PYHYYS

Pyhänä olemisen tila tai ominaisuus. Pyhyys merkitsee ’uskonnollista puhtautta’. Alkuperäinen hepreankielinen sana qoʹdeš tarkoittaa myös pyhälle Jumalalle erilleen asetettuna, yksinomaisesti omistettuna olemista; sellaisen tilaa, joka on asetettu erilleen Jumalan palvelusta varten. Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa vastineilla ”pyhä” (haʹgi·os) ja ”pyhyys” (ha·gi·a·smosʹ [myös ”pyhitys”], ha·gi·oʹtēs, ha·gi·ō·syʹnē) käännetyt sanat merkitsevät samoin Jumalalle erottautumista. Niitä käytetään myös puhuttaessa pyhyydestä Jumalan ominaisuutena ja ihmisen käyttäytymisen puhtaudesta eli täydellisyydestä.

Jehova. Pyhyys on Jehovalle kuuluva ominaisuus (2Mo 39:30; Sak 14:20). Kristus Jeesus käytti hänelle puhuessaan ilmausta ”pyhä Isä” (Joh 17:11). Taivaassa olevien luomusten kerrotaan sanovan: ”Pyhä, pyhä, pyhä on armeijoiden Jehova”, ja osoittavan siten, että pyhyys, korkeimmanasteinen puhtaus, kuuluu hänelle (Jes 6:3; Il 4:8; vrt. Hpr 12:14). Hän on Pyhin, koska hän ylittää kaikki muut pyhyydessä (San 30:3; tässä vastineella ”Pyhin” käännetty heprealainen sana on monikossa, mikä viittaa ylhäisyyteen ja majesteettisuuteen). Israelilaisia muistutettiin yhä uudelleen siitä, että Jehova on kaiken pyhyyden Lähde, kun he näkivät ylimmäisen papin turbaanin kiiltävään kultalevyyn kaiverretut sanat: ”Pyhyys kuuluu Jehovalle.” Tätä levyä sanottiin ”pyhäksi vihkimisen tunnusmerkiksi”, mikä osoitti, että ylimmäinen pappi oli asetettu erilleen erityisen pyhään palvelukseen. (2Mo 28:36; 29:6.) Kun israelilaiset oli vapautettu Punaisellamerellä, he lauloivat Mooseksen voittolaulua: ”Kuka jumalten joukossa on sinun kaltaisesi, oi Jehova? Kuka on sinun kaltaisesi, joka osoittaudut mahtavaksi pyhyydessä?” (2Mo 15:11; 1Sa 2:2.) Sen lisävahvistukseksi, että Jehova toteuttaa sanansa, hän on jopa vannonut pyhyytensä kautta (Am 4:2).

Jumalan nimi on pyhä, erotettu kaikesta saastaisuudesta (1Ai 16:10; Ps 111:9). Hänen nimeään Jehova täytyy pitää pyhänä, pyhitettynä, sellaisena joka on kaikkien muiden nimien yläpuolella (Mt 6:9). Hänen nimensä halveksinta ansaitsee kuolemanrangaistuksen (3Mo 24:10–16, 23; 4Mo 15:30).

Koska Jehova Jumala on kaikkien vanhurskaiden periaatteiden ja lakien Alkuunpanija (Ja 4:12) ja kaiken pyhyyden perusta, kaikkien pyhien ihmisten tai asioiden pyhyys johtuu suhteesta Jehovaan ja hänen palvontaansa. Ihmisellä ei voi olla ymmärrystä eikä viisautta, ellei hän tunne Pyhintä (San 9:10). Jehovaa voidaan palvoa vain pyhyydessä. Ihminen, joka väittää palvovansa häntä, mutta harjoittaa epäpuhtautta, on hänen silmissään iljettävä (San 21:27). Kun Jehova ennusti valmistavansa kansalleen tien, jota pitkin se palaisi Babylonin pakkosiirtolaisuudesta Jerusalemiin, hän sanoi: ”Sitä kutsutaan Pyhyydentieksi. Epäpuhdas ei sitä kulje.” (Jes 35:8.) Pieni jäännös, joka palasi vuonna 537 eaa., halusi koko sydämestään ennallistaa tosi palvonnan. Siihen kuuluvilla oli oikeat ja pyhät vaikuttimet, heidän tavoitteensa eivät olleet poliittisia eivätkä itsekkäitä. (Vrt. Sak 14:20, 21:n profetiaan.)

Pyhä henki. Jehovan vaikuttava voima eli henki on hänen valvonnassaan ja täyttää aina hänen tarkoituksensa. Se on puhdas, pyhä ja asetettu erilleen Jumalan käyttöön. Siksi sitä sanotaan ”pyhäksi hengeksi” ja ”pyhyyden hengeksi” (Ps 51:11; Lu 11:13; Ro 1:4; Ef 1:13). Ihmisessä vaikuttava pyhä henki on pyhyyteen eli puhtauteen ohjaava voima. Kaikenlainen epäpuhdas tai väärä menettely on tuon hengen vastustamista tai ’murehduttamista’ (Ef 4:30). Vaikka pyhä henki ei olekaan persoona, niin se ilmentää Jumalan pyhää persoonallisuutta, ja siksi se voidaan ’murehduttaa’. Vääryyden harjoittaminen ’sammuttaa hengen tulen’ (1Te 5:19). Jos sen harjoittamista jatketaan, Jumalan pyhä henki ’pahoitetaan’, ja Jumala voi sen vuoksi muuttua tuon kapinallisen ihmisen viholliseksi (Jes 63:10). Ihminen, joka murehduttaa pyhän hengen, voi mennä jopa niin pitkälle, että hän rienaa sitä, ja sellaista syntiä ei Jeesuksen Kristuksen sanojen mukaan anneta anteeksi tässä asiainjärjestelmässä eikä tulevassa (Mt 12:31, 32; Mr 3:28–30; ks. HENKI).

Jeesus Kristus. Jeesus Kristus on erityisessä merkityksessä Jumalan Pyhä (Ap 3:14; Mr 1:24; Lu 4:34). Hän sai pyhyytensä Isältään Jehovan luodessa hänet ainosyntyiseksi Pojakseen. Hän säilytti pyhyytensä ollessaan taivaassa läheisin Isälleen. (Joh 1:1; 8:29; Mt 11:27.) Kun hänen elämänsä siirrettiin nuoren neitsyen Marian kohtuun, hän syntyi Jumalan pyhäksi Ihmispojaksi (Lu 1:35). Hän on ainoa, joka on ihmisenä säilyttänyt täydellisen, synnittömän pyhyyden ja joka vielä maanpäällisen elämänsä päättyessäkin oli ”uskollinen, vilpitön, saastumaton, syntisistä erotettu” (Hpr 7:26). Hänet ’julistettiin vanhurskaaksi’ omien ansioittensa perusteella (Ro 5:18). Muut ihmiset voivat päästä pyhään asemaan Jumalan edessä vain Kristuksen pyhyyden perusteella, ja he saavat sen uskomalla hänen lunastusuhriinsa. Säilyttämällä tämän ’pyhän uskon’ ihminen voi pitää itsensä Jumalan rakkaudessa (Ju 20, 21).

Ihmiset. Koko Israelin kansakuntaa pidettiin pyhänä, koska Jumala oli valinnut ja pyhittänyt israelilaiset ja ottanut yksinomaan heidät liittosuhteeseen kanssaan erikoisomaisuudekseen. Hän sanoi, että jos he tottelisivat häntä, he olisivat ”pappisvaltakunta ja pyhä kansakunta” (2Mo 19:5, 6). Olemalla tottelevaisia he ’todella osoittautuisivat pyhiksi Jumalalleen’. Jumala kehotti heitä: ”Teidän tulee osoittautua pyhiksi, sillä minä, Jehova, teidän Jumalanne, olen pyhä.” (4Mo 15:40; 3Mo 19:2.) Jumalan heille antamat ruokavaliota, hygieniaa ja moraalia koskevat lait muistuttivat heitä jatkuvasti siitä, että he olivat hänelle erotettu ja pyhitetty kansa. Näiden lakien heille asettamat rajoitukset vähensivät suuresti heidän seurusteluaan pakanallisten naapurikansojen kanssa, ja ne olivat suoja, joka auttoi Israelia pysymään pyhänä. Jos kansa sitä vastoin ei noudattaisi Jumalan lakeja, se menettäisi pyhän asemansa hänen edessään. (5Mo 28:15–19.)

Vaikka Israel oli kansakuntana pyhä, jotkut yksilöt sen keskuudessa olivat vielä erikoismerkityksessä pyhiä. Papit – varsinkin ylimmäinen pappi – asetettiin erilleen pyhäkköpalvelukseen, ja he edustivat kansaa Jumalan edessä. Siinä asemassa he olivat pyhiä, ja heidän oli säilytettävä pyhityksensä, jotta he voisivat suorittaa palvelustaan ja jotta Jumala voisi jatkuvasti pitää heitä pyhinä. (3Mo 21; 2Ai 29:34.) Profeetat ja muut Raamatun henkeytetyt kirjoittajat olivat pyhiä miehiä (2Pi 1:21). Apostoli Pietari sanoo muinoin eläneitä Jumalalle uskollisia naisia ”pyhiksi” (1Pi 3:5). Sotaretkellä olevia israelilaisia sotilaita pidettiin pyhinä, sillä heidän käymänsä sodat olivat Jehovan sotia (4Mo 21:14; 1Sa 21:5, 6). Jokainen Israelin kansan miespuolinen esikoinen oli pyhä Jehovalle, sillä Jehova oli Egyptissä vietetyn pesahin aikaan säästänyt esikoiset kuolemalta, joten he kuuluivat hänelle (4Mo 3:12, 13; 8:17). Tästä syystä jokainen esikoispoika oli lunastettava pyhäkössä (2Mo 13:1, 2; 4Mo 18:15, 16; Lu 2:22, 23). Mies tai nainen, joka oli tehnyt nasiirilupauksen, oli pyhä koko lupauksensa voimassaoloajan. Tuo aika oli erotettu omistettavaksi täysin erikoispalvelukseen Jehovalle. Nasiirin oli noudatettava tiettyjä lain esittämiä vaatimuksia, ja niiden rikkominen teki hänet epäpuhtaaksi. Hänen oli siinä tapauksessa uhrattava erityinen uhri tullakseen jälleen pyhäksi. Aikaa, jonka hän oli palvellut ennen epäpuhtaaksi tuloaan, ei laskettu hänen nasiiriajakseen, vaan hänen oli aloitettava lupauksensa täyttäminen uudelleen alusta. (4Mo 6:1–12.)

Paikat. Jehovan läsnäolo tekee paikasta pyhän. (Kun hän ilmestyi ihmisille, häntä edustavat enkelit ilmensivät hänen läsnäoloaan; Ga 3:19.) Mooses seisoi pyhällä maalla katsoessaan palavaa pensasta, josta Jehovaa edustanut enkeli puhui hänelle (2Mo 3:2–5). Joosuaa muistutettiin siitä, että hän oli pyhällä maalla, kun enkeli, Jehovan armeijan ruhtinas, aineellistui ja seisoi hänen edessään (Jos 5:13–15). Pietari sanoi paikkaa, jossa Kristuksen muoto muuttui ja jossa kuultiin Jehovan puhuvan, ”pyhäksi vuoreksi” (2Pi 1:17, 18; Lu 9:28–36).

Tabernaakkelin esipiha oli pyhää maata. Perimätiedon mukaan papit palvelivat siellä paljasjaloin, koska he palvelivat pyhäkössä, joka yhdistettiin Jehovan läsnäoloon. Pyhäkön kaksi osastoa olivat nimeltään ”pyhä” ja ”kaikkeinpyhin” sen mukaan, miten lähellä liiton arkkua ne sijaitsivat (Hpr 9:1–3). Jerusalemissa myöhemmin sijainnut temppeli oli myös pyhä (Ps 11:4). Siioninvuorta ja Jerusalemia pidettiin pyhinä, koska pyhäkkö ja ”Jehovan valtaistuin” olivat siellä (1Ai 29:23; Ps 2:6; Jes 27:13; 48:2; 52:1; Da 9:24; Mt 4:5).

Israelin armeijaa muistutettiin siitä, että sen tuli pitää leirinsä puhtaana ihmisulosteista ja muusta liasta, koska ”Jehova, sinun Jumalasi, kulkee ympäri leirissäsi – –, ja leirisi täytyy osoittautua pyhäksi, ettei hän näkisi sinussa mitään sopimatonta eikä käänny pois kulkemasta mukanasi” (5Mo 23:9–14). Fyysinen puhtaus yhdistetään näin pyhyyteen.

Ajanjaksot. Jotkin päivät ja ajanjaksot olivat israelilaisille pyhiä, ei siksi että niissä olisi itsessään ollut jotain pyhää, vaan koska niiden aikana oli määrä keskittyä erityisesti Jehovan palvontaan. Erottaessaan tällaisia ajankohtia Jumalalla oli mielessään kansansa hyvinvointi ja sen vahvistaminen hengellisesti. Yksi näistä päivistä oli viikkosapatti (2Mo 20:8–11). Silloin ihmiset saattoivat keskittää huomionsa Jumalan lakiin ja sen opettamiseen lapsilleen. Muita sapatteja eli pyhän kokouksen päiviä olivat seitsemännen kuukauden ensimmäinen päivä (3Mo 23:24) ja sovituspäivä, seitsemännen kuukauden kymmenes päivä (3Mo 23:26–32). Juhla-aikoina ja varsinkin niiden tiettyinä päivinä pidettiin ”pyhiä kokouksia” (3Mo 23:37, 38). Tällaisia juhlia olivat pesah ja happamattomien leipien juhla (3Mo 23:4–8), helluntai eli viikkojuhla (3Mo 23:15–21) sekä lehtimajanjuhla eli korjuujuhla (3Mo 23:33–36, 39–43). (Ks. PYHÄ KOKOUS.)

Sen lisäksi joka seitsemäs vuosi oli sapattivuosi, kokonainen pyhä vuosi. Sapattivuoden aikana ei saanut viljellä maata, joten tämä samoin kuin viikkosapatti antoi israelilaisille vielä enemmän aikaa tutkia Jehovan lakia, mietiskellä sitä ja opettaa sitä lapsilleen (2Mo 23:10, 11; 3Mo 25:2–7). Joka 50. vuosi oli sitten riemuvuosi, jota myös pidettiin pyhänä. Sekin oli sapattivuosi, mutta sen lisäksi se palautti kansakunnan taloudellisesti siihen teokraattiseen tilaan, jonka Jumala oli maata jaettaessa asettanut. Se oli pyhä vuosi, joka merkitsi vapautusta, lepoa ja virvoitusta. (3Mo 25:8–12.)

Jehova käski kansansa ’vaivata sieluaan’ sovituspäivänä, ”pyhän kokouksen” päivänä. Tämä merkitsi sitä, että siihen kuuluvien tuli paastota sekä tajuta ja tunnustaa syntinsä ja tuntea jumalista murhetta niiden vuoksi. (3Mo 16:29–31; 23:26–32.) Mikään Jehovalle pyhä päivä ei kuitenkaan saanut olla hänen kansalleen itkun ja murheen päivä. Sen sijaan noiden päivien tuli olla ilon päiviä, jolloin ylistettiin Jehovaa siitä, että hän piti rakkaudellisessa huomaavaisuudessaan niin hyvää huolta kansastaan. (Ne 8:9–12.)

Jehovan pyhä lepopäivä. Raamattu osoittaa Jumalan ryhtyneen lepäämään luomistöistään noin 6000 vuotta sitten ja julistaneen seitsemännen ”päivän” pyhitetyksi eli pyhäksi (1Mo 2:2, 3). Apostoli Paavali osoittaa tämän Jehovan suuren lepopäivän olevan pitkä ajanjakso, kun hän sanoo tuon päivän yhä jatkuvan, niin että kristityt voivat uskon ja tottelevaisuuden kautta päästä sen lepoon. Tuo pyhä päivä on kristityille vapautuksen ja ilon aikaa uuvuttavan, synnin vaivaaman maailman keskelläkin. (Hpr 4:3–10; ks. PÄIVÄ.)

Esineet. Joitakin esineitä asetettiin erilleen palvontakäyttöön. Myös niiden pyhyys johtui siitä, että ne oli pyhitetty Jehovan palvelukseen, ei siitä, että ne olisivat olleet itsessään pyhiä, jonkinlaisia taikakaluja. Esimerkiksi liiton arkku, joka kuului pyhimpiin esineisiin, ei osoittautunut onnea tuottavaksi taikakaluksi, kun Eelin kaksi jumalatonta poikaa vei sen mukanaan taisteluun filistealaisia vastaan (1Sa 4:3–11). Jumalan pyhiksi julistamia esineitä olivat uhrialttari (2Mo 29:37), voiteluöljy (2Mo 30:25), erikoissuitsuke (2Mo 30:35, 37), pappien vaatteet (2Mo 28:2; 3Mo 16:4), näkyleipä (2Mo 25:30; 1Sa 21:4, 6) ja kaikki pyhäkön kalusteet, joita olivat kultainen suitsutusalttari, näkyleipäpöytä ja lampunjalat niihin kuuluvine välineineen. Monet näistä esineistä luetellaan 1. Kuninkaiden kirjan 7:47–51:ssä. Nämä olivat pyhiä myös suuremmassa merkityksessä, sillä ne olivat taivaallisten asioiden malleja ja esikuvia niiden hyödyksi, jotka perivät pelastuksen (Hpr 8:4, 5; 9:23–28).

Jumalan kirjoitettua sanaa sanotaan ”pyhiksi Raamatun kirjoituksiksi” ja ”pyhiksi kirjoituksiksi”. Se kirjoitettiin pyhän hengen vaikutuksesta, ja sillä on voimaa pyhittää ne, jotka tottelevat sen käskyjä. (Ro 1:2; 2Ti 3:15.)

Eläimet ja sato. Nautakarjan, lampaiden ja vuohien urospuolisia esikoisia pidettiin pyhinä Jehovalle, eikä niitä voinut lunastaa. Ne oli uhrattava, ja osa niistä annettiin pyhitetyille papeille. (4Mo 18:17–19.) Ensi hedelmät ja kymmenykset olivat pyhiä, samoin kaikki uhrit ja lahjat, jotka oli pyhitetty pyhäkköpalvelukseen (2Mo 28:38). Kaikki mikä oli pyhää Jehovalle, oli pyhitettyä. Siihen ei saanut suhtautua kevyesti eikä sitä saanut käyttää tavalliseen eikä epäpyhään tarkoitukseen. Esimerkkinä tästä on laki kymmenyksistä. Jos joku oli pannut vaikkapa vehnäsadostaan erilleen kymmenyksiksi tarkoitetun osan, ja sitten hän itse tai joku hänen huonekuntaansa kuuluva otti epähuomiossa siitä osan käytettäväksi taloudessa (esim. ruoanlaittoon), tuo henkilö rikkoi pyhiä anteja koskevaa Jumalan lakia. Laki vaati häntä suorittamaan pyhäkölle korvaukseksi vastaavan määrän ja sen lisäksi 20 prosenttia, ja hänen oli myös uhrattava katraastaan virheetön pässi. Näin herätettiin suurta kunnioitusta Jehovalle kuuluvia pyhiä anteja kohtaan. (3Mo 5:14–16.)

Kristillinen pyhyys. Kristittyjen Johtaja, Jumalan Poika, oli ihmiseksi syntyessään pyhä (Lu 1:35), ja hän säilytti tuon pyhyyden koko maanpäällisen elämänsä ajan (Joh 17:19; Ap 4:27; Hpr 7:26). Tämä pyhyys oli läpeensä aitoa, täydellistä, ja se täytti hänen jokaisen ajatuksensa, sanansa ja tekonsa. Säilyttämällä pyhyytensä aina uhrikuolemaan saakka hän antoi toisillekin mahdollisuuden tulla pyhiksi. Sen vuoksi ne, jotka on kutsuttu seuraamaan hänen askeleitaan, on kutsuttu ”pyhällä kutsumisella” (2Ti 1:9). Heistä tulee Jehovan voideltuja, Jeesuksen Kristuksen hengellisiä veljiä, ja heitä sanotaan ”pyhiksi” (Ro 15:26; Ef 1:1; Fil 4:21). He saavat pyhyyden, koska he uskovat Kristuksen lunastusuhriin (Fil 3:8, 9; 1Jo 1:7). Heissä ei siis ole itsessään pyhyyttä, joka kuuluisi heille ja olisi heidän omaa ansiotaan, vaan se tulee heille Jeesuksen Kristuksen välityksellä (Ro 3:23–26).

Ne monet raamatunkohdat, joissa seurakunnan elossa olevia jäseniä nimitetään ”pyhiksi”, osoittavat selvästi, ettei kukaan ihminen eikä mikään järjestö tee sellaisesta henkilöstä pyhää, eikä hänen tarvitse odottaa, että hänestä tehtäisiin ”pyhimys” kuolemansa jälkeen. Hän on ”pyhä” sen perusteella, että Jumala on kutsunut hänet Kristuksen perijätoveriksi. Hän on maan päällä ollessaan pyhä Jumalan silmissä, ja hänellä on toivo saada taivaallinen elämä henkimaailmassa, jossa Jehova Jumala ja hänen Poikansa sekä pyhät enkelit asuvat. (1Pi 1:3, 4; 2Ai 6:30; Mr 12:25; Ap 7:56.)

Puhdas käytös välttämätöntä. Ne joilla on tällainen pyhä asema Jehovan edessä, pyrkivät Jumalan hengen avulla saavuttamaan Jumalan ja Kristuksen pyhyyden (1Te 3:12, 13). Tämä edellyttää Jumalan totuuden sanan tutkimista ja sen soveltamista elämäänsä (1Pi 1:22). Se vaatii reagoimista Jehovalta saatavaan kuriin (Hpr 12:9–11). Jos siis joku on todella pyhä, hän toimii pyhällä, puhtaalla ja moraalisesti rehdillä tavalla. Muinaisessa pyhäkössä esitetyt otolliset uhrit olivat pyhiä, ja kristittyjäkin kehotetaan antamaan ruumiinsa Jumalalle pyhäksi uhriksi (Ro 12:1). Heitä käsketään pitämään käytöksensä pyhänä: ”Sen Pyhän mukaan, joka teidät kutsui, tulkaa tekin kaikessa käytöksessänne pyhiksi, koska on kirjoitettu: ’Teidän on oltava pyhiä, koska minä olen pyhä.’” (1Pi 1:15, 16.)

Ne joista tulee Kristuksen ruumiin jäseniä, ovat ”pyhien kansalaistovereita ja Jumalan huonekunnan jäseniä” (Ef 2:19). Heistä tulee ikään kuin elävistä kivistä rakennettu Jehovan pyhä temppeli, ja he muodostavat ”kuninkaallisen papiston, pyhän kansakunnan, erikoisomaisuudeksi otetun kansan” (1Pi 2:5, 9). Heidän täytyy puhdistautua ’kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta ja täydellistää siten pyhyys Jumalan pelossa’ (2Ko 7:1). Jos kristitty harjoittaa tapoja, jotka saastuttavat tai vahingoittavat hänen liharuumistaan tai tekevät sen likaiseksi tai epäpuhtaaksi, tai jos hän toimii vastoin Raamatun oppeja ja moraaliperiaatteita, hän ei rakasta eikä pelkää Jumalaa vaan kääntyy pois pyhyydestä. Ihminen ei voi pysyä pyhänä, jos hän harjoittaa epäpuhtautta.

Pyhiä asioita käsiteltävä kunnioittavasti. Jos temppeliluokan jäsen käyttää ruumistaan jollain epäpuhtaalla tavalla, hän ei saastuta ja tuhoa ainoastaan itseään vaan myös Jumalan temppelin, ja ”jos joku tuhoaa Jumalan temppelin, niin Jumala tulee tuhoamaan hänet, sillä Jumalan temppeli on pyhä, joka temppeli te olette” (1Ko 3:17). Hänet on lunastettu Jumalan Pyhän verellä (1Pi 1:18, 19). Jos joku käyttää väärin sitä, mikä on Jehovalle pyhää, olipa se hänen oma ruumiinsa tai jotain muuta Jumalalle vihittyä, tai jos hän vahingoittaa toista ihmistä, joka on Jumalalle pyhä, tai rikkoo tuota toista vastaan, hän saa Jumalalta rangaistuksen (2Te 1:6–9).

Jumala ilmaisi israelilaisille, miten hän suhtautui pyhän omaisuutensa epäpyhään käyttöön. Se ilmenee hänen laistaan, jossa kiellettiin ottamasta yleiseen tai epäpyhään käyttöön mitään sellaista, mikä oli Mooseksen laissa asetettu erilleen pyhäksi, esimerkiksi ensi hedelmiä ja kymmenyksiä (Jer 2:3; Il 16:5, 6; Lu 18:7; 1Te 4:3–8; Ps 105:15; Sak 2:8). Ajattelehan myös sitä, miten Jumala rankaisi babylonialaisia, koska he käyttivät tahallaan väärin hänen temppeliastioitaan ja kohtelivat huonosti hänen pyhään kansaansa kuuluvia (Da 5:1–4, 22–31; Jer 50:9–13). Tämän Jumalan suhtautumistavan vuoksi kristittyjä kiitetään toistuvasti siitä, että he kohtelevat rakkaudellisesti ja ystävällisesti Jehovan pyhiä, Jeesuksen Kristuksen hengellisiä veljiä, ja heitä muistutetaan jatkuvasti sen tarpeellisuudesta (Ro 15:25–27; Ef 1:15, 16; Kol 1:3, 4; 1Ti 5:9, 10; Flm 5–7; Hpr 6:10; vrt. Mt 25:40, 45).

Pyhiä Jumalan silmissä. Uskollisia miehiä ja naisia, jotka elivät ennen kuin Jeesus tuli maan päälle ja avasi edelläkävijänä tien taivaalliseen elämään, pidettiin pyhinä (Hpr 6:19, 20; 10:19, 20; 1Pi 3:5). Näin ollen myös ”suuri joukko”, joka ei kuulu 144000 ’sinetöityyn’, voi olla pyhässä asemassa Jumalan edessä. Tämän joukon jäsenillä kuvaillaan olevan puhtaat vaatteet, jotka on pesty Kristuksen veressä. (Il 7:2–4, 9, 10, 14; ks. SUURI JOUKKO.) Aikanaan kaikki taivaassa ja maan päällä elävät tulevat olemaan pyhiä, sillä ”itse luomakuntakin vapautetaan turmeltuvuuden orjuudesta Jumalan lasten loistoisaan vapauteen” (Ro 8:20, 21).

Jehova siunaa pyhyyden. Ihmisen pyhyys koituu Jumalan silmissä myös hänen perheenjäsentensä ansioksi. Jos siis joku naimisissa oleva on kristitty, pyhä Jumalalle, hänen aviopuolisonsa ja liitosta syntyneet lapset, jotka eivät itse ole Jumalan vihkiytyneitä palvelijoita, hyötyvät tuon pyhän perheenjäsenen ansiosta. Tämän vuoksi apostoli suosittelee: ”Jos jollakulla veljellä on ei-uskova vaimo ja tämä kuitenkin suostuu asumaan hänen kanssaan, älköön hän jättäkö tätä, ja jos jollakulla naisella on ei-uskova mies ja tämä kuitenkin suostuu asumaan hänen kanssaan, älköön hän jättäkö miestään. Sillä ei-uskova mies on pyhitetty suhteessaan vaimoonsa, ja ei-uskova vaimo on pyhitetty suhteessaan veljeen; muutoinhan lapsenne olisivat epäpuhtaita, mutta nyt he ovat pyhiä.” (1Ko 7:12–14.) Puhdas, uskova puoliso ei siis tule epäpuhtaaksi suhteessaan ei-uskovaan puolisoon, eikä Jumala pidä perheyksikköä epäpuhtaana. Lisäksi uskovan yhteys perheeseensä tarjoaa sen ei-uskoville jäsenille erinomaisen tilaisuuden tulla uskoviksi, uudistaa persoonallisuutensa ja antaa ruumiinsa ”eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi” (Ro 12:1; Kol 3:9, 10). Perhettä siunataan siinä puhtaassa ja pyhässä ilmapiirissä, jota Jumalaa palveleva uskova perheenjäsen voi edistää. (Ks. PYHITYS: Avioliitossa.)