Aloin ”muistaa Suurta Luojaani” yhdeksänkymmentä vuotta sitten

Kertonut Edwin Ridgwell

ENSIMMÄISEN MAAILMANSODAN päättymispäivänä 11. marraskuuta 1918 lapset meidän koulussamme koottiin yllättäen juhlimaan sodan loppumista. Olin vasta viisivuotias enkä ymmärtänyt täysin tilannetta. Silti tiesin – sen perusteella, mitä vanhempani olivat opettaneet minulle Jumalasta – etten halunnut osallistua tuohon seremoniaan. Rukoilin Jumalaa, mutta sitten tunteeni pääsivät valloilleen ja aloin itkeä. En kuitenkaan ottanut osaa juhlintaan. Siitä pitäen aloin ”muistaa Suurta Luojaani” (Saarn. 12:1).

Joitakin kuukausia ennen tätä koulussa sattunutta tapausta perheemme oli muuttanut lähelle Skotlannissa sijaitsevaa Glasgow’ta. Noihin aikoihin isä oli kuuntelemassa esitelmää ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Se muutti hänen elämänsä. Isä ja äiti alkoivat tutkia Raamattua, ja he puhuivat usein keskenään Jumalan valtakunnasta ja tulevista siunauksista. Kiitän Jumalaa siitä, että tuosta ajasta lähtien vanhempani kasvattivat minua rakastamaan Jumalaa ja luottamaan häneen (Sananl. 22:6).

Aloitan kokoaikaisen palveluksen

Minulla oli 15-vuotiaana kaikki mahdollisuudet jatkaa opiskelua, mutta halusin kovasti palvella kokoaikaisena sananpalvelijana. Isän mielestä olin liian nuori, ja niinpä työskentelin jonkin aikaa eräässä toimistossa. Haluni palvella Jehovaa kokoaikaisesti oli kuitenkin niin voimakas, että kirjoitin eräänä päivänä kirjeen J. F. Rutherfordille, joka tuohon aikaan valvoi maailmanlaajuista saarnaamistyötä. Kysyin häneltä, mitä hän ajatteli suunnitelmistani. Veli Rutherford vastasi: ”Jos olet tarpeeksi vanha käymään työssä, olet tarpeeksi vanha ryhtymään Herran palvelukseen. – – Uskon, että Herra siunaa sinua, jos ponnistelet palvellaksesi häntä uskollisesti.” Tuo 10. maaliskuuta 1928 päivätty kirje vaikutti syvästi perheeseemme. Ennen pitkää isä, äiti, isosiskoni ja minä toimimme kokoaikaisina sananpalvelijoina.

Vuonna 1931 eräässä Lontoon konventissa veli Rutherford teki tiettäväksi, että nyt tarvittaisiin vapaaehtoisia levittämään hyvää uutista ulkomailla. Minä tarjouduin lähtemään, ja saimme Andrew Jackin kanssa määräyksen Kaunasiin, Liettuan silloiseen pääkaupunkiin. Olin 18-vuotias.

Saarnaan Valtakunnan sanomaa ulkomailla

Tuohon aikaan Liettua oli köyhä maatalousmaa, ja saarnaaminen maaseudulla oli haastavaa. Majapaikkoja oli vaikea saada, ja jotkin yösijat muistimme pitkään. Esimerkiksi eräänä yönä Andrew ja minä heräsimme, koska tunsimme olomme epämukavaksi. Saatuamme öljylampun sytytettyä näimme, että sängyssämme oli satamäärin luteita. Meitä oli purtu päästä jalkoihin! Helpottaakseni tuskaa minun täytyi joka aamu viikon ajan seisoa kaulaa myöten läheisen joen kylmässä vedessä. Jatkoimme silti päättäväisesti palvelusta. Pian sen jälkeen majoitusongelmat ratkesivat, kun tapasimme nuoren pariskunnan, joka oli omaksunut Raamatun totuuden. He ottivat meidät pieneen mutta siistiin kotiinsa. Nukuimme mielihyvin lattialla. Mikä helpotus!

Tuohon aikaan katoliset ja ortodoksiset papit pitivät valtaa Liettuassa. Vain rikkailla oli varaa hankkia Raamattu. Päätavoitteemme oli käydä läpi mahdollisimman paljon aluetta ja jättää kiinnostuneille niin paljon raamatullista kirjallisuutta kuin pystyimme. Meillä oli tapana etsiä ensin kaupungista majapaikka. Seuraavaksi kävimme varovasti läpi syrjäisemmät alueet ja sitten nopeasti itse kaupungin. Näin saimme tavallisesti vietyä työmme päätökseen, ennen kuin paikalliset papit ehtivät aiheuttaa meille vaikeuksia.

Kohua ja julkisuutta

Vuonna 1934 Andrew kutsuttiin työskentelemään Kaunasin haaratoimistoon ja toverikseni tuli John Sempey. Meille sattui joitakin mieleenpainuvia kokemuksia. Kerran eräässä pienessä kaupungissa kävin asianajotoimistossa. Sitä hoitava mies suuttui, veti laatikosta pistoolin ja käski minun lähteä. Rukoilin ääneti ja muistin Raamatun neuvon: ”Kun vastaus on lempeä, se kääntää pois vihastuksen.” (Sananl. 15:1.) Niinpä sanoin: ”Tulin tänne ystävänä tuomaan hyvää uutista ja kiitän teitä maltillisuudestanne.” Mies nosti sormensa liipaisimelta, ja minä peräännyin varovasti pois hänen toimistostaan.

Tavatessani Johnin hän kertoi, että hänellekin oli sattunut aikamoinen kokemus. Hänet oli viety poliisiasemalle syytettynä suuren setelin varastamisesta eräältä tapaamaltaan naiselta. Poliisiasemalla Johnille oli tehty ruumiintarkastus. Hänellä ei tietenkään ollut tuota seteliä. Myöhemmin oikea varas saatiin kiinni.

Molemmat tapaukset synnyttivät melkoista kohua tuossa muuten hiljaisessa pikkukaupungissa, ja työmme sai laajalti ilmaista julkisuutta.

Salaista toimintaa

Eräs vaarallinen tehtävä oli viedä raamatullista kirjallisuutta naapurimaahan Latviaan, jossa saarnaamistyömme oli kielletty. Noin kerran kuukaudessa matkustimme Latviaan yöjunassa. Kun olimme jättäneet kirjallisuuden, jatkoimme toisinaan matkaa Viroon hakemaan sitä lisää ja jätimme sen paluumatkalla Latviaan.

Kerran sattui, että toiminnastamme vihiä saanut tullivirkailija vaati meitä lähtemään junasta ja tuomaan kirjallisuuden hänen esimiehelleen. John ja minä rukoilimme kumpikin Jehovalta apua. Yllätykseksemme virkailija ei kertonutkaan esimiehelleen, mitä meillä oli mukana, vaan sanoi ainoastaan: ”Näillä miehillä on jotain tullattavaa.” Selitin esimiehelle, että tuo ”tullattava” tavara oli kirjallisuutta, joka auttaa yliopistoa ja muita kouluja käyviä ihmisiä ymmärtämään nykyisten levottomuutta herättävien tapahtumien merkitystä. Hän viittoi meitä menemään eteenpäin, ja saimme kirjallisuuden turvallisesti perille.

Kun poliittinen tilanne Baltian maissa paheni, todistajiin alettiin suhtautua yhä negatiivisemmin ja saarnaamistyö kiellettiin myös Liettuassa. Andrew ja John karkotettiin, ja koska edessä häämötti toinen maailmansota, kaikkia Britannian kansalaisia kehotettiin lähtemään. Minäkin lähdin mutta murheisin mielin.

Tehtäviä ja siunauksia Pohjois-Irlannissa

Vanhempani olivat tällä välin muuttaneet Pohjois-Irlantiin, ja vuonna 1937 menin sinne heidän luokseen. Sotahysterian vuoksi kirjallisuutemme oli kielletty myös Pohjois-Irlannissa, mutta jatkoimme saarnaamista läpi sodan. Toisen maailmansodan loputtua työtä voitiin taas jatkaa vapaasti ilman lain asettamia rajoituksia. Kokenut tienraivaaja Harold King, joka myöhemmin palveli lähetystyöntekijänä Kiinassa, johti ulkoilmaesitelmien järjestämistä. Hän sanoi: ”Tänä lauantaina minä pidän ensimmäisen ulkoilmapuheen.” Sitten hän katsoi minuun ja sanoi: ”Sinulla on puhe ensi lauantaina.” Olin aivan järkyttynyt.

Muistan elävästi ensimmäisen puheeni. Läsnä oli satoja ihmisiä. Seisoin laatikon päällä ja puhuin ilman äänilaitteita. Puheen loputtua eräs mies lähestyi minua, puristi kättäni ja esitteli itsensä Bill Smithiksi. Hän sanoi huomanneensa joukon ihmisiä ja pysähtyneensä katsomaan, mistä oli kyse. Kävi ilmi, että isäni oli aiemmin tavannut Billin, mutta yhteydenpito oli katkennut, kun isä ja äitipuoleni muuttivat Dubliniin tienraivaajiksi. Aloin johtaa hänelle raamatuntutkistelua. Aikanaan yhdeksän Billin sukuun kuuluvaa alkoi palvella Jehovaa.

Myöhemmin kävin suurissa omakotitaloissa Belfastin laitamilla. Tapasin siellä venäläisen naisen, joka oli asunut Liettuassa. Kun näytin hänelle kirjallisuuttamme, hän osoitti yhtä kirjaa ja sanoi: ”Minulla on tuo. Setäni, joka on professorina Kaunasin yliopistossa, antoi sen minulle.” Hän näytti minulle puolankielistä Luominen-kirjaa. Sen sivujen reunat olivat täynnä merkintöjä. Nainen oli todella yllättynyt, kun hän sai kuulla, että juuri minä olin antanut kirjan hänen sedälleen tavatessani hänet Kaunasissa. (Saarn. 11:1.)

Kun John Sempey kuuli, että olin menossa Pohjois-Irlantiin, hän pyysi minua käymään nuoremman sisarensa Nellien luona, koska tämä oli osoittanut jonkin verran kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan. Sisareni Connie ja minä johdimme hänelle raamatuntutkistelua. Nellie edistyi nopeasti ja vihkiytyi Jehovalle. Aikanaan aloimme seurustella ja menimme naimisiin.

Nellie ja minä vietimme 56 vuotta yhdessä Jehovan palveluksessa, ja meillä oli mahdollisuus auttaa yli sataa ihmistä oppimaan Raamatun totuus. Olimme toivoneet saavamme elää läpi Harmagedonin ja astua yhdessä Jehovan uuteen maailmaan, mutta julma vihollinen kuolema vei hänet vuonna 1998. Se oli musertava isku – elämäni suurimpia koetuksia.

Uudelleen Baltian maihin

Noin vuosi Nellien kuoleman jälkeen sain suurenmoisen siunauksen. Minut kutsuttiin vierailulle Viron haaratoimistoon Tallinnaan. Viron veljiltä saamassani kirjeessä sanottiin: ”Niistä kymmenestä veljestä, jotka määrättiin Baltian maihin 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa, vain sinä olet elossa.” Kirjeessä kerrottiin vielä, että haaratoimisto kokoaa tietoja Virossa, Latviassa ja Liettuassa suoritetun työn historiasta, ja sitten kysyttiin: ”Voitko tulla?”

Mikä ilo olikaan kertoa kokemuksia, joita tovereillani ja minulla oli ollut noina varhaisina vuosina! Latviassa pystyin näyttämään veljille huoneiston, joka palveli alun perin haaratoimistona. Näytin myös paikan ullakolla, jonne kätkimme kirjallisuuttamme, niin että poliisit eivät koskaan löytäneet sitä. Liettuassa minut vietiin pieneen Šiauliain kaupunkiin, jossa olin ollut tienraivaajana. Eräässä siellä pidetyssä tilaisuudessa muuan veli kertoi minulle: ”Äitini ja minä ostimme vuosia sitten kaupungista talon. Raivatessamme rojuja ullakolta löysin kirjat Jumalan aikakausisuunnitelma ja Jumalan harppu. Kun luin niitä, tajusin löytäneeni totuuden. Sinun on täytynyt olla se, joka jätti nuo kirjat siihen taloon kauan, kauan sitten!”

Olin läsnä myös kierroskonventissa eräässä kaupungissa, jossa olin ollut tienraivaajana. Olin ollut samassa kaupungissa konventissa 65 vuotta aiemmin. Tuolloin paikalla oli 35 henkeä. Mutta miten hienoa olikaan nyt nähdä 1 500 hengen kuulijakunta! Jehova on siunannut työtämme runsain määrin!

Jehova ei ole jättänyt minua

Hiljattain sain täysin odottamattoman siunauksen, kun ihastuttava kristitty sisar nimeltään Bee suostui tulemaan vaimokseni. Menimme naimisiin marraskuussa 2006.

Kun joku nuori miettii, miten hän käyttäisi elämänsä, voin vakuuttaa hänelle, että on viisasta ottaa huomioon seuraavat henkeytetyt sanat: ”Muista Suurta Luojaasi nuoren miehuutesi päivinä.” Minä voin nyt iloita kuten Raamatun psalmista, joka sanoi: ”Jumala, sinä olet opettanut minua nuoruudestani asti, ja yhä vielä kerron ihmeellisistä teoistasi. Älä jätä minua, oi Jumala, vanhana ja harmaapäisenäkään, ennen kuin saan kertoa käsivarrestasi seuraavalle sukupolvelle, väkevyydestäsi kaikille tuleville.” (Ps. 71:17, 18.)

[Kartta s. 25]

(Ks. painettu julkaisu)

Kirjallisuuden vieminen Latviaan oli vaarallinen tehtävä.

VIRO

TALLINNA

Riianlahti

LATVIA

RIIKA

LIETTUA

VILNA

Kaunas

[Kuva s. 26]

Aloin 15-vuotiaana palvella kolporteeraajana (tienraivaajana) Skotlannissa.

[Kuva s. 26]

Nellien kanssa vihkipäivänämme vuonna 1942.