Kuka on pahin vihollisesi?

KUKAAN ei luonnollisestikaan kiellä, että ihminen saa usein aikaan pahaa. Varsinainen kiistakysymys onkin se, voisiko ihminen yksinomaan olla vastuussa siitä suunnattomasta julmuudesta ja väkivallasta, jota meidän sukupolvemme on nähnyt? Monet kieltäytyvät edes harkitsemasta pahuuden lähteen etsimistä ihmisen ulkopuolelta. Mutta tulisiko sinun syrjäyttää tämä mahdollisuus edes tutkimatta sitä? Yleinen käsitys pitkähäntäisestä ja sarvipäisestä paholaisesta punaisissa trikoissa on toki naurettava. Mutta pahuuden lisääntymisessä kautta maailman ei ole mitään nauramista.

Eikö sinun mielestäsi tunnu uskomattomalta, että ihminen, luomus joka pystyy osoittamaan suurta rakkautta ja hellyyttä, on myös kiduttanut ihmisiä keskitysleireissä ja kehittänyt atomipommin? Jos pahuus johtuu pelkästään psykologisista seikoista tai ympäristötekijöistä, niin miksi se on kasvanut pelottaviin mittoihin aikana, jona ihmisen otaksutaan tietävän itsestään ja ympäristöstään enemmän kuin koskaan? Miksi lähes kaikki valtiot ilmoittavat rikollisuuden lisääntyneen alueellaan? Miksi tämä vuosisata on tulvillaan sellaisia pahuuden ilmentymiä, joista aiemmin tuskin kuultiinkaan? Jos pahuus johtuu pelkästään ihmisestä, miksi ihmisten parhaatkin ponnistelut sen poistamiseksi ovat epäonnistuneet surkeasti?

Oliko kuuluisa romanialainen näytelmäkirjailija Eugène Ionesco kenties sittenkin oikeassa sanoessaan: ”Historiaa ei kai voida laisinkaan ymmärtää, jos meidän pitää sulkea demoniaines pois laskuista”?

Papit ovat oudon vaisuja

Vaikka teologien uskoisikin parhaiten pystyvän vastaamaan kysymykseen siitä, onko ”demoniainesta” olemassa vai ei, papit ovat, kumma kyllä, yhtä erimielisiä kuin tiedemiehetkin. Providencen kaupungissa Rhode Islandin osavaltiossa Yhdysvalloissa ilmestyvän lehden toimittajat kyselivät kerran paikkakunnan papeilta, onko Saatana heidän mielestään todellinen. Jotkut heistä väittivät jopa karkottaneensa demoneja, toiset uskoivat paholaiseen, mutta heidän oli vaikea ajatella häntä persoonana (’minun mielestäni hän on pikemminkin Jumalan tahdon vastainen voima’), ja jotkut sanoivat, että paholainen ei ole persoona (’minun mielestäni meidän ei tarvitse ajatella häntä persoonana’).

Jopa katolinen kirkkokin on ollut oudon vaisu paholaisen suhteen, vaikka paholaiseen uskominen on kirkon virallinen oppi. Kirkko on taipunut nykyaikaiseen epäilyyn, niin kuin E. V. Walter huomauttaa paholaisen eri ilmenemismuotoja käsittelevässä teoksessa Disguises of the Demonic. Vertaillessaan katolisen tietosanakirjan The Catholic Encyclopedian vuoden 1907 ja 1967 painoksia Walter panee merkille ”enemmän kuin aavistuksenomaisen eron” niiden hakusanojen kohdalla, jotka käsittelevät demoneita, demonien riivaamia, paholaisen valtaan joutumista ja pahojen henkien pois manaamista. Tietosanakirjan vanha painos piti demonien valtaan joutumista todellisena mahdollisuutena, mutta uudessa painoksessa on omaksuttu ”sivistyneempi” käsitys: ”Psykiatria – – on osoittanut, että alitajunnan toiminta selittää monet, jollei peräti useimmat, niistä epätavallisista ilmiöistä, joita aiemmat sukupolvet pitivät paholaisen aikaansaannoksina.”

Paavi Paavali VI synnytti kuitenkin teologisen kohahduksen vuonna 1972, kun hän sanoi: ”Me tiedämme, että tämä hämäräperäinen rauhanhäiritsijä [paholainen] on todella olemassa ja että hän toimii yhä salakavalan petollisesti.” Vapaamieliset teologit ryhtyivät liehakoiden vaalimaan tätä ajatusta. Kirkko rahoitti aihetta koskevan teologisen tutkimuksen. Mitä sitten saatiin aikaan? Asiakirja, jonka nimeksi annettiin ”Kristillinen usko ja oppi pahoista hengistä” ja joka vahvisti selväsanaisesti katolisen kirkon uskon paholaiseen. Mutta kuten Herbert Haag huomauttaa eräässä ekumeenisia tutkimuksia julkaisevassa lehdessä, kirkko valitsi tuon tutkimuksen julkaisemiseen merkillisen huomaamattoman keinon.a Lisäksi tutkimuksen tekijän nimeä ei mainita, mikä on hämmästyttävä poikkeus perinteisestä menettelytavasta. Haag tekee seuraavan johtopäätöksen: ”Rooman lähtöä nimettömyyden tielle voidaan tuskin tulkita muutoin kuin myönnytyksenä epävarmuudelle.”

Voimmeko suhtautua Saatanaan ”realistisesti ja vakavasti”?

Vaikka tiedotusvälineet ja maailma sivuuttivatkin tuon Vatikaanin asiakirjan melkein täysin, kysymystä paholaisen olemassaolosta ei voida sysätä syrjään. Sen merkitys on kerta kaikkiaan liian suuri. Jos paholaista ei ole, niin miten saat esimerkiksi sopimaan yhteen rakkaudellisen Jumalan olemassaolon ja jatkuvasti vallitsevan pahuuden? Howard R. Burkle kirjoittaakin kirjassaan: ”Kaikista niistä seikoista, jotka tekevät [Jumalaan] uskomisen vaikeaksi nykyajan ihmisille, tärkein on ihmisten kärsimykset.” (God, Suffering, & Belief) Paholaisen olemassaolon kieltämisestä saattaisi sen vuoksi olla vain aavistuksen verran matkaa Jumalan olemassaolon kieltämiseen!

Lisäksi paholaiseen uskotaan käytännöllisesti katsoen kaikkialla maailmassa. Historioitsija Jeffrey Burton Russell huomauttaakin, että ”paholaisen rinnakkaisnimityksiä [löytyy] monenlaisista, kaukana toisistaan olevista kulttuureista”. Muinaiset persialaiset nimittivät häntä Ahrimaniksi, muslimit käyttivät nimitystä Iblis ja buddhalaiset nimeä Mara. Mutta länsimaissa hänet tunnetaan kenties parhaiten nimellä Saatana. Usko paholaiseen on varsin sitkeässä huolimatta siitä, että tiede epäilee hänen olemassaoloaan ja teologit kieltävät sen.

Kristittyjen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää tietää, opettaako Raamattu paholaisen olevan olemassa. Vapaamieliset teologit tosin yrittävät selittää, ettei paholainen esiinny Raamatussa, ja jotkut jopa väittävät, ettei Jeesus Kristus uskonut häneen. Heidän asenteensa on professori Richard H. Hiersin kirjoittaman mukaan seuraava: ”Me emme usko Saatanaan emmekä demoneihin; varmasti Jeesuskaan ei voinut uskoa niihin!” Mutta tutkittuaan huolellisesti evankeliumeja Hiers teki seuraavan johtopäätöksen: ”Meidän ei ole mitään syytä olettaa, ettei Jeesus olisi suhtautunut demoneihin samalla tavoin kuin hänen aikalaisensa ja synoptisten evankeliumien kirjoittajat suhtautuivat niihin: realistisesti ja vakavasti.” – Scottish Journal of Theology.

Olisiko sinun näin ollen perusteltua suhtautua paholaisen olemassaoloon ”realistisesti ja vakavasti”? Mitä Raamattu oikeastaan sanoo hänestä?

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 5]

”Historiaa ei kai voida laisinkaan ymmärtää, jos meidän pitää sulkea demoniaines pois laskuista”

[Huomioteksti s. 5]

Yritykset selittää paholaisen olevan vain ihmisessä itsessään oleva paha ovat osoittautuneet epätyydyttäviksi

[Kuva s. 6]

Onko yksinomaan ihminen ollut vastuussa kaikesta tästä?