RIKOS JA RANGAISTUS

Aivan alusta pitäen ihminen, joka on tehty oikeuden Jumalan kuvaksi (1Mo 1:26; Ps 37:28; Mal 2:17), on ilmaissut oikeudenmukaisuuden ominaisuutta (Jes 58:2; Ro 2:13–15). Jehovan ensimmäinen tuomiojulistus oikeuden täytäntöön panemiseksi esitettiin ensimmäiselle ihmisparille ja käärmeelle, joka edusti Panettelijaa. Tottelemattomuudesta Jumalaa kohtaan, mikä merkitsi kapinaa kaikkeuden Hallitsijan suvereeniutta vastaan, määrättiin kuolemanrangaistus (1Mo 2:17). Myöhemmin Kain tajusi, että oikeudentuntoiset ihmiset haluaisivat tappaa hänet kostaakseen hänen veljensä Abelin murhan. Jehova ei kuitenkaan määrännyt tai valtuuttanut ketään Kainin teloittajaksi vaan pidätti itselleen rankaisuvallan, jota hän käytti katkaistessaan Kainin sukuhaaran vedenpaisumuksessa. (1Mo 4:14, 15.) Noin 700 vuotta ennen vedenpaisumusta Hanok julisti Jumalan tulevaa tuomiota niille, jotka olivat syyllistyneet jumalattomiin tekoihin (1Mo 5:21–24; Ju 14, 15).

Vedenpaisumuksen jälkeen. Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala antoi lisää lakeja, joiden nojalla ihmiselle myönnettiin ensi kertaa mm. valtuudet panna täytäntöön rangaistus murhasta (1Mo 9:3–6). Myöhemmin Jehova sanoi Abrahamista: ”Sillä minä olen tutustunut häneen, jotta hän käskisi poikiaan ja jälkeensä jäävää huonekuntaansa, niin että nämä todella noudattavat Jehovan tietä tehdäkseen vanhurskautta ja oikeutta.” (1Mo 18:19.) Tämä osoittaa, että patriarkaalinen yhteiskunta oli sille tuttujen Jumalan lakien alainen.

Jehova ilmoitti, mitä mieltä hän on aviorikoksesta ja aviorikoksen rangaistuksesta, kun hän sanoi Abimelekille tämän olevan kuoleman oma sen vuoksi, että hän oli aikonut ottaa Saaran vaimokseen (vaikkei Abimelek tiennyt Saaran kuuluvan Abrahamille) (1Mo 20:2–7). Juuda määräsi Tamarille kuolemanrangaistuksen porttoudesta (1Mo 38:24).

Jumalan Israelille antama laki. Kun Israel järjestettiin kansakunnaksi, Jumalasta tuli sen Kuningas, Lainlaatija ja Tuomari (Jes 33:22). Hän antoi israelilaisille ”Kymmenen sanaa” eli kymmenen käskyä, niin kuin niitä usein kutsutaan, ja niissä esitettiin periaatteet, joihin noin 600 muuta lakia käsittävä lakikokoelma perustui. Hän aloitti ”Kymmenen sanaa” seuraavalla toteamuksella: ”Minä olen Jehova, sinun Jumalasi, joka olen tuonut sinut pois Egyptin maasta.” (2Mo 20:2.) Tämä on tärkein syy totella koko Lakia. Tottelemattomuus ei merkinnyt ainoastaan hallituksen Pään antaman lain rikkomista, vaan se oli rikkomus myös uskonnon Päätä, heidän Jumalaansa, vastaan, ja Jumalan rienaaminen oli majesteettirikos eli valtiorikos.

Mooseksen lain alaisuudessa soveltuivat samat periaatteet, jotka olivat hallinneet patriarkaalista yhteiskuntaa. Tämä laki oli kuitenkin yksityiskohtaisempi, ja se käsitti kaikki ihmiselämän eri puolet. Pentateukissa esitetty koko Laki oli niin korkea moraalinormi, että jokainen ihminen, joka yritti noudattaa koko Lakia, joutui myöntämään, että se tuomitsi hänet syntiseksi, epätäydelliseksi. ”Käsky on pyhä ja vanhurskas ja hyvä”, ja ”Laki on hengellinen”, sanoo apostoli Paavali. ”Se lisättiin tekemään rikkomukset ilmeisiksi.” (Ro 7:12, 14; Ga 3:19.) Se oli Israelille tarkoitettu Jumalan koko laki, joka sisälsi Jehovan periaatteet ja vahvistetut päätökset, ei pelkkä kooste erilaisista oikeustapauksista, joita saattaisi nousta esiin tai joita oli jo noussut.

Lain määräämät rangaistukset auttoivat siis osoittamaan synnin ”paljon syntisemmäksi” (Ro 7:13). Lain ns. talio-periaate, samanlainen samanlaisesta, ilmaisi tarkan oikeudenmukaisuuden normin. Laki edisti Israelin kansakunnan rauhaa ja vakautta, varjeli kansakuntaa, kun se noudatti sitä, sekä suojeli yksilöä väärintekijältä, koska hän sai korvauksen, jos hänen omaisuuttaan varastettiin tai tuhottiin.

Kymmenessä käskyssä, jotka luetellaan 2. Mooseksen kirjan 20. luvussa ja 5. Mooseksen kirjan 5. luvussa, ei mainita suoranaisesti rangaistusta joka ikisestä rikkomuksesta. Nämä rangaistukset ilmoitetaan kuitenkin täsmällisesti muualla. Seitsemän ensimmäisen käskyn rikkomisesta rangaistiin kuolemalla. Varkaan oli rangaistukseksi palautettava ja korvattava varastettu omaisuus sen omistajalle; väärää todistajaa rangaistiin samalla rangaistuksella, jonka viaton olisi hänen vuokseen saanut. Viimeiseen käskyyn, joka kielsi himoitsemisen eli väärän halun tuntemisen, ei liittynyt rangaistusta, jonka tuomarit olisivat voineet panna täytäntöön. Se oli ihmisten laatimia lakeja parempi siinä suhteessa, että se sai jokaisen valvomaan itse omaa hengellisyyttään ja se ulottui kaikkien käskyjen rikkomisen pohjimmaiseen syyhyn. Jos ihminen antaisi myöten väärälle halulle, se ilmenisi lopulta siten, että hän rikkoisi jotakin noista muista yhdeksästä käskystä.

Raskaimmat rikokset Lain alaisuudessa. Kuolemanrikokset. Rikokset, joista Laki määräsi kuolemanrangaistuksen, olivat 1) rienaus (3Mo 24:14, 16, 23); 2) minkä tahansa muun jumalan kuin Jehovan palvominen, kaikenlainen epäjumalanpalvelus (3Mo 20:2; 5Mo 13:6, 10, 13–15; 17:2–7; 4Mo 25:1–9); 3) noituus, spiritismi (2Mo 22:18; 3Mo 20:27); 4) väärä profetoiminen (5Mo 13:5; 18:20); 5) sapatin rikkominen (4Mo 15:32–36; 2Mo 31:14; 35:2); 6) murha (4Mo 35:30, 31); 7) aviorikos (3Mo 20:10; 5Mo 22:22); 8) se että naimisiin menevä nainen valehteli olevansa neitsyt (5Mo 22:21); 9) sukupuolisuhde kihlatun tytön kanssa (5Mo 22:23–27); 10) insesti (3Mo 18:6–17, 29; 20:11, 12, 14); 11) homoseksuaalisuus (3Mo 18:22; 20:13); 12) eläimeen sekaantuminen (3Mo 18:23; 20:15, 16); 13) ihmisen sieppaaminen (2Mo 21:16; 5Mo 24:7); 14) isän tai äidin lyöminen tai herjaaminen (2Mo 21:15, 17); 15) väärän todistuksen esittäminen sellaisessa tapauksessa, jossa syytettyä olisi rangaistu kuolemalla (5Mo 19:16–21); 16) tabernaakkelin lähestyminen ilman asianmukaista valtuutusta (4Mo 17:13; 18:7).

Monesti rangaistuksen sanotaan olevan ’pois karsiminen’, joka pantiin tavallisesti täytäntöön kivittämällä. Tahallisen synnin ja Jehovaa vastaan kohdistuva herjaavan, epäkunnioittavan puheen (4Mo 15:30, 31) lisäksi luetellaan monia muita asioita, joista seuraa tämä sama rangaistus, mm. ympärileikkaamattomuus (1Mo 17:14; 2Mo 4:24), pesahin tahallinen laiminlyöminen (4Mo 9:13), sovituspäivän laiminlyöminen (3Mo 23:29, 30), pyhän voiteluöljyn valmistaminen tai käyttäminen tavallisiin tarkoituksiin (2Mo 30:31–33, 38), veren syöminen (3Mo 17:10, 14), teurasuhrin syöminen ihmisen ollessa epäpuhtaassa tilassa (3Mo 7:20, 21; 22:3, 4, 9), hapatetun leivän syöminen happamattomien leipien juhlan aikana (2Mo 12:15, 19), teurasuhrin uhraaminen jossakin muualla kuin tabernaakkelissa (3Mo 17:8, 9), yhteysuhrista syöminen vielä kolmantena päivänä uhraamisen jälkeen (3Mo 19:7, 8), puhdistautumisen laiminlyöminen (4Mo 19:13–20), pyhien esineiden luvaton koskettaminen (4Mo 4:15, 18, 20), sukupuoliyhteys kuukautistilassa olevan naisen kanssa (3Mo 20:18) ja teurasuhrien rasvan syöminen (3Mo 7:25). (Ks. POIS KARSIMINEN.)

Lakimääräiset rangaistukset. Jehova antoi Mooseksen välityksellä Lain, jossa säädettyjen rangaistusten ansiosta maa ei saastunut vaan pysyi puhtaana Jumalan silmissä; ne, jotka harjoittivat inhottavuuksia, poistettiin kansan keskuudesta. Lisäksi rangaistukset hillitsivät rikollisuutta ja ylläpitivät kunnioitusta elämän pyhyyttä, maan lakia, Lainsäätäjää eli Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Kun kansakunta noudatti Lakia, se suojeli sitä taloudelliselta romahdukselta ja moraaliselta turmelukselta sekä siihen liittyviltä inhottavilta taudeilta ja fyysiseltä rappeutumiselta.

Laissa ei määrätty mitään barbaarisia rangaistuksia. Ketään ei voitu rangaista jonkun toisen väärinteoista. Periaatteet esitettiin selvästi. Tuomareille suotiin toimintavapaus: he saattoivat harkita kutakin tapausta täysin objektiivisesti ja tutkia syytettyjen olosuhteita, vaikuttimia ja asenteita. Oikeudenmukaisuudesta oli pidettävä tiukasti kiinni (Hpr 2:2). Tahallinen murhaaja ei voinut päästä kuolemanrangaistuksesta millään rahasummalla (4Mo 35:31). Jos mies oli tahaton tappaja, hän saattoi paeta johonkin turvakaupunkiin. Se, että hänen oli pysyttävä kaupungin rajojen sisäpuolella, sai hänet väkisinkin tajuamaan, että elämä on pyhää ja ettei tahattomaankaan tappoon voinut suhtautua kevyesti vaan se oli korvattava jotenkin. Hän teki turvakaupungissa tuottavaa työtä eikä näin ollen kuormittanut yhdyskuntaa taloudellisesti. (4Mo 35:26–28.)

Rikkomuksista koituvien rangaistusten tarkoitus oli tuoda huojennusta ja hyvitystä uhrille, jolta oli varastettu jotakin tai jonka omaisuutta oli turmeltu. Jos varas ei pystynyt maksamaan vaadittua summaa, hänet voitiin myydä orjaksi joko uhrille tai jollekulle muulle, ja näin uhri sai korvauksen ja rikollinen joutui ansaitsemaan elatuksensa omalla työllään, eikä hän jäänyt valtion niskoille, niin kuin käy silloin kun rangaistuksena on vankeus. Nämä lait olivat oikeudenmukaisia, ja ne auttoivat rikollista sopeutumaan yhteiskuntaan. (2Mo 22:1–6.)

Lain voimassaoloaikana kuolemanrangaistus pantiin toimeen kivittämällä (3Mo 20:2, 27). Silloin tällöin käytettiin miekkaa, varsinkin jos teloitettavia oli paljon (2Mo 32:27; 1Ku 2:25, 31, 32, 34). Jos jostakin kaupungista tuli luopio, kaikki tuon kaupungin asukkaat oli määrä vihkiä tuhon omiksi miekalla (5Mo 13:15). 2. Mooseksen kirjan 19:13:ssa tarkoitetaan keihästämistä tai mahdollisesti nuolella surmaamista (ks. 4Mo 25:7, 8). Myös mestaamiseen viitataan, vaikka teloitus saatettiin suorittaa jollakin muulla menetelmällä ja sitten katkaista ruumiilta kaula (2Sa 20:21, 22; 2Ku 10:6–8). Hyvin inhottavista rikoksista Laki määräsi rangaistukseksi polttamisen tai paaluun ripustamisen (3Mo 20:14; 21:9; Jos 7:25; 4Mo 25:4, 5; 5Mo 21:22, 23). Tällaiset tuomiot pantiin täytäntöön vasta sen jälkeen kun ihminen oli ensin tapettu, kuten mainitut raamatunkohdat selvästi osoittavat.

Sotavangit teloitettiin tavallisesti miekalla, jos Jumala oli käskenyt vihkiä heidät tuhon omiksi (1Sa 15:2, 3, 33). Antautuneet pantiin pakkotyöhön (5Mo 20:10, 11). Jotkin vanhat käännökset antavat sellaisen vaikutelman, että 2. Samuelin kirjan 12:31:n mukaan Daavid kidutti Ammonin Rabban asukkaita, mutta nykykieliset käännökset osoittavat, että hän pani heidät vain pakkotyöhön (ks. UM, KR-92, KR-38, AT, Mo).

Jonkun heittäminen alas kalliolta tai korkealta paikalta ei ollut lakisääteinen rangaistuskeino, mutta Juudan kuningas Amasja määräsi tämän rangaistuksen 10000:lle Seirin miehelle (2Ai 25:12). Nasaretilaiset yrittivät syöstä Jeesuksen alas jyrkänteeltä (Lu 4:29).

Lain talio-periaate, samanlainen samanlaisesta, pakotti noudattamaan ehdotonta oikeudenmukaisuutta silloin kun vahingot oli aiheutettu tahallisesti (5Mo 19:21). Tällaisen rangaistuksen toimeenpanemisesta on kerrottu ainakin yksi esimerkki (Tu 1:6, 7). Tuomarien täytyi kuitenkin todisteiden perusteella ratkaista mm. se, oliko rikos tahallinen vai johtuiko se laiminlyönnistä tai tapaturmasta. Poikkeuksen talioon teki sellaista tilannetta koskeva laki, jossa nainen oli yrittänyt auttaa miestään taistelussa tarttumalla toisen miehen sukupuolielimiin. Tässä tapauksessa naisen sukupuolielimiä ei vahingoitettu, vaan hänen kätensä hakattiin poikki. (5Mo 25:11, 12.) Tämä laki ilmaisee Jumalan kunnioittavan lisääntymiselimiä. Koska nainen oli miehen omaisuutta, tämä laki otti armollisesti huomioon myös aviomiehen oikeuden saada lapsia vaimonsa kautta.

Mišna mainitsee neljä tapaa panna täytäntöön kuolemanrangaistus: kivittäminen, polttaminen, mestaaminen ja kuristaminen. Mooseksen laki ei kuitenkaan milloinkaan valtuuttanut eikä käskenyt rankaisemaan kolmella viimeksi mainitulla tavalla. Mišnassa määrätyt menetelmät kuuluvat niihin lisättyihin perinteisiin, jotka rikkoivat Jumalan käskyn (Mt 15:3, 9). Yksi esimerkki niistä barbaarisista tavoista, joita juutalaiset alkoivat tämän johdosta noudattaa, on se, miten he panivat toimeen polttorangaistuksen. ”Poltettavia koskeva määräys [on seuraavanlainen]: hänet asetettiin polviaan myöten lantaan ja pantiin karkea pyyhe pehmeän pyyhkeen sisään ja kiedottiin se hänen kaulansa ympärille; toinen [todistaja] veti toista päätä itseään kohti ja toinen veti toista päätä itseään kohti, kunnes hän avasi suunsa; lampunsydän sytytettiin [Gemaran (52a) mukaan lyijytanko kuumennettiin] ja heitettiin hänen suuhunsa, ja se meni hänen mahaansa saakka ja poltti hänen sisuksensa.” (Sanhedrin 7:2; hepreasta englanniksi käänt. H. Danby.)

Koska laki – joko Jumalan laki tai Jumalan istuttaman omantunnon laki – on ohjannut ihmistä aivan alusta pitäen, voidaan sanoa, että mitä tarkemmin ihmiset pitivät kiinni tosi palvonnasta, sitä järkevämpiä ja inhimillisempiä heidän lakiensa määräämät rangaistukset olivat, ja mitä kauemmas tosi palvonnasta he harhautuivat, sitä turmeltuneemmaksi heidän oikeustajunsa muuttui. Tämä käy selvästi ilmi, kun verrataan muinaisten kansakuntien lakeja Israelin lakeihin.

Egypti. Egyptiläisten määräämistä rangaistuksista tiedetään vain vähän. Heidän rangaistuksiaan olivat piekseminen (2Mo 5:14, 16), hukuttaminen (2Mo 1:22), mestaaminen ja sen jälkeen ruumiin ripustaminen paaluun (1Mo 40:19, 22), teloittaminen miekalla sekä vangitseminen (1Mo 39:20).

Assyria. Assyrian maailmanvallan alaisuudessa rangaistukset olivat erittäin ankaria. Rangaistusmenetelmiä olivat mm. kuolemanrangaistus, silpominen (esim. korvien, nenän tai huulien leikkaaminen pois tai kastraatio), paaluun paneminen, hautaamatta jättäminen, kepiniskut, tietyn lyijymäärän maksaminen ja kuninkaalle suoritettu pakkotyö. Assyrian lain mukaan murhaaja luovutettiin murhatun lähimmälle omaiselle, joka voi harkintansa mukaan joko surmata murhaajan tai ottaa haltuunsa hänen omaisuutensa. Valvonnan vähäisyyden vuoksi tämä saattoi johtaa verikostoihin, eikä mitään turvakaupunkijärjestelyä ollut kuten Israelissa. Aviorikoksen rangaistus jätettiin aviomiehen päätettäväksi. Hän saattoi surmata vaimonsa, rangaista häntä silpomalla tai jollakin muulla sopivaksi katsomallaan tavalla tai jättää hänet kokonaan rangaistuksetta. Se mitä hän teki vaimolleen, hänen piti tehdä myös aviorikokseen syyllistyneelle miehelle. Monet sotavangit nyljettiin elävältä, sokaistiin tai heidän kielensä revittiin irti; heidät pantiin paaluun, poltettiin ja tapettiin muilla tavoilla.

Babylonia. Tiettävästi aiempaan lainsäädäntöön pohjautuva ns. Hammurabin lakikokoelma (joka ei tosin nykyisten lakimiesten määritelmien mukaan ole lakikokoelma) on savitauluihin kirjoitettu päätöskokoelma, ”tapausselostusten” kokoelma. Se jäljennettiin myöhemmin (kenties erilaisella kirjoitustyylillä) steeleen, joka asetettiin Mardukin temppeliin Babyloniin. Jäljennöksiä sijoitettiin luultavasti muihin kaupunkeihin. Joku valloittaja kuljetti tämän steelen myöhemmin Susaan, josta se löydettiin 1902.

Oliko Hammurabin lakikokoelma Mooseksen lain ”edeltäjä”?

Hammurabin laki ei pyri Mooseksen lain tavoin vakiinnuttamaan periaatteita. Sen tavoitteena näyttää pikemminkin olevan tuomarien auttaminen ratkaisemaan joitakin nimenomaisia tapauksia siten, että heille esitetään ennakkotapauksia tai osoitetaan entisiä päätöksiä muuttamalla, mitä pitäisi tehdä tulevissa oikeustapauksissa. Siinä ei esimerkiksi ilmoiteta, miten murhaajaa olisi rangaistava, koska murhan, samoin kuin epäilemättä monien muidenkin tavallisten rikosten, rangaistus oli jo yleisesti tiedossa. Hammurabi ei yrittänyt käsitellä lain koko laajaa skaalaa. Kukin ”lakikokoelman” säännöksistä alkaa kaavalla: ”Jos joku tekee näin ja näin.” Koska se selostaa erityistapauksia periaatteiden esittämisen sijasta, se vain toteaa, millainen tuomio täytyy langettaa tiettyjen asianhaarojen vallitessa. Se perustuu pääasiassa jo olemassa oleviin lakeihin, joita vain täsmennetään, niin että ne saatiin sopimaan joihinkin babylonialaisen kulttuurin piirissä tuohon aikaan usein syntyneisiin vaikeisiin tilanteisiin.

Hammurabin lain ei voida mitenkään todistaa olleen Mooseksen lain edeltäjä. Hammurabin lakiin sisältyi esimerkiksi ”myötätuntoinen” rangaistus. Yksi sääntö kuuluu: ”Jos hän [rakennusmestari] aiheuttaa talon omistajan pojan kuoleman [koska talo on viallinen ja se sortuu], niin ko. rakennusmestarin poika surmattakoon.” Mooseksen välityksellä annetussa Jumalan laissa sen sijaan sanottiin: ”Isiä ei tule surmata lasten takia eikä lapsia tule surmata isien takia.” (5Mo 24:16.) Varasta ei tavallisesti rangaistu siten, että hän olisi joutunut korvaamaan varastamansa arvoesineet, niin kuin hän joutui Mooseksen lain mukaan, vaan rangaistuksena oli kuolema. Joissakin varkaustapauksissa vaadittiin jopa 30-kertainen korvaus. Maksukyvytön mies oli surmattava. Nebukadnessarin käyttämiin rangaistuskeinoihin kuului jäsenten silpomisen lisäksi polttaminen: hän heitti esimerkiksi kolme heprealaisnuorukaista elävinä ylikuumennettuun pätsiin (Da 2:5; 3:19, 21, 29; Jer 29:22).

Persia. Meedialaisen Dareioksen hallituskaudella Daniel tuomittiin leijonakuoppaan, ja häntä vastaan vääriä syytöksiä esittäneille maksettiin takaisin siten, että he, heidän poikansa ja vaimonsa saivat surmansa tällä tavalla (Da 6:24). Myöhemmin Persian kuningas Artakserkses sanoi Esralle, että hän voisi tuomita jokaisen, joka ei ole Esran Jumalan lain tai kuninkaan lain noudattaja, ”joko kuolemaan tai maanpakoon tai rahasakkoon tai vankeuteen” (Esr 7:26). Ahasveros ripusti Hamanin 50 kyynärää (22 m) korkeaan paaluun. Ahasveros ripusti paaluun myös kaksi ovenvartijaa, jotka olivat juonitelleet hänen päänsä menoksi. (Est 7:9, 10; 2:21–23.)

On löydetty joitakin tauluja, joissa on Persian hallitsijan Dareios I:n säätämiä lakeja. Niissä määrättiin rangaistukseksi aseistautuneelle miehelle, joka hyökkäsi jonkun toisen kimppuun ja vahingoitti häntä tai tappoi hänet, 5–200 ruoskaniskua. Paaluun panemista käytettiin joskus rangaistuskeinona. Persian lakeihin perehtyneiden kreikkalaisten kirjoittajien mukaan valtiota, kuningasta, hänen perhettään tai omaisuuttaan vastaan tehdyistä rikoksista seurasi tavallisesti kuolemanrangaistus. Nämä rangaistukset olivat usein pöyristyttäviä. Tavanomaisista rikoksista ei ole kovin paljon tietoja, mutta käsien tai jalkojen silpominen ja sokaiseminen näyttävät olleen yleisiä rangaistuksia.

Muut Palestiinan alueen kansakunnat. Israelia lukuun ottamatta muut Luvatussa maassa ja sen ympäristössä asuneet kansakunnat käyttivät rangaistuskeinoina vankeutta ja kahleita, silpomista, sokaisemista, sotavankien tappamista miekalla, raskaana olevien naisten halkaisemista ja pienokaisten paiskaamista kuoliaiksi muuria tai kiveä vasten (Tu 1:7; 16:21; 1Sa 11:1, 2; 2Ku 8:12).

Rooma. Miekalla teloittamisen – johon sisältyi mestaus (Mt 14:10) – lisäksi tavallisia rangaistuksia olivat piekseminen, lyöminen ruoskalla johon oli toisinaan sidottu luita tai painavia metallinpalasia tai jonka päissä oli koukkuja, hirttäminen, korkealta kalliolta alas heittäminen, hukuttaminen, villieläinten eteen vieminen areenalle, gladiaattoritaisteluihin pakottaminen ja polttaminen. Vangit pantiin usein jalkapuuhun (Ap 16:24) tai kiinnitettiin ketjuilla vartiosotilaaseen (Ap 12:6; 28:20). Lait Lex Valeria ja Lex Porcia estivät Rooman kansalaisten ruoskimisen – Lex Valeria silloin, kun kansalainen vetosi kansaan, ja Lex Porcia ilman tuota vetoomusta.

Kreikka. Kreikkalaiset käyttivät monesti samanlaisia rangaistuksia kuin roomalaiset. Rikolliset syöstiin alas kallionjyrkänteeltä tai heitettiin syvään luolaan, hakattiin kuoliaiksi, hukutettiin, myrkytettiin tai tapettiin miekalla.

Katso lisää yksityiskohtia nimenomaisia rikoksia ja rangaistuksia käsittelevistä artikkeleista.