Radioamatööritoiminta – harrastus joka voi auttaa toisia
”AUTTAKAA meitä”, anoi eräs radioamatööri Hondurasin pohjoisrannikolta. ”Ette voi kuvitella, mitä kaikkea kauheata täällä tapahtuu!” Hirmumyrsky Fifi oli iskenyt hänen maahansa tuhoavalla raivolla. ”Alueen radioamatööreiltä saatujen vahvistamattomien tietojen mukaan kuolleita on noin kaksisataa”, kertoivat ensimmäiset uutiset, jotka New York Times -lehti julkaisi myrskystä.
Jälleen kerran radioamatöörit olivat ensimmäisten joukossa tiedottamassa asiasta ulkomaailmalle. Tieto tuosta vuonna 1974 sattuneesta onnettomuudesta järkytti maailmaa useiden päivien ajan ja radioamatöörit saattoivat, kuten tavallista, tarjota apuaan välittämällä tietoja ja hengissä säilyneiden sanomia huolestuneille omaisille.
Tuhansissa muistiinmerkityissä tapauksissa radioamatöörien apu on osoittautunut hyvin kallisarvoiseksi, kuten hätätilojen tai kansallisonnettomuuksien aikana, jolloin heidän laitteensa ovat olleet ehkä ainoa yhdysside ulkomaailmaan. Radioamatöörejä tarvitaan usein myös sairaustapauksissa. Jonkin aikaa sitten kymmenisen radioamatööriä ainakin kolmesta eri maasta työskenteli löytääkseen ja toimittaakseen perille harvinaisen antibiootin, jonka avulla erään pienen ecuadorilaisen tytön henki voitaisiin pelastaa.
Keitä he ovat?
Niiden eri puolilla maailmaa asuvien yli 750000 ihmisen joukossa, jotka pitävät radioamatööritoimintaa mielenkiintoisena ja opettavaisena harrastuksena, on ainakin yksi senaattori, muuan tunnettu viihdetaiteilija, eräs astronautti ja eräs Lähi-idän kuningas. Joillakuilla radioamatööreillä on tietysti teknistä koulutusta, mutta suurimmaksi osaksi he ovat aivan tavallisia miehiä, naisia ja lapsia kaikilta elämän aloilta; jotkut heistä ovat vasta seitsenvuotiaita, toiset taas jo yli kahdeksankymmenen ikäisiä. Heidän kaikkien mielestä on kuitenkin ihastuttavaa vaihtaa ajatuksia, puhua toisella puolella kaupunkia tai jopa toisella puolella maailmaa asuvien ystävien tai aivan ventovieraidenkin kanssa laitteilla, joita vain he itse osaavat käyttää.
Eräs asiasta innostunut mainitsi, että radioamatööreillä on ”ikään kuin osuus maailman suurimpaan yhteispuhelimeen. Koskaan ei voi tietää, kuka seuraavaksi ’tarttuu kuulokkeeseen’, mistä hän on tai mitä hän aikoo sanoa.” Radioamatöörit voivat myös saada paljon tietoa siitä, miten ihmiset elävät kaukaisissa osissa maailmaa. Useimmat radioamatöörit eri puolilla maailmaa osaavat jonkin verran englantia.
Monet radioamatöörit solmivat ystävyyssuhteita eri maissa asuvien ihmisten kanssa ja puhuvat radion välityksellä toistensa kanssa säännöllisesti, vaikkeivät olekaan koskaan tavanneet henkilökohtaisesti. Eräskin kertoo keskustelevansa säännöllisesti ’texasilaisen nuoren naisen kanssa ja sitten New Yorkissa asuvan vanhan miehen kanssa, jonka vaimo on hiljattain kuollut. Tämä mies ei nykyisin nuku paljoakaan, vaan istuu vastaanottimensa ääressä päivin ja öin. Radioamatöörit ovat nyt miltei hänen ainoita ystäviään.’ Se lämmin, ystävällinen ilmapiiri ja avuliaisuuden henki, joka tavallisesti vallitsee radioaalloilla, voi siis olla vanhoille ja vammaisille radioamatööreille todellinen virkistyksen lähde, koska he näin voivat vierailla eri osissa maailmaa edes nousematta tuoliltaan.
Miten kaikki alkoi?
Vuonna 1895 italialainen Marconi todisti ensimmäisenä, että sanomia voitiin lähettää laitteella, jota alettiin kutsua ”langattomaksi” lennättimeksi. Ei kestänyt kauan, kun innostuneet, tieteestä kiinnostuneet ihmiset oppivat rakentamaan yksinkertaisia, kotitekoisia lähettimiä ja vastaanottimia, joiden avulla he saattoivat olla yhteydessä toisiinsa. Radioamatööritoiminta sai siis alkunsa vuosisadan vaihteen tienoilla.
Pian radiota käyttivät hyväkseen lukuisat valtioiden ja kaupallisten yritysten asemat ja lisäksi sadat amatöörit. Kävi tarpeelliseksi muodostaa joitakin sääntöjä, jotta radionkäyttäjät eivät olisi häirinneet toisiaan. Niinpä Suomen posti- ja lennätinhallitus sekä hallitukset useimmissa muissa maissa vaativat nykyisin, että jokaisella amatööriasemalla ja radioamatöörillä täytyy olla asianomainen lupa. Myös heidän käytössään olevat radion taajuusalueet on tarkoin määritelty.
Posti- ja lennätinhallitus antaa myös kaikille amatööriasemille ”tunnuksen”, esimerkiksi ”OH2AA”. Etuliite ”OH” osoittaa, että kyseessä on suomalainen asema, ”SM” tai ”SL” tarkoittaa Ruotsia, ”J” Japania, ”F” Ranskaa ja niin edespäin. Numero ”2” edustaa yhtä Suomen kymmenestä radioamatööripiiristä, ja tähän piiriin kuuluu Uudenmaan lääni. Radioamatööri siis tietää melko tarkasti, mihin asti hänen kutsunsa on ulottunut, kun hän kuulee lähettävän aseman tunnuksen.
Aloittelijoille myönnetään tavallisesti lupa, vaikka heillä ei ole paljon teknistä tietoutta. Esimerkiksi Suomessa posti- ja lennätinhallitus vaatii vain, että aloittelija oppii lähettämään ja vastaanottamaan sähkötystä 40 kirjainta minuutissa ja läpäisee yksinkertaisen kirjallisen kokeen. Kokelasluokan lupa sallii uuden radioamatöörin käyttää lähetyksissään vain sähkötystä, kunnes hän saa tarpeeksi kokemusta ja voi hankkia itselleen yleis- tai teknillisen luokan lupakirjan, jolloin hänellä on oikeus lähettää myös puhetta.
Välineet
Tarvitaanko radioamatööritoimintaan kalliita tai monimutkaisia laitteita? On hyvä muistaa, että alun perinkin kaikki amatöörilaitteet olivat ”kotona kyhättyjä”; harrastelijat siis itse rakensivat niitä, ja nykyisinkin monet laitteet tehdään rakennussarjoista. Aloittelijan on tosin mahdollista saada käytetyt laitteet 400–700 markalla; uudet laitteet maksavat 1000 markasta ylöspäin.
Onpa vastaanottimien ja lähettimien laatu miten hyvä tahansa, yleensä on paljon tärkeämpää, että antenni on hyvä. Jotkut radioamatöörit ovat puhuneet hyvän antennin avulla kaikkialle maailmaan, vaikka heidän lähettimiensä ulostuloteho on ollut vain kymmenisen wattia, millä teholla juuri ja juuri saa tavallisen 60 watin lampun hehkumaan! Mainittakoon, että monien kaupallisten radioasemien lähettimien teho on 5000–50000 wattia.
Yhteydenpito riippuu myös suuresti ilmakehän olosuhteista. Radioaallot voivat kulkea paljon pitemmälle kuin suora signaali, koska ne ”kimmahtavat” takaisin maata kohti osuessaan ionosfääriin (50–400 km maanpinnan yläpuolella oleva kerros) eikä maanpinnan kaarevuus näin ollen estä niiden kulkua. Vuorokauden eri aikoina tapahtuvat ilmakehän muutokset, auringonpilkut ja jopa revontulet voivat häiritä sanomien lähettämistä ja vastaanottamista.
Aseman toiminta
Mutta nyt kun pöydällä edessäsi on lähetin ja vastaanotin – miten sinun pitäisi toimia? Jos haluat vain keskustella jonkun kanssa eikä paikkakunnalla ole väliä, viritä laitteesi jollekin yleisesti käytetylle amatööritaajuudelle. Sano mikrofoniin useaan kertaan ”CQ, CQ” sekä asemasi tunnus, ja kuuntele sitten. ”CQ” on yksi lukuisista radioamatöörien käyttämistä lyhenteistä. Se tarkoittaa, että kutsuja haluaisi puhua jonkun kanssa. Kutsuttuasi kolme tai neljä kertaa saatat kuulla toisen aseman vastaavan ja pian saat tietää, minne saakka kutsusi on ulottunut – 1000 vai 2000 kilometrin päähän jopa toiseen maahan.
Toisaalta haluat ehkä puhua jonkun nimenomaisen henkilön, vaikkapa tanskalaisen ystäväsi kanssa. Ensin sinun täytyy kääntää antennisi siihen suuntaan ja sitten voit virittää vastaanotintasi siten, että saat selville, kuuluvatko tämän alueen asemat sillä hetkellä hyvin. Elleivät kuulu, sinun täytyy ehkä yrittää uudestaan toiseen aikaan päivästä. Jos alueella olevien asemien tunnukset kuuluvat hyvin, sinäkin voit kutsua pari kolme kertaa ”CQ” mainiten myös halutun paikan, kuten ”CQ Kööpenhamina”.
Ellet vieläkään saa vastausta, voit myös mahdollisesti virittää laitteesi jollekin kansainvälisistä radioamatöörien taajuuksista, jotka ovat toiminnassa päivän eri aikoina. Nämä tietyt taajuudet ovat radioamatöörien ”tapaamispaikkoja” ja niiden tarkoituksena on helpottaa radioliikennettä yleensä ja erityisesti ulkomaille suuntautuvaa liikennettä. Palveluun kuuluu, että joku radioamatööri toimii vapaaehtoisesti tarkkailuasemana, jonka puoleen kuka tahansa radioamatööri voi kääntyä saadakseen sanomansa perille.
Hyödyllisiä piirteitä
Monissa maissa radioamatööreillä on lisälaite, jolla heidän radionsa voidaan laillisesti liittää paikalliseen puhelinjärjestelmään. (Suomessa radioamatööriaseman laitteita ei saa liittää yleiseen puhelinverkkoon.) Tällä tavoin on mahdollista puhua kaukaisissa maissa oleville ystäville ja omaisille, jotka eivät itse ole radioamatöörejä. Esimerkiksi kaukana kotoa työskentelevät lähetystyöntekijät voidaan usein tavoittaa näin pelkän paikallispuhelun hinnalla.
Tämän menetelmän arvo tuli selvästi esiin silloin, kun hirmumyrsky Fifi iski Hondurasiin. Eräs radioamatööri, joka työskentelee myös Vartiotorni-seuran päätoimistossa Brooklynissa New Yorkissa, sai yhteyden Seuran Hondurasin haaratoimistoon erään Tegucigalpassa asuvan radioamatöörin välityksellä, jolla oli puhelinliitäntälaite. Niinpä jo onnettomuutta seuranneiden parin päivän aikana saatettiin välittää tietoja avustustoimista, ja pian saatiin myös selville, ettei tiettävästi kukaan Hondurasin noin 2500 Jehovan todistajasta ollut kuollut.
Amatööriradion välityksellä voidaan usein saada muitakin hyödyllisiä tietoja erittäin nopeasti. Eräänä sunnuntai-iltana joukko radioamatöörejä oli keskustelemassa, kun eräs heistä, joka oli kotoisin Kolumbiasta Etelä-Amerikasta, kertoi tarvitsevansa joitakin tietoja pilarityyppisistä kaiuttimista, joita käytettäisiin pian pidettävässä kristillisessä konventissa. Eräs radioamatööreistä, joka asui Texasissa, soitti henkilölle, jolla oli kokemusta asiassa, ja näin saatu tieto välitettiin aikailematta Kolumbiaan.
Ympäri maailmaa on monia radioamatöörien verkkoryhmiä ja yhden niistä muodostavat ne melkein kuusisataa yli kolmessakymmenessä maassa ja meren saaressa olevaa Jehovan todistajaa, jotka kokoontuvat säännöllisesti keskustelemaan, kertomaan kokemuksia ja välittämään viestejä muihin maihin.
Niinpä kun radioamatööritoimintaan suhtaudutaan tasapainoisesti eikä sallita sen häiritä muita velvollisuuksia, se voi olla todella hyödyllinen harrastus; se voi sekä tuoda iloa että lisätä tietoa. Lisäksi se voi olla todellinen apu hätätapauksissa ja silloin, kun halutaan puhua kaukaisissa paikoissa olevien omaisten kanssa. – Lähetetty.