Kemialliset torjunta-aineet tappavat muitakin kuin vain tuholaisia

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN BRASILIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

”NÄYTTÄÄ erittäin hyvältä”, sanoo maanviljelijä Domingos dos Santos katsellessaan maniokkipeltoaan maatilallaan Brasilian eteläosassa. Hänellä on aihetta tyytyväisyyteen. Hänen pellollaan maniokinlehdet näyttävät saaneen olla täysin rauhassa vahingollisten hyönteisten hyökkäyksiltä. Onko se kemiallisten hyönteismyrkkyjen ansiota? Ei suinkaan. ”Minun ei ole tarvinnut ostaa viime vuonna eikä tänä vuonna laisinkaan hyönteismyrkkyjä”, Domingos sanoo.

On yhä enemmän Domingosin kaltaisia viljelijöitä, jotka ovat haluttomia suojaamaan viljelmiään kemiallisilla torjunta-aineilla.a He käyttävät nykyään menetelmiä, joilla päästään eroon kemikaaleista tai jotka ainakin vähentävät niiden käyttöä. ”Millaisia menetelmiä?”, kysyin Sandro Mülleriltä, agronomilta, joka on tehnyt joitakin kokeita eräällä sitrusviljelmällä lähellä São Pauloa. ”Miksi viljelijöitten on ylipäätään järkevää vähentää hyönteismyrkkyruiskun käyttöä?”

Torjunta-aineitten noidankehä

Sandro havainnollistaa minulle erästä kemiallisten hyönteismyrkkyjen käytön varjopuolta seuraavanlaisella esimerkillä: ”Kuvitellaanpa, että poliisit ajavat takaa pankkirosvoja. Rosvot pakenevat toimistorakennukseen, jossa kaikki ovat syventyneitä omiin töihinsä. Rosvot ovat nyt kadonneet toimistoväen joukkoon, joten poliisi hälyttää paikalle helikopterin, joka pudottaa toimistorakennuksen päälle kaasupommin. Pommi tappaa rosvot, mutta se tappaa myös syyttömiä toimistotyöntekijöitä ja rakennuksen turvallisuusmiehiä. Jotakin vastaavaa tapahtuu, kun viljelijä yhä uudelleen pommittaa viljelmiään vahvoilla hyönteismyrkyillä. Ne tappavat vahingollisia hyönteisiä, rosvoja, mutta samalla myös hyödyllisiä hyönteisiä, turvallisuusmiehiä.”

”No sato ainakin on säästynyt”, kuuluu oma kommenttini. Sandro kuitenkin sanoo torjunta-aineitten umpimähkäisen käytön johtavan noidankehään. Ruiskutukset eivät näet tapa kaikkia tuholaisia, sillä ne ovat tulleet immuuneiksi tietyille torjunta-aineille. Myöhemmin ne saavat – ruiskutusten ansiosta – elellä pellossa rauhassa kaikilta ”turvallisuusmiehiltä” eli hyödyllisiltä hyönteisiltä.

Ravinnon runsaus ja luonnollisten vihollisten puuttuminen varmistavat sen, että hyönteismyrkkyjä kestävät tuholaiset lisääntyvät nopeasti, joten viljelijän on pakko tehdä uusi ruiskutus ja kenties käyttää entistä vahvempaa hyönteismyrkkyä. Joissakin paikoin Etelä-Amerikassa papuviljelmät ruiskutetaan kerran viikossa. Mikä on noidankehän lopputulos? Eräs viljelijä sanoi: ”Jos kylvää torjunta-aineita, saa korjata myrkkyjä.”

Torjunta-aineitten käyttö – pienempi paha?

Tutkimukset ovat osoittaneet, että myrkyttäessään tuholaisia ihminen myrkyttää myös itseään. Aikakauslehti Guia Rural kertoo, että pelkästään Brasiliassa saa vuosittain noin 700000 ihmistä – keskimäärin yksi ihminen 45 sekunnin välein – torjunta-ainemyrkytyksen. Maailman terveysjärjestön (WHO) mukaan maailmassa kuolee joka vuosi 220000 ihmistä tällaiseen myrkytykseen. Torjunta-aineet aiheuttavat suurta vahinkoa myös ympäristöllemme.

Jotkut ajattelevat nykyään, että torjunta-ainepakkauksen avaaminen muistuttaa suuresti Pandoran lippaan avaamista. Toisilla taas on usein se käsitys, että torjunta-aineitten käyttö on kahdesta pahasta pienempi, ja tällaista kantaa perustellaan näin: Jos käytämme torjunta-aineita, meillä on syötävää, mutta jollemme käytä niitä, saamme olla nälässä. Ihmisten määrähän maapallolla koko ajan kasvaa ja viljelykelpoinen maa-ala koko ajan pienenee. Jollei viljelmiä suojeltaisi vahingollisilta hyönteisiltä, jotka pystyvät tuhoamaan niitä, koko maailma näkisi lopulta nälkää.

Tuholaiset ovat ilman muuta vakava ongelma. Onneksi yhä useammat viljelijät eri puolilla maailmaa ovat saaneet tietää, että kasvinsuojelu voidaan hoitaa paremminkin kuin vain levittämällä viljelmille suuret määrät torjunta-aineita. Puhutaan integroidusta torjunnasta.

Integroitu torjunta – vaihtoehto

”Mitä integroidulla torjunnalla tarkoitetaan?” Tein tämän kysymyksen professori Evôneo Berti Filholle. Hän on São Paulon yliopiston Piracicabassa sijaitsevan hyönteistieteen laitoksen esimies ja nimekäs luonnonmukaisen tuholaistorjunnan tutkija. Bertin mukaan integroidun torjunnan tavoitteena on, että hyönteismyrkkyjä käytettäisiin mahdollisimman vähän ja että hyönteismyrkyt valittaisiin aina sen mukaan, millaisia vahingollisia hyönteisiä kulloinkin halutaan hävittää. Tarkasti suunniteltujen ruiskutusten täydennyksenä käytettäisiin erilaisia luonnonmukaisen tuholaistorjunnan keinoja.

Eräs tällaisen tuholaistorjunnan keino on kasvinvuorottelu. Viljelijä saattaa viljellä pelloillaan vuorovuosina esimerkiksi maissia ja papuja. Ne tuholaiset, jotka pitävät maissista mutta eivät välitä pavuista, joko kuolevat nälkään tai lähtevät etsimään maissia muualta. Kun viljelijä seuraavan kerran kylvää maissia, suurin osa näistä tuholaisista saattaa olla poissa – mutta ainoastaan jonkin aikaa. Siinä vaiheessa, jolloin maissilla herkuttelijat palaavat takaisin suurena armeijana, pellossa kasvaakin taas papuja ja niiden on ehkä pakko lähteä pian jälleen muualle.

Biologinen torjunta on sekin eräs integroidun torjunnan osatekijä. Siinä viljelijät ottavat avukseen hyönteisiä, bakteereja, viruksia, sieniä ja muita tuholaisten luontaisia vihollisia. Otamme esimerkin. Brasiliassa tutkijat havaitsivat, että monille perhostoukille aiheutti luonnossa kuoleman eräs virus, niin sanottu baculovirus. Tämä virus on vaaraton ihmisille, joten he keksivät, että soijapapu- ja maniokkiviljelmiä voitaisiin ruiskuttaa tätä virusta sisältävällä nesteellä, jolloin se saattaisi toimia biologisena hyönteismyrkkynä näille viljelmille hyökänneitä perhostoukkia vastaan. Se osoittautui tehokkaaksi. Perhostoukkia alkoi kuolla muutaman päivän kuluttua viljelmien ruiskutuksesta. Lisäetuna tulee se, että viljelijä saa kuolleista perhostoukista ilmaiseksi ammuksia uusia taisteluja varten. Millä tavoin?

Professori Berti selittää: ”Viljelijä yksinkertaisesti jauhaa viruksen tappamia perhostoukkia myllyssä, siivilöi jauhetusta massasta nesteen talteen ja panee nesteen pakastimeen.” Sen jälkeen viljelijä sulattaa virusta sisältävän nesteen, sekoittaa sen veteen ja ruiskuttaa seoksen viljelmilleen.

Tämä biologinen hyönteismyrkky ei ehkä nujerra käyttökohdettaan yhtä nopeasti kuin samaan tarkoitukseen valmistettu kemiallinen hyönteismyrkky, mutta silti sen tehovaikutus on erään tutkijan mukaan vähintään 90 prosenttia.

Luonnon omat apulaiset tuholaisten torjunnassa

Hyödyllisten hyönteisten käyttö liittolaisina sodassa vahingollisia hyönteisiä vastaan on sekin tärkeä osa biologista tuholaistorjuntaa. Viljelijöitä on Brasiliassa ja muualla yritetty saada luottamaan tällaiseen torjuntakeinoon, mutta monet heistä ovat silti edelleenkin haluttomia käyttämään sitä. Ajatus siitä, että viljelysmaille tieten tahtoen tuotaisiin hyönteisiä, tuntuu viljelijöistä nimittäin yhtä järjettömältä kuin kaupunkilaisista tuntuisi se, että asuntoihin tuotaisiin torakoita. ”Useimpien viljelijöitten mielestä kaikki hyönteiset syövät viljelykasveja. Kaikkein viimeiseksi viljelijä haluaisi niitä lisää”, professori Berti kertoi minulle.

Biologinen tuholaistorjunta tulee näin ollen yleistymään epäilemättä vasta silloin, kun viljelijät ymmärtävät joidenkin hyönteisten olevan heidän liittolaisiaan. Esimerkiksi hedelmänviljelijät ottivat Kaliforniassa 1800-luvun lopulla avukseen leppäkertut. Australiasta oli tuolloin sattumalta tullut vahingollisia hyönteisiä, ja ne olivat hyökänneet sitruuna- ja appelsiinipuitten kimppuun ja tuhonneet ne melkein kaikki. Leppäkertut saivat alle kahdessa vuodessa nämä hyönteistulokkaat kuriin, ja Kalifornian sitrusviljelmät pelastuivat.

Torjuntakeino jonka teho tuntuu

Nykyään ovat Brasiliassa jotkut viljelijät huomanneet uudelleen joaninhan (’pikku Johannan’ eli täkäläisittäin leppäkertun) merkityksen luotettavana ”turvallisuusmiehenä”. ”Joaninhat käyvät lehtikirvoja vastaan sotaa tällä sitrusviljelmällä”, Sandro kertoi minulle kävellessämme appelsiinipuurivistöjen välissä hänen hoitamallaan sitrusviljelmällä. Hän pysähtyi erään appelsiinipuun luo, tarttui oksaan, jossa oli nuoria lehtiä, ja taivutti sitä alaspäin. Lehtikirvat – hidasliikkeiset, nuppineulan pään kokoiset hyönteiset – istuvat liikkumattomina lehdillä imien niistä kaiken aikaa kärsällään kasvinestettä.

Nämä kirvat ovat kuitenkin ”turvallisuusmiesten” ruokaa. Tunnetaan jopa sellaisia leppäkerttulajeja, joissa yksi yksilö saattaa syödä elinaikanaan 800 kirvaa. Tuntuuko se missään? Sandro vastasi: ”Kyllä tuntuu, jos sitruspuitten väliin jätetään niin paljon heinää ja rikkakasveja, että niissä pystyy asumaan suurikin määrä leppäkerttuja ja muita luontaisia vihollisia.” Silloin kun tässä hedelmätarhassa ei vielä käytetty biologista torjuntaa, kemiallisia hyönteismyrkkyjä ruiskutettiin Sandron mukaan joka toinen viikko. Nykyään tilanne on luontaisten vihollisten, kuten leppäkerttujen ja muiden hyönteisten, ansiosta se, että hyönteismyrkkyruiskutuksia ei tarvitse enää tehdä kuin kahden tai kolmen kuukauden välein.

Leppäkerttu on vain yksi niistä monista luonnollisista liittolaisista, joihin viljelijät turvautuvat. Mehiläiset, ampiaiset, linnut, hämähäkit ja sammakot, vain muutamia mainitaksemme, ovat kaikki sotilaita, jotka kuuluvat kellon ympäri liikkeellä olevaan tuholaistorjunta-armeijaan. Torjunta-aineruiskun asemesta voidaan turvautua jopa kaloihin. Millä tavoin?

Tutkija Xiao Fan Kiinan maa- ja metsätalousministeriöstä kertoo hyönteismyrkkyjen tarpeen vähentyneen tuossa maassa sen jälkeen, kun tulvitetuissa riisipelloissa alettiin kasvattaa kaloja. Viljelijät vetävät köyttä riisikasvuston yli, niin että hyönteiset putoavat veteen. ”Pudottuaan riisintaimista nämä nivelkärsäiset hyönteiset tekeytyvät kuolleiksi, joten kalojen on helppo syödä niitä”, Fan selittää.

Torjunta-aineitten vähentynyt käyttö antaa myös hyödyllisille hyönteisille tilaisuuden säilyä elossa. Tuholaisia syövät kalat saavat nämä hyönteiset rinnalleen taistelussa tuholaisia vastaan. Biologisen torjunnan ansiosta myrkyllisten torjunta-aineitten runsas käyttö on taakse jäänyttä aikaa, Fan sanoo. Hänen mukaansa on päivänselvää, millaista hyötyä siitä on terveydelle ja elinympäristölle.

Viljelijät ovat ruvenneet käyttämään integroitua torjuntaa tietenkin sen takia, että he ovat kiinnostuneempia rahasta kuin ympäristön tilasta. Säästäähän kalliiden torjunta-aineitten käytön vähentyminen rahaa, mikä puolestaan parantaa taloudellista tuottoa – ja tällainen motiivi on aina ollut tärkeä ihmisille kaikkialla maailmassa. Jos kuitenkin taloudellisen tuoton lisääntyminen merkitsee samalla sitä, että pellontuotteissa on vähemmän myrkkyjä ja ympäristö voi paremmin, niin siinä tapauksessa integroidusta torjunnasta on hyötyä yhtä lailla viljelijöille ja kuluttajille kuin myös ympäristölle. Kuten eräs havainnoitsija asian ilmaisi, integroidun torjunnan avulla ”kaikki voittavat”.

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 21]

TORJUNTA-AINEPERINTÖ

Vaikka kaikki maanviljelijät kaikkialla maailmassa alkaisivat tänä päivänä käyttää integroitua torjuntaa, torjunta-aineitten ongelma olisi kaikkea muuta kuin ohi. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö (FAO) on arvioinut, että kehitysmailla on varastoissaan yli 100000 tonnia käyttämättä jääneitä torjunta-aineita. YK:n ympäristöohjelman (UNEP) julkaisema lehti Our Planet toteaa: ”Varastot koostuvat huomattavassa määrin niiden torjunta-aineitten jäännöseristä, joita on saatu avustussopimusten perusteella.” Näissä varastoissa on suuret määrät DDT:tä ja muita sellaisia torjunta-aineita, joita nykyään pidetään ongelmajätteinä. Jollei tästä torjunta-aineperinnöstä päästä eroon, ”seurauksena voi olla katastrofeja”, Our Planet sanoo.

Hävittäminen tulee kuitenkin kalliiksi. Torjunta-aineperinnön poistaminen pelkästään Afrikasta saattaa maksaa jopa 500 miljoonaa markkaa. Kuka maksaa laskun? FAO on vedonnut tässä tarkoituksessa niihin maihin, jotka ovat lahjoittaneet torjunta-aineita. FAO:n mukaan ”apua pitäisi pyytää myös maatalouskemikaaleja valmistavilta yhtiöiltä, jotka usein ovat myötävaikuttaneet siihen, että torjunta-aineita on hankittu liikaa tai tarpeettomasti”. Nämä yhtiöt ovat toistaiseksi kuitenkin olleet ”haluttomia antamaan rahaa vanhojen varastojen hävittämiseen”.

[Tekstiruutu s. 22]

Muunnetut kasvit – miksi niistä kiistellään?

Biotekniikka on eräs ase taistelussa tuholaisia vastaan. DNA-molekyylin rakenne on avautumassa yhä enemmän ihmiselle, joten tutkijat ovat kyenneet yhdistämään eri lajeista peräisin olevia DNA-pätkiä toisiinsa ja kehittämään kasveja, jotka kykenevät omin avuin suojautumaan tuholaisilta.

Esimerkistä käy maissi. Geenitekniikan tuntijat siirsivät maissin DNA:han vieraan geenin. Siirretty geeni tuotti vuorostaan proteiinia, joka osoittautui tappavaksi tuholaisille. Tuloksena oli perimältään muuntunut maissi, jota sen hyönteisviholliset eivät pysty vioittamaan.

Geenitekniikalla muunnetut kasvit ovat kuitenkin kiistanalainen asia. Vastustajat sanovat, että niistä voi olla vahinkoa ihmisten terveydelle tai että muunnetuista viljelykasveista voi tulla menestyviä rikkakasveja. Jotkut tutkijat varoittavat, että kasvit, joihin on siirretty hyönteisiä tappava geeni, voivat kiihdyttää tuholaisten vastustuskyvyn kehittymistä. ”Meidän pitäisi hillitä innostustamme geenitekniikan suhteen”, hyönteistieteilijä Berti varoittaa. ”Muistammeko, miten suurta oli innostus 1950-luvulla, jolloin hyönteismyrkkyjä pidettiin ihmeinä? Nykyään tiedämme asian paremmin. Ihmehyönteismyrkyillä on saatu aikaan ihmehyönteisiä. Kuka tietää, millaisia ongelmia tämän päivän geeniteknisesti muunnetut ihmekasvit tulevat vielä saamaan aikaan?”

Vaikka kaikki biologiset ongelmat voitaisiinkin ratkaista, joidenkuiden mielestä geneettisten koodien peukaloiminen on moraalisesti arveluttavaa. Joillakuilla on se käsitys, että biotekniikalla ehkä ratkaistaan vanhoja torjunta-aineongelmia mutta että se saattaa tuottaa niiden tilalle uusia eettisiä ongelmia.

[Kuva s. 23]

Yksi leppäkerttu saattaa syödä satoja tuholaisia