PAPPI

Ennen kristillisen seurakunnan muodostamista papit edustivat Jehovan tosi palvojien keskuudessa virallisesti Jumalaa kansalle, jota he palvelivat, ja he jakoivat sille tietoa Jumalasta ja hänen laeistaan. Lisäksi he edustivat kansaa Jumalan edessä, kun he uhrasivat uhreja ja puhuivat kansan puolesta. Heprealaiskirjeen 5:1:ssä selitetään: ”Jokainen ihmisten keskuudesta otettu ylimmäinen pappi asetetaan ihmisten puolesta huolehtimaan Jumalaa koskevista asioista, jotta hän uhraisi lahjoja ja teurasuhreja syntien edestä.” Sana ”pappi” on käännetty heprealaisesta sanasta ko·henʹ ja kreikkalaisesta sanasta hi·e·reusʹ.

Varhaisina aikoina. Patriarkaalisina aikoina perheenpää toimi perheensä pappina, ja isän kuollessa tuo tehtävä siirtyi esikoispojalle. Nooan havaitaankin jo hyvin varhain edustaneen perhettään pappina (1Mo 8:20, 21). Perheenpäällä Abrahamilla oli suuri huonekunta, jonka kanssa hän matkusti paikasta toiseen, ja hän rakensi alttareita ja uhrasi Jehovalle leiripaikoissaan (1Mo 14:14; 12:7, 8; 13:4). Jumala sanoi Abrahamista: ”Minä olen tutustunut häneen, jotta hän käskisi poikiaan ja jälkeensä jäävää huonekuntaansa, niin että nämä todella noudattavat Jehovan tietä tehdäkseen vanhurskautta ja oikeutta.” (1Mo 18:19.) Iisak ja Jaakob toimivat samoin (1Mo 26:25; 31:54; 35:1–7, 14), ja Job, joka oli todennäköisesti Abrahamin kaukainen sukulainen, vaikkei hän ollutkaan israelilainen, uhrasi säännöllisesti teurasuhreja Jehovalle lastensa puolesta, sillä hän sanoi: ”Ehkäpä poikani ovat tehneet syntiä ja ovat kironneet Jumalaa sydämessään.” (Job 1:4, 5; ks. myös 42:8.) Näistä miehistä ei kuitenkaan käytetä Raamatussa sanoja ko·henʹ tai hi·e·reusʹ. Toisaalta Jetroa, joka oli perheenpää ja Mooseksen appi, sanotaan ”Midianin papiksi [ko·henʹ]” (2Mo 2:16; 3:1; 18:1).

Salemin kuningas Melkisedek oli erikoislaatuinen pappi (ko·henʹ). Raamatussa ei kerrota mitään hänen esi-isistään, hänen syntymästään eikä hänen kuolemastaan. Hän ei perinyt pappeuttaan, eikä hänellä ollut virassaan edeltäjiä tai seuraajia. Melkisedekillä oli sekä kuninkaan että papin virka. Hänen pappeutensa oli suurempi kuin leeviläinen pappeus, sillä Leevi maksoi tavallaan kymmenykset Melkisedekille, koska hän oli vielä Abrahamin kupeissa, kun Abraham antoi kymmenykset Melkisedekille ja sai häneltä siunauksen. (1Mo 14:18–20; Hpr 7:4–10.) Näissä piirteissä Melkisedek esikuvasi Jeesusta Kristusta, joka on ”pappi ikuisesti Melkisedekin tavan mukaan” (Hpr 7:17).

Jaakobin (Israelin) jälkeläisten keskuudessa perheenpäät ilmeisesti toimivat pappeina, kunnes Jumala asetti leeviläisen papiston. Kun Jumala johdatti kansansa Siinainvuorelle, hän käski: ”Pyhittäytykööt myös papit, jotka säännöllisesti lähestyvät Jehovaa, ettei Jehova karkaisi heidän kimppuunsa.” (2Mo 19:22.) Tämä tapahtui ennen leeviläisen papiston asettamista. Mutta vaikka Aaronia ei ollutkaan vielä nimitetty papiksi, hänen sallittiin mennä osan matkaa ylös vuorelle Mooseksen kanssa. Tämä oli sopusoinnussa sen kanssa, että Aaron ja hänen jälkeläisensä nimitettiin myöhemmin papeiksi. (2Mo 19:24.) Jälkeenpäin ajatellen tämä oli varhainen osoitus siitä, että Jumalalla oli mielessään vanhan järjestelyn (perheenpäiden pappeuden) korvaaminen Aaronin huoneen pappeudella.

Lakiliiton alaisuudessa. Kun israelilaiset olivat orjina Egyptissä, Jehova pyhitti itselleen jokaisen Israelin esikoispojan tuhotessaan Egyptin esikoiset kymmenennessä vitsauksessa (2Mo 12:29; 4Mo 3:13). Näin ollen nämä esikoiset kuuluivat Jehovalle ja heitä voitiin käyttää yksinomaan hänen erikoispalvelukseensa. Jumala olisi voinut nimittää kaikki nämä Israelin miespuoliset esikoiset papeiksi ja pyhäkön hoitajiksi, mutta hän otti tarkoituksensa mukaisesti tähän palvelukseen vain Leevin heimon miespuolisia jäseniä. Tämän vuoksi hän antoi kansakunnan asettaa leeviläiset miehet muiden 12 heimon (Joosefin poikien Efraimin ja Manassen jälkeläiset lasketaan kahdeksi heimoksi) esikoispoikien sijaan. Väestönlaskennassa ei-leeviläisiä esikoispoikia oli kuukauden ikäisistä alkaen 273 enemmän kuin miespuolisia leeviläisiä, joten Jumala vaati, että jokaisesta noista 273:sta maksettiin viiden sekelin (11 dollarin) lunastushinta ja tuo raha annettiin Aaronille ja hänen pojilleen. (4Mo 3:11–16, 40–51.) Ennen sitä Jehova oli jo asettanut Leevin heimoon kuuluvan Aaronin huonekunnan miespuoliset jäsenet erilleen Israelin papistoksi (4Mo 1:1; 3:6–10).

Israelilla oli pitkään ainutlaatuinen mahdollisuus tuottaa ”pappisvaltakunnan ja pyhän kansakunnan” jäseniä (2Mo 19:6). Kansakunta menetti kuitenkin tuon yksinomaisen tilaisuutensa, koska se hylkäsi Jumalan Pojan (vrt. Mt 21:43; 1Pi 2:7–10).

Jehova oli alun perin israelilaisten Kuningas. Myöhemmin Jehova määräsi kuninkuuden Daavidin sukuhaaralle. Jehova oli edelleen heidän näkymätön Kuninkaansa, mutta hän käytti Daavidin sukuhaaraan kuuluvia kuninkaita edustajinaan maallisessa hallinnossa. Siksi näiden maan päällä hallitsevien kuninkaiden sanottiin istuvan ”Jehovan valtaistuimella” (1Ai 29:23). Pappeus pidettiin kuitenkin yhä erillään Aaronin sukuhaaralla. Näin ollen vain tuolle kansakunnalle kuuluivat sekä Jehova Jumalan valtakunta että hänen pappeutensa, johon liittyi ”pyhä palvelus” (Ro 9:3, 4).

Papiston virkaanasetus. Jumalan täytyy nimittää pappi virkaansa; ihminen ei ota tuota virkaa omasta aloitteestaan (Hpr 5:4). Niinpä Jehova itse nimitti Aaronin ja hänen huonekuntansa papeiksi ”ajan hämärään asti” ja erotti heidät kehatilaisten suvusta, joka oli yksi Leevin heimon kolmesta pääosastosta (2Mo 6:16; 28:43). Aluksi kuitenkin leeviläinen Mooses, lakiliiton välittäjä, edusti Jumalaa, kun Aaron ja hänen poikansa pyhitettiin ja heidän kätensä täytettiin vallalla, jotta he voisivat palvella pappeina, ja tätä toimenpidettä kuvataan 2. Mooseksen kirjan 29. luvussa ja 3. Mooseksen kirjan 8. luvussa. Heidän virkaanasetuksensa kesti ilmeisesti seitsemän päivää, 1.–7. nisankuuta 1512 eaa. (Ks. VIRKAANASETUS.) Vasta-asetettu papisto aloitti Israelin palvelemisen seuraavana päivänä, 8. nisankuuta.

Pätevyysvaatimukset. Jehova asetti pätevyysvaatimukset niille Aaronin sukuhaaraan kuuluville, jotka palvelivat Jumalan alttarin ääressä. Voidakseen toimia pappina miehen täytyi olla fyysisesti terve ja normaalin näköinen. Muutoin hän ei voinut tuoda alttarille uhrilahjoja eikä mennä lähelle esirippua, joka erotti toisistaan tabernaakkelin pyhän ja kaikkeinpyhimmän osaston. Hänellä oli kuitenkin oikeus saada elatuksensa kymmenyksistä, ja hän saattoi syödä ”pyhistä antimista”, jotka oli annettu pappien ruoaksi. (3Mo 21:16–23.)

Papin toimen aloittamisikää ei mainita suoranaisesti, joskin kehatilaisista Siinainvuorella tehtyyn väestönlaskentaan otettiin mukaan 30–50-vuotiaat (4Mo 4:3). Leeviläisten pyhäkköpalvelus alkoi 25-vuotiaana (kuningas Daavidin aikana ikäraja alennettiin 20 vuoteen) (4Mo 8:24; 1Ai 23:24). Ei-papilliset leeviläiset lopettivat velvoitteellisen pyhäkköpalveluksensa 50-vuotiaina, mutta papit eivät voineet jäädä eläkkeelle (4Mo 8:25, 26; ks. ELÄKKEELLE SIIRTYMINEN).

Ylläpito. Leevin heimolle ei annettu perintömaaosuutta, vaan heidät ’hajotettiin Israeliin’ siten, että he saivat 48 kaupunkia perheittensä ja karjansa asuinpaikoiksi. Näistä kaupungeista 13 annettiin papeille. (1Mo 49:5, 7; Jos 21:1–11.) Yksi turvakaupungeista, Hebron, oli pappiskaupunki (Jos 21:13). Leeviläiset eivät saaneet mitään aluetta heimoperinnökseen, sillä kuten Jehova sanoi: ”Minä olen sinun osuutesi ja perintösi Israelin poikien keskellä.” (4Mo 18:20.) Leeviläiset suorittivat heille määrätyt palvelustehtävät ja huolehtivat taloistaan ja heille annettujen kaupunkien laidunmaista. He huolehtivat myös sellaisesta maaomaisuudesta, jonka israelilaiset vihkivät pyhäkön käyttöön (3Mo 27:21, 28). Jehova piti huolta leeviläisten elatuksesta järjestämällä niin, että he saivat muilta 12 heimolta kymmenykset kaikesta maan tuotosta (4Mo 18:21–24). Leeviläisten piti puolestaan antaa noiden kymmenysten parhaasta osasta kymmenykset papistolle (4Mo 18:25–29; Ne 10:38, 39). Näin papit saivat yhden prosentin kansantuotteesta ja pystyivät sen ansiosta omistamaan kaiken aikansa heille määrättyyn Jumalan palvelukseen.

Vaikka papit saivatkin tällä tavoin runsaan elatuksen, tuo järjestely oli vastakohta sille ylellisyydelle ja taloudelliselle vallalle, josta pakanakansojen papit nauttivat. Esimerkiksi Egyptissä papit omistivat maata (1Mo 47:22, 26), ja viekkaan toimintansa ansiosta heistä tuli lopulta Egyptin rikkaimpia ja vaikutusvaltaisimpia miehiä. James H. Breasted kertoo kirjassa A History of the Ancient Egyptians (1908, s. 355, 356, 431, 432), että farao alennettiin ns. 20. dynastian aikana pelkäksi nukkehallitsijaksi. Papistolla oli hallussaan Nubian kultamaa ja suuri Ylä-Niilin maakunta. Ylimmäinen pappi oli valtion tärkein finanssivirkamies heti itse päärahastonhoitajan jälkeen. Hän johti koko armeijaa ja valtion rahasto oli hänen valvonnassaan. Hänet esitetään muistomerkeissä huomattavampana kuin farao.

Vasta kun israelilaiset alkoivat laiminlyödä palvontaansa ja suhtautua välinpitämättömästi kymmenysten maksamiseen, papisto joutui kärsimään, samoin kärsivät ei-papilliset leeviläiset, joiden oli hankittava muuta työtä elättääkseen itsensä ja perheensä. Tämä nurja suhtautuminen pyhäkköön ja sen ylläpitoon johti vuorostaan siihen, että kansa kärsi entistä enemmän hengellisyyden ja Jehovan tuntemuksen puutteesta. (Ne 13:10–13; ks. myös Mal 3:8–10.)

Pappien osuus oli seuraava: 1) Säännölliset kymmenykset. 2) Esikoispojan tai eläimen esikoisen lunastushinta. Kun kyseessä oli sonnin, uroskaritsan tai vuohen esikoinen, he saivat sen lihan ravinnokseen. (4Mo 18:14–19.) 3) Pyhitettyjen ihmisten ja pyhitetyn omaisuuden sekä Jehovalle vihityn omaisuuden lunastushinta (3Mo 27). 4) Tietyt osat ihmisten tuomista uhrilahjoista sekä näkyleipä (3Mo 6:25, 26, 29; 7:6–10; 4Mo 18:8–14). 5) Hyöty uhrilahjoista, jotka sisälsivät parhaat viljan, viinin ja öljyn ensimmäisistä kypsistä hedelmistä (2Mo 23:19; 3Mo 2:14–16; 22:10 [viimeksi mainitussa jakeessa ”sivullinen” tarkoittaa sellaista, joka ei ollut pappi]; 5Mo 14:22–27; 26:1–10). Niitä saivat Lain mukaan syödä pappien pojat ja tyttäret ja joissakin tapauksissa papin huonekunta – jopa orjat – mutta joitakin määrättyjä osia saivat nauttia vain papit (3Mo 6:29; 10:14; 22:10–13). 6) Epäilemättä osuus leeviläisille ja köyhille joka kolmas vuosi annettavista kymmenyksistä (5Mo 14:28, 29; 26:12). 7) Sotasaalista (4Mo 31:26–30).

Vaatteet. Virantoimituksessa papit palvelivat paljasjaloin, koska pyhäkkö oli pyhää maata (vrt. 2Mo 3:5). Ohjeissa, jotka koskivat pappien vaatteita, ei mainittu sandaaleja (2Mo 28:1–43). Heillä oli säädyllisyyssyistä pellavaiset alushousut, jotka ulottuivat lanteilta reisiin asti, ’peittämässä paljaan lihan, etteivät he syyllistyisi erheeseen ja kuolisi’ (2Mo 28:42, 43). Niiden päällä oli hienosta pellavasta tehty ihokas, joka oli sidottu pellavavyöllä. Heidän päähineensä ’käärittiin’ heidän päähänsä. (3Mo 8:13; 2Mo 28:40; 39:27–29.) Tämä päähine näyttää olleen hieman erilainen kuin ylimmäisen papin turbaani, joka ehkä ommeltiin kiinni sen jälkeen, kun se oli kiedottu turbaaniksi, ja asetettiin sitten ylimmäisen papin päähän (3Mo 8:9). Vaikuttaa siltä, että alipapit käyttivät vasta myöhemmin toisinaan pellavaefodeja, jotka eivät kuitenkaan olleet yhtä runsaasti kirjailtuja kuin ylimmäisen papin efodi (vrt. 1Sa 2:18).

Säännöksiä ja tehtäviä. Pappeja vaadittiin huolehtimaan omasta puhtaudestaan ja noudattamaan korkeita moraalinormeja. Kun he menivät kohtaamistelttaan ja ennen kuin he esittivät uhrilahjan alttarilla, heidän piti pestä kätensä ja jalkansa esipihalla olevassa altaassa, ”jotteivät kuolisi” (2Mo 30:17–21; 40:30–32). Samanlainen varoitus sisältyi käskyyn olla juomatta viiniä tai väkijuomaa pyhäkköpalveluksen aikana (3Mo 10:8–11). He eivät saaneet saastuttaa itseään koskettamalla kuollutta ruumista tai suremalla vainajia; se olisi tehnyt heidät tilapäisesti epäpuhtaiksi palvelukseen. Alipapit (mutta ei ylimmäinen pappi) saattoivat kuitenkin tehdä niin, kun kyseessä oli joku lähisukulainen: äiti, isä, poika, tytär, veli tai neitsytsisar, joka oli alipapille läheinen (ilmeisesti asui hänen luonaan tai lähellä häntä); näihin läheisiin luettiin mahdollisesti myös vaimo. (3Mo 21:1–4.) Pappi, joka tuli epäpuhtaaksi spitaalin, vuodon, kuolleen ruumiin tai jonkin muun epäpuhtauden vuoksi, ei saanut syödä pyhää eikä suorittaa pyhäkköpalvelusta, ennen kuin hän oli puhdistautunut, tai muuten hänen piti kuolla (3Mo 22:1–9).

Pappeja kiellettiin ajamasta päätään ja partansa reunoja ja viiltelemästä itseään, niin kuin pakanapapeilla oli tapana tehdä (3Mo 21:5, 6; 19:28; 1Ku 18:28). Vaikka ylimmäinen pappi saattoi mennä naimisiin vain neitsyttytön kanssa, alipapit saattoivat ottaa vaimokseen lesken, mutta eivät naista, josta oli erottu, eivätkä porttoa (3Mo 21:7, 8; vrt. 3Mo 21:10, 13, 14). Ilmeisesti kaikkien ylimmäisen papin perheen jäsenten tuli vaalia korkeaa moraalia ja papin virkaan liittyvää arvokkuutta. Siksi sellainen papin tytär, josta tuli portto, piti surmata ja sitten polttaa, koska Jumala piti häntä inhottavana (3Mo 21:9).

Kun leiriä siirrettiin erämaassa, Aaronin ja hänen poikiensa tehtävänä oli peittää kohtaamisteltan pyhät kalusteet ja välineet, ennen kuin muut kehatilaiset saivat tulla sisään kantamaan niitä, jotteivät nuo kehatilaiset olisi kuolleet. Uudessa leiripaikassa he sitten ottivat ne jälleen esiin ja asettivat ne paikoilleen telttaan. (4Mo 4:5–15.) Matkan aikana papit kantoivat liiton arkkua (Jos 3:3, 13, 15, 17; 1Ku 8:3–6).

Pappien tehtävänä oli puhaltaa pyhiin trumpetteihin ja johtaa siten kansaa selvästi, kun leiriä pystytettiin tai se purettiin, kun kokoonnuttiin, ryhdyttiin taisteluun tai vietettiin jotain juhlaa Jehovan kunniaksi (4Mo 10:1–10). Papit ja leeviläiset oli vapautettu sotapalveluksesta, vaikka he palvelivatkin armeijan edellä trumpettien soittajina ja laulajina (4Mo 1:47–49; 2:33; Jos 6:4; 2Ai 13:12).

Kun papit hoitivat tehtäviään pyhäkössä, heidän velvollisuuksiinsa kuului ihmisten tuomien uhrieläinten teurastaminen, niiden veren pirskottaminen alttarille, uhrien paloittelu, alttarin tulesta huolehtiminen, lihan keittäminen ja kaikkien muiden uhrilahjojen, esimerkiksi viljauhrien, vastaanottaminen. Heidän oli määrä huolehtia asioista, jotka liittyivät ihmisten epäpuhtaiksi tulemiseen, sekä ihmisten erikoislupauksista jne. (3Mo, luvut 1–7; 12:6; luvut 13–15; 4Mo 6:1–21; Lu 2:22–24.) He huolehtivat aamun ja illan polttouhreista ja kaikista muistakin uhreista, joita pyhäkössä säännöllisesti esitettiin, paitsi niistä, joiden uhraaminen oli ylimmäisen papin tehtävä; he polttivat suitsuketta kultaisella alttarilla (2Mo 29:38–42; 4Mo 28:1–10; 2Ai 13:10, 11). He panivat lamput kuntoon ja huolehtivat siitä, että niissä oli öljyä (2Mo 27:20, 21), ja he huolehtivat pyhästä öljystä ja suitsukkeesta (4Mo 4:16). He siunasivat kansan pyhissä kokouksissa tavalla, jota kuvataan 4. Mooseksen kirjan 6:22–27:ssä. Mutta kukaan muu pappi ei saanut olla pyhäkössä, kun ylimmäinen pappi meni kaikkeinpyhimpään toimittamaan sovituksen (3Mo 16:17).

Pääasiassa papeilla oli etu selittää Jumalan lakia, ja heillä oli merkittävä osa Israelin oikeuslaitoksessa. Papit saattoivat heille määrätyissä kaupungeissa auttaa tuomareita, ja lisäksi he palvelivat tuomarien kanssa poikkeuksellisen vaikeissa jutuissa, joita paikalliset oikeusistuimet eivät kyenneet ratkaisemaan (5Mo 17:8, 9). Heitä vaadittiin olemaan käytettävissä kaupungin vanhinten kanssa, jos murhatapausta ei saatu ratkaistua, jotta voitiin menetellä asianmukaisesti verivelan poistamiseksi kaupungilta (5Mo 21:1, 2, 5). Jos joku mustasukkainen aviomies syytti vaimoaan salaisesta aviorikoksesta, nainen piti tuoda pyhäkköön, missä pappi toimitti määrätyn seremonian, jossa vedottiin siihen, että Jehova tiesi totuuden naisen viattomuudesta tai syyllisyydestä, ja odotettiin Häneltä suoranaista tuomiota (4Mo 5:11–31). Kaikissa tapauksissa pappien tai nimitettyjen tuomarien antamaa tuomiota tuli kunnioittaa; niiden tahallisesta halveksimisesta tai noudattamatta jättämisestä seurasi kuolemanrangaistus (4Mo 15:30; 5Mo 17:10–13).

Papit opettivat Lakia kansalle siten, että he lukivat ja selittivät sitä niille, jotka tulivat pyhäkköön palvomaan. Myös silloin kun he eivät olleet toimittamassa tehtäviään, heillä oli runsaasti tilaisuuksia tuollaiseen opettamiseen joko pyhäkköalueella tai muissa osissa maata. (5Mo 33:10; 2Ai 15:3; 17:7–9; Mal 2:7.) Palattuaan Babylonista Jerusalemiin pappi Esra kokosi muiden pappien ja leeviläisten avustuksella kansan ja luki ja selitti sille Lakia tuntikausia (Ne 8:1–15).

Papillinen hallinto varjeli kansakunnan uskonnollista puhtautta ja myös sen fyysistä terveyttä. Papin tuli spitaalitapauksissa päättää ihmisen, vaatteen tai talon puhtaudesta tai epäpuhtaudesta. Hän valvoi, että lainmukaisia karanteenisäädöksiä noudatettiin. Lisäksi hän huolehti virassaan niiden puhdistautumisesta, jotka olivat saastuneet kuolleesta ruumiista tai jotka olivat epäpuhtaita sairaudesta johtuvien vuotojen yms. vuoksi. (3Mo 13–15.)

Miten pappien temppelipalvelusmääräykset annettiin Israelissa?

Niistä 24:stä pappien osastosta, jotka kuningas Daavid oli järjestänyt, 16 koostui Eleasarin huonekunnasta ja 8 Itamarin huonekunnasta (1Ai 24:1–19). Mutta ainakin aluksi vain neljän tuollaisen osaston pappeja palasi Babylonin pakkosiirtolaisuudesta (Esr 2:36–39). Jotkut ovat sitä mieltä, että alkuperäisen järjestelyn noudattamiseksi nuo neljä palannutta sukua jaettiin niin, että niistä muodostui jälleen 24 osastoa. Alfred Edersheimin kirjan The Temple (1874, s. 63) mukaan tämä tehtiin siten, että kukin suku veti viisi arpaa niiden puolesta, jotka eivät olleet palanneet, ja näin ne muodostivat 20 muuta osastoa, joille annettiin niiden alkuperäiset nimet. Johannes Kastajan isä Sakarja oli kahdeksannen eli Abian osaston pappi. Mutta jos edellä esitetty näkemys on oikea, hän ei ehkä ollut Abian jälkeläinen vaan kuului ainoastaan tämän mukaan nimettyyn osastoon. (1Ai 24:10; Lu 1:5.) Tiedon puutteen vuoksi tästä ei kuitenkaan voida tehdä varmoja päätelmiä.

Papit oli temppelipalveluksessa järjestetty eri esimiesten alaisuuteen. Tietyt palvelustehtävät jaettiin arvalla. Kukin 24 osastosta palveli viikon kerrallaan, ja ne olivat palveluksessa kaksi kertaa vuodessa. Ilmeisesti koko papisto palveli juhla-aikoina, jolloin kansa uhrasi tuhansia teurasuhreja, kuten temppelin vihkiäisissäkin. (1Ai 24:1–18, 31; 2Ai 5:11; vrt. 2Ai 29:31–35; 30:23–25; 35:10–19.) Pappi saattoi palvella muinakin aikoina, kunhan hän ei sekaantunut virantoimituksessa oleville papeille kuuluviin tehtäviin. Rabbiinisen perimätiedon mukaan pappeja oli Jeesuksen maanpäällisen elämän aikaan niin paljon, että viikon palvelus oli jaettu edelleen osastoon kuuluvien sukujen kesken ja kukin suku palveli koostaan riippuen päivän tai useampia päiviä.

Päivittäisistä palvelustehtävistä kunniakkaimpana pidettiin luultavasti suitsukkeen polttamista kultaisella alttarilla. Se tapahtui teurasuhrin uhraamisen jälkeen. Suitsukkeen polttamisen aikana kansa kokoontui rukoilemaan pyhäkön ulkopuolelle. Rabbiinisen perimätiedon mukaan tämä palvelustehtävä jaettiin arvalla, mutta sellainen, joka oli jo aikaisemmin toimittanut tämän palvelustehtävän, ei saanut osallistua arvontaan, paitsi silloin kun kaikki osanottajat olivat suorittaneet tuon palveluksen aiemmin. (The Temple, s. 135, 137, 138.) Jos tämä pitää paikkansa, yhdellä papilla oli tavallisesti tämä kunnia vain kerran elämässään. Juuri tätä palvelusta Sakarja oli suorittamassa, kun enkeli Gabriel näyttäytyi hänelle ilmoittaakseen, että Sakarja ja hänen vaimonsa Elisabet saisivat pojan. Kun Sakarja tuli ulos pyhäköstä, sinne kokoontunut väkijoukko saattoi päätellä hänen ulkonäöstään ja siitä, ettei hän pystynyt puhumaan, että hän oli nähnyt pyhäkössä yliluonnollisen näyn, ja näin tuo tapahtuma tuli julkisesti tunnetuksi. (Lu 1:8–23.)

Ilmeisesti papeilla oli joka sapatti etu vaihtaa näkyleipä. Sapattina päättyi myös kyseisen viikon pappisosaston palvelus ja uusi osasto astui tehtäväänsä seuraavaa viikkoa varten. Papit suorittivat näitä ja muita tehtäviään rikkomatta sapattilakia. (Mt 12:2–5; vrt. 1Sa 21:6; 2Ku 11:5–7; 2Ai 23:8.)

Uskollisuus. Kun kymmenen heimoa irrottautui Rehabeamin johtamasta valtakunnasta ja perusti Jerobeamin hallitseman pohjoisen valtakunnan, Leevin heimo pysyi uskollisesti Juudan ja Benjaminin muodostaman kahden heimon valtakunnan yhteydessä. Jerobeam nimitti ei-leeviläisiä miehiä papeiksi palvelemaan kultaisten vasikoiden palvonnassa, ja hän ajoi pois Jehovan papit, Aaronin pojat (1Ku 12:31, 32; 13:33; 2Ai 11:14; 13:9). Vaikka monet papit tulivatkin Juudassa myöhemmin uskottomiksi Jumalalle, papisto vaikutti aika ajoin voimakkaasti siihen, että Israel pysyi uskollisena Jehovalle (2Ai 23:1, 16; 24:2, 16; 26:17–20; 34:14, 15; Sak 3:1; 6:11). Jeesuksen ja apostolien palveluksen aikaan mennessä ylimmäiset papit olivat pahoin turmeltuneet, mutta oli myös monia pappeja, joilla oli sydämessään oikea asenne Jehovaa kohtaan, mikä käy ilmi siitä, että pian Jeesuksen kuoleman jälkeen ”suuri joukko pappeja alkoi olla uskolle tottelevaisia” (Ap 6:7).

Sanan ”pappi” muuta käyttöä. Moosesta sanottiin papiksi psalmissa 99:6, koska hän toimi välittäjänä ja koska hänet oli määrätty suorittamaan pyhityspalvelusta pyhäkössä, kun Aaron ja hänen poikansa asetettiin papin virkaan. Mooses puhui Israelin puolesta ja huusi avuksi Jehovan nimeä (4Mo 14:13–20). ”Papilla” tarkoitettiin joskus myös ’päällikköä’ tai ’pääpalvelijaa tai päävirkailijaa’. Kuningas Daavidin alaisia päälliköitä lueteltaessa sanotaan: ”Daavidin pojista taas tuli pappeja.” (2Sa 8:18; vrt. 2Sa 20:26; 1Ku 4:5; 1Ai 18:17.)

Kristillinen pappeus. Jehova oli luvannut, että jos israelilaiset pitäisivät hänen liittonsa, heistä tulisi hänelle ”pappisvaltakunta ja pyhä kansakunta” (2Mo 19:6). Aaronin sukuhaaran pappeuden oli kuitenkin määrä pysyä vain siihen asti kun tulisi se suurempi pappeus, jota se esikuvasi (Hpr 8:4, 5). Se kestäisi lakiliiton päättymiseen ja uuden liiton voimaantuloon saakka (Hpr 7:11–14; 8:6, 7, 13). Aluksi vain israelilaisille tarjottiin tilaisuutta tulla Jehovan papeiksi palvelemaan Jumalan lupaamassa Valtakunta-järjestelyssä, mutta aikanaan tuo tarjous ulotettiin myös ei-juutalaisille (Ap 10:34, 35; 15:14; Ro 10:21).

Vain jäännös juutalaisista hyväksyi Kristuksen, ja siten tuo kansakunta ei pystynyt tuottamaan kaikkia todellisen pappisvaltakunnan ja pyhän kansakunnan jäseniä (Ro 11:7, 20). Israelilaisten uskottomuuden vuoksi Jumala oli varoittanut heitä tästä profeettansa Hoosean kautta jo satoja vuosia aikaisemmin: ”Koska sinä olet hylännyt tuntemukseni, hylkään minäkin sinut palvelemasta pappinani, ja koska toistuvasti unohdat Jumalasi lain, unohdan myös minä sinun poikasi.” (Ho 4:6.) Jeesus sanoi vastaavasti juutalaisille johtajille: ”Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansakunnalle, joka tuottaa sen hedelmiä.” (Mt 21:43.) Silti Jeesus Kristus tunnusti Aaronin papiston voimassaolon, koska hän oli maan päällä ollessaan Lain alainen, ja hän käski niitä, jotka hän paransi spitaalista, menemään papin luo ja esittämään vaaditun uhrilahjan (Mt 8:4; Mr 1:44; Lu 17:14).

Vuoden 33 helluntaipäivänä lakiliitto lakkasi ja ”parempi liitto”, uusi liitto, tuli voimaan (Hpr 8:6–9). Jumala teki tuon muutoksen ilmeiseksi samana päivänä vuodattamalla pyhän hengen. Silloin apostoli Pietari selitti läsnä olleille juutalaisille, jotka olivat tulleet monista kansakunnista, että heidän ainoa mahdollisuutensa pelastua riippui nyt katumuksesta ja Jeesuksen Kristuksen vastaanottamisesta. (Ap 2; Hpr 2:1–4.) Myöhemmin Pietari puhui siitä, miten juutalaiset rakentajat hylkäsivät Jeesuksen Kristuksen, kulmakiven, ja sitten Pietari sanoi kristityille: ”Mutta te olette ’valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä kansakunta, erikoisomaisuudeksi otettu kansa’.” (1Pi 2:7–9.)

Pietari selitti myös, että tuo uusi papisto on ”hengellinen huone, pyhä papisto”, ja se uhraa ”hengellisiä uhreja, jotka ovat otollisia Jumalalle Jeesuksen Kristuksen välityksellä” (1Pi 2:5). Jeesus Kristus on heidän suuri Ylimmäinen Pappinsa, ja he muodostavat Aaronin poikien tavoin alipapiston (Hpr 3:1; 8:1). Toisin kuin Aaronin papistossa, jolla ei ollut kuninkuutta, tässä Kristuksen ja hänen perijätovereittensa muodostamassa ”kuninkaallisessa papistossa” kuitenkin yhdistyvät kuninkuus ja pappeus. Raamatun Ilmestyskirjassa apostoli Johannes sanoo Jeesuksen Kristuksen seuraajista, että Kristus ’päästi heidät heidän synneistään omalla verellään’ ja että hän ’teki heidät valtakunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen’ (Il 1:5, 6).

Tässä Raamatun viimeisessä kirjassa paljastetaan myös tuohon alipapistoon kuuluvien määrä. Niiden, jotka Jeesus Kristus teki ”valtakunnaksi ja papeiksi meidän Jumalallemme”, kuvataan laulavan uutta laulua, jossa he sanovat, että heidät ostettiin Kristuksen verellä (Il 5:9, 10). Lisäksi kerrotaan, että noita uutta laulua laulavia on 144000 ja että heidät ”ostettiin ihmisistä ensi hedelmäksi Jumalalle ja Karitsalle” (Il 14:1–5). Lopuksi osoitetaan, että nämä alipapit saavat ylösnousemuksen taivaaseen ja liittyvät hallitsemaan Jeesuksen Kristuksen kanssa ja että heistä tulee ”Jumalan ja Kristuksen pappeja” ja he hallitsevat Kristuksen kanssa ”kuninkaina” hänen tuhatvuotisen hallituskautensa aikana (Il 20:4, 6).

Rinnastus Israelin papistoon sekä sen toimintaan ja sen tuolle kansakunnalle tuottamaan hyötyyn (Hpr 8:5) auttaa meitä saamaan jonkinlaisen käsityksen niistä hyödyistä ja siunauksista, joita maan asukkaat saavat Jeesuksen Kristuksen ja hänen alipappiensa täydellisen ja ikuisen pappeuden ansiosta heidän hallitessaan yhdessä maata tuhat vuotta. Heillä on etu opettaa ihmisille Jumalan lakia (Mal 2:7), toteuttaa syntien täydellinen anteeksianto suuren Ylimmäisen Papin lunastusuhrin perusteella (soveltamalla Kristuksen uhrin hyötyä) ja parantaa kaikenlainen raihnaisuus (Mr 2:9–12; Hpr 9:12–14; 10:1–4, 10), erottaa mikä on puhdasta ja mikä epäpuhdasta Jumalan silmissä, ja poistaa kaikki epäpuhtaus (3Mo 13–15), tuomita ihmiset vanhurskaudessa ja huolehtia siitä, että Jehovan vanhurskasta lakia noudatetaan kaikkialla maassa (5Mo 17:8–13).

Aivan kuten muinainen kohtaamisteltta oli erämaassa Jumalan asuinpaikka ihmisten keskuudessa, pyhäkkö jossa he saattoivat lähestyä häntä, Jumalan teltta tulee noiden tuhannen vuoden aikana olemaan jälleen ihmisten keskuudessa paljon läheisemmällä, kestävämmällä ja hyödyllisemmällä tavalla, kun hän on tekemisissä heidän kanssaan häntä edustavan Ylimmäisen Papin, Jeesuksen Kristuksen, ja niiden 144000:n välityksellä, jotka palvelevat Kristuksen kanssa alipappeina siinä suuressa hengellisessä temppelissä, jota tuo pyhä tabernaakkeli esikuvasi (2Mo 25:8; Hpr 4:14; Il 1:6; 21:3). Tällaisen kuninkaallisen papiston alaisuudessa ihmiset ovat varmasti onnellisia, kuten israelilaisetkin olivat silloin kun heidän valtakuntansa ja papistonsa olivat uskollisia Jumalalle; tuolloin voitiin sanoa, että ”Juudaa ja Israelia oli paljon, niin paljon kuin on hiekkajyväsiä meren rannalla; he söivät ja joivat ja iloitsivat”, ja he ”asuivat turvassa kukin oman viiniköynnöksensä ja oman viikunapuunsa alla” (1Ku 4:20, 25).

Pakanapapit. Muinaisilla kansoilla oli pappeja, joiden kautta ne lähestyivät jumaliaan. Ihmiset kunnioittivat näitä miehiä, ja heillä oli aina paljon vaikutusvaltaa, ja yleensä he kuuluivat hallitsevaan luokkaan tai olivat hallitsijoiden läheisiä neuvonantajia. Papit olivat oppineimpia ihmisiä ja tavallisesti he pitivät kansan tietämättömänä. Tällä tavoin he saattoivat käyttää hyväkseen ihmisten taikauskoa ja tuntemattoman pelkoa. Esimerkiksi Egyptissä ihmiset ohjattiin palvomaan Niiliä jumalana ja uskomaan, että heidän papeillaan oli jumalallinen valta sen kausittaiseen tulvimiseen, josta heidän satonsa riippuivat.

Tämä taikauskoisen tietämättömyyden ruokkiminen oli täysin päinvastaista kuin Israelin pappien toiminta, sillä he lukivat ja opettivat Lakia kaiken aikaa koko kansakunnalle. Jokaisen piti tuntea Jumala ja hänen lakinsa. (5Mo 6:1–3.) Ihmiset osasivat itse lukea ja kirjoittaa, ja Jehova käski heidän lukea ja opettaa hänen lakiaan lapsilleen (5Mo 6:4–9).

Ei Israelin papiston mallina. Tästä huolimatta jotkut väittävät, että Israelin papisto ja monet sitä koskevat säännökset oli muodostettu egyptiläisen esikuvan mukaisesti. Heidän mukaansa Moosekseen, lakiliiton välittäjään, oli vaikuttanut suuresti se, että hän oli elänyt Egyptissä, että häntä oli valmennettu faraon hovissa ja että hänelle oli opetettu ”kaikkea egyptiläisten viisautta” (Ap 7:22). He eivät kuitenkaan ota huomioon sitä, että vaikka Moosesta käytettiinkin välittämään Laki Israelille, hän ei ollut missään mielessä tuon lain laatija. Israelin Lainantaja oli Jehova Jumala (Jes 33:22), joka käytti enkeleitä välittämään Lain Mooseksen kautta (Ga 3:19).

Jumala oli kaikkien Israelin palvontaa koskevien yksityiskohtien takana. Moosekselle annettiin kohtaamistelttaa koskeva suunnitelma (2Mo 26:30), ja häntä käskettiin: ”Katso, että teet kaikki sen mallin mukaan, joka sinulle vuorella näytettiin.” (Hpr 8:5; 2Mo 25:40.) Kaikki pyhäkköpalvelus oli lähtöisin Jehovasta, ja hän johti sitä. Raamatussa vakuutetaan tätä toistuvasti sanomalla, että Mooses ja Israelin pojat ”tekivät jatkuvasti aivan niin kuin Jehova oli Moosesta käskenyt. He tekivät juuri niin.” ”Aivan niin kuin Jehova oli Moosesta käskenyt, niin tekivät Israelin pojat kaiken palveluksen. Ja Mooses sai nähdä kaiken työn, ja katso, he olivat tehneet sen niin kuin Jehova oli käskenyt. Niin he olivat tehneet.” ”Ja Mooses ryhtyi tekemään aivan niin kuin Jehova oli häntä käskenyt. Hän teki juuri niin.” (2Mo 39:32, 42, 43; 40:16.)

Egyptologien mukaan egyptiläisten pappien asut olivat joissakin suhteissa samanlaisia kuin Israelin pappien asut, mm. siinä, että he käyttivät pellavaa; egyptiläiset papit ajelivat ruumiinsa, kuten leeviläisetkin (joskaan Israelin papit eivät tehneet niin; 4Mo 8:7), ja he peseytyivät. Mutta osoittavatko nämä muutamat samankaltaisuudet, että noilla papistoilla oli sama alkuperä tai että toinen oli johdettu toisesta? Kaikkialla maailmassa käytetään samanlaisia materiaaleja ja menetelmiä, kun valmistetaan vaatteita, koteja ja rakennuksia ja kun suoritetaan jokapäiväisiä askareita, esimerkiksi kun peseydytään, mutta tapoihin ja menetelmiin liittyy myös paljon erilaisuutta. Emme sano, että toinen on johdettu toisesta tai että jollain puvulla tai toimituksella on sama uskonnollinen tai kuvaannollinen merkitys.

Useimmissa vaatetukseen ja tehtäviin liittyvissä piirteissä israelilaisilla ja egyptiläisillä papeilla ei ollut mitään yhteistä. Esimerkiksi israelilaispapit palvelivat paljain jaloin, mutta egyptiläiset papit käyttivät sandaaleja. Egyptiläisten pappien vaatetus oli kuosiltaan täysin erilainen ja sekä heidän vaatteissaan että heidän välineissään oli vertauskuvia, jotka liittyivät heidän väärien jumalien palvontaansa. He ajelivat päänsä, mitä Israelin papit eivät tehneet (3Mo 21:5), ja he käyttivät peruukkeja tai päähinettä, joka oli Egyptistä löydetyissä monumenteissa olevien kuvausten mukaan täysin toisenlainen kuin Israelin pappien päähineet. Lisäksi Jehova teki täysin selväksi, ettei israelilaisten tullut omaksua mitään egyptiläisten tai muiden kansakuntien tapoja, jotka liittyivät palvontaan tai oikeudenkäyttöön (3Mo 18:1–4; 5Mo 6:14; 7:1–6).

Näin ollen sen teorian kannattajilla, jonka mukaan Israelin papisto olisi jäljitellyt Egyptin papistoa, ei ole mitään perusteita väitteelleen. On syytä muistaa, että ajatus uhreista ja papistosta oli lähtöisin Jumalasta, että sen toivat alun perin ilmi sellaiset uskolliset miehet kuin Abel ja Nooa ja että sitä jatkoi patriarkaalisessa yhteiskunnassa mm. Abraham. Tämän vuoksi kaikki kansakunnat olivat perineet tämän tiedon, vaikka sitä vääristeltiinkin monin tavoin, kun ihmiset hylkäsivät tosi Jumalan ja puhtaan palvonnan. Koska pakanakansoilla oli synnynnäinen palvontahalu mutta niiltä puuttui Jehovan ohjaus, ne kehittivät monia epävanhurskaita ja jopa turmeltuneita riittejä, jotka kaikki asettivat ne vastakkain tosi palvonnan kanssa.

Pakanapappien inhottavia tapoja. Mooseksen ajan egyptiläiset papit vastustivat Moosesta faraon edessä ja yrittivät saattaa Mooseksen ja hänen Jumalansa Jehovan häpeään harjoittamalla taikuutta (2Mo 7:11–13, 22; 8:7; 2Ti 3:8). Mutta heidän oli pakko myöntää tappionsa ja niellä nöyryytyksensä (2Mo 8:18, 19; 9:11). Ammonilaisen Molekin palvojat uhrasivat poikiaan ja tyttäriään polttamalla heitä tulessa (1Ku 11:5; 2Ku 23:10; 3Mo 18:21; 20:2–5). Kanaanilaiset Baalin palvojat noudattivat tuota samaa inhottavaa tapaa, ja lisäksi he viiltelivät itseään ja osallistuivat säädyttömiin, inhottaviin ja moraalittomiin riitteihin (4Mo 25:1–3; 1Ku 18:25–28; Jer 19:5). Filistealaisen jumalan Dagonin papit ja Mardukin, Belin ja Ištarin babylonialaiset papit harjoittivat taikuutta ja ennustelua (1Sa 6:2–9; Hes 21:21; Da 2:2, 27; 4:7, 9). He kaikki palvoivat puusta, kivestä ja metallista tehtyjä jumalankuvia. Jopa Israelin kymmenen heimon valtakunnan kuningas Jerobeam asetti pappeja johtamaan kultaisten vasikoiden ja ”vuohenmuotoisten demonien” palvontaa estääkseen ihmisiä osallistumasta tosi palvontaan Jerusalemissa (2Ai 11:15; 13:9; ks. myös MIIKA nro 1).

Jumala tuomitsee papit, joita hän ei ole valtuuttanut. Jehova vastusti poikkeuksetta kaikkia näitä palvontamuotoja ja -tapoja, jotka olivat todellisuudessa demonien palvontaa (1Ko 10:20; 5Mo 18:9–13; Jes 8:19; Il 22:15). Aina kun nämä jumalat tai heitä edustavat papit uhmasivat avoimesti Jehovaa, heidät nöyryytettiin (1Sa 5:1–5; Da 2:2, 7–12, 29, 30; 5:15). Usein heidän pappinsa ja profeettansa saivat surmansa (1Ku 18:40; 2Ku 10:19, 25–28; 11:18; 2Ai 23:17). Ja koska Jehova ei tunnustanut lakiliiton aikana muuta papistoa kuin Aaronin huoneen papiston, niin ainoa tapa lähestyä Jehovaa on Aaronin viran esikuvaama Jeesuksen Kristuksen pappeus, johon sisältyy Jeesuksen asema suurempana Ylimmäisenä Pappina Melkisedekin tavan mukaan (Ap 4:12; Hpr 4:14; 1Jo 2:1, 2). Jumalan tosi palvojien tulee karttaa kaikkea sellaista papistoa, joka vastustaa tätä Jumalan asettamaa Kuningas-Pappia ja hänen alipappejaan (5Mo 18:18, 19; Ap 3:22, 23; Il 18:4, 24).

Ks. YLIMMÄINEN PAPPI.