Miksei valittajan osa ole onnellinen
VOITONRIEMU oli vaihtunut epätoivoksi vain muutamassa viikossa. Riemu, jota israelilaiset aluksi tunsivat sen johdosta, että he olivat juuri vapautuneet Egyptin orjuudesta, oli haihtunut, ja he olivat sortuneet valittamaan pikkumaisesti ruoasta. Egyptistä lähdöstä ei ollut kulunut kuin toista kuukautta, kun tämä tyytymätön kansa sanoi, että se olisi mieluummin elänyt orjuudessa kuin vaikeissa oloissa erämaassa. Seuraavina kuukausina tämä valittava henki heikensi sen päättäväisyyttä totella Jehovaa ja murskasi tuon sukupolven toiveen päästä Luvattuun maahan. (2. Mooseksen kirja 16:1–3; 4. Mooseksen kirja 14:26–30.)
Valittaminen ei tietenkään ole koskaan rajoittunut vain yhteen sukupolveen tai johonkin kansaan. Kukapa ei silloin tällöin valittaisi työstä, ruoasta, säästä, lapsista, naapureista tai elinkustannuksista? Näyttää siltä, että ihmisen epätäydellisyys saa hänet valittamaan (Roomalaisille 5:12; Jaakob 3:2).
Miksi me valitamme hyvin kärkkäästi? Ehkä olemme masentuneita, pettyneitä tai sairaita. Valittaminen saattaa olla meille keino purkaa turhautuneisuutta, tai se voisi olla epäsuora tapa sanoa: ”Minä pystyisin parempaan kuin tuo toinen.” Joskus valittaminen johtuu siitä, että persoonallisuudet törmäävät yhteen. Toisaalta valittaminen voi myös olla täysin aiheellista.
Olkoonpa valittamisen perimmäinen syy mikä tahansa, edellä kerrottu esimerkki israelilaisista osoittaa, että valittaminen voi olla tuhoisaa, jos sitä jatketaan itsepintaisesti. Ihmisestä voi tulla ainainen valittaja, joka nurisee jopa Jehovan tavasta hoitaa asioita. Miksi se on hyvin vaarallista? Ja miten aiheelliset valitukset tulisi asianmukaisesti käsitellä?
Aiheelliset valitukset
Ellei epäkohta ole vakava, meidän tulisi ensin kysyä itseltämme: voinko sivuuttaa sen osoittamalla rakkautta? Meillä voi tosin olla aihetta valittaa jostakusta, ehkä jopa kristitystä toveristamme. Hän on kenties ollut epäystävällinen tai epäoikeudenmukainen meitä kohtaan. Parantaako se kuitenkaan tilannetta, että valitamme toisille osaksemme tullutta epäoikeudenmukaista kohtelua? Miten Raamattu suosittelee meidän toimivan? Kolossalaiskirjeen 3:13:ssa sanotaan: ”Kestäkää jatkuvasti toisianne ja antakaa jatkuvasti toisillenne auliisti anteeksi, jos jollakulla on valituksen syytä toista vastaan. Niin kuin Jehova on antanut teille auliisti anteeksi, niin antakaa tekin.” Vaikka meillä siis voisikin olla syytä valittaa, Raamatussa suositellaan anteeksiantavaista asennetta valittavan hengen sijaan (Matteus 18:21, 22).
Entä jos asia on niin vakava, ettei sitä voi vain sivuuttaa? Silloin valittaminen saattaa olla paikallaan. Kun Jehova kuuli aiheellisen ”valitushuudon”, joka koski Sodomaa ja Gomorraa, hän ryhtyi toimiin noissa turmeltuneissa kaupungeissa vallitsevan häpeällisen tilanteen vuoksi (1. Mooseksen kirja 18:20, 21). Toinen tilanne, josta saattoi syystä valittaa, tuli esille vähän vuoden 33 pääsiäisen jälkeen. Kun ruokaa jaettiin puutteenalaisille leskille, hepreankielisiä naisia suosittiin puolueellisesti. On ymmärrettävää, että tämä aiheutti mielipahaa kreikankielisten leskien keskuudessa. Lopulta valitus kantautui apostolien korviin, ja he järjestivät nopeasti joukon luotettavia miehiä selvittämään ongelman. (Apostolien teot 6:1–6.)
Myöskään nimitettyjen kristittyjen vanhinten ei tule nykyään viivytellä tarpeellisiin toimiin ryhtymistä, kun he saavat tietää joistakin vakavista asioista. Sananlaskujen 21:13:ssa sanotaan: ”Joka tukkii korvansa vaivaisen huudolta [”valitushuudolta”, UM], se joutuu itse huutamaan, vastausta saamatta.” Vanhinten ei tule sivuuttaa aiheellisia valituksia, vaan kuunnella niiden esittäjää ymmärtäväisesti. Voimme toisaalta kaikki olla yhteistoiminnallisia kertomalla vakavista valituksen aiheista vanhimmille sen sijaan, että puhuisimme niistä kaikille, jotka haluavat kuunnella.
Useimmat meistä myöntävät kuitenkin avoimesti, että inhimillinen epätäydellisyys saa meidät toisinaan valittamaan turhan takia. Lähemmän katsauksen luominen siihen, miten israelilaiset käyttäytyivät erämaassa, auttaa meitä näkemään, kuinka vaarallista on sallia satunnaisen nurinan kehittyä valittavaksi hengeksi.
Jumalan suhtautuminen valittajiin
Israelilaisten nurina ruoan vähyydestä paljastaa kaksi valittamisessa piilevää vaaraa. Ensinnäkin valittaminen on tarttuvaa. Kerrotaan, että ”koko Israelin kansa napisi Moosesta ja Aaronia vastaan erämaassa” (2. Mooseksen kirja 16:2). Todennäköisesti vain muutamat alkoivat valittaa ruoan puutetta, ja ennen pitkää jokainen valitti.
Toiseksi valittaja usein liioittelee ongelmaa. Tässä tapauksessa israelilaiset väittivät, että heillä olisi ollut paremmat olot Egyptissä, missä he olisivat voineet syödä mielin määrin leipää ja lihaa. He valittivat, että heidät oli tuotu erämaahan kuolemaan nälkään. (2. Mooseksen kirja 16:3.)
Oliko noiden israelilaisten tilanne todella niin vakava? Ehkä heidän ruokavarastonsa olivat hupenemassa, mutta Jehova oli nähnyt ennalta tämän ongelman, ja aikanaan hän antoi mannaa tyydyttääkseen heidän fyysiset tarpeensa. Heidän liioitellut valituksensa paljastivat, että heiltä puuttui täysin luottamus Jehovaan. Ollessaan Egyptissä he olivat aiheellisesti valittaneet vaikeita olojaan (2. Mooseksen kirja 2:23). Mutta kun Jehova sitten vapautti heidät orjuudesta, he alkoivat valittaa ruoasta. Se oli täysin aiheetonta nurinaa. ”Ette ole napisseet meitä vastaan, vaan Herraa [”Jehovaa”, UM] vastaan”, varoitti Mooses (2. Mooseksen kirja 16:8).
Tämä israelilaisten valittava henki tuli esille yhä uudestaan. Ennen kuin vuottakaan oli kulunut, he rupesivat valittamaan mannasta (4. Mooseksen kirja 11:4–6). Pian tämän jälkeen se huono raportti, jonka 10 israelilaisvakoojaa 12:sta toi, sai kansan huutamaan valittaen sen kuvitellessa, mitä vaaroja Luvatun maan valloittamiseen liittyisi. Kansa meni niin pitkälle, että se sanoi: ”Jospa olisimme kuolleet Egyptin maahan tai tähän erämaahan!” (4. Mooseksen kirja 14:2.) Miten arvostamaton tämä kansa olikaan! Ei ole mitenkään yllättävää, että Jehova sanoi Moosekselle: ”Kuinka kauan tämä kansa pitää minua pilkkanaan eikä usko minuun?” (4. Mooseksen kirja 14:11.) Nämä kiittämättömät valittajat tuomittiin vaeltamaan erämaassa 40 vuotta, kunnes tuo sukupolvi kuoli.
Apostoli Paavali palauttaa mieleemme tämän esimerkin. Hän varoittaa kristittyjä tovereitaan olemasta koskaan noiden israelilaisten kaltaisia, joista tuli nurisijoita ja jotka saivat surmansa erämaassa (1. Korinttolaisille 10:10, 11). Aiheeton nuriseminen ja valittava henki voivat selvästikin heikentää uskoamme ja johtaa Jehovan epäsuosioon.
Jehova on kuitenkin kärsivällinen palvelijoitaan kohtaan, jotka saattavat toisinaan valittaa masentavien olojen vuoksi. Kun Elia pakeni Hoorebin vuorelle pahan kuningattaren Iisebelin vainoa, hän oli vakuuttunut siitä, että hänen työnsä profeettana oli päättynyt. Hän erehtyi luulemaan olevansa ainut Jehovan palvoja, joka oli jäljellä maassa. Vahvistaakseen Elian uskoa Jumala antoi hänelle ensin näytteen voimastaan. Sitten tälle profeetalle kerrottiin, että Israelissa oli yhä 7 000 Jehovan uskollista palvojaa ja että hänellä oli vielä paljon työtä tehtävänään. Niinpä Elia unohti valituksensa ja jatkoi eteenpäin uusin voimin. (1. Kuningasten kirja 19:4, 10–12, 15–18.) Kun kristityt vanhimmat ovat tarkkanäköisiä, hekin voivat puhua lohduttavasti uskollisille ja auttaa näitä näkemään oman osansa Jumalan tarkoituksen toteuttamisessa (1. Tessalonikalaisille 5:14).
Valittavan hengen voittaminen
Miten valittavan hengen voi voittaa? Se että ihmiselle osoitetaan tupakan vaikuttavan haitallisesti hänen ruumiiseensa, kannustaa häntä voimakkaasti lopettamaan tupakoinnin. Samoin sen ymmärtäminen, miksi valittava henki on hyvin vahingollista, voi saada meidät ponnistelemaan päästäksemme täysin eroon tavasta valittaa.
Mitä hyötyä ihmiselle itselleen koituu valittavan hengen voittamisesta? Yksi merkittävä hyöty on se, että valittamista välttävät voivat nähdä asiat raamatulliselta kannalta ja puolueettomammin. Valittaja pysähtyy harvoin ajattelemaan ongelmaa Jehovan näkökulmasta. Valittavat israelilaiset unohtivat, että Jehova Jumala oli vapauttanut heidät orjuudesta ja jakanut ihmeen avulla Punaisenmeren vedet heidän edestään. Heidän kielteinen ajattelunsa esti heitä näkemästä Jumalan voimaa ja riisti heiltä heidän ilonsa. Sen tähden heidän luottamuksensa Jehovaan katosi.
Lisäksi ihminen, joka kykenee puolueettomasti erittelemään ongelmiaan, huomaa, milloin perimmäisenä syynä hänen vaikeuksiinsa ovat olleet hänen omat erehdyksensä. On todennäköisempää, ettei hän tee samaa virhettä uudelleen. Jeremia varoitti israelilaisia maanmiehiään valittamasta vastoinkäymisiään, joita he Jerusalemin tuhon jälkeen kokivat. Heidän kärsimyksensä olivat välitön seuraus heidän omista synneistään, ja tämä oli asia, joka heidän täytyi ymmärtää voidakseen katua ja palata Jehovan luo (Valitusvirret 3:39, 40). Samalla tavoin opetuslapsi Juudas moitti ”jumalattomia”, jotka hylkäsivät Jehovan ohjauksen ja valittivat alituiseen ”osaansa elämässä” (Juudas 3, 4, 16).
Kuten viisas kuningas Salomo kerran totesi, ”terveydeksi on iloinen sydän, mutta murtunut mieli kuivuttaa luut” (Sananlaskut 17:22). Valittava henki kuihduttaa meidät tunneperäisesti ja riistää meiltä ilon. Se synnyttää kielteisyyttä myönteisyyden sijasta. Mutta niillä, jotka oppivat puhumaan ”ylistettävistä” asioista, on iloinen sydän, mikä voi saada heidän olonsakin tuntumaan paremmalta (Filippiläisille 4:8).
Elämämme tulee epäilemättä rikkaammaksi, jos huomaamme ihmisten puutteiden sijasta heidän hyvät puolensa. Olemme paremmalla mielellä, jos yritämme tehdä voitavamme selviytyäksemme koettelevissa oloissa sen sijaan, että nurisisimme vastoinkäymisiämme. Koettelemuksetkin voivat olla syy iloita, jos pidämme niitä tilaisuuksina vahvistaa uskoamme ja kestävyyttämme (Jaakob 1:2, 3).
On myös tärkeää muistaa, että kun nurisemme, emme vahingoita ainoastaan itseämme. Valittamalla jatkuvasti voimme hyvinkin heikentää toisten uskoa. Kymmenen israelilaisvakoojan huono raportti sai koko kansan pitämään Luvatun maan valloitusta toivottomana yrityksenä (4. Mooseksen kirja 13:25–14:4). Erään toisen kerran Mooses oli niin masentunut kansan jatkuvan napinan takia, että hän pyysi Jehovaa surmaamaan hänet (4. Mooseksen kirja 11:4, 13–15). Toisaalta jos puhumme asioista rakentavasti, voimme ehkä vahvistaa toisten uskoa ja lisätä heidän iloaan (Apostolien teot 14:21, 22).
Vaikka meillä voi olla kiusaus valittaa työtovereistamme, ystävistämme, perheestämme tai jopa seurakunnan vanhimmista, Jehova haluaa kansaansa kuuluvilla olevan ”hellittämättömän harras rakkaus toisiaan kohtaan”. Tällainen rakkaus saa meidät peittämään toisten virheet sen sijaan, että toisimme ne esiin. (1. Pietarin kirje 4:8.) Onneksi Jehova muistaa meidän olevan pelkkää tomua eikä tarkkaile virheitämme (Psalmit 103:13, 14; 130:3). Jos me kaikki yrittäisimme jäljitellä hänen esimerkkiään, valittaisimme epäilemättä paljon vähemmän.
Kun ihmiskunta on palautettu täydellisyyteen, kenenkään ei tarvitse valittaa osaansa elämässä. Ennen kuin tuo aika koittaa, meidän on voitettava kiusaus valittaa toisista ihmisistä tai omia koettelevia olojamme. Jotta osoittaisimme luottavamme Jehovaan ja todella rakastavamme kristittyjä tovereitamme, tehkäämme ”jatkuvasti kaikki nurisematta” (Filippiläisille 2:14). Se miellyttää Jehovaa ja hyödyttää meitä itseämme suuresti. Muistakaamme – niin omaksi kuin toistenkin parhaaksi – että valittajan osa ei ole onnellinen.
[Kuva s. 20]
Jopa mannasta, jota Jumala ihmeen avulla antoi, tuli valituksen aihe