Jopa kuolleella kielellä Raamattu on elävä

MUUTAMASSA sadassa vuodessa ainakin puolet maailman kielistä on kadonnut. Kieli kuolee, kun kukaan ei enää puhu sitä äidinkielenään. Tässä mielessä latina määritellään tavallisesti ”kuolleeksi kieleksi”, vaikka sitä opiskellaankin laajalti ja se on edelleen Vatikaanivaltion virallinen kieli.

Latina on myös joidenkin tärkeimpien raamatunkäännösten kieli. Voisivatko tällaisella käytöstä pois jääneellä kielellä julkaistut käännökset olla ”eläviä” vielä nykyään ja vaikuttaa Raamatun lukijoihin? Näiden käännösten mielenkiintoinen historia auttaa vastaamaan tähän kysymykseen.

Vanhimmat latinankieliset käännökset

Latina oli Rooman pääkieli. Mutta kun apostoli Paavali kirjoitti tuon kaupungin kristilliselle yhteisölle, hän käytti kreikkaa.a Se ei ollut mikään ongelma, sillä yleensä Roomassa asuvat ihmiset puhuivat kumpaakin kieltä. Koska monet olivat kotoisin kreikankielisiltä alueilta, Rooman sanottiin kreikkalaistuvan. Rooman valtakunnan eri osissa puhuttiin eri kieliä, mutta valtakunnan kasvaessa kasvoi myös latinan merkitys. Niinpä Pyhä Raamattu käännettiin kreikasta latinaksi. Tähän työhön ryhdyttiin nähtävästi 100-luvulla Pohjois-Afrikassa.

Näin syntyneet tekstit ovat vanhoja latinalaisia käännöksiä, joista käytetään nimitystä Vetus Latina. Meidän päiviimme ei ole säilynyt ainuttakaan vanhaa käsikirjoitusta, joka sisältäisi koko Raamatun latinaksi käännettynä. Ne osat, joita on säilynyt, samoin kuin osat, joita muinaiset kirjoittajat lainaavat, näyttäisivät osoittavan, ettei Vetus Latina ollut yksi yhtenäinen teos. Se sisälsi nähtävästi useiden erikseen, eri aikoina ja eri paikoissa työskennelleiden kääntäjien tekstejä ja oli siis pikemminkin kreikasta käännettyjen tekstien kokoelma.

Tällaiset itsenäiset yritykset kääntää Raamattua latinaksi synnyttivät sekaannusta. 300-luvun loppupuolella Augustinus uskoi, että ”jokainen, joka onnistui saamaan käsiinsä jonkin kreikkalaisen käsikirjoituksen ja ajatteli jotenkin osaavansa noita kahta kieltä – olipa se kuinka vähän tahansa – ryhtyi käännöstyöhön”. Augustinuksen ja joidenkin muiden mielestä liikkeellä oli aivan liian monta käännöstä, joiden tarkkuudessa oli toivomisen varaa.

Hieronymuksen käännös

Tähän monien käännösten sekamelskaan yritti saada järjestystä mies nimeltä Hieronymus, joka vuonna 382 toimi Rooman piispan Damasuksen sihteerinä. Piispa pyysi Hieronymusta tarkistamaan evankeliumien latinankielisen tekstin, ja Hieronymus sai työn tehdyksi vain muutamassa vuodessa. Sitten hän alkoi tarkistaa muiden Raamatun kirjojen latinankielisiä käännöksiä.

Hieronymuksen käännös, josta alettiin myöhemmin käyttää nimeä Vulgata, perustui moniin eri teksteihin. Hänen käännöksensä Psalmien kirjasta pohjautui Septuagintaan, Heprealaisten kirjoitusten kreikankieliseen käännökseen, joka oli valmistunut 100-luvulla eaa. Sen lisäksi että hän tarkisti evankeliumit, hän käänsi suuren osan Heprealaisista kirjoituksista suoraan hepreasta. Muun osan Raamatusta tarkistivat ilmeisesti jotkut toiset. Lopulta myös joitakin Vetus Latinan osia otettiin mukaan Hieronymuksen Vulgataan.

Hieronymuksen käännös sai aluksi viileän vastaanoton. Jopa Augustinus kritisoi sitä. Vähitellen tämä yksissä kansissa julkaistu Raamattu kuitenkin vakiinnutti asemansa mallina muille käännöksille. 700- ja 800-luvuilla sellaiset oppineet kuin Alkuin ja Theodulf ryhtyivät korjaamaan kieli- ja tekstivirheitä, joita Hieronymuksen käännökseen oli pujahtanut toistuvan jäljentämisen vuoksi. Toiset jakoivat tekstin lukuihin, jotta raamatunkohdat olisi helpompi löytää. Kun irtokirjakkeilla painaminen oli keksitty, ensimmäisenä Raamattuna painettiin Hieronymuksen käännös.

Katolinen kirkko kutsui Hieronymuksen käännöstä ensi kerran Vulgataksi Trenton kirkolliskokouksessa vuonna 1546. Tuossa kokouksessa Vulgata julistettiin ”autenttiseksi” ja näin ollen viralliseksi katoliseksi käännökseksi. Samalla kirkolliskokous määräsi sen myös tarkistettavaksi. Työtä valvomaan asetettiin erityiskomiteoita, mutta paavi Sikstus V ei malttanut jäädä odottamaan sen valmistumista vaan luotti ilmeisesti hieman liiaksi omiin kykyihinsä ja päätti itse saattaa työn päätökseen. Hänen tarkistamaansa laitosta oli juuri alettu painaa, kun hän vuonna 1590 kuoli. Kardinaalit hylkäsivät heti käännöksen, jonka he katsoivat vilisevän virheitä, ja estivät sen levittämisen.

Uusi käännös julkaistiin vuonna 1592 paavi Klemens VIII:n valvonnassa, ja siitä alettiin käyttää nimeä Sixtina-Clementina Vulgata. Se pysyi katolisen kirkon virallisena käännöksenä melko pitkään. Sitä käytettiin myös muiden katolisten käännösten pohjana. Tällainen oli muun muassa Antonio Martinin italialainen käännös, joka valmistui vuonna 1781.

Uusi latinankielinen Raamattu

1900-luvulla tekstikritiikki paljasti, että muiden käännösten tapaan myös Vulgata kaipasi tarkistusta. Niinpä katolinen kirkko perusti vuonna 1965 komitean, jonka tehtäväksi annettiin korjata Vulgatan latinankielinen teksti ajantasaisen tiedon mukaiseksi. Uutta tekstiä käytettäisiin latinankielisissä katolisissa jumalanpalveluksissa.

Uuden käännöksen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1969, ja vuonna 1979 paavi Johannes Paavali II hyväksyi Nova Vulgatan. Ensimmäisessä laitoksessa Jumalan nimi esiintyi muodossa Iahveh monessa jakeessa, esimerkiksi 2. Mooseksen kirjan 3:15:ssä ja 6:3:ssa. Mutta kuten yksi komitean jäsenistä asian ilmaisi, toisessa virallisessa laitoksessa, joka julkaistiin vuonna 1986, tätä oli ”kaduttu” ja ”Dominus [’Herra’] oli palautettu nimen Iahveh tilalle”.

Samoin kuin Vulgataa oli kritisoitu satoja vuosia aikaisemmin, myös Nova Vulgatalla oli arvostelijoita, joista jotkut olivat jopa katolisia oppineita. Aluksi se esitettiin vahvasti ekumeenisena käännöksenä, mutta monien mielestä se esti uskontokuntien välisen vuoropuhelun, varsinkin koska siitä oli tarkoitus tulla sitova malli nykykielisille käännöksille. Saksassa Nova Vulgata oli kiistakapulana protestanttien ja katolilaisten välisissä erimielisyyksissä, jotka koskivat eri kirkkokuntien yhteisen käännöksen tarkistamista. Protestantit syyttivät katolilaisia siitä, että nämä halusivat tästä uudesta käännöksestä Nova Vulgatan mukaisen.

Vaikka latinaa ei enää puhutakaan yleisesti, latinankielinen Raamattu on vaikuttanut sekä suoraan että epäsuorasti miljooniin lukijoihin. Se on muovannut monien kielien uskonnollista sanastoa. Mutta käännettiinpä Jumalan sana mille kielelle hyvänsä, se uhkuu edelleen voimaa ja muuttaa miljoonien sellaisten ihmisten elämää, jotka yrittävät tottelevaisesti toimia sen kallisarvoisten opetusten mukaan (Heprealaisille 4:12).

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 23]

Paavi Johannes Paavali II antoi hyväksymyksensä Nova Vulgatalle. Ensimmäisessä laitoksessa esiintyi Jumalan nimi muodossa Iahveh.

[Tekstiruutu s. 21]

MERKITTÄVIÄ KÄÄNNÖSRATKAISUJA

Monet kreikasta käännetyn Vetus Latinan käännösratkaisuista ovat jääneet pitkäaikaiseen käyttöön. Yksi esimerkki on kreikan kielen sanan di·a·thēʹkē ’liitto’ kääntäminen sanalla testamentum ’testamentti’ (2. Korinttilaisille 3:14). Tämän käännöstavan vuoksi monet käyttävät yhä Raamatun heprealaisista ja kreikkalaisista kirjoituksista ilmauksia Vanha testamentti ja Uusi testamentti.

[Tekstiruutu s. 23]

KIISTANALAINEN OHJE

Neljä vuotta kestäneen työn jälkeen Vatikaanin liturgia- ja sakramenttikongregaatio julkaisi vuonna 2001 ohjeen nimeltä Liturgiam authenticam (Autenttinen liturgia). Monet katoliset oppineet ovat arvostelleet sitä ankarasti.

Tämän ohjeen mukaan Nova Vulgata on kirkon virallinen raamattulaitos, jota tulee käyttää kaikkien muiden käännösten mallina, vaikka se muuttaisikin alkuperäisten kirjoitusten merkitystä. Katolisen kirkon johto hyväksyy ainoastaan tämän ohjeen mukaisen Raamatun. Ohjeessa sanotaan, että katolisissa käännöksissä ”kaikkivaltiaan Jumalan nimi, joka ilmaistaan heprealaisella tetragrammilla (JHWH)” pitää kääntää ”joka kielellä sanalla, jonka merkitys vastaa” sanaa Dominus eli ”Herra”, kuten Nova Vulgatan toisessa laitoksessa on tehty – vaikka sen ensimmäisessä laitoksessa käytettiin nimeä ”Iahveh”.b

[Alaviite]

[Kuva s. 22]

Alkuinin latinankielinen raamatunkäännös vuodelta 800

[Lähdemerkintä]

Paléographìe latine, F. Steffens (www.archivi.beniculturali.it)

[Kuvat s. 22]

Sixtina-Clementina Vulgata vuodelta 1592

[Kuvat s. 23]

2. Mooseksen kirja 3:15 (Nova Vulgata vuodelta 1979)

[Lähdemerkintä]

© 2008 Libreria Editrice Vaticana