USKO

”Usko” on käännetty kreikan sanasta piʹstis, joka välittää ajatuksen ennen muuta luottamuksesta ja lujasta vakaumuksesta. Joissakin tekstiyhteyksissä tämä kreikkalainen sana voi tarkoittaa myös ’uskollisuutta’ (1Te 3:7; Tit 2:10).

Raamatussa sanotaan: ”Usko on sen vakuuttunutta odotusta, mitä toivotaan, selvä osoitus todellisuuksista, vaikka niitä ei nähdä.” (Hpr 11:1.) ”Vakuuttunut odotus” on käännetty kreikan kielen sanasta hy·poʹsta·sis. Tämä sana on tavallinen muinaisissa papyrukselle kirjoitetuissa liikeasiakirjoissa. Siihen sisältyy ajatus jostakin, mikä on näkyvien olosuhteiden takana ja antaa takeen tulevasta omistuksesta. Moulton ja Milligan ehdottavatkin tämän vuoksi käännöstä: ”Usko on sen saantokirja, mitä toivotaan.” (Vocabulary of the Greek Testament, 1963, s. 660.) ”Selväksi osoitukseksi” käännetty kreikan sana eʹleg·khos välittää ajatuksen sellaisten todisteiden esittämisestä, jotka osoittavat jotakin, varsinkin jotakin sellaista, mikä on vastoin sitä, miltä tilanne näyttää. Nämä todisteet tekevät siten selväksi sen, mitä ei ole aiemmin havaittu, ja osoittavat vääräksi sen, miltä tilanne on vain näyttänyt. ”Selvä osoitus” eli vakaumuksen todiste on niin vastaansanomaton ja voimakas, että sitä sanotaan uskoksi.

Usko on siksi toivon perusta ja näkymättömiä todellisuuksia koskevan vakaumuksen todiste. Jeesuksen Kristuksen ja hänen henkeytettyjen opetuslastensa välittämien totuuksien kokonaisuus muodostaa tosi kristillisen ”uskon” (Joh 18:37; Ga 1:7–9; Ap 6:7; 1Ti 5:8). Kristillinen usko perustuu koko Jumalan sanaan, mukaan luettuina Raamatun heprealaiset kirjoitukset, joihin Jeesus ja Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajat toistuvasti vetosivat sanojensa tueksi.

Usko nojautuu konkreettisiin todisteisiin. Näkyvät luomistyöt todistavat näkymättömän Luojan olemassaolon (Ro 1:20). Jeesuksen Kristuksen palveluksen ja maallisen elämän aikana sattuneet todelliset tapahtumat todistavat hänen olevan Jumalan Poika (Mt 27:54; ks. JEESUS KRISTUS). Tiedot siitä, miten Jumala on huolehtinut maallisista luomuksistaan, antavat perustellun syyn uskoa, että hän huolehtii varmasti palvelijoistaan, ja hänen maineensa elämän Antajana ja Palauttajana todistaa erittäin vakuuttavasti ylösnousemustoivon olevan luotettava (Mt 6:26, 30, 33; Ap 17:31; 1Ko 15:3–8, 20, 21). Lisäksi Jumalan sanan luotettavuus ja sen täsmällisesti täyttyneet profetiat herättävät luottamusta kaikkien Hänen lupaustensa toteutumiseen (Jos 23:14). Monin tavoin ”usko siis seuraa siitä, mikä on kuultu” (Ro 10:17; vrt. Joh 4:7–30, 39–42; Ap 14:8–10).

Usko ei ole näin ollen herkkäuskoisuutta. Ihminen, joka pitää kenties pilkkanaan uskoa, uskoo yleensä itse hyviin, luotettavaksi todettuihin ystäviin. Tiedemies uskoo oman tieteenhaaransa periaatteisiin. Hän perustaa uudet kokeensa aikaisempiin havaintoihin ja pyrkii tekemään uusia havaintoja jo todeksi vahvistettujen seikkojen perusteella. Samoin maanviljelijä muokkaa maaperää, kylvää siementä ja odottaa, että edellisvuosien tapaan siemen orastaa ja kasvit kasvavat saadessaan tarvitsemaansa kosteutta ja auringonvaloa. Usko kaikkeutta hallitsevien luonnonlakien pysyvyyteen muodostaa sen tähden perustan ihmisen suunnitelmille ja toimille. Saarnaajan kirjan viisas kirjoittaja viittaa tähän pysyvyyteen: ”Aurinko on leimahtanut loistamaan, ja aurinko on laskenut, ja se kiirehtii sijalleen, josta se taas leimahtaa loistamaan. Tuuli menee etelään ja kiertää ympäri pohjoiseen. Se kiertää kiertämistään, ja takaisin kierroilleen tuuli palaa. Kaikki talvipurot lähtevät virtaamaan mereen, silti ei meri ole täynnä. Siihen paikkaan, josta talvipurot lähtevät, sinne ne palaavat lähteäkseen jälleen.” (Sr 1:5–7.)

Heprealaisissa kirjoituksissa sana ʼa·manʹ ja muut siihen läheisesti liittyvät sanat välittävät ajatuksen luotettavuudesta, uskollisuudesta, vakaudesta, järkkymättömyydestä, pitkällisyydestä tai siitä, että jokin on lujasti vahvistettu (2Mo 17:12; 5Mo 28:59; 1Sa 2:35; 2Sa 7:16; Ps 37:3). Yksi tälle ilmaukselle sukua oleva substantiivi (ʼemetʹ) tarkoittaa tavallisesti ’totuutta’ mutta myös ’uskollisuutta’ tai ’luotettavuutta’ (2Ai 15:3, Rbi8, alav.; 2Sa 15:20; vrt. Ne 7:2, Rbi8, alav.). Myös tuttu sana ”aamen” (hepr. ʼa·menʹ) tulee sanasta ʼa·manʹ (ks. AAMEN).

Muinaisia uskon esimerkkejä. Jokaisella, joka kuuluu Paavalin mainitsemaan ”näin suureen pilveen todistajia” (Hpr 12:1), oli luja perusta uskolleen. Esimerkiksi Abel tiesi varmasti Jumalan luvanneen, että ”siemen” murskaisi ”käärmeen” pään. Hän näki konkreettisia todisteita Jehovan hänen vanhemmilleen Eedenissä lausuman tuomion toteutumisesta. Eedenin ulkopuolella Aadam ja hänen perheensä söivät leipää otsansa hiessä, koska maa oli kirottu ja se kasvoi sen vuoksi orjantappuroita ja ohdakkeita. Todennäköisesti Abel havaitsi, että Eevalla oli halu mieheensä ja että Aadam hallitsi vaimoaan. Epäilemättä Abelin äiti mainitsi hänelle raskauteen liittyvästä vaivasta. Sitten vielä kerubit ja leimuava miekka vartioivat Eedenin puutarhan sisäänkäyntiä. (1Mo 3:14–19, 24.) Kaikki nämä seikat muodostivat ”selvän osoituksen”, joka sai Abelin vakuuttumaan siitä, että vapautus tulisi ’lupauksen siemenen’ välityksellä. Uskon vaikutuksesta hän siksi ’uhrasi Jumalalle uhrin’, joka osoittautui suuriarvoisemmaksi kuin Kainin uhri. (Hpr 11:1, 4.)

Abrahamilla oli vankat perusteet uskoa ylösnousemukseen, sillä hän ja Saara olivat saaneet lisääntymiskykynsä ihmeen avulla takaisin – mikä oli eräässä mielessä verrattavissa ylösnousemukseen – ja näin Abrahamin sukuhaara saattoi jatkua Saaran välityksellä. Iisak syntyi tämän ihmeen seurauksena. Kun Abrahamin käskettiin uhrata Iisak, hän uskoi siihen, että Jumala herättäisi hänen poikansa eloon. Hänen uskonsa perustui Jumalan lupaukseen: ”Iisakin välityksellä tulee se, mitä kutsutaan sinun siemeneksesi.” (1Mo 21:12; Hpr 11:11, 12, 17–19.)

Myös ne, jotka tulivat tai jotka tuotiin Jeesuksen luo parannettaviksi, ilmaisivat, että heillä oli aito vakaumus. Elleivät he olleet itse omin silmin nähneet Jeesuksen voimatekoja, he olivat ainakin kuulleet niistä. Sitten näkemänsä tai kuulemansa perusteella he päättelivät, että Jeesus voisi parantaa heidätkin. He olivat lisäksi perehtyneet Jumalan sanaan ja tiesivät näin ollen niistä ihmeistä, joita profeetat olivat muinoin tehneet. Kuullessaan Jeesuksen puhuvan jotkut tulivat siihen tulokseen, että hän oli ”Profeetta”, ja toiset päättelivät hänen olevan ”Kristus”. Tämän vuoksi olikin erittäin sopivaa, että Jeesus sanoi toisinaan niille, jotka parannettiin: ”Uskosi on tehnyt sinut terveeksi.” Elleivät he olisi uskoneet Jeesukseen, he eivät olisi lainkaan lähestyneet häntä eikä heitä olisi näin ollen parannettu. (Joh 7:40, 41; Mt 9:22; Lu 17:19.)

Todisteiden varassa lepäsi myös sen upseerin suuri usko, joka esitti Jeesukselle miespalvelijaansa koskevan hartaan pyynnön, ja todisteiden nojalla hän päätteli, että Jeesuksen tarvitsisi vain ’sanoa sana’ hänen miespalvelijansa parantamiseksi (Mt 8:5–10, 13). On kuitenkin merkille pantavaa, että Jeesus paransi kaikki, jotka tulivat hänen luokseen, eikä hän vaatinut heitä ilmaisemaan suurempaa tai vähäisempää uskoa aina sairauden mukaan eikä epäonnistunut keidenkään parantamisessa sillä verukkeella, ettei hän voinut parantaa joitakuita näiden heikon uskon vuoksi. Jeesus paransi todistukseksi, uskon vahvistamiseksi. Hänen kotiseudullaan monilta puuttui uskoa, eikä hän tehnytkään siellä monia voimatekoja, ei siksi, ettei hän olisi pystynyt siihen, vaan siksi, että ihmiset kieltäytyivät kuuntelemasta eivätkä olleet niiden arvoisia (Mt 13:58).

Kristillinen usko. Jumalan hyväksynnän saamiseksi täytyy siis uskoa Jeesukseen Kristukseen, ja tällä tavalla on mahdollista saada vanhurskas asema Jumalan edessä (Ga 2:16). Jehova hylkää ne, joilla ei ole tällaista uskoa (Joh 3:36). (Vrt. Hpr 11:6.)

Usko ei ole kaikkien omaisuutta, sillä se on Jumalan hengen hedelmä (2Te 3:2; Ga 5:22). Kristityn usko ei pysy muuttumattomana vaan se kasvaa (2Te 1:3). Niinpä Jeesuksen opetuslasten pyyntö: ”Anna meille lisää uskoa” oli aivan paikallaan, ja hän järjestikin perustan heidän uskonsa kasvulle. Hän antoi heille lisää todisteita ja ymmärrystä, joille he saattoivat perustaa uskonsa. (Lu 17:5.)

Usko hallitsee oikeastaan kristityn koko elämänvaellusta, ja sen avulla hän voi voittaa vuorenkaltaisia esteitä, jotka tekisivät hänen Jumalan palvelemisensa mahdottomaksi (2Ko 5:7; Mt 21:21, 22). Lisäksi usko täytyy ilmaista tekemällä uskon mukaisia tekoja, vaikka Mooseksen lain tekoja ei vaaditakaan (Ja 2:21–26; Ro 3:20). Koettelemukset voivat vahvistaa uskoa. Usko on kristityn hengellisessä sodankäynnissä kuin suojakilpi, joka auttaa häntä voittamaan Panettelijan ja maailman. (1Pi 1:6, 7; Ef 6:16; 1Pi 5:9; 1Jo 5:4.)

Uskoa ei voida kuitenkaan pitää itsestään selvänä asiana, koska epäusko on ’synti, joka kietoo ihmisen helposti’. Jotta voi säilyttää lujan uskon, on ryhdyttävä ankaraan taisteluun sen puolesta, vastustettava sellaisia jotka voisivat upottaa ihmisen moraalittomuuteen, kamppailtava lihan tekoja vastaan, vältettävä materialismin ansaa, kartettava uskolle tuhoisia filosofioita ja ihmisten perinteitä sekä ennen kaikkea katsottava ”kiinteästi uskomme Pääedustajaan ja Täydellistäjään, Jeesukseen”. (Hpr 12:1, 2; Ju 3, 4; Ga 5:19–21; 1Ti 6:9, 10; Kol 2:8.)