuotensa kesti vuoden 28 jälkipuoliskolta pitkälle vuoteen 29. (Ks. TIBERIUS.) Näin ollen todisteet osoittavat Jeesuksen kasteen ja voitelemisen tapahtuneen vuoden 29 syksyllä.

Koska Jeesus oli ”noin kolmikymmenvuotias” kasteensa aikaan vuonna 29 (Lu 3:23), hän syntyi 30 vuotta aikaisemmin eli vuoden 2 eaa. syksyn tienoilla. Hän syntyi Augustuksen ollessa keisarina ja Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana (Lu 2:1, 2). Augustus hallitsi vuodesta 27 eaa. vuoteen 14 ya. Roomalainen senaattori P. Sulpicius Quirinius oli Syyrian käskynhaltijana kahdesti, ensimmäisen kerran ilmeisesti P. Quintilius Varuksen jälkeen, jonka kausi Syyrian legaattina päättyi vuonna 4 eaa. Jotkut oppineet sijoittavat Quiriniuksen ensimmäisen käskynhaltijakauden vuosiin 3–2 eaa. (ks. LUETTELOINTI). Herodes Suuri oli silloin Juudean kuningas, ja olemme havainneet, että todisteet osoittavat vuoden 1 eaa. hänen todennäköiseksi kuolinajakseen. Siten kaikki käytettävissä olevat todisteet ja varsinkin Raamatussa olevat viittaukset ilmaisevat, että Jumalan Poika syntyi ihmiseksi vuoden 2 eaa. syksyllä.

Myöhempi apostolinen aika. Jotkin tähän ajanjaksoon kuuluvat tapahtumat on mahdollista ajoittaa likimääräisesti. Kristityn profeetta Agaboksen ennustus suuresta nälänhädästä ja senjälkeinen Herodes Agrippa I:n alulle panema vaino, joka johti apostoli Jaakobin kuolemaan ja Pietarin vangitsemiseen, kuuluvat ilmeisesti noin vuoden 44 tapahtumiin (Ap 11:27–30; 12:1–4). Herodes Agrippa kuoli tuona samana vuonna, ja on olemassa todisteita siitä, että ennustettu nälänhätä tuli noin vuonna 46. Tänä viimeksi mainittuna vuonna Paavali ja Barnabas luultavasti järjestivät myös avustuspalveluksen (Ap 12:25).

Paavalin ensimmäinen käynti Korintissa voidaan ajoittaa Gallion prokonsulikauden perusteella (Ap 18:1, 11–18). Kuten artikkelissa GALLIO selitetään, tämä prokonsulikausi näyttää kestäneen vuoden 51 kesästä vuoden 52 kesään, vaikka jotkut tutkijat puoltavatkin vuotta 52/53. Näin ollen Paavalin puolitoista vuotta kestänyt toiminta Korintissa alkoi todennäköisesti vuoden 50 syksyllä ja päättyi vuoden 52 keväällä. Tämän vahvistaa se seikka, että kaksi Paavalin toveria, Aquila ja Priscilla, olivat vähän aikaisemmin saapuneet Korinttiin Italiasta, koska keisari Claudiuksen edikti oli vaatinut kaikkia juutalaisia lähtemään Roomasta (Ap 18:2). Paulus Orosius, eräs 400-luvulla elänyt historioitsija, sanoo, että tämä määräys annettiin Claudiuksen yhdeksäntenä vuonna, ts. vuonna 49 tai vuoden 50 alussa.

Ne kaksi vuotta, jotka Paavali oli vankina Kesareassa, olivat Felixin käskynhaltijakauden kaksi viimeistä vuotta, ja sen jälkeen Felixin seuraaja Porcius Festus lähetti hänet Roomaan (Ap 21:33; 23:23–35; 24:27). Festuksen valtaannousuvuosi on hieman epävarma, koska kaikki historialliset todisteet eivät viittaa samaan johtopäätökseen. Vuosi 58 näyttää kuitenkin todennäköisimmältä. Paavalin myöhempi saapuminen Roomaan voidaan sijoittaa vuosiin 59–61.

Rooman hävittänyt suuri tulipalo sattui heinäkuussa vuonna 64, ja sitä seurasi Neron yllytyksestä toimeenpantu kristittyjen ankara vaino. Paavalin toinen vankeus ja hänen teloituksensa tapahtuivat luultavasti pian sen jälkeen. (2Ti 1:16; 4:6, 7.) Johanneksen karkotuksen Patmoksen saarelle ajatellaan tapahtuneen keisari Domitianuksen hallituskaudella (Il 1:9). Kristittyjen vaino saavutti huippunsa hänen hallitessaan (v. 81–96), varsinkin kolmen viimeisen vuoden aikana. Perinteisen näkemyksen mukaan Johannes vapautettiin maanpaosta Domitianuksen kuoleman jälkeen, ja hän kuoli Efesoksessa vuoden 100 tienoilla. Noihin aikoihin Johannes kirjoitti kirjeensä, ja näin Raamatun kaanon valmistui ja apostolinen aika päättyi.

[Taulukko s. 96–98]

HUOMATTAVIA AJANKOHTIA Juudan ja Israelin kuninkaiden aikana

HUOM.: Tämän taulukon tarkoituksena on esittää tiivistelmä Juudan ja Israelin kuninkaisiin liittyvistä päätapahtumista. Ajankohtien määrittäminen perustuu niihin tietoihin, joita Raamattu antaa Juudan kuninkaiden hallitusvuosista. Juudan kuninkaiden hallitusvuodet ulottuvat mainitun vuoden keväästä seuraavan vuoden kevääseen. Israelin valtakunnan kuninkaiden hallitusvuodet on pantu rinnakkain Juudan kuninkaiden hallitusvuosien kanssa. Raamatussa esitetään lukuisia yhtymäkohtia, ja ne on otettu huomioon vuosilukuja määritettäessä.

Ne ylimmäiset papit ja profeetat, jotka Raamatussa mainitaan eri kuninkaiden yhteydessä, luetellaan tässä. Luettelo ei kuitenkaan ole missään nimessä täydellinen. Aaronin suvun papisto toimi ensin tabernaakkelissa ja sitten temppelissä ilmeisesti keskeytyksettä aina Babylonin pakkosiirtolaisuuteen saakka. Ja Raamatussa ilmaistaan, että nimeltä mainittujen profeettojen lisäksi monet muutkin palvelivat tässä pyhässä tehtävässä (1Ku 18:4; 2Ai 36:15, 16).

KAHDENTOISTA HEIMON VALTAKUNTA

Vuodet eaa.

SAUL alkoi hallita kaikkien 12 heimon kuninkaana (40 vuotta)

Profeetta: Samuel

Ylimmäiset papit: Ahia, Ahimelek

1117

Daavidin syntymä

1107

Samuel sai Tuomarien kirjan valmiiksi

n. 1100

Samuel sai Ruutin kirjan valmiiksi

n. 1090

1. Samuelin kirja valmistui

n. 1078

DAAVID alkoi hallita Juudan kuninkaana Hebronissa (40)

Profeetat: Natan, Gad, Sadok

Ylimmäinen pappi: Abjatar

1077

Daavidista tuli koko Israelin kuningas; hän teki Jerusalemista pääkaupunkinsa

1070

Gad ja Natan saivat 2. Samuelin kirjan valmiiksi

n. 1040

SALOMO alkoi hallita kuninkaana (40)

Profeetat: Natan, Ahia, Iddo

Ylimmäiset papit: Abjatar, Sadok

1037

Salomon temppelin rakentaminen alkoi

1034

Salomon Jerusalemiin rakentama temppeli valmistui

1027

Salomo kirjoitti Laulujen laulun

n. 1020

Salomo kirjoitti Saarnaajan kirjan

e. 1000

JUUDAN VALTAKUNTA

Vuodet eaa.

ISRAELIN VALTAKUNTA

REHABEAM alkoi hallita kuninkaana (17 vuotta); kansakunta jakautui kahdeksi valtakunnaksi

Profeetat: Semaja, Iddo

997

JEROBEAM alkoi hallita 10 pohjoisen heimon kuninkaana ilmeisesti ensin Sikemissä, sitten Tirsassa (22 vuotta)

Profeetta: Ahia

Egyptin kuningas Sisak tunkeutui Juudaan ja vei Jerusalemin temppelin aarteet

993

ABIA (ABIAM) alkoi hallita kuninkaana (3)

Profeetta: Iddo

980

ASA ilmeisesti alkoi hallita (41), mutta hänen ensimmäinen hallitusvuotensa lasketaan vuodesta 977

Profeetat: Asarja, Oded, Hanani

978

n. 976

NADAB alkoi hallita kuninkaana (2)

n. 975

BAESA murhasi Nadabin ja alkoi sitten hallita kuninkaana (24)

Profeetta: Jeehu (Hananin poika)

Etiopialainen Serah tuli sotimaan Juudaa vastaan

967

n. 952

ELA alkoi hallita kuninkaana (2)

n. 951

SIMRI, sotapäällikkö, murhasi Elan ja hallitsi sitten kuninkaana (7 päivää)

n. 951

OMRI, armeijan päällikkö, alkoi hallita kuninkaana (12)

n. 951

Tibni tuli kansan erään osan kuninkaaksi, mikä jakoi kansakuntaa edelleen

n. 947

Omri voitti Tibnin vastarinnan ja tuli Israelin ainoaksi hallitsijaksi

n. 945

Omri osti Samarian vuoren ja rakensi sille pääkaupunkinsa

n. 940

AHAB alkoi hallita kuninkaana (22)

Profeetat: Elia, Mikaja

JOSAFAT ilmeisesti alkoi hallita (25), mutta hänen ensimmäinen hallitusvuotensa lasketaan vuodesta 936

Profeetat: Jeehu (Hananin poika), Elieser, Jahasiel

Ylimmäinen pappi: Amarja

937

n. 920

AHASJA, Ahabin poika, ’tuli kuninkaaksi’ (2); hänen isänsä oli ilmeisesti vielä elossa;

Ahasjan hallitusvuodet alkavat ehkä noin vuodesta 919

Profeetta: Elia

Joram, Josafatin poika, alkoi hallita maata jossakin määrin isänsä rinnalla

n. 919

n. 917

JORAM, Ahabin poika, alkoi hallita Israelin ainoana kuninkaana (12), mutta ainakin yhdessä kohdassa Joramille on ehkä luettu myös hänen pojattomana kuolleen veljensä Ahasjan lyhyt hallituskausi

Profeetta: Elisa

JORAM tuli virallisesti Josafatin hallituskumppaniksi, mistä ajasta Joramin kuninkuutta on ehkä alettu laskea (8)

Profeetta: Elia

913

Josafat kuoli, ja Joramista tuli ainoa hallitsija

n. 911

AHASJA, Joramin poika, alkoi hallita (1), vaikka hänet voideltiinkin kuninkaaksi kenties noin vuonna 907

Ylimmäinen pappi: Jehojada

n. 906

ATALJA anasti valtaistuimen (6)

n. 905

JEEHU, sotapäällikkö, murhasi Joramin ja alkoi sitten hallita (28), mutta näyttää siltä, että hänen kuninkaanaoloaikaansa aletaan laskea noin vuodesta 904

Profeetta: Elisa

JOAS, Ahasjan poika, alkoi hallita kuninkaana (40)

Ylimmäinen pappi: Jehojada

898

876

JEHOAHAS alkoi hallita kuninkaana (17)

n. 862

Joas tuli ilmeisesti isänsä Jehoahasin kuningastoveriksi

n. 859

JOAS, Jehoahasin poika, alkoi hallita Israelin ainoana kuninkaana (16)

Profeetta: Elisa

AMASJA alkoi hallita kuninkaana (29)

858

Israelin kuningas Joas otti Amasjan vangiksi, mursi Jerusalemin muurin ja vei temppelin aarteet

j. 858

n. 844

JEROBEAM II alkoi hallita kuninkaana (41)

Profeetat: Joona, Hoosea, Aamos

Joonan kirja kirjoitettiin

USSIA (ASARJA) alkoi hallita kuninkaana (52)

Profeetat: Hoosea, Joel (?), Jesaja

Ylimmäinen pappi: Asarja (II)

829

Joelin kirja luultavasti kirjoitettiin

n. 820

Ussiasta ’tuli kuningas’ jossakin erityismerkityksessä; kenties hän oli nyt vapaa Jerobeam II:n herruudesta

n. 818

Aamoksen kirja kirjoitettiin

n. 804

n. 803

SAKARJA ’alkoi hallita’ jossakin merkityksessä, mutta ilmeisesti kuninkuutta ei vahvistettu hänen käsiinsä ennen kuin noin vuonna 792 (6 kuukautta)

n. 791

SALLUM murhasi Sakarjan ja hallitsi sitten kuninkaana (1 kuukausi)

n. 791

MENAHEM murhasi Sallumin ja alkoi sitten hallita, mutta näyttää siltä, että hänen kuninkaanaoloaikaansa aletaan laskea noin vuodesta 790 (10)

n. 780

PEKAHJA alkoi hallita kuninkaana (2)

n. 778

PEKAH murhasi Pekahjan ja alkoi sitten hallita kuninkaana (20)

Profeetta: Oded

JOTAM alkoi hallita kuninkaana (16)

Profeetat: Miika, Hoosea, Jesaja

777

AHAS ilmeisesti alkoi hallita (16), mutta hänen ensimmäinen hallitusvuotensa lasketaan vuodesta 761

Profeetat: Miika, Hoosea, Jesaja

Ylimmäinen pappi: Uria (?)

762

Ahas ilmeisesti alkoi maksaa pakkoveroa Assyrian kuninkaalle Tiglat-Pileser III:lle

n. 759

n. 758

HOSEA murhasi Pekahin ja ’alkoi hallita’ sitten hänen sijastaan, mutta näyttää siltä, että hänen valtansa vakiintui täysin tai hän mahdollisesti sai tukea Assyrian kuninkaalta Tiglat-Pileser III:lta noin vuonna 748 (9 vuotta)

HISKIA ilmeisesti alkoi hallita (29), mutta hänen ensimmäinen hallitusvuotensa lasketaan vuodesta 745

Profeetat: Miika, Hoosea, Jesaja

Ylimmäinen pappi: Asarja (II tai III)

746

j. 745

Hoosean kirja valmistui

742

Assyrian armeija alkoi piirittää Samariaa

740

Assyria valloitti Samarian ja alisti Israelin valtaansa; pohjoinen valtakunta lakkasi olemasta

Sanherib tunkeutui Juudaan

732

Jesajan kirja valmistui

j. 732

Miikan kirjan valmistui

e. 717

Sananlaskujen kirjan kokoaminen päättyi

n. 717

MANASSE alkoi hallita kuninkaana (55)

716

AMON alkoi hallita kuninkaana (2)

661

JOSIA alkoi hallita kuninkaana (31)

Profeetat: Sefanja, Jeremia, naisprofeetta Hulda

Ylimmäinen pappi: Hilkia

659

Sefanjan kirja kirjoitettiin

e. 648

Nahumin kirja kirjoitettiin

e. 632

JEHOAHAS hallitsi kuninkaana (3 kuukautta)

628

JOJAKIM alkoi hallita kuninkaana, maksoi pakkoveroa Egyptille (11)

Profeetat: Habakuk (?), Jeremia

628

Habakukin kirja kenties kirjoitettiin

n. 628

Nebukadnessar II pakotti Jojakimin maksamaan pakkoveroa Babylonille

620

JOJAKIN alkoi hallita kuninkaana (3 kuukautta 10 päivää)

618

Nebukadnessar II vei juutalaisia vankeja ja temppelin aarteet Babyloniin

617

SIDKIA alkoi hallita kuninkaana (11)

Profeetat: Jeremia, Hesekiel

Ylimmäinen pappi: Seraja

617

Nebukadnessar II tunkeutui Juudaan uudelleen; Jerusalemin piiritys alkoi

609

Jerusalemin muurit murrettiin 4. kuukauden 9. päivänä

607

Jerusalem ja temppeli poltettiin 5. kuukauden 10. päivänä

607

Viimeiset juutalaiset hylkäsivät Juudan 7. kuukauden puolivälissä

607

Jeremia kirjoitti Valituslaulut

607

Obadjan kirja kirjoitettiin

n. 607

HUOM.: Samarian valloituksen jälkeen Israelin valtakunnan kymmenen heimoa vietiin pakkosiirtolaisuuteen. Maa ei kuitenkaan jäänyt autioksi, kuten kävi Juudalle 607 eaa. tapahtuneen Jerusalemin hävityksen jälkeen. Assyrian kuningas siirsi väkeä Babylonista, Kutasta, Avvasta, Hamatista ja Sefarvaimista asumaan Israelin kaupunkeihin. Heidän jälkeläisensä asuivat yhä siellä, kun juutalaiset palasivat Jerusalemiin 537 eaa. rakentamaan temppeliä uudelleen. (2Ku 17:6, 24; Esr 4:1, 2.)