Voitolle paniikkikohtauksista

Robert istui mukavasti toimistossaan. Yhtäkkiä hänen sydämensä alkoi hakata. Hän säpsähti, kun hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Robert oli varma, että hänellä oli sydänkohtaus! Hän tarttui puhelimeen. ”Minulle on tapahtumassa jotain kamalaa”, hän sai sanotuksi. ”Minusta tuntuu, että pyörryn kohta!”

TÄMÄ oli Robertin ensimmäinen kokemus paniikkikohtauksesta. Valitettavasti se ei ollut hänen viimeisensä. Sama tunne valtasi hänet eräässä ravintolassa ja ostoskeskuksessa. Paniikki iski jopa hänen ollessaan ystäviensä luona. Ennen pitkää ainoa ”turvallinen” paikka Robertille oli koti. Vähitellen hän masentui. ”Harkitsin jopa itsemurhaa”, hän myöntää.

Puoli vuotta myöhemmin Robertin silmään osui eräs sanomalehtikirjoitus paniikkikohtauksista ja agorafobiasta. Se mitä hän sai tietää, pelasti hänen elämänsä.

Miksi paniikki iskee?

Paniikki on ruumiin normaali reaktio vaaraan. Kuvittele itsesi ylittämässä valtatietä. Yhtäkkiä huomaat auton tulevan hurjaa vauhtia suoraan sinua kohti. Ruumiissasi tapahtuvien silmänräpäyksellisten fyysisten ja kemiallisten muutosten ansiosta onnistut pinkaisemaan turvaan.

Kuvittelepa nyt samanlaisen paniikin tunteen iskevän ilman mitään näkyvää syytä. Tri R. Reid Wilson sanoo: ”Paniikkikohtaukset syntyvät, kun paniikki harhauttaa aivot ajattelemaan, että vaara on uhkaamassa. Seisot ruokakaupan käytävällä kaikessa rauhassa. Naps. Hälytyslaite kytkeytyy. ’Vaara uhkaa! Koko elimistö valmiina taisteluun!’”

Vain ne, joilla itsellään on ollut tällaisia kohtauksia, voivat täysin tajuta, miten voimakkaita ne ovat. American Health -⁠lehdessä kuvaillaan kohtausta ”adrenaliiniryöpyksi, joka hälyttää elimistössä viisi minuuttia tai tunnin tai päivän ja katoaa sitten yhtä nopeasti ja mystisesti kuin tulikin, minkä jälkeen ihminen on hervoton ja uupunut ja pelkää seuraavaa kohtausta”.

Paniikin juuret

Paniikkikohtaukset alkavat tavallisesti aikuisuuden kynnyksellä, ja ne vitsaavat yleisemmin naisia kuin miehiä. Mikä niitä aiheuttaa? Mitään selvää vastausta ei ole. Jotkut sanovat, että paniikkikohtauksista kärsivillä on niihin biologinen taipumus, joka johtuu aivojen limbisessä järjestelmässä olevasta häiriöstä. Monet ovat sitä mieltä, että tämä sairaus saattaa olla perinnöllinen, kun taas toiset väittävät stressiä aiheuttavien tekijöiden muuttavan aivojen kemiallisia ominaisuuksia.

Joissakin tapauksissa kohtausten syynä ovat muistot traumaattisista kokemuksista, esimerkiksi sodasta, raiskauksesta tai seksuaalisen riiston kohteeksi joutumisesta lapsena. Eräs tutkimus paljasti, että paniikkihäiriöstä kärsivien prosentuaalinen osuus on insestin uhrien keskuudessa 13 kertaa suurempi kuin muun väestön keskuudessa. Vaikka paniikkikohtaukset ja muut oireyhtymät ovat sinänsä itsenäisiä ongelmia, ne voivat olla myös, kuten kirjoittaja E. Sue Blume niitä nimittää, ”keskiönä olevasta insestistä lähteviä puolia”.

Kaikki paniikkikohtaukset eivät tietenkään johdu jostain traumasta. Tri Wayne Kritsberg kuitenkin varoittaa, että kun sellaisesta on kysymys, ”ongelmaa ei ratkaista pysyvästi hoitamalla alkuperäisen trauman sijasta huonon kohtelun toissijaisia seurauksia”. Se olisi samaa kuin ottaisi yskänlääkettä keuhkokuumeeseen.

Voidaanko se parantaa?

Paniikkikohtaukset voidaan saada hallintaan. Monet niistä, jotka pysyttelevät paniikin pelosta kotona, ovat saaneet apua totuttautumishoidosta. Tässä hoidossa potilas pannaan kohtaamaan pelkoa aiheuttava tilanne ja häntä autetaan pysymään paikoillaan, kunnes paniikki heikkenee. Niiden joilla on sydänongelmia, astma, maha- tai pohjukaissuolihaava, paksusuolitulehdus tai muita samanlaisia sairauksia, tulee ennen tämän hoidon kokeilemista neuvotella lääkärin kanssa.

Erilaisten rentoutustekniikoiden avulla voidaan lieventää ahdistuneisuuden kehittymistä.a Joitakin niistä tarkastellaan tekstiruudussa ”Rauhoittumisen taito”. Älä kuitenkaan odota paniikkikohtauksen puhkeamista. Tätä taitoa voidaan parhaiten harjoitella silloin, kun ahdistuneisuus on vähäistä. Kun se hallitaan, se voi vähentää kohtausten määrää tai jopa estää ne.

Erinomainen kasvualusta paniikille ovat täydellisyyden tavoittelu ja heikko itsetunto. ”Kun minulla oli ahdistuskohtauksia, kielteinen ajattelu hallitsi elämääni”, kertoo eräs paniikkikohtauksista kärsivä. ”Sanoin itselleni, että koska olin ahdistunut, olin huonompi kuin toiset ja siksi en ollut rakastettava.” Tällaisten asenteiden muuttaminen voi vähentää paniikkiin johtavaa ahdistuneisuutta.b

Sillä, että kertoo ahdistuksen syistä jollekulle luotettavalle ystävälle, on suuri arvo. Niistä puhuminen voi auttaa ihmistä erottamaan toisistaan ongelmat, joita täytyy kestää, ongelmista, jotka voidaan ratkaista. Rukousta ei tule sivuuttaa. Psalmi 55:​22 sanoo: ”Heitä taakkasi Jehovalle, niin hän itse tukee sinua. Koskaan hän ei salli vanhurskaan horjua.”

Paniikin aiheuttaa usein ennemminkin pienten, vähäpätöisiltä tuntuvien vaikeuksien kasauma kuin jokin yksittäinen, vuorenkorkuinen ongelma – pitkälti samalla tavalla kuin liian monet yksittäiset sähkölaitteet samassa virtapiirissä voivat polttaa sulakkeen. Yksi tapa ratkaista asia on kirjoittaa jokainen ongelma erilliselle kortille ja järjestää kortit yksinkertaisimmasta ongelmasta vaikeimpaan. Käy ongelmiin käsiksi yksi kerrallaan. Ahdistuksen syiden kirjoittaminen muuttaa niiden luonnetta siten, että siitä, mitä pelkää ja karttaa, tulee asia, jonka voi kohdata ja ratkaista.

Joitakuita auttaa se, että he ottavat lääkärin määräämiä rauhoittavia tai masennuslääkkeitä. Varovaisuus on kuitenkin paikallaan. ”En usko lääkityksen yksin olevan ratkaisu”, sanoo neuvoja Melvin Green. ”Sitä tulisi käyttää apuna, kun ratkaisua etsitään. – – Lääkkeiden ansiosta ihminen saattaa selviytyä paremmin päivittäisistä toimista, ja tämä voi avata mahdollisuuden etsiä muuta apua agorafobian syiden käsittelemiseen ja paranemisen hyväksi työskentelemiseen.”

Hengellinen ongelma?

”Ajattelin, ettei kristittyjen pitäisi saada ahdistuskohtauksia”, sanoo Brenda, ”koska Jeesus sanoi, että ’älkää olko koskaan huolissanne’. Tulin siihen tulokseen, etten varmaankaan luota Jumalaan tarpeeksi.” Jeesuksen sanojen tekstiyhteys Matteuksen 6:​34:ssä osoittaa, ettei hän käsitellyt paniikkihäiriöitä. Sen sijaan hän korosti sitä, miten vaarallista on olla enemmän huolissaan aineellisista kuin hengellisistä tarpeista.

Todellisuudessa nekin, jotka panevat hengelliset asiat etusijalle, voivat kärsiä tästä häiriöstä, kuten seuraava, erään suomalaisnaisen kokemus osoittaa.

”Toverini ja minä, molemmat Jehovan todistajia, olimme saarnaamassa ovelta ovelle. Yhtäkkiä minua alkoi pyörryttää. Ajatukseni lukkiutuivat. Kaikki tuntui epätodelliselta, ja pelkäsin menettäväni tasapainoni. Seuraavalla ovella menetin täysin otteeni keskustelusta.

Tämä kauhea kokemus sattui vuonna 1970. Se oli ensimmäinen niiden omituisten kohtausten sarjassa, jotka vaivasivat minua seuraavat 20 vuotta. Huomasin toistuvasti olevani jossain usvamaailmassa; en kyennyt ajattelemaan selvästi. Minua huimasi, ja sydän jyskytti. Puheeni takelteli tai salpautui kokonaan.

Olin nuori, energinen ja onnellinen Jehovan todistajien kokoaikainen sananpalvelija. Rakastin toisten auttamista ymmärtämään Raamattua. Nämä kohtaukset piinasivat kuitenkin minua jatkuvasti. Ihmettelin, mikä minua vaivasi. Eräs neurologi diagnosoi sairauteni temporaaliepilepsiaksi. Seuraavat kymmenen vuotta söin hänen määräämiään lääkkeitä. Ihmettelin kuitenkin, miksi ne tehosivat niin huonosti. Aloin hyväksyä vaivani sellaisena, mikä minun yksinkertaisesti täytyisi kestää.

Jonkin ajan kuluttua tajusin, ettei sairauteni ollut epilepsia ja etteivät minulle määrätyt lääkkeet auttaneet. Tavanomaisen kävelylenkin tekeminen oli ylivoimaista. Pelkäsin kohdata ketään matkan varrella. Keräsin kaikki voimani pystyäkseni olemaan kristillisissä kokouksissa. Usein istuin käsi otsalla, hikoilutti, huimasi, sydän jyskytti, ajatus ei kulkenut. Joskus koko ruumiini oli jännittynyt ja krampissa. Kerran olin niin huonossa kunnossa, että olin varma, että kuolisin.

Palvelus oli pystyssä pitävä runko elämässäni, vaikka se, että jaksoin ylipäätään jatkaa sitä, oli enemmän kuin pieni ihme. Raamatuntutkistelun johtaminen oli toisinaan niin ylivoimaista, että toverini oli pakko huolehtia siitä. Saarnaamisemme on todellisuudessa yhteistyötä, ja viime kädessä Jumala saa aikaan jatkuvan kasvun (1. Korinttilaisille 3:​6, 7). Lampaankaltaiset ihmiset kuulevat ja osoittavat vastakaikua opettajan rajoituksista huolimatta.

Eräänä päivänä maaliskuussa 1991 mieheni näytti minulle vihkosta, jossa kerrottiin paniikkihäiriöstä. Siinä kuvaillut oireet soveltuivat täysin minuun! Luin aiheesta lisää, kuuntelin luentoja ja tilasin ajan alan lääkärille. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ongelmani oli lopultakin tunnistettu. Paraneminen oli alkanut!

Suurin osa niistä, joilla on paniikkihäiriö, saa avun oikeasta hoidosta. Ystävät voivat olla suureksi avuksi, kun he osoittavat ymmärtämystä. Tarkkanäköinen toveri ei lisää jo ennestään levottoman ihmisen syyllisyyttä, vaan tajuaa, ettei paniikkihäiriöstä kärsivä kaihda tahallaan toisten seuraa. (Vrt. 1. Tessalonikalaisille 5:​14.)

Kun katson mennyttä 20 vuotta taaksepäin, olen kiitollinen, että olen voinut pysyä kokoaikaisessa palveluksessa. Se on totisesti ollut taistelun arvoinen siunaus. Tajuan samalla, että Epafroditoksen tavoin joidenkuiden täytyy luopua palveluseduista heikon terveyden vuoksi. Jehova ei ole pettynyt heihin. Hän ei odota enempää kuin ihminen järkevästi voi antaa.

Tämä sairaus on opettanut minulle, ettei pidä suhtautua itseensä liian vakavasti. Olen sen ansiosta oppinut ymmärtämään sellaisia, joilla on rajoituksia. Erityisesti se on kuitenkin auttanut minua pääsemään lähelle Jehovaa. Koko koettelemukseni ajan olen yhä uudestaan voinut todeta hänet todelliseksi voiman ja lohdutuksen lähteeksi.”

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 22]

Rauhoittumisen taito

Hengityksen rauhoittaminen. Paniikkikohtauksiin liittyy usein syvä ja nopea hengitys. Rauhoittaaksesi hengitystä kokeile tätä harjoitusta: Makaa vatsallasi. Laske kuuteen hengittäessäsi sisään; laske kuuteen hengittäessäsi ulos. Kokeile seuraavaksi samaa syvään hengittämistä istualtasi. Kokeile sitä sitten seisten. Hengitä syvään pallean avulla ja harjoittele tätä päivittäin, kunnes se käy luonnollisesti. Joistakuista on tätä harjoitusta tehdessään hyödyllistä kuvitella mielessään kauniita maisemia.

Ajattelun rauhoittaminen. Entä jos menetän tajuntani? Entä jos kukaan ei ole auttamassa minua? Entä jos sydämeni pysähtyy? Katastrofaaliset ajatukset voimistavat paniikkia. Koska nämä ajatukset kohdistuvat tavallisesti tuleviin katastrofeihin tai menneisiin kohtauksiin, yritä keskittyä tämänhetkiseen tilanteeseen. ”Huomion keskittäminen tähän hetkeen rauhoittaa heti”, sanoo tri Alan Goldstein. Jotkut ehdottavat kuminauhan pitämistä ranteen ympärillä. Kun katastrofaalisia ajatuksia nousee mieleen, napsauta sitä ja sano itsellesi: ”Lopeta!” Tukahduta ahdistuneisuuden tunne ennen kuin se kasvaa paniikiksi.

Reaktioiden rauhoittaminen. Jos paniikki iskee, älä taistele sitä vastaan. Se on vain tunne, ja tunteiden ei tarvitse vahingoittaa sinua. Kuvittele olevasi merellä katselemassa aaltoja. Ne nousevat, ne saavuttavat huippunsa ja sitten ne hajoavat. Paniikki aaltoilee samaan tapaan. Sen sijaan että taistelisit tätä aaltoa vastaan, ratsasta sillä. Se tulee katoamaan. Kun se on ohi, älä reagoi siihen liian voimakkaasti tai analysoi sitä liikaa. Se on ohi, kuten aivastuskohtaus tai päänsärky.

Paniikki on kuin heikompiensa kiusaaja. Jos ärsytät häntä, hän käy päälle; jos et ärsytä häntä, hän saattaa lähteä pois. Tri R. Reid Wilson selittää, että rauhoittumismenetelmien ”tarkoitus ei ole opettaa sinua ’taistelemaan’ paremmin paniikkia vastaan tai ’karkottamaan’ sitä sillä hetkellä. Pidä niitä sen sijaan tapoina kuluttaa aikaa silloin kun paniikki yrittää haastaa sinut taisteluun.”

[Tekstiruutu s. 23]

Agorafobia, pelon pelkäämistä

Monille paniikkikohtauksista kärsiville kehittyy agorafobia. Vaikka agorafobia on määritelty julkisten paikkojen peloksi, sitä voidaan tarkemmin sanoa pelon pelkäämiseksi. Agorafobiasta kärsivät pelkäävät paniikkia niin paljon, että he karttavat kaikkia paikkoja, missä he ovat joskus saaneet kohtauksia. Jäljellä on pian enää yksi ”turvallinen” paikka – tavallisesti koti.

”Kuvittele, että lähdet kotoasi”, sanoo kirjoittaja Melvin Green. ”Yhtäkkiä, kuin tyhjästä, ilmaantuu isoin mies, minkä olet koskaan nähnyt. Hänellä on baseball-maila, ja ilman mitään syytä hän lyö sillä sinua päähän. Hoipertelet takaisin sisälle; et voi uskoa sitä, mitä juuri tapahtui. Kun voit paremmin, kurkistat ulos ovesta, ja kaikki näyttää normaalilta. Lähdet taas liikkeelle. Yhtäkkiä hän ilmaantuu paikalle, ja taas sinua lyödään. Pääset takaisin sisälle turvaan. Katsot ulos takaovesta . . . Hän on siellä. Katsot ulos ikkunoista . . . Hän on siellä. Tiedät, että jos jätät kodin turvan, sinua lyödään taas. Kysymys kuuluu: lähtisitkö sinä kotoa?”

Monet agorafobiasta kärsivät rinnastavat tunteitaan tähän kuvaukseen ja ajattelevat tilanteensa olevan toivoton. Tri Alan Goldstein kuitenkin vakuuttaa: ”Et ole ainutlaatuinen, et ole yksin. – – Sinä voit auttaa itseäsi.”