ARMEIJA

Suuri sodankäyntiä varten järjestetty ja koulutettu joukko. Heprean tavallista vastinetta sanalle ”armeija” (tsa·vaʼʹ) käytetään yleensä ihmisten aseellisista joukoista (4Mo 1:3), mutta se voi tarkoittaa myös taivaallisia henkiluomuksia (1Ku 22:19) ja taivaankappaleita (5Mo 4:19). Heprealaista sanaa ḥaʹjil, joka tulee ilmeisesti ’kestämistä’ tarkoittavasta juuresta (Job 20:21), käytetään ”sotajoukosta” ja ”taistelujoukosta” (2Sa 8:9; 1Ai 20:1), mutta sen merkitys on myös ’elinvoima; pystyvä, pystyvyys; rikkaudet, varallisuus’ (5Mo 33:11; 1Ai 9:13; San 31:29; Jes 8:4; Hes 28:4). Heprealaisen sanan gedudʹ merkitys on ’rosvojoukko’ tai ’joukot’ (2Sa 22:30; 2Ai 25:9). Niistä neljästä kreikkalaisesta sanasta, jotka Raamatussa tarkoittavat armeijaa, kolme (stra·ti·aʹ, straʹteu·ma ja stra·toʹpe·don) tulee kreikkalaisesta kantasanasta stra·tosʹ, joka pohjimmiltaan tarkoittaa leiriytynyttä armeijaa sellaisen armeijan vastakohtana, joka muodostetaan taistelurintamiksi. Stra·toʹpe·don, joka sisältää aineksen peʹdon ’maa’, on sopiva kääntää vastineella ”leiriytynyt armeija” (Lu 21:20). Kreikkalainen sana pa·rem·bo·lēʹ (sanoista pa·raʹ ’vieressä’ ja balʹlō ’heittää’) tarkoittaa kirjaimellisesti sotilaiden jakamista tai järjestämistä taistelumuodostelmaksi. Se voi tarkoittaa ’sotajoukkoa’, ’kasarmia’ tai ’leiriä’ (Hpr 11:34; Ap 21:34; Il 20:9).

Esikristillisinä aikoina eläneet Jehovan palvelijat osallistuivat aseelliseen sodankäyntiin Abrahamin ajoista lähtien. Kun elamilainen Kedorlaomer ja hänen liittolaisensa veivät mukanaan Abrahamin veljenpojan Lootin huonekuntineen, Abraham katsasti armeijansa, ”harjaantuneet miehensä, kolmesataakahdeksantoista – – orjaa”, ja ajoi lähellä asuvien liittolaistensa kanssa heitä takaa aina Daniin asti, n. 200 km:n päähän pohjoiskoilliseen. Sitten hän jakoi joukkonsa ja hyökkäsi yöllä, mitä strategiaa raamatullisina aikoina usein käytettiin. (1Mo 14:13–16.)

Israelin armeija. Israelin kansa lähti yli 400 vuotta myöhemmin Egyptistä kovalla kiireellä, mutta hyvin järjestäytyneessä ”taistelumuodostelmassa”, mahdollisesti kuin armeija, joka koostui viidestä osasta, etujoukosta, pääjoukosta, selustasta ja kahdesta sivustasta (2Mo 6:26; 13:18). Heitä takaa-ajaneiden egyptiläisten armeijaan kuuluivat ”kuudetsadat valiovaunut ja kaikki muut Egyptin vaunut”. Kussakin vaunussa oli tavallisesti kolme miestä: yksi ohjasi hevosia ja kaksi taisteli. Taistelijat olivat todennäköisesti jousiampujia, koska jousi oli egyptiläisten pääasiallinen hyökkäysase. Mukana oli myös ratsuväki. (2Mo 14:7, 9, 17.) Josefuksen mukaan (Jewish Antiquities, II, 324 [xv, 3]) heprealaisia ajoivat takaa ”kuudetsadat vaunut ja 50000 ratsumiestä ja raskaasti aseistettu 200000 miehen vahvuinen jalkaväki”. (Ks. ADJUTANTTI.)

Pian Egyptistä lähtönsä jälkeen israelilaiset joutuivat ensimmäiseen taisteluunsa vapaana kansakuntana. Amalekilaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa Refidimissä Siinainvuoren seudulla. Joosua kokosi Mooseksen käskystä nopeasti taistelujoukon. Taistelu kesti suurimman osan päivästä, ja vaikka israelilaisilla ei ollut kokemusta sodankäynnistä, Jehova antoi heille voiton. (2Mo 17:8–14.)

Noin vuosi Egyptistä lähdön jälkeen laskettiin armeijan palvelukseen kelvollisten miesten lukumäärä 20-vuotiaista alkaen. Väestönlaskennan tulokseksi saatiin 603550. (4Mo 1:1–3, 45, 46.) Kun samanlainen laskenta suoritettiin erämaavaelluksen loppuvaiheessa, kävi ilmi, että armeijan vahvuus oli hiukan pienentynyt: se oli silloin 601730 (4Mo 26:2, 51). Leeviläiset oli vapautettu sotapalveluksesta, eivätkä he näin ollen sisältyneet näihin lukuihin, vaan heidät laskettiin erikseen (4Mo 1:47–49; 3:14–39; 26:57, 62).

Vapautetut. Leevin heimon lisäksi sotapalveluksesta vapautettiin: 1) mies, joka on ”rakentanut uuden talon eikä ole vihkinyt sitä”; 2) mies, joka on ”istuttanut viinitarhan, mutta ei ole alkanut käyttää sitä”; 3) mies, joka on ”kihlannut naisen eikä ole ottanut häntä omakseen”; 4) mies, joka ottaa vaimon (”hänen ei tule mennä armeijaan, – – [vaan] hänen tulee olla vuosi vapaana talossaan”); 5) mies, joka on ”pelokas ja sydämeltään arka” (5Mo 20:5–8; 24:5).

Armeija Kanaanin valloituksen jälkeen. Kun kansa oli suurimmaksi osaksi asettunut asumaan Kanaanin maahan, ei suurta vakinaista armeijaa juuri tarvittu, sillä heimot selvittivät itse oman alueensa rajakahakat. Kun täytyi koota suuri yhtenäinen taistelujoukko eri heimoista, Jehova herätti tuomareita ottamaan johdon. Kutsu aseisiin esitettiin eri tavoin: trumpetit kaiuttivat kutsun tai sitten lähetettiin sanansaattajia tai vertauskuvallisia merkkejä, jotka saivat taistelijat tarttumaan aseisiin. (4Mo 10:9; Tu 3:27; 6:35; 19:29; 1Sa 11:7.)

Vaikuttaa siltä, että soturit hankkivat itse oman aseistuksensa: miekat, keihäät, lingot, jouset ja nuolet. Miehet huolehtivat yleensä itse muonastaan, ja niinpä Iisai lähetti elintarvikkeita Saulin armeijassa palveleville pojilleen (1Sa 17:17, 18). On kuitenkin yksi esimerkki tapauksesta, jolloin kymmenen prosenttia vapaaehtoisista valittiin huolehtimaan muiden muonituksesta (Tu 20:10).

Jehovan läsnäolo Israelin leirissä vaati sotilailta pyhyyttä, palvontamenojen mukaista puhtautta (5Mo 23:9–14). Koska sukupuoliyhteys teki miehen Lain mukaan epäpuhtaaksi seuraavaan päivään asti, sekä Daavid että Uuria välttivät huolellisesti olemasta sukupuolisuhteissa ollessaan palveluksessa (3Mo 15:16–18; 1Sa 21:1–6; 2Sa 11:6–11). Pakanakansojen armeijat raiskasivat usein valloittamiensa kaupunkien naiset, mutta Israelin voittoisat sotilaat eivät tehneet niin. He eivät saaneet myöskään kuukauteen ottaa vaimokseen vangiksi joutunutta naista (5Mo 21:10–13).

Israelin voitot riippuivat viime kädessä Jehovasta, mutta silti tarvittiin hyvää armeijan johtamistaitoa. Tämä vastuu oli nimitetyillä päällysmiehillä sekä tuhannen- ja sadanpäälliköillä. Pappien tehtävänä oli rohkaista sekä ohjata sotaretkien kulkua ja päämääriä. (4Mo 31:6, 14; 5Mo 20:2–4, 9.) Tuomarien aikaan Jehovan nimittämä tuomari johti itse armeijan taisteluun. Tuomari laati myös taktiikan ja strategian. Hän käytti joukkojaan eri tavoin: jakoi ne yksiköihin (joita oli tavallisesti kolme) tai järjesti yllätyshyökkäyksiä, väijytyksiä, rintamahyökkäyksiä, kahlauspaikkojen varmistamisen jne. (Jos 8:9–22; 10:9; 11:7; Tu 3:28; 4:13, 14; 7:16; 9:43; 12:5.)

Kuninkaiden hallitessa. Kansa ei ollut tyytyväinen tuomarien alaisuudessa vallinneeseen teokraattiseen järjestelyyn, vaan he halusivat olla ”kaikkien kansakuntien kaltaisia” siten, että heillä olisi kuningas, joka lähtisi heidän edellään ja taistelisi heidän taistelunsa (1Sa 8:20). Samuel varoitti heitä kuitenkin siitä, ettei kuningas taistelisi yksin, vaan veisi heidän poikansa ”ja panee heidät vaunuihinsa ja ratsumiestensä joukkoon, ja joidenkuiden on juostava hänen vaunujensa edellä” (1Sa 8:11, 12; ks. JUOKSIJAT). Kuningas oli ylipäällikkö, ja toiseksi eniten valtaa oli armeijan päälliköllä (1Sa 14:50).

Saulin armeijan koko ja vahvuus vaihtelivat tarpeen mukaan. Kerran hän valitsi 3000 miestä, joista 1000 oli hänen poikansa Jonatanin komennossa (1Sa 13:2). Erästä toista urotyötä varten koottiin 330000 miestä (1Sa 11:8). Verrattuna teknisesti erittäin hyvin varustettuihin filistealaisten sotajoukkoihin, joihin masoreettisen tekstin mukaan pystyttiin kokoamaan sotavaunuja 30000, ratsumiehiä 6000 ja ”kansaa paljon kuin hiekkajyväsiä”, kuten tapahtui Mikmasissa, israelilaiset vaikuttivat kuitenkin huonosti varustautuneilta. ”Taistelupäivänä kävi niin, ettei – – väestä kenenkään kädessä ollut miekkaa eikä keihästä”, paitsi Saulilla ja Jonatanilla (1Sa 13:5, 22).

Daavidin hallituskaudella sekä Israelin armeijan kokoa että tehokkuutta parannettiin tuntuvasti. Runsaat 300000 sotaan varustettua miestä tuli Hebroniin siirtämään Saulin kuninkuuden Daavidille (1Ai 12:23–28). Daavidin armeijassa oli myös ei-israelilaisia (2Sa 15:18; 20:7).

Daavid säilytti armeijan rakenteessa monia aiempia piirteitä, mm. piti itsellään ylipäällikön aseman ja nimitti armeijan päälliköt, esim. Joabin, Abnerin ja Amasan, joiden alaisuudessa toimivat edelleen tuhannen- ja sadanpäälliköt (2Sa 18:1; 1Ku 2:32; 1Ai 13:1; 18:15). Daavid teki kuitenkin myös joitakin uudistuksia. Hän järjesti 12 osastoa, joissa kussakin oli 24000 miestä (kaikkiaan siis 288000 miestä), ja ne vuorottelivat kuukausittain, niin että yksi sotilas palveli tavallisesti vain yhden kuukauden vuodessa (1Ai 27:1–15). Tämä ei merkitse sitä, että kaikki 24000 miestä tulivat yhdessä kuussa samasta heimosta, vaan sitä, että kustakin heimosta lähetettiin sen osuus kuukauden kiintiöstä kautta vuoden.

Ratsuväki- ja vaunuosastot. Babylonialaiset, assyrialaiset ja egyptiläiset arvostivat suuresti sotavaunuja, liikkuvia ampumalavoja, koska ne olivat nopeita ja helposti liikuteltavia. Niistä tuli siten sopivia vertauskuvia noiden johtavien maailmanvaltojen sotilasmahdista. Israelin suurimman sotapäällikön Daavidin armeija koostui kokonaan jalkamiehistä, joilla oli käsiaseet: miekka, keihäs, jousi tai linko. Daavid varmaankin muisti, että Jehova oli varoittanut luottamasta hevosiin voiton saamiseksi (5Mo 17:16; 20:1), että Jehova oli ”syössyt mereen” faraon vaunut ja hevoset (2Mo 15:1, 4) ja että Jehova oli avannut taivaan sulkuportit Siseran ”yhdeksiensatojen rautaviikatteisten sotavaunujen” päälle, niin että ”Kisoninpuro huuhtoi” vihollisen mennessään (Tu 4:3; 5:21).

Daavid tekikin Soban kuninkaalta Hadadeserilta ottamilleen hevosille samoin kuin Joosua, joka katkaisi saaliiksi saatujen hevosten kinnerjänteet ja poltti vihollisen vaunut. Daavid jätti katkaisematta vain sadan Soban kuninkaalta saaliiksi saadun hevosen kinnerjänteet. (Jos 11:6–9; 2Sa 8:4.) Daavid selitti eräässä laulussa, kuinka hänen vihollisensa olisivat kiinnostuneita vaunuista ja hevosista, ”mutta me puhumme Jehovan, meidän Jumalamme, nimestä”. ”Hevonen on pettävä pelastajaksi.” (Ps 20:7; 33:17.) Eräs sananlasku kuuluukin: ”Hevonen on varustettu taistelun päivää varten, mutta pelastus kuuluu Jehovalle.” (San 21:31.)

Salomon hallitessa Israelin armeijan aikakirjoihin kirjoitettiin uusi luku. Hänen hallituskautensa oli verrattain rauhallinen, mutta hän moninkertaisti silti hevosten ja vaunujen määrän. (Ks. VAUNUT.) Hevoset ostettiin ja tuotettiin enimmäkseen Egyptistä. Eri puolille Israelin maata täytyi rakentaa kokonaisia kaupunkeja näitä uusia sotilasosastoja varten. (1Ku 4:26; 9:19; 10:26, 29; 2Ai 1:14–17.) Jehova ei kuitenkaan siunannut tätä Salomon uudistusta, ja hänen kuolemansa ja valtakunnan jakautumisen jälkeen Israelin armeija heikkeni. Jesaja kirjoittikin myöhemmin: ”Voi niitä, jotka menevät alas Egyptiin apua hakemaan, jotka hevosiin turvautuvat ja jotka panevat luottamuksensa sotavaunuihin, koska niitä on lukuisasti, ja ratsuihin, koska ne ovat hyvin väkeviä, mutta jotka eivät ole katsoneet Israelin Pyhään eivätkä etsineet Jehovaa itseään.” (Jes 31:1.)

Jakautuneen valtakunnan aikana. Valtakunnan jakautumisen jälkeen Juudan ja Israelin välillä vallitsi jatkuva vihollisuus (1Ku 12:19, 21). Rehabeamin seuraajan Abian armeijassa oli vain 400000 miestä, kun taas Jerobeam tuli häntä vastaan 800000 miehen voimalla. Vaikka eteläisen valtakunnan vahvuus olikin puolet pienempi, se menestyi, ”koska he turvautuivat Jehovaan”. Israel menetti 500000 miestä. (2Ai 13:3–18.)

Heimojen sisäisten kiistojen lisäksi oli ulkoistakin vihamielisyyttä, jota ympärillä asuvat pakanakansat osoittivat. Israelin oli pakko pitää yllä vakinaista armeijaa, koska sillä oli tulehtuneet suhteet pohjoisessa sijaitsevaan Syyrian valtakuntaan (2Ku 13:4–7). Myös Juudan täytyi vastustaa pakana-armeijoiden etenemistä. Kerran Egypti tunkeutui Juudaan ja vei mukanaan paljon saalista (1Ku 14:25–27). Erään toisen kerran Etiopia hyökkäsi Juudaa vastaan miljoonan miehen armeijalla, jolla oli kolmetsadat sotavaunut. Kuningas Asan joukkoihin kuului vain 580000 miestä, mutta kun hän ”alkoi huutaa Jehovan, Jumalansa, puoleen”, ”Jehova löi etiopialaiset” eikä yksikään heistä jäänyt eloon (2Ai 14:8–13).

Kun Moab, Ammon ja Ammonim hyökkäsivät Josafatia vastaan, niin vaikka hänen sotajoukkonsa käsitti 1160000 miestä, hän ”käänsi kasvonsa etsimään Jehovaa”, joka vakuutti hänelle, että ”taistelu ei ole teidän vaan Jumalan” (2Ai 17:12–19; 20:1–3, 15). Silloin tehtiin sotahistoriaa, sillä koulutettujen laulajien kuoro kulki ”aseellisten miesten edellä” ja lauloi: ”Ylistäkää Jehovaa.” Vihollisjoukot hävittivät sekasorron vallassa toinen toisensa. (2Ai 20:21–23.)

Rooman armeija. Rooman armeija, johon arvellaan Augustuksen hallitusaikana kuuluneen 300000 miestä, oli järjestetty aivan toisin kuin aiempien maailmanvaltojen armeijat. Rooman sotavoimien pääosan muodostivat legioonat. Legioona oli suuri itsenäinen yksikkö, jo sinänsä kokonainen armeija, eikä niinkään suuremman joukon erityisosasto. Toisinaan legioonat taistelivat yhdessä, yhdistivät voimavaransa ja vahvuutensa keskitetyn johdon alaisuuteen, kuten silloin, kun neljä legioonaa yhdistyi Tituksen komentoon Jerusalemin piiritystä varten vuonna 70. Yleensä legioonat kuitenkin suorittivat yksin omat erikoistehtävänsä. Legioonia täydensivät miehet, joita tuli imperiumin kaikista osista ja jotka eivät olleet Rooman kansalaisia. He muodostivat apujoukkoja (auxilia), ja usein he olivat paikallisia vapaaehtoisia. Nämä legioonien tukemat apujoukot sijoitettiin rajojen tuntumaan. Kunniakkaan palveluksen päättyessä tällaisen apujoukon jäsenelle myönnettiin Rooman kansalaisuus.

Legioonien määrä vaihteli eri aikoina 25:stä tai sitäkin vähemmästä jopa 33:een. Myös legioonaan kuuluvien sotilaiden määrä vaihteli noin 4000:sta 6000:een; ensimmäisellä vuosisadalla sen vahvuus oli yleensä 6000 miestä. Ilmeisesti tästä syystä sana ”legioona” tarkoittaa Raamatussa epämääräistä, suurta lukua. (Mt 26:53; Mr 5:9; Lu 8:30.) Jokaisella legioonalla oli oma päällikkönsä, joka oli vastuussa vain keisarille, ja hänen alaisuudessaan toimi kuusi tribuunia, joita sanottiin kiliarkeiksi (sotapäälliköiksi, UM). (Mr 6:21; Joh 18:12; Ap 21:32–23:22; 25:23; ks. SOTAPÄÄLLIKKÖ.)

Legioona jaettiin kymmeneen kohorttiin eli joukko-osastoon. Raamatussa mainitaankin ”italialainen joukko-osasto” ja ”keisarillinen joukko-osasto” (Ap 10:1; 27:1; ks. KEISARILLINEN JOUKKO-OSASTO). Kun Herodes Agrippa kuoli vuonna 44, Kesareassa oli viisi kohorttia. Legioona jakautui edelleen 60 senturiaan, joihin kuhunkin kuului tavallisesti 100 miestä ja joiden päälliköitä olivat senturiot (upseerit, UM). Nämä upseerit olivat erityisen arvokkaita, koska he olivat vastuussa sotilaiden koulutuksesta. (Mt 8:5–13; 27:54; Ap 10:1; 21:32; 22:25, 26; 23:17, 23; 24:23; 27:1, 6, 11, 31, 43; ks. UPSEERI.) Jokaiseen legioonaan kuului kymmenen erikoisasemassa olevaa upseeria, jotka toimivat henkivartijoina, lähetteinä ja joskus teloittajina (Mr 6:27).

Roomalaisilla legioonilla oli omat lippunsa ja taistelumerkkinsä, joissa oli kotkien ja muiden eläinten kuvia; myöhemmin käytettiin lisäksi keisarin pienoispatsaita. Näillä lipuilla ja merkeillä oli uskonnollinen merkitys, niitä pidettiin pyhinä ja loukkaamattomina jopa siinä määrin, että niitä palvottiin, ja niitä vartioitiin ihmishenkien menetyksen uhalla. Näistä syistä juutalaiset vastustivat kiihkeästi niiden pitämistä Jerusalemissa.

Varhaiskristittyinä tunnettujen näkemys. Varhaiskristityt kieltäytyivät palvelemasta Rooman armeijassa, sekä legioonissa että auxilioissa, koska he katsoivat tuon palveluksen olevan täysin ristiriidassa kristillisten opetusten kanssa. Toisella vuosisadalla elänyt Justinus Marttyyri sanoo: ”Me, jotka olimme täynnä sotaa, murhaa ja kaikenlaista pahuutta, olemme jokainen kautta maailman vaihtaneet sota-aseemme – miekkamme auranteriksi ja keihäämme maanviljelysvälineiksi.” (The Ante-Nicene Fathers, I osa, s. 254, ”Dialogue With Trypho, a Jew”, CX.) Käsitellessään sitä, ”onko sodankäynti lainkaan sopivaa kristitylle”, Tertullianus (n. v. 200) väitti Raamatun perusteella, että itse sotilaselämäkin oli lainvastaista, ja totesi lopuksi tutkielmassaan: ”Kiellän meiltä sotilaselämän.” (The Ante-Nicene Fathers, 1957, III osa, s. 99, 100, ”The Chaplet, or De Corona”, XI; ks. myös Matti A. Mustonen, Varhaiskirkon apologeettien ja kirkon isien käsitys valtiosta ja esivallasta I, 1948, s. 176, 177.)

”Kaiken saatavissa olevan tiedon huolellinen tutkiminen osoittaa, että Marcus Aureliuksen aikaan mennessä [v. 121–180] ei yhdestäkään kristitystä tullut sotilasta, eikä yksikään sotilas kristityksi tultuaan jäänyt sotapalvelukseen.” (E. W. Barnes, The Rise of Christianity, 1947, s. 333.) ”Tällä hetkellä voidaan nähdä, että todisteet edes yhden kristityn sotilaan olemassaolosta vuoden 60 ja noin vuoden 165 välisenä aikana ovat äärimmäisen vähäiset; – – ainakaan Marcus Aureliuksen hallituskauteen mennessä ei kukaan kristitty ryhtynyt sotilaaksi kasteensa jälkeen.” (C. J. Cadoux, The Early Church and the World, 1955, s. 275, 276.) ”Toisellakin vuosisadalla oli kristillisyys vakuuttanut, – – että sotapalvelus ja kristillisyys olivat yhteensopimattomia.” (G. Ferrero ja C. Barbagallo, A Short History of Rome, 1919, s. 382.) ”Kristittyjen käytös poikkesi suuresti roomalaisten käytöksestä. – – Koska Kristus oli saarnannut rauhaa, he kieltäytyivät ryhtymästä sotilaiksi.” (N. Platt ja M. J. Drummond, Our World Through the Ages, 1961, s. 125.) ”Ensimmäiset kristityt pitivät taistelemista vääränä eivätkä palvelleet armeijassa silloinkaan, kun imperiumi tarvitsi sotilaita.” (R. ja W. M. West, The New World’s Foundations in the Old, 1929, s. 131.) ”Kristityt – – karttoivat julkisia virkoja ja sotapalvelusta.” (The Great Events by Famous Historians, toimituksen johdanto jaksoon ”Persecution of the Christians in Gaul, A.D. 177”, toim. R. Johnson, 1905, III osa, s. 246.) ”Vaikka he [kristityt] tähdensivät passiivisen kuuliaisuuden periaatteita, he kieltäytyivät osallistumasta aktiivisesti imperiumin siviilihallintoon tai sen sotilaalliseen puolustamiseen. – – Oli mahdotonta, että kristityt olisivat voineet omaksua sotilaiden, hallitusviranomaisten tai ruhtinaiden osan luopumatta pyhemmästä velvollisuudesta.” (Edward Gibbon, The Decline and Fall of the Roman Empire, I osa, s. 416.)

Taivaallinen armeija. Taivaalliset armeijat eivät hyvin järjestettyjen suurten joukkojen merkityksessä useimmiten tarkoita niinkään kirjaimellisia tähtiä kuin mahtavia henkiluomuksista koostuvia enkelijoukkoja, jotka ovat Jehova Jumalan ylimmän käskyvallan alaisia (1Mo 2:1; Ne 9:6). Ilmaus ”armeijoiden Jehova” esiintyy Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa 283 kertaa, ensimmäisen kerran 1. Samuelin kirjan 1:3:ssa, ja sen vastine esiintyy Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa kahdessa kohdassa (Ro 9:29; Ja 5:4; ks. ARMEIJOIDEN JEHOVA). Enkelisotureista puhuttaessa käytetään mm. seuraavanlaista sotilassanastoa: ”legioonat”, ”sotavaunut” ja ”ratsumiehet” (2Ku 2:11, 12; 6:17; Mt 26:53). Jehovan näkymättömien armeijoiden leiriin kuuluu ”kymmenintuhansin, tuhansia ja taas tuhansia”, sotavaunuja (Ps 68:17). Ne ovat voittamaton taistelujoukko. ”Jehovan armeijan ruhtinas” näyttäytyi Joosualle paljastettu miekka kädessään ja antoi ohjeet Jerikon valloittamisesta (Jos 5:13–15). Yksi näiden taivaallisten armeijoiden enkeli löi 185000 assyrialaista yhtenä yönä (2Ku 19:35). Kun taivaassa syttyi sota, Mikael ja hänen enkelinsä heittivät Saatanan ja hänen demoninsa alas maan läheisyyteen (Il 12:7–9, 12). Kukaan ei myöskään pääse pakoon, kun ”taivaassa olevat armeijat” seuraavat ”kuninkaiden Kuningasta ja herrojen Herraa” hänen tuhotessaan ”pedon ja maan kuninkaat ja heidän armeijansa” (Il 19:14, 16, 19, 21). Samanaikaisesti tämä Jehovan mahtava näkymätön armeija kuitenkin suojelee hänen maan päällä olevia uskollisia palvelijoitaan (2Ku 6:17; Ps 34:7; 91:11; Da 6:22; Mt 18:10; Ap 12:7–10; Hpr 1:13, 14).

Ks. myös ASEET, VARUSTUS; SOTA; SOTILAS.