Puolueettomuus

Määritelmä: Niiden omaksuma asenne, jotka eivät asetu kahdesta tai useammasta toistensa kanssa erimielisestä tai kilpailevasta osapuolesta yhdenkään puolelle eivätkä tue niitä. Muinainen ja nykyinen historia todistavat selvästi, että tosi kristityt ovat joka kansassa ja kaikissa oloissa pyrkineet säilyttämään ehdottoman puolueettomuuden maailman ryhmäkuntien välisissä riitaisuuksissa. He eivät yritä estää toisia osallistumasta isänmaallisiin menoihin, palvelemasta sotajoukoissa, liittymästä poliittiseen puolueeseen, tavoittelemasta poliittista virkaa tai äänestämästä. Mutta he itse palvovat vain Jehovaa, Raamatun Jumalaa; he ovat vihkineet elämänsä varauksitta hänelle ja antavat täyden tukensa hänen Valtakunnalleen.

Mitkä raamatunkohdat ovat vaikuttaneet siihen, miten kristityt suhtautuvat maallisten hallitusten valtaan?

Room. 13:1, 5–7: ”Olkoon jokainen sielu alamainen esivalloille [hallitusvalloille], sillä ei ole valtaa muutoin kuin Jumalalta – –. Teillä on sen tähden pakottava syy olla alamaisia, ei vain tämän vihastuksen vuoksi, vaan myös omantuntonne vuoksi. – – Antakaa kaikille heille kuuluva: sille, joka vaatii veron, vero; sille, joka vaatii tullin, tulli; sille, joka vaatii pelkoa, sellainen pelko; sille, joka vaatii kunniaa, sellainen kunnia.” (Mikään hallitus ei voisi olla olemassa Jumalan sitä sallimatta. Riippumatta siitä, miten yksityiset viranomaiset ovat käyttäytyneet, tosi kristityt ovat osoittaneet heille kunnioitusta heidän virkansa vuoksi. Ovatpa hallitukset käyttäneet esimerkiksi saamansa verorahan miten tahansa, Jehovan palvojat ovat maksaneet rehellisesti veronsa vastineeksi niistä palveluksista, joista jokainen voi hyötyä.)

Mark. 12:17: ”Silloin Jeesus sanoi: ’Maksakaa takaisin keisarille, mikä on keisarin, mutta Jumalalle, mikä on Jumalan.’” (Kristityt ovat siis aina tunnustaneet, ettei heidän tule ainoastaan ’maksaa takaisin’ verorahaa maalliselle hallitukselle vaan myös täyttää ne korkeammat velvollisuudet, jotka heillä on Jumalaa kohtaan.)

Apt. 5:28, 29: ”[Eräs juutalaisten ylimmän tuomioistuimen edustaja] sanoi: ’Me kieltämällä kielsimme teitä [apostoleita] enää opettamasta tämän [Jeesuksen Kristuksen] nimen perusteella, ja kuitenkin, katso, te olette täyttäneet Jerusalemin opetuksellanne, ja te olette päättäneet saattaa tämän miehen veren meidän päällemme.’ Vastaukseksi Pietari ja toiset apostolit sanoivat: ’Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.’” (Kun ihmishallitsijoitten käskyjen ja Jumalan vaatimusten välillä on ollut selvä ristiriita, tosi kristityt ovat jäljitelleet näiden apostolien esimerkkiä asettamalla tottelevaisuuden Jumalaa kohtaan ensi sijalle.)

Mitkä raamatunkohdat ovat aina vaikuttaneet siihen, miten tosi kristityt ovat suhtautuneet lihalliseen sodankäyntiin osallistumiseen?

Matt. 26:52: ”Jeesus sanoi hänelle: ’Pistä miekkasi takaisin paikalleen, sillä kaikki, jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat.’” (Voisiko olla ylevämpää syytä taistelemiseen kuin Jumalan Pojan puolustaminen? Siitä huolimatta Jeesus osoitti tässä, ettei noiden opetuslasten pitänyt turvautua lihallisen sodankäynnin aseisiin.)

Jes. 2:2–4: ”On tapahtuva päivien lopulla, että Jehovan huoneen vuori tulee lujasti perustetuksi vuorten huipun yläpuolelle – –. Ja hän on tuomitseva kansakuntien keskuudessa ja oikaiseva monien kansojen asiat. Ja heidän on taottava miekkansa auranvantaiksi ja keihäänsä vesureiksi. Kansakunta ei nosta miekkaa kansakuntaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotaa.” (Kaikkiin kansakuntiin kuuluvien yksilöiden täytyy itse päättää, miten he menettelevät. Ne jotka ovat noudattaneet Jehovan tuomiopäätöksiä, ovat osoittaneet, että hän on heidän Jumalansa.)

2. Kor. 10:3, 4: ”Vaikka vaellammekin lihassa, me emme sodi lihan mukaan. Sillä meidän sodankäyntiaseemme eivät ole lihallisia, vaan Jumalan avulla voimallisia kukistamaan linnoituksia.” (Paavali osoittaa tässä, ettei hän koskaan turvautunut lihallisiin aseisiin, esimerkiksi petkutukseen, hienolta kuulostavaan kieleen tai kirjaimellisiin taisteluvälineisiin, suojellakseen seurakuntaa väärältä opetukselta.)

Luuk. 6:27, 28: ”Minä [Jeesus Kristus] sanon teille, jotka kuuntelette: rakastakaa jatkuvasti vihollisianne, tehkää alati hyvää teitä vihaaville, siunatkaa yhä uudelleen niitä, jotka kiroavat teitä, rukoilkaa jatkuvasti niiden puolesta, jotka loukkaavat teitä.”

Eikö Jehova kuitenkin sallinut muinaisen Israelin käydä sotia?

Jehova käski muinaisen Israelin käydä sotia, jotta se olisi saanut haltuunsa maan, jonka hän itse oli määrännyt sen perinnöksi, ja hävittää ihmiset, joiden paheellisten tapojen ja tosi Jumalan uhmaamisen vuoksi Jehova ei pitänyt sopivana, että he saisivat enää elää (5. Moos. 7:1, 2, 5; 9:5; 3. Moos. 18:24, 25). Rahabille ja gibeonilaisille osoitettiin kuitenkin armoa, koska he ilmaisivat uskoa Jehovaan (Joos. 2:9–13; 9:24–27). Jumala esitti lakiliitossa sääntöjä siitä, millaisen sodankäynnin hän hyväksyisi, ja hän määräsi erikseen, ketkä tuli vapauttaa asepalveluksesta ja miten sotaa tuli käydä. Ne olivat tosiaan Jehovan pyhiä sotia. Näin ei voida sanoa minkään nykyisen kansan lihallisesta sodankäynnistä.

Kun kristillinen seurakunta perustettiin, syntyi uusi tilanne. Kristityt eivät ole Mooseksen lain alaisuudessa. Kristuksen seuraajien piti tehdä opetuslapsia kaikkien kansakuntien ihmisistä; tosi Jumalan palvojia piti siis aikanaan olla kaikissa noissa kansoissa. Mutta mikä on noiden kansojen vaikutin, kun ne lähtevät sotaan? Onko se halu tehdä koko maapallon Luojan tahto vai halu edistää jotakin kansallista etua? Jos yhdessä kansassa olevat tosi kristityt ryhtyisivät sotimaan toista kansaa vastaan, he sotisivat uskovia tovereitaan vastaan, ihmisiä vastaan, jotka rukoilevat apua samalta Jumalalta kuin hekin. Oli aivan sopivaa, että Kristus käski seuraajiensa panna pois miekan (Matt. 26:52). Tästä lähtien hän itse taivaissa kirkastettuna huolehtisi niiden teloittamisesta, jotka uhmaisivat tosi Jumalaa ja Hänen tahtoaan (2. Tess. 1:6–8; Ilm. 19:11–21).

Mitä maallinen historia paljastaa siitä, miten varhaiskristityt suhtautuivat sotajoukoissa palvelemiseen?

”Kaiken saatavissa olevan tiedon huolellinen tutkiminen osoittaa, että Marcus Aureliuksen [Rooman keisarina v. 161–180] aikaan mennessä ei yhdestäkään kristitystä tullut sotilasta, eikä yksikään sotilas kristityksi tultuaan jäänyt sotapalvelukseen.” (E. W. Barnes, The Rise of Christianity, Lontoo 1947, s. 333.)

”Toisen vuosisadan lopulla – – tuli asepalveluskysymys päivänpolttavaksi kirkon piirissä. Kaikuna näistä vaikeuksista tulee vastaamme tältä ajalta P. Juventius Celsuksen hyökkäyskirjoituksen syytös kristittyjä vastaan siitä, että he olivat haluttomia palvelemaan sotaväessä, ja kehotus heille isänmaallisina kansalaisina auttamaan valtakuntaa sen ahdingoissa. Samalta ajalta kajahtaa vastaamme Tertullianuksen rigoristinen, kielteinen vastaus. Kristityn hänen ajatuksensa mukaan ei ollut lupa palvella sotilaana, koska hän siten joutui palvelemaan epäjumalia ja myöskin käyttämään asetta. – – [Justinus Marttyyrin mukaan] kristityt olivat hyljänneet murha-aseet ja sen sijaan että olisivat vihanneet lähimmäisiänsä, elivät vanhurskaudessa, jumalanpelossa ja ihmisystävällisyydessä. Sodat Justinus julisti demoonien työksi.” (Matti A. Mustonen, Varhaiskirkon apologeettien ja kirkon isien käsitys valtiosta ja esivallasta I, Helsinki 1948, s. 176, 177.)

”Kristityt asennoituivat usein kielteisesti valtioelämään, he pysyttelivät poissa viroista ja julkisista toimista, joihin näet aina liittyi pakanallisia uskonnollisia menoja; he välttivät sotapalvelusta – samasta syystä, mutta myös siksi, että he eivät halunneet osallistua sotaan; – – sanottiin, että he olivat ’hyödyttömiä julkisessa elämässä’; heidän kansallisuutensa ei ollut maan päällä vaan taivaassa.” (Hal Koch, Apostoleista atomiaikaan – kristillisen kirkon historia, Pieksämäki 1966, s. 58.)

Mitkä raamatunkohdat ovat aina vaikuttaneet siihen, miten tosi kristityt suhtautuvat poliittisiin kiistakysymyksiin ja toimiin?

Joh. 17:16: ”He eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään [Jeesus] ole osa maailmasta.”

Joh. 6:15: ”Jeesus, joka tiesi, että he [juutalaiset] aikoivat tulla ja tarttua häneen tehdäkseen hänestä kuninkaan, poistui jälleen vuorelle yksinäisyyteen.” Myöhemmin hän sanoi roomalaiselle käskynhaltijalle: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta. Jos minun valtakuntani olisi osa tästä maailmasta, niin minun palvelijani olisivat taistelleet, jottei minua luovutettaisi juutalaisille. Mutta näin ollen minun valtakuntani ei ole täältä.” (Joh. 18:36.)

Jaak. 4:4: ”Avionrikkojat, ettekö tiedä, että ystävyys maailman kanssa on vihollisuutta Jumalan kanssa? Joka siis haluaa olla maailman ystävä, se asettuu Jumalan viholliseksi.” (Miksi tämä asia on niin vakava? Koska, kuten 1. Johanneksen kirjeen 5:19 sanoo, ”koko maailma on paholaisen vallassa”. Jeesus sanoi Johanneksen 14:30:ssä Saatanaa ”maailman hallitsijaksi”. Tukeepa henkilö siis mitä tahansa maailman ryhmäkuntaa, kenen valvontaan hän todellisuudessa joutuu?)

Mitä maalliset historioitsijat kertovat siitä, miten varhaiskristityt suhtautuivat politiikkaan osallistumiseen?

”Pakanamaailman hallitsijat ymmärsivät varsin vähän varhaiskristittyjä eivätkä suosineet heitä. – – Kristityt kieltäytyivät osallistumasta Rooman kansalaisten eräisiin velvollisuuksiin. – – He eivät tahtoneet pitää poliittista virkaa.” (A. Heckel ja J. Sigman, On the Road to Civilization, A World History, Philadelphia, USA, 1937, s. 237, 238.)

”Valtioon nähden kristityt olivat lojaaleja, mutta ollen ennen kaikkea Jumalan valtakunnan kansalaisia, pitäen ensisijaisena, ainoana kestävänä arvona Kristuksen pian lähestyvää herrautta, he olivat välinpitämättömiä päivän poliittisiin kysymyksiin nähden.” (Matti A. Mustonen, Varhaiskirkon apologeettien ja kirkon isien käsitys valtiosta ja esivallasta I, Helsinki 1948, s. 137.)

Mitkä raamatunkohdat ovat aina vaikuttaneet siihen, miten tosi kristityt suhtautuvat lippuihin ja kansallislauluihin liittyviin seremonioihin?

1. Kor. 10:14: ”Paetkaa epäjumalanpalvelusta.” (Myös 2. Moos. 20:4, 5.)

1. Joh. 5:21: ”Lapsukaiset, varjelkaa itseänne epäjumalilta.”

Luuk. 4:8: ”Vastaukseksi Jeesus sanoi hänelle: ’On kirjoitettu: ”Jehovaa, Jumalaasi, sinun on palvottava, ja yksin hänelle sinun on suoritettava pyhää palvelusta.”’”

Ks. myös Dan. 3:1–28.

Onko sellaisilla isänmaallisilla vertauskuvilla ja seremonioilla todellisuudessa uskonnollista merkitystä?

”Varhaiset liput olivat melkein puhtaasti uskonnollisia luonteeltaan. – – Englannin kansallistunnus – Pyhän Yrjön punainen risti – oli vuosisatoja uskonnollinen; itse asiassa uskonnon apua on nähtävästi aina etsitty antamaan pyhyyttä kansallislipuille, ja monien alkuperä voidaan löytää pyhästä lipusta.” (Encyclopædia Britannica, 1946, 9. osa, s. 343.)

”Kun me näin ollen käsitämme, mitä arvoja siniristilippummekin poimuihinsa kätkee, niin täytyy myöskin meidän nurjamielisen suhtautumisemme siihen muuttua lipunpalvonnaksi, joka kohdistaa pyhän vihansa kaikkiin niihin, jotka uskaltavat kansamme kalleinta symbolia aliarvioida tai loukata. – – Tunnettua on – – että ensimmäisellä ristiretkellä ja keskiajalla yleensäkin esiintyi 3-kielekkeisiä ristillä varustettuja lippuja, mitkä seikat liittyvät ehkä kolminaisuusoppiin ja Kristuksen kärsimishistoriaan.” (A. Viklund, Siniristilippumme, julk. Itsenäisyyden Liitto, 1927, s. 11, 20.)

Mitä maallinen historia sanoo siitä, miten varhaiskristityt suhtautuivat isänmaallisiin muotomenoihin?

”Kristityt kieltäytyivät – – uhraamasta keisarin hengelle – mikä on suunnilleen samaa kuin nykyään lipuntervehtimisestä tai uskollisuusvalan toistamisesta kieltäytyminen. – – Hyvin harvat kristityt muuttivat mieltään, vaikka areenalla oli yleensä heidän mukavuudekseen alttari, jolla paloi tuli. Vangin ei tarvinnut muuta kuin heittää vähän suitsuketta liekkiin, niin hänelle annettiin uhritodistus ja hänet vapautettiin. Hänelle selvitettiin myös huolellisesti, ettei hän palvonut keisaria, vaan ainoastaan tunnusti keisarin jumalallisen aseman Rooman valtion päänä. Silti eivät juuri ketkään kristityt käyttäneet hyväkseen tätä pelastusmahdollisuutta.” (D. P. Mannix, Those About to Die, New York 1958, s. 135, 137.)

”Keisarinpalvontaan kuului muutamien suitsukejyvästen tai viinitippojen ripotteleminen alttarille, joka seisoi keisarin kuvan edessä. Ehkä me emme näin pitkän ajan päässä siitä tilanteesta pidä tuota tekoa sen kummempana kuin – – käden nostamista tervehtimään lippua tai jotakuta huomattavaa valtion hallitusmiestä kohteliaisuuden, kunnioituksen ja isänmaallisuuden ilmaukseksi. Mahdollisesti hyvin monet ihmiset ensimmäisellä vuosisadalla ajattelivat siitä juuri sillä tavalla, mutta eivät kristityt. He pitivät koko asiaa uskonnollisena palvontana, keisarin tunnustamisena jumalaksi ja sen vuoksi uskottomuutena Jumalaa ja Kristusta kohtaan, ja he kieltäytyivät siitä.” (M. F. Eller, The Beginnings of the Christian Religion, New Haven, Connecticut, USA, 1958, s. 208, 209.)

Onko kristittyjen puolueettomuus merkinnyt sitä, että he eivät ole kiinnostuneita lähimmäistensä hyvinvoinnista?

Varmasti ei. He tietävät hyvin Jeesuksen lainaaman käskyn: ”Sinun on rakastettava lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” ja pyrkivät tunnontarkasti soveltamaan sitä (Matt. 22:39). He noudattavat myös apostoli Paavalin muistiin merkitsemää neuvoa: ”Tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, jotka ovat meille sukua uskossa.” (Gal. 6:10.) He ovat vakuuttuneita siitä, että he voivat tehdä eniten hyvää lähimmäisilleen kertomalla heille hyvää uutista Jumalan valtakunnasta, joka ratkaisee pysyvästi ihmiskunnan edessä olevat ongelmat ja avaa niille, jotka ottavat sen vastaan, suurenmoisen odotteen ikuisesta elämästä.