Todistus heidän uskostaan

VUONNA 1995 tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun natsien keskitysleirit vapautettiin. Heidän uhrinsa muistelivat tätä tapausta joka puolella Eurooppaa kokoontumalla Auschwitziin, Bergen-Belseniin, Buchenwaldiin, Dachauhun, Ravensbrückiin, Sachsenhauseniin ja muihin leireihin suuriin tilaisuuksiin, joihin saapui myös valtionpäämiehiä. Etualalle nousi toistuvasti muun muassa ajatus ”Älkäämme koskaan unohtako!”.

Tästä syystä Jehovan todistajat järjestivät Euroopassa näyttelyjä juhlavuoden aikana. Hitlerin hallitus oli sulkenut leireihin monia todistajia sen vuoksi, että he kieltäytyivät esittämästä kansallissosialistien tervehdystä ja tukemasta sotaponnisteluja. Vuodesta 1933 lähtien tuhansia heistä vangittiin ja monet kuolivat saamaansa kohteluun.

Suuri yleisö ei kuitenkaan yleisesti tunne heidän kokemuksiaan. Tämä on synnyttänyt ilmauksen ”historian unohdetut uhrit”. Ryhmä eloon jääneitä todistajia esitti sellaisen toivomuksen, että niiden perheenjäsenten ja tovereiden muisto tallennettaisiin, jotka joutuivat vainoamisen, vangitsemisen, kiduttamisen tai murhaamisen kohteiksi, ja että tehtäisiin tunnetuiksi todisteet näiden Bibelforschereiden (raamatuntutkijoiden) uskosta ja rohkeudesta – tällä nimellä Jehovan todistajat tunnettiin keskitysleireissä.

Washingtonissa Yhdysvalloissa sijaitseva natsien hirmutekojen muistomuseo (United States Holocaust Memorial Museum) järjesti 29. syyskuuta 1994 seminaarin aiheesta Jehovan todistajat keskitysleireissä. Leireistä eloon jääneet muistelivat tapahtumia Ranskassa kahdessa suuressa kokouksessa, joista ensimmäinen pidettiin 28. maaliskuuta 1995 Strasbourgissa ja toinen 30. maaliskuuta Pariisissa. Oli hyvin liikuttavaa kuulla, kun nämä nyt jo ikääntyneet miehet ja naiset, jotka yhä 50 vuotta myöhemmin palvelevat uskollisesti Jumalaa, kertoivat kokemuksiaan. 27. huhtikuuta pidettiin samanlainen kokous Berliinin lähellä Brandenburgissa, missä monia todistajia mestattiin. Seuraavana päivänä jotkut leireistä eloon jääneet osallistuivat Brandenburgin osavaltion järjestämiin juhlallisuuksiin ja kävivät eri leireissä.

Ranskassa järjestetty näyttely

Noissa kokouksissa esiteltiin näyttely nimeltä ”Mémoire de Témoins” (Todistajien muisto). Toukokuusta 1995 huhtikuuhun 1996 se kiersi 42:ssa Ranskan kaupungissa sekä joissakin Belgian ja ranskankielisen Sveitsin kaupungeissa. Näyttelyn miehet ja naiset ovat ennen kaikkea Jehova Jumalan todistajia. Mutta he ovat myös sen kärsimyksen todistajia, jota he ja muut joutuivat kokemaan keskitysleireissä. He ovat elävä todiste suvaitsemattomuuden ideologiasta, jonka vuoksi miljoonat ihmiset kärsivät ja kuolivat rotunsa tai uskontonsa takia. Lisäksi heidän todistuksensa paljastaa, miten niin sanotut kristityt valitsivat Jeesuksen Kristuksen asemesta valemessiaan, Hitlerin, lähimmäisenrakkauden asemesta vihan ja rauhan asemesta väkivallan.

Näyttely koostui noin 70 taulusta, joista ensimmäisessä näkyi tapahtumien ajankohtia: Dachaun ja Oranienburgin leirien perustaminen maaliskuussa 1933; Nürnbergin rotulait ”saksalaisen veren suojaksi” syyskuussa 1935; Itävallan Anschluss eli liittäminen Saksaan maaliskuussa 1938; saman vuoden marraskuussa Kristallnacht (kristalliyö), jolloin tuhansia juutalaisten kauppoja ryöstettiin ja yli 30000 ihmistä pidätettiin ja karkotettiin; Jehovan todistajien työn asteittainen kieltäminen; tunkeutuminen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941; ja mielisairaiden eutanasia vuosina 1939–41.

Muutamassa taulussa valotettiin, miten aate iskostettiin nuoriin Hitlerin nuorisojärjestössä ja miten Nürnbergissä pidetyt kansallissosialistien valtavat joukkokokoukset lumosivat suuret ihmismassat. Valokuvat palauttivat mieleen, kuinka Jehovan todistajat kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta Führerille ja esittämästä kansallissosialistien tervehdystä. Toisissa tauluissa osoitettiin, miten Jehovan todistajista kerrottiin vääriä tietoja ja miten he vuodesta 1935 lähtien jakoivat lehtiä ja traktaatteja, joissa kansallissosialistien väärinkäytökset paljastettiin.

Henkilökohtaisia kokemuksia

Noin 40 taulussa kerrottiin sellaisten eri puolilta Eurooppaa kotoisin olevien tavallisten miesten ja naisten kokemuksia, joita vainottiin ja jopa tapettiin uskonsa tähden. Eloon jääneet antoivat näyttelylle tukensa omalla läsnäolollaan, ja näyttelyvieraat kuuntelivat heitä tarkasti. Lapset kuuntelivat lumoutuneena Louis Arztin tarinaa. Hän oli lähtöisin Mulhousesta Ranskasta, mutta hänet otettiin pois vanhemmiltaan ja lähetettiin Saksaan siksi, että hän kieltäytyi sanomasta ”Heil Hitler!” koulussa. ”Eräs SS-sotilas pieksi minut, koska en suostunut tervehtimään Hitleriä. Hän löi minua 30 kertaa. Kahden päivän kuluttua hän pani kätensä olkapäälleni ja yritti vedota tunteisiini. ’Ajattele äitiäsi. Miten iloinen hän olisikaan, jos saisi nähdä sinut. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin sanoa ”Heil Hitler!”, niin voit astua junaan.’ Se oli kova paikka 12-vuotiaalle lapselle”, hän lisäsi. Monia koskettivat Joseph Hisigerin kokemukset: hän vaihtoi viikon leipäannoksensa protestanttisen sellitoverinsa Raamattuun.

Näyttelyssä oli myös entisten vankien nauhoitettuja haastatteluja. Joitakuita oli haastateltu itse leiripaikoilla, esimerkiksi Ebenseessä Itävallassa sekä Buchenwaldissa ja Sachsenhausenissa Saksassa. Toisissa haastatteluissa kerrottiin, millaista elämä oli leireissä, tai niissä muistelivat sellaiset todistajat, jotka oli karkotettu lapsena.

Avajaiset

Näyttely alkoi kussakin kaupungissa pienimuotoisilla avajaisilla, joissa entisten vankien edustaja selitti, miten Jehovan todistajat olivat vastustaneet kansallissosialisteja henkisesti. Puhumaan oli kutsuttu myös muita vankeja kuin todistajia sekä joitakin historioitsijoita ja viranomaisia, muun muassa eräs entinen Ranskan ministeri.

Muuan entinen vanki, joka tunsi Jehovan todistajia Buchenwaldissa, sanoi heistä seuraavasti: ”En tiedä juutalaisten lisäksi muita vankiryhmiä, joita olisi kohdeltu yhtä häpeällisesti: heitä hakattiin, nöyryytettiin ja herjattiin ja heille annettiin viheliäimmät tehtävät. Ilman uskoaan he eivät olisi voineet kestää. Minä kunnioitan ja ihailen heitä valtavasti.”

Reaktioita

Näyttelyssä kävi yli 100000 henkeä. Paikoin näyttelytilaan jonotti satoja ihmisiä, joukossa myös monia nuoria. Monet kävijät kertoivat tuntemuksistaan muutamalla sanalla vieraskirjassa. Eräs nuori esimerkiksi kirjoitti: ”Minun nimeni on Sabrina. Olen 10-vuotias ja haluaisin olla yhtä rohkea kuin Ruth, jotta miellyttäisin Jehovaa.”a

Näyttelystä puhuttiin myös viestimissä. Tavallisesti kunkin kaupungin paikallislehdessä ilmestyi artikkeli tai kaksi. Usein paikallisradiotkin mainostivat näyttelyä ja lähettivät ohjelmia, joissa haastateltiin entisiä vankeja. Alueellisilla televisiokanavilla nähtiin lyhyitä raportteja. Eräässä tällaisessa uutislähetyksessä näyttelyä kuvailtiin seuraavasti: ”Yksinkertainen ja hirvittävä kertomus, joka tunkeutuu sanoin kuvaamattoman ytimeen. Muisto todistajista sellaisen arvokkuuden kunniaksi, jota tulee varjella ikuisesti.”

Vapautuksen 50-vuotisjuhla pysyy pitkään eloon jääneiden ajatuksissa. Vaikkei tuskallisten muistojen mieleen palauttaminen ollut aina helppoa, niin kertomalla niistä toisille ja tuomalla ne päivänvaloon todistajat saattoivat vahvistaa muiden uskoa. Heistä oli etu osallistua tähän näyttelyyn ja hälventää sitä ennakkoluuloisuutta ja tietämättömyyttä, joka kytee vielä nyt 50 vuotta myöhemmin. Ennen kaikkea he saivat tyydytystä siitä tiedosta, että heidän todistuksensa tuo kunniaa heidän Jumalalleen Jehovalle ja varmistaa, etteivät muut koskaan unohda, mitä he kestivät hänen todistajinaan.

[Alaviite]

[Kuva s. 16]

Kansallissosialistien väärinkäytökset tuomittiin ”Kultaisen Ajan” kirjoituksissa

[Kuva s. 16]

Noin 70 taulua kertoi, miten kansallissosialistit vainosivat sellaisia miehiä, naisia ja lapsia, jotka eivät suostuneet kieltämään uskoaan

[Kuva s. 16, 17]

Oman tarinansa kertoivat jotkut niistä Jehovan todistajista, jotka Hitlerin hallitus karkotti ja sulki leireihin