RUKOUS

Kunnioittavaa puhetta tosi Jumalalle tai väärille jumalille. Pelkkä Jumalalle puhuminen ei välttämättä ole rukoilemista, kuten Eedenin tuomio ja Kainin tapaus osoittavat (1Mo 3:8–13; 4:9–14). Rukoukseen sisältyy antaumusta, luottamusta ja kunnioitusta sekä riippuvuuden tunne rukouksen kohteesta. Rukoilemiseen liittyvistä heprean ja kreikan sanoista välittyy sellaisia ajatuksia kuin kysyminen, tiedusteleminen, (harras tai nöyrä) pyytäminen tai anominen, suosion anominen sekä ylistäminen, kiittäminen ja siunaaminen.

Anomuksia ja nöyriä pyyntöjä voidaan tietysti esittää myös ihmisille, ja joskus alkukielten sanoja käytetäänkin tällaisissa yhteyksissä (1Mo 44:18; 50:17; Ap 25:11), mutta sanaa ”rukous” ei voida käyttää näissä kohdissa uskonnollisessa merkityksessä. Joku saattaisi ”pyytää hartaasti” tai ”anoa” jotakuta tekemään jotakin, mutta hän ei tällöin pitäisi tuota toista henkilöä Jumalanaan. Hän ei esimerkiksi esittäisi hänelle äänetöntä anomusta eikä anoisi häneltä mitään silloin, kun hän ei olisi näkyvissä, niin kuin tehdään rukoiltaessa Jumalaa.

”Rukouksen Kuulija”. Raamattu osoittaa kauttaaltaan, että rukoukset tulee kohdistaa Jehovalle (Ps 5:1, 2; Mt 6:9), että hän on ”rukouksen Kuulija” (Ps 65:2; 66:19) ja että hänellä on voimaa toimia anojien puolesta (Mr 11:24; Ef 3:20). Väärien jumalien ja niiden kuvien rukoilemisen paljastetaan olevan typerää, sillä epäjumalankuvat eivät kykene kuulemaan eivätkä toimimaan, eikä niitä jumalia, joita ne edustavat, voida mitenkään verrata tosi Jumalaan (Tu 10:11–16; Ps 115:4, 6; Jes 45:20; 46:1, 2, 6, 7). Karmelinvuorella käyty Baalin ja Jehovan välinen jumaluutta koskeva kamppailu osoitti, kuinka tyhmää on rukoilla vääriä jumalia (1Ku 18:21–39; vrt. Tu 6:28–32).

Vaikka jotkut väittävät, että muidenkin, esimerkiksi Jumalan Pojan, rukoileminen on sopivaa, todisteet puhuvat selvästi sitä vastaan. Joissakin harvoissa tapauksissa sanat tosin kohdistetaan taivaassa olevalle Jeesukselle Kristukselle. Stefanos vetosi Jeesukseen juuri ennen kuolemaansa: ”Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.” (Ap 7:59.) Tekstiyhteys kuitenkin paljastaa, miksi tuossa tilanteessa voitiin käyttää tätä poikkeuksellista ilmausta. Stefanos oli vastikään nähnyt näyssä ”Jeesuksen seisovan Jumalan oikealla puolella”, ja koska hän ilmeisesti reagoi tähän ikään kuin Jeesus itse olisi ollut paikalla, hän tunsi voivansa vapaasti esittää tämän anomuksen sille, jonka hän tunnusti kristillisen seurakunnan pääksi. (Ap 7:55, 56; Kol 1:18.) Myös apostoli Johannes sanoo Ilmestyskirjan lopussa: ”Aamen! Tule, Herra Jeesus.” (Il 22:20.) Mutta jälleen tekstiyhteys osoittaa, että Johannes oli kuullut näyssä (Il 1:10; 4:1, 2) Jeesuksen puhuvan tulemisestaan ja sen vuoksi Johannes ilmaisi edellä mainituin sanoin odottavansa hartaasti tuota tulemista (Il 22:16, 20). Sekä Stefanoksen että Johanneksen tapauksessa tilanne oli miltei samanlainen kuin siinä keskustelussa, jonka Johannes kävi Ilmestyskirjan näyssä erään taivaallisen vanhimman kanssa (Il 7:13, 14; vrt. Ap 22:6–22). Mikään ei ilmaise, että kristityt opetuslapset olisivat muissa yhteyksissä puhutelleet Jeesusta tällä tavoin hänen taivaaseennousemisensa jälkeen. Apostoli Paavali kirjoittaakin: ”Antakaa anomustenne tulla kaikessa rukouksen ja nöyrän pyynnön avulla kiitoksen ohella Jumalalle tunnetuiksi.” (Fil 4:6.)

Artikkelissa JUMALAN LÄHESTYMINEN tarkastellaan Kristuksen Jeesuksen asemaa välittäjänä, jonka kautta rukoukset tulee kohdistaa Jumalalle. Jeesuksen veren perusteella, joka esitettiin uhriksi Jumalalle, ”meillä on rohkeutta – – pyhään paikkaan vievää pääsytietä varten”, ts. rohkeutta lähestyä Jumalan läsnäoloa rukouksessa, käydä esiin ”totuudellisin sydämin täydessä uskon varmuudessa” (Hpr 10:19–22). Jeesus Kristus on sen tähden ainoa ”tie”, jonka kautta voi tulla sovitetuksi Jumalan kanssa ja lähestyä Jumalaa rukouksessa. (Joh 14:6; 15:16; 16:23, 24; 1Ko 1:2; Ef 2:18; ks. JEESUS KRISTUS: Jeesuksen tärkeä osa Jumalan tarkoituksessa.)

Keiden rukoukset Jumala kuulee? Ihmisiä ”kaikesta lihasta” voi tulla ”rukouksen Kuulijan”, Jehova Jumalan, luokse (Ps 65:2; Ap 15:17). Silloinkin kun Israel oli Jumalan ”yksityisomaisuutta”, hänen liittokansansa, vierasmaalaiset saattoivat lähestyä Jehovaa rukouksessa tunnustamalla Israelin olevan Jumalan asettama välikappale ja Jerusalemin temppelin hänen valitsemansa uhripaikka (5Mo 9:29; 2Ai 6:32, 33; vrt. Jes 19:22). Myöhemmin juutalaisten ja pakanoiden välinen ero poistettiin ikuisiksi ajoiksi Kristuksen kuoleman välityksellä (Ef 2:11–16). Italialaisen Corneliuksen luona Pietari tajusi, että ”Jumala ei ole puolueellinen, vaan jokaisessa kansakunnassa se, joka pelkää häntä ja toteuttaa vanhurskautta, on hänelle otollinen” (Ap 10:34, 35). Ratkaisevaa onkin ihmisen sydän ja se, mitä hänen sydämensä saa hänet tekemään (Ps 119:145; Va 3:41). Ne jotka noudattavat Jumalan käskyjä ja tekevät ”sitä, mikä on mieluista hänen silmissään”, voivat olla varmoja siitä, että myös hänen ”korvansa” ovat avoinna heille (1Jo 3:22; Ps 10:17; San 15:8; 1Pi 3:12).

Jumala ei sitä vastoin kuuntele suosiollisesti niitä, jotka hylkäävät Jumalan sanan ja lain, vuodattavat verta ja harjoittavat muuta pahuutta; heidän rukouksensa ovat hänestä ’inhottavia’ (San 15:29; 28:9; Jes 1:15; Mi 3:4). Sellaisten ihmisten rukoukset voivat jopa ’tulla synniksi’ (Ps 109:3–7). Julkean ja kapinallisen toimintansa vuoksi kuningas Saul menetti Jumalan suosion, ja ”vaikka Saul tiedusteli Jehovalta, Jehova ei koskaan vastannut hänelle, ei unien, ei urimin eikä profeettojen välityksellä” (1Sa 28:6). Jeesus sanoi, että ulkokultaiset ihmiset, jotka yrittivät kohdistaa huomion hurskauteensa rukoilemalla, saivat ”palkkansa täysimääräisenä” ihmisiltä mutta eivät Jumalalta (Mt 6:5). Hurskastelevat fariseukset pitivät pitkiä rukouksia ja kerskuivat korkealla moraalillaan, mutta Jumala tuomitsi heidät heidän ulkokultaisen menettelynsä vuoksi (Mr 12:40; Lu 18:10–14). Vaikka he lähestyivät Jumalaa huulillaan, heidän sydämensä oli kaukana hänestä ja hänen totuuden Sanastaan (Mt 15:3–9; vrt. Jes 58:1–9).

Ihmisen täytyy uskoa Jumalaan ja siihen, että hän on ”niiden palkitsija, jotka hartaasti etsivät häntä” (Hpr 11:6), ja käydä esiin ”täydessä uskon varmuudessa” (Hpr 10:22, 38, 39). On tärkeää, että ihminen tunnustaa oman syntisen tilansa, ja jos hän on syyllistynyt vakaviin synteihin, hänen täytyy ’hellyttää Jehovan kasvoja’ (1Sa 13:12; Da 9:13) pehmentämällä ensin oma sydämensä vilpittömän katuvaksi, nöyräksi ja murtuneeksi (2Ai 34:26–28; Ps 51:16, 17; 119:58). Sitten Jumala voi ottaa anomuksen vastaan, antaa anteeksi ja kuunnella suosiollisesti (2Ku 13:4; 2Ai 7:13, 14; 33:10–13; Ja 4:8–10); sen jälkeen ihmisestä ei enää tunnu siltä, että Jumala on ’pilvimassalla estänyt pääsyn luokseen, niin ettei rukous pääse läpi’ (Va 3:40–44). Vaikkei Jumala ehkä täysin kieltäydy kuuntelemasta jotakuta, hänen rukouksensa voivat ’estyä’, jos hän ei noudata Jumalan neuvoja (1Pi 3:7). Anteeksiantoa pyytävien täytyy itse antaa anteeksi toisille (Mt 6:14, 15; Mr 11:25; Lu 11:4).

Mitä on sopivaa rukoilla?

Rukoukset sisältävät pohjimmiltaan tunnustuksia (2Ai 30:22), anomuksia tai pyyntöjä (Hpr 5:7), ylistystä ja kiitosta (Ps 34:1; 92:1) sekä juhlallisia lupauksia (1Sa 1:11; Sr 5:2–6). Rukous, jonka Jeesus opetti opetuslapsilleen, oli ilmeisesti tarkoitettu vain suuntaa antavaksi malliksi, koska Jeesuksen itsensä ja hänen opetuslastensa myöhemmin esittämät rukoukset eivät noudattaneet tiukasti hänen mallirukouksensa sanamuotoa. (Mt 6:9–13.) Alkusanoissaan tämä rukous keskittyy siihen, mikä on kaikkein tärkeintä, nimittäin Jehovan nimen pyhittämiseen – sitä on häpäisty Eedenin kapinasta lähtien – ja Jumalan tahdon toteutumiseen luvatun Valtakunnan välityksellä, jonka hallitsijana on ennustettu Siemen, Messias (1Mo 3:15; ks. JEHOVA: Suvereeniuden kunniaan saattaminen ja nimen pyhittäminen). Tällaisen rukouksen esittäjän on ehdottomasti oltava Jumalan puolella Jehovan suvereeniutta koskevassa kiistakysymyksessä.

Jeesuksen vertauksessa Luukkaan 19:11–27:ssä osoitetaan, mitä ’Valtakunnan tuleminen’ merkitsee: se tulee panemaan tuomion täytäntöön, tuhoamaan kaikki vastustajat sekä vapauttamaan ja palkitsemaan ne, jotka ovat panneet toivonsa siihen (vrt. Il 16:14–16; 19:11–21). Seuraava ilmaus, ”tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa”, ei viittaa ensisijaisesti siihen, että ihmiset tekevät Jumalan tahdon, vaan pikemminkin siihen, että Jumala itse toteuttaa tahtonsa maan ja sen asukkaiden suhteen ja osoittaa näin, että hänellä on voimaa panna julistamansa tarkoitus täytäntöön. Rukoilija ilmaisee tällä tavalla tietysti myös sen, että hän itse asettaa Jumalan tahdon etusijalle ja alistuu siihen. (Mt 6:10; vrt. Mt 26:39.) Pyynnöt, jotka koskevat jokapäiväistä leipää, anteeksiantoa, kiusauksesta varjeltumista ja vapautusta paholaisesta, liittyvät kaikki siihen anojan toivomukseen, että hän saisi elää jatkuvasti Jumalan suosiossa. Hän ei toivo tätä ainoastaan itselleen vaan kaikille samanuskoisille (vrt. Kol 4:12).

Nämä mallirukouksessa mainitut asiat ovat olennaisen tärkeitä kaikille uskoville; ne ovat heille kaikille yhteisiä tarpeita. Raamatussa osoitetaan, että toisaalta monet muutkin asiat, jotka vaikuttavat ihmisiin enemmän tai vähemmän tai jotka johtuvat joistakin tietyistä olosuhteista tai tilanteista, ovat sopivia rukouksen aiheita. Vaikkei niitä erikseen mainitakaan Jeesuksen mallirukouksessa, ne silti liittyvät siinä esitettyihin asioihin. Henkilökohtaiset rukoukset voivat näin ollen käsittää käytännössä elämän kaikki puolet. (Joh 16:23, 24; Fil 4:6; 1Pi 5:7.)

Vaikka on siis aivan oikein, että kaikki pyrkivät saamaan lisää tietoa, ymmärrystä ja viisautta (Ps 119:33, 34; Ja 1:5), jotkut saattavat tarvita niitä aivan erityisillä alueilla. He voivat pyytää Jumalalta ohjausta tehdessään oikeudellisia päätöksiä kuten Mooses (2Mo 18:19, 26; vrt. 4Mo 9:6–9; 27:1–11; 5Mo 17:8–13) tai nimittäessään joitakuita erityisiin vastuutehtäviin Jumalan kansan keskuudessa (4Mo 27:15–18; Lu 6:12, 13; Ap 1:24, 25; 6:5, 6). He saattavat pyytää voimaa ja viisautta joidenkin tiettyjen tehtävien hoitamiseen tai nimenomaisten koettelemusten tai vaarojen kohtaamiseen (1Mo 32:9–12; Lu 3:21; Mt 26:36–44). Omien kokemustensa perusteella heillä voi olla erilaisia syitä siunata ja kiittää Jumalaa (1Ko 7:7; 12:6, 7; 1Te 5:18).

Ensimmäisen Timoteuksen kirjeen 2:1, 2:ssa apostoli puhuu rukouksista, joita esitetään ”kaikenlaisten ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien niiden puolesta, jotka ovat korkeassa asemassa”. Viimeisenä yönä, jonka Jeesus vietti opetuslastensa kanssa, hän sanoi rukouksessa, että hän ei pyytänyt maailman puolesta vaan niiden puolesta, jotka Jumala oli antanut hänelle, ja että nämä eivät olleet maailmasta vaan maailma vihasi heitä (Joh 17:9, 14). Siksi rukouksiin, joita kristityt esittävät maailman viranomaisten puolesta, näyttää liittyvän joitakin rajoituksia. Se, mitä apostoli sanoi seuraavaksi, osoittaa, että sellaiset rukoukset ovat loppujen lopuksi pyyntöjä Jumalan kansan puolesta, ”jotta saisimme edelleenkin viettää rauhallista ja hiljaista elämää täydessä jumalisessa antaumuksessa ja vakavuudessa” (1Ti 2:2). Muinaiset esimerkit valaisevat tätä: Nehemia rukoili, että Jumala ’antaisi hänen osakseen sääliä’ kuningas Artakserkseen edessä (Ne 1:11; vrt. 1Mo 43:14), ja Jehova neuvoi israelilaisia ’etsimään sen kaupungin [Babylonin] rauhaa’, johon heidät vietäisiin pakkosiirtolaisuuteen, ja rukoilemaan sen puolesta, koska ’sen rauhassa tuli olemaan rauha heillekin’ (Jer 29:7). Samalla tavalla kristityt rukoilivat oman aikansa hallitsijoiden uhkausten takia (Ap 4:23–30), ja epäilemättä heidän rukouksiinsa vangitun Pietarin puolesta sisältyivät myös ne viranomaiset, joilla oli valta vapauttaa hänet (Ap 12:5). Sopusoinnussa Kristuksen neuvon kanssa he rukoilivat niiden puolesta, jotka vainosivat heitä (Mt 5:44; vrt. Ap 26:28, 29; Ro 10:1–3).

Varhaisesta alkaen Jumalaa on kiitetty hänen huolenpitonsa osoituksista, esimerkiksi ravinnosta (5Mo 8:10–18; huom. myös Mt 14:19; Ap 27:35; 1Ko 10:30, 31). Arvostuksen Jumalan hyvyyttä kohtaan tulee kuitenkin näkyä ”kaikessa”, ei vain aineellisten siunausten yhteydessä (1Te 5:17, 18; Ef 5:19, 20).

Viime kädessä Jumalan tahdon tuntemus hallitsee rukousten sisältöä, sillä anojan täytyy tajuta, että jos hän haluaa rukoukseensa vastattavan, pyynnön täytyy miellyttää Jumalaa. Koska anoja tietää, että Jumala ei suhtaudu suosiollisesti jumalattomiin eikä niihin, jotka jättävät hänen Sanansa huomiotta, hän ei tietenkään voi pyytää mitään sellaista, mikä sotii vanhurskautta ja Jumalan paljastettua tahtoa, mm. Jumalan Pojan ja hänen henkeytettyjen opetuslastensa opetuksia, vastaan (Joh 15:7, 16). Siksi mainintaa ”minkä tahansa” pyytämisestä (Joh 16:23) ei tule irrottaa tekstiyhteydestään. ”Mitä tahansa” ei selvästikään sisällä asioita, joista ihminen tietää tai hänellä on syytä otaksua, etteivät ne miellytä Jumalaa. Johannes sanoo: ”Tämä on se luottamus, joka meillä on häneen, että mitä pyydämmekin hänen tahtonsa mukaan, hän kuulee meitä.” (1Jo 5:14; vrt. Ja 4:15.) Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Jos kaksi teistä maan päällä sopii jostakin tärkeästä, mitä he pyytäisivät, niin se tulee tapahtumaan heille taivaassa olevan Isäni ansiosta.” (Mt 18:19.) Vaikka ruokaan ym. aineelliseen liittyvät seikat ovat sopivia rukousaiheita, niin materialistiset halut ja pyrkimykset eivät ole, kuten mm. Matteuksen 6:19–34 ja 1. Johanneksen kirjeen 2:15–17 osoittavat. Ei ole myöskään oikein rukoilla niiden puolesta, jotka Jumala tuomitsee (Jer 7:16; 11:14).

Roomalaiskirjeen 8:26, 27 osoittaa, että jossakin tilanteessa kristitty ei ehkä tarkalleen tiedä, mitä hän rukoilisi, mutta Jumala ymmärtää hänen ’lausumattomat huokauksensa’. Apostoli ilmaisee, että tämä tapahtuu Jumalan hengen eli vaikuttavan voiman välityksellä. On muistettava, että Jumala henkeytti Raamatun henkensä välityksellä (2Ti 3:16, 17; 2Pi 1:21). Siinä kuvaillaan samanlaisia tapahtumia ja olosuhteita, joihin hänen palvelijansa myöhemmin joutuisivat, ja osoitetaan, millä tavalla Jumala ohjaisi palvelijoitaan ja tulisi tarvittaessa heidän avukseen (Ro 15:4; 1Pi 1:6–12). Ehkä vasta saatuaan tarvitsemansa avun kristitty oivaltaa, että se, mitä hän olisi voinut rukoilla (muttei tiennyt miten), oli jo esitetty Jumalan henkeytetyssä sanassa (vrt. 1Ko 2:9, 10).

Rukouksiin vastaaminen. Vaikka Jumalan ja joidenkin yksilöiden välillä oli muinoin jonkin verran kaksisuuntaista viestintää, se ei ollut tavallista, sillä useimmiten se rajoittui joihinkin erikoisedustajiin, kuten Abrahamiin ja Moosekseen (1Mo 15:1–5; 2Mo 3:11–15; vrt. 2Mo 20:19). Tällöinkin ilmeisesti enkelit välittivät Jumalan sanat, paitsi silloin kun hän puhui Pojalleen tai Pojastaan tämän ollessa maan päällä (vrt. 2Mo 3:2, 4; Ga 3:19). Myös aineellistuneiden enkeleiden henkilökohtaisesti välittämät sanomat olivat harvinaisia, mikä käy ilmi siitä, että ne synnyttivät vastaanottajissa tavallisesti levottomuutta (Tu 6:22; Lu 1:11, 12, 26–30). Rukouksiin vastattiin siis useimmiten profeettojen välityksellä tai siten, että johonkin pyyntöön joko suostuttiin tai se evättiin. Jehovan vastaukset rukouksiin voitiin usein havaita selvästi, kun hän esimerkiksi vapautti palvelijansa heidän vihollistensa käsistä (2Ai 20:1–12, 21–24) tai kun hän huolehti heidän aineellisista tarpeistaan äärimmäisen puutteen aikana (2Mo 15:22–25). Mutta epäilemättä yleisintä vastausta ei ollut kovin helppo huomata, koska se liittyi moraalisen voiman ja valistuksen antamiseen, mikä auttoi ihmistä pysymään vanhurskaalla tiellä ja suorittamaan Jumalan hänelle antaman työn (2Ti 4:17). Varsinkin kristityn rukouksiinsa saamaan vastaukseen sisältyi etupäässä hengellisiä asioita, ei mitään, mikä olisi ollut yhtä dramaattista kuin jotkin Jumalan aiemmat voimateot, mutta kylläkin aivan yhtä tärkeää (Mt 9:36–38; Kol 1:9; Hpr 13:18; Ja 5:13).

Jotta rukous tulee kuulluksi, se täytyy esittää oikealle persoonalle, Jehova Jumalalle, sen täytyy koskea oikeita asioita, jotka ovat sopusoinnussa Jumalan ilmoitettujen tarkoitusten kanssa, se täytyy esittää oikealla tavalla, Jumalan asettaman kanavan, Kristuksen Jeesuksen, kautta, ja se täytyy esittää oikeista vaikuttimista ja puhtaasta sydämestä (vrt. Ja 4:3–6). Kaiken tämän lisäksi on oltava sinnikäs. Jeesus kehotti ’pyytämään, etsimään ja kolkuttamaan jatkuvasti’, hellittämättä (Lu 11:5–10; 18:1–7). Hän herätti kysymyksen, löytäisikö hän maan päältä uskoa rukouksen voimaan ’saapuessaan’ tulevaisuudessa (Lu 18:8). Jumalan näennäinen viivyttely joihinkin rukouksiin vastaamisessa ei johdu kykenemättömyydestä eikä haluttomuudesta, kuten Raamattu selvästi osoittaa (Mt 7:9–11; Ja 1:5, 17). Joissakin tapauksissa vastauksen on odotettava Jumalan aikataulua (Lu 18:7; 1Pi 5:6; 2Pi 3:9; Il 6:9–11). On kuitenkin ilmeistä, että Jumala suo häntä rukoileville ensi sijassa tilaisuuden ilmaista huolensa syvyyden, kaipauksensa hartauden ja vaikuttimensa aitouden (Ps 55:17; 88:1, 13; Ro 1:9–11). Toisinaan heidän täytyy Jaakobin tavoin kamppailla pitkän aikaa saadakseen siunauksen (1Mo 32:24–26).

Vaikka Jehova Jumalaa ei voida suurellakaan joukolla painostaa toimimaan, hän huomaa ilmeisesti myös sen, missä määrin hänen palvelijansa ovat joukkona huolissaan jostakin asiasta, ja hän ryhtyy toimiin, kun he yhdessä ilmaisevat syvän huolensa tai kiinnostuksensa jostakin (vrt. 2Mo 2:23–25). Jos ilmenee välinpitämättömyyttä tai senkaltaista, niin voi olla, ettei Jumala ehkä puutu asioiden kulkuun. Kun Jerusalemin temppeliä rakennettiin uudelleen, oli aikoja, jolloin hanketta ei tuettu kunnolla (Esr 4:4–7, 23, 24; Hag 1:2–12) vaan oli keskeytyksiä ja viivytyksiä, kun taas myöhemmin Nehemia rakensi uudelleen kaupungin muurit vain 52 päivässä, koska työn puolesta rukoiltiin ja sitä tuettiin kiitettävästi (Ne 2:17–20; 4:4–23; 6:15). Kirjoittaessaan Korintin seurakunnalle Paavali kertoo Jumalan pelastaneen hänet kuolemanvaarasta ja sanoo: ”Myös te voitte osaltanne auttaa esittämällä rukouksenne meidän puolestamme, jotta monet kiittäisivät puolestamme siitä, mitä meille on huomaavaisesti annettu monien rukoilevien kasvojen ansiosta.” (2Ko 1:8–11; vrt. Fil 1:12–20.) Kerta toisensa jälkeen korostetaan esirukousten voimaa, esittipä niitä joku yksilö tai ryhmä. Jaakob sanoi ’toisten puolesta rukoilemisesta’: ”Vanhurskaan rukouksessa, kun se on vaikuttamassa, on paljon voimaa.” (Ja 5:14–20; vrt. 1Mo 20:7, 17; 2Te 3:1, 2; Hpr 13:18, 19.)

On myös merkille pantavaa, että usein kerrotaan jonkun ajaneen asiaansa Jehovan, Suvereenin Hallitsijan, edessä. Anoja esittää syyt, joiden perusteella hän uskoo pyyntönsä olevan aiheellinen, todisteet siitä, että hänen vaikuttimensa on oikea ja epäitsekäs, sekä perustelut sen osoittamiseksi, että muut seikat painavat vaa’assa enemmän kuin hänen omat etunsa tai mielipiteensä. Näihin saattaisi sisältyä se, että Jumalan oman nimen kunnia tai hänen kansansa hyvinvointi liittyy asiaan, tai se, millainen vaikutus Jumalan asioihin puuttumisella tai puuttumatta jättämisellä olisi toisiin. Saatetaan vedota Jumalan oikeudenmukaisuuteen, rakkaudelliseen huomaavaisuuteen tai armollisuuteen. (Vrt. 1Mo 18:22–33; 19:18–20; 2Mo 32:11–14; 2Ku 20:1–5; Esr 8:21–23.) Myös Kristus Jeesus ”puhuu” uskollisten seuraajiensa ”puolesta” (Ro 8:33, 34).

Koko Psalmien kirja koostuu Jumalalle esitetyistä rukouksista ja ylistyslauluista, ja sen sisältö valaisee sitä, millaisia rukousten tulisi olla. Monien huomattavien rukousten joukossa ovat mm. rukoukset, joita esittivät Jaakob (1Mo 32:9–12), Mooses (5Mo 9:25–29), Job (Job 1:21), Hanna (1Sa 2:1–10), Daavid (2Sa 7:18–29; 1Ai 29:10–19), Salomo (1Ku 3:6–9; 8:22–61), Asa (2Ai 14:11), Josafat (2Ai 20:5–12), Elia (1Ku 18:36, 37), Joona (Jn 2:1–9), Hiskia (2Ku 19:15–19), Jeremia (Jer 20:7–12; Valituslaulut), Daniel (Da 9:3–21), Esra (Esr 9:6–15), Nehemia (Ne 1:4–11), jotkut leeviläiset (Ne 9:5–38), Habakuk (Hab 3:1–19), Jeesus (Joh 17:1–26; Mr 14:36) ja Jeesuksen opetuslapset (Ap 4:24–30). (Ks. ASENNOT JA ELEET; SUITSUKE: Merkitys.)