Lastenkasvatus – elämämme 20-vuotissuunnitelma
Kertonut Norman C. Pearcy
MONET nuoret parit odottavat innokkaasti ensimmäisen lapsensa syntymää. Toiset suhtautuvat siihen sekavin tuntein, koska lapsen syntyminen merkitsee suurta muutosta heidän elämässään.
Me kuuluimme jälkimmäisiin, sillä ensimmäisen lapsemme saapuminen muutti suuresti elämäämme. Teimme sellaista työtä, jota emme voineet jatkaa, koska se ei olisi suonut meille aikaa perheestä huolehtimiseen eikä varoja perheen elättämiseen.
Ymmärsimme alusta asti, että olisi epäviisasta jättää lapsen kasvattaminen sattuman varaan. Olimme vuosia sitten lukeneet, että vanhempien rakkaus varttuvaa lastaan kohtaan voidaan mitata sillä, missä määrin he ovat valmiita kilpailemaan lapsensa toveruudesta ja taistelemaan muita vaikutuksia vastaan. Kun vaimoni ja minä ajattelemme aikaa taaksepäin, niin voimme vakuuttaa, että kilpailu käy joskus aika ankaraksi. Mutta nyt kun 20-vuotissuunnitelmamme on melkein toteutettu – lapsemme ovat 19- ja 20-vuotiaita – voimme vakuuttaa, että tulokset ovat hyvin vaivan arvoiset.
Kerron kuitenkin ensin lyhyesti siitä, mikä johti meidät avioliittoon, ja 20-vuotissuunnitelmamme alkuvaiheista.
AVIOLIITTO JA PERHE
Vuonna 1948 minusta tuli ”tienraivaaja”, mitä nimeä Jehovan todistajat käyttävät niistä, jotka opettavat koko ajallaan Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Kaksi vuotta myöhemmin minusta tuli Jehovan todistajien päätoimiston perheen jäsen Brooklynissa New Yorkissa ja aloin osallistua raamatullisen kirjallisuuden tuottamiseen.
Seuraavana vuonna, vuonna 1951, menin Gilead-koulun päättäjäisiin. Tässä koulussa valmennetaan Jehovan todistajien lähetystyöntekijöitä. Yksi oppilaista, Marianne Berner, jäi New Yorkin kaupunkiin muutamaksi viikoksi, ennen kuin hän lähti määräpaikkaansa, ja me tutustuimme toisiimme. Kun hän oli työskennellyt yli kolme vuotta Jokohamassa Japanissa, hän palasi vuonna 1955 takaisin New Yorkiin ollakseen läsnä kansainvälisessä konventissa. Kosin Mariannea ja niin hänestä tuli vaimoni ja elämänkumppanini.
Meille tarjottiin tilaisuutta palvella kierrostyössä vierailemassa Jehovan todistajien seurakunnissa Illinois’n eteläosassa ja auttamassa niitä. Nämä seurakunnat tuottivat meille paljon iloa, ja halusimme viettää elämämme kokoajanpalveluksessa. Toivoimme pääsevämme lopulta palvelemaan päätoimistossa Brooklynissa. Pian kävi kuitenkin ilmi, että meistä tulisi vanhempia, mistä odotteesta emme todellisuudessa olleet innostuneita, koska se muuttaisi niin suuresti suunnitelmiamme.
Seuraavan kierroskonventtimme loppupuheessa sanoin leikillisesti, että vaimoni oli kuullut puheeni ”Kypsyyteen [maturity] edistyminen,” ja ilmeisesti ajatellut minun sanovan ”Äitiyteen [maternity] edistyminen”. Asetuimme asumaan Kaliforniaan, missä tyttäremme Cynthia syntyi. Sitten saimme poikamme Gregoryn.
TARKOITUKSELLISTA VALMENNUSTA
Lapsemme tuottivat meille paljon iloa, ja me päätimme tehdä parhaamme heidän kasvattamisessaan. Mutta miten opastaisimme ja kasvattaisimme heitä seuraavat kaksikymmentä vuotta? Muistimme nuoren Simsonin isän esimerkin, hänhän pyysi Jehovalta ohjausta poikansa kasvattamiseen. – Tuom. 13:8.
Joka viikko aivan heidän lapsuudestaan asti osoitimme haluavamme Jumalan ohjausta tutkimalla lastemme kanssa Raamattua. Huomasimme tämän vaikeammaksi kuin muiden kanssa tutkimisen, koska tämän tutkistelun siirtäminen oli helpointa. Otimme myös tavaksi keskustella joka päivä heidän kanssaan jostakin raamatunkohdasta ruokapöydässä.
Lisäksi käytimme ruokailuaikaa tilaisuutena opettaa lapsille aakkoset, ja valmistimme heitä siten koulua varten. Gregillä oli ensimmäisellä luokalla vaikeuksia lukemisessa. Käytimme joka päivä tunnin hänen auttamiseensa. Se, että olimme kiinteässä yhteydessä opettajiin, osoitti heille, että olimme todella kiinnostuneita lastemme edistymisestä.
Otimme Cynthian ja Gregoryn heidän syntymästään asti mukaamme kaikkiin seurakunnan kokouksiin ja konventteihin, sillä tiesimme, että niissä he saisivat parhaita vaikutteita. (2. Tim. 3:15) Kun he kasvoivat, autoimme heitä valmistautumaan kokouksissa vastaamiseen. Aluksi he vastasivat hyvin lyhyesti, mutta varmistauduimme siitä, että he ymmärsivät kappaleen, johon he vastasivat. Matkalla kotiin yleisökokouksesta kyselimme heiltä, mitä he muistivat niistä.
Ponnistelumme heidän opettamisekseen kannatti, sillä se teki heidän nuoreen mieleensä syvän vaikutuksen. Mainitsen siitä esimerkin: Kun Greg oli vain nelivuotias, tutkimme Aabrahamista ja siitä, kuinka hänen uskonsa koetukseksi käskettiin uhrata ainoa poikansa Iisak. Selitimme, että sekä Aabraham että hänen poikansa halusivat totella Jehovaa. Valaisin asiaa esimerkillä ja sanoin: ”Niin, Greg, se oli aivan kuin Jehova käskisi minun viedä sinut takapihalle ja uhrata sinut.” Sitten kysyin: ”Jos niin tapahtuisi, mitä minun pitäisi tehdä?” Greg vastasi epäröimättä, että minun pitäisi totella Jehovaa.
Myöhemmin kuulimme Gregin rukoilevan. Hän sulki silmänsä, kumarsi päänsä ja sanoi: ”Jehova, jos käsket isän viedä minut takapihalle ja uhrata minut, niin kyllä se minulle sopii.”
Ei ihme, että Jeesus sanoi taivasten Valtakuntaan pääsevien tarvitsevan lapsen kaltaisia ominaisuuksia. Voimme nähdä Raamatun totuuksien tavoittaneen lastemme sydämen, ja se sai heidät tottelemaan.
Kun Cindy oli 7-vuotias, autoimme häntä valmistautumaan Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien tarjoamiseen ihmisten ovilla. Joka päivä kun hän tuli koulusta kotiin, hän koputti takaovelle ja piti esityksensä. Sitten tuli suuri päivä, jolloin hän meni vieraalle ovelle. Hän sai epäystävällisen vastaanoton ja alkoi itkeä. Autossa vaimoni selitti hänelle, että ihmiset eivät usein hyväksyneet Jeesusta ja hänen apostoleitaankaan ja ettei meidän pitäisi luopua tehtävästämme, niin kuin hekään eivät luopuneet. Eikä Cindy ole luopunut.
Vuonna 1966 vaimoni ilmoittautui jälleen tienraivaajaksi ja järjesti niin, että hän voi käyttää 100 tuntia kuussa opettaakseen ihmisille Raamattua heidän kodeissaan. Ajattelimme, että jotta lapsiimme kasvaisi halu ryhtyä tähän elintärkeään työhön, heidän täytyisi nähdä, että mekin pidimme sitä suuressa arvossa. Sinä kesänä minut kutsuttiin jälleen palvelemaan tilapäisesti kierrosvalvojana alueellamme, ja koko perheemme voi olla mukana.
Lauantai-iltana kuulin 8-vuotiaan Gregin tekevän sopimuksia toisten ikäistensä kanssa työskentelemisestä ovelta ovelle saarnaamistoiminnassa. Hän teki aivan niin kuin oli nähnyt minun tekevän vain muutamia minuutteja aikaisemmin. Ymmärsin tästä vielä paremmin, kuinka tärkeätä on antaa oikea esimerkki.
ERILAISTEN TILANTEIDEN KÄSITTELEMINEN
Lasten varttuessa tuli esiin kysymyksiä, jotka koskivat ulkoasua, pukeutumista, tapaamisten järjestämistä vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa ja kutsuja. Yritimme opettaa heitä käyttämään hyvää arvostelukykyä, ja samalla olimme valmiita tarjoamaan ohjausta.
Kun Cindy oli noin 15-vuotias, hän halusi ”lannehousut”, jollaisia tytöt käyttivät koulussa. Vaimoni alkoi vaivihkaa tarkkailla, millaiset tytöt niitä käyttivät. Hän kysyi muilta seurakunnan nuorilta, mitä he ajattelivat sillä tavoin pukeutuvista nuorista, sanomatta syytä kysymykseensä. Hän sai tietää, että sellaisia käyttävillä tytöillä oli usein huono moraali.
Marianne kertoi Cindylle, millaisia havaintoja hän oli tehnyt ja miksi olimme päättäneet, että häntä ei pitänyt voida yhdistää sellaisiin tyttöihin. Cindylle annettiin tilaisuus ilmaista ajatuksensa, oliko hän yhtä mieltä vai eri mieltä päätöksemme kanssa. Onneksi tämä selvitti asian. Se opetti hänelle myös, minkä vaikutelman vaatteemme voivat antaa.
Kun Greg oli noin 14-vuotias, hän ei halunnut olla enää ”poika”, vaan halusi kovasti, että hänet olisi tunnustettu ”nuoreksi mieheksi”. Hän ystävystyi erääseen 19-vuotiaaseen miellyttävään nuoreen todistajaan. Tämä ystävyys johti kuitenkin Gregin haluamaan samaa riippumattomuutta kuin vanhemmalla pojalla oli. Hän alkoi kehittää etääntyvää, riippumatonta asennetta. Aloimme asettaa rajoituksia tälle ystävyydelle, ja Greg kysyi: ”Miksi? Ajatteletteko hänen olevan huonoa seuraa?”
Selitimme, että seura ei ollut huonoa, mutta tilanne ei ehkä ollut hyväksi hänelle. Annoin hänelle tilaisuuden sanoa, mitä hän ajatteli. Sanoin: ”Jos et ole yhtä mieltä tai jos ajattelet meidän olevan väärässä tai ajattelet, ettei meillä ole oikeaa näkemystä, niin sano pois.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Greg sanoi: ”Olen yhtä mieltä. Halusin vain tietää miksi.”
Kerran kun ajoimme moottoritiellä autolla, Cindy lapsellisuudessaan hymyili takaisin eräälle ohikulkijalle. Poika seurasi tietämättämme kotiimme ja sai toisten kautta tietää Cindyn nimen. Tuttavuus alkoi kehittyä, ennen kuin tajusimmekaan sitä. Meidän oli nähtävä melkoisesti vaivaa osoittaaksemme hänelle, ettei tämän pojan mielessä ollut hänen hyvinvointinsa vaan että hän oli vain tytön fyysisen viehätysvoiman lumoissa.
Arvostamme suuresti niitä hyviä Vartiotornin kirjoituksia, jotka ovat käsitelleet nuorten kohtaamia ongelmia. Olemme lukeneet joitakin niistä yhä uudelleen ja uudelleen lastemme kanssa ja keskustelleet joidenkin menettelytapojen eduista ja haitoista. Olemme vanhempina päättäneet lujasti antaa lapsillemme esimerkin Jehovan ja hänen kirjoitetun Sanansa kunnioittamisesta.
KÄYTÄNNÖN TAITOJEN OPETTAMINEN
Minulla oli muutamia asiakkaita, joiden luona kävin suorittamassa huolto- ja korjaustöitä, ja kun Greg oli 13-vuotias, hän alkoi työskennellä kanssani ennen kouluun menoa kello 5:stä kello 8:aan. Cindy alkoi 15-vuotiaana opetella kirjanpitoa erään todistajaystävämme opastuksella. Pidimme tärkeänä opettaa hänelle myös ruoanlaittoa, ompelemista ja muita käytännön taitoja. Myös Greg opetteli laittamaan ruokaa, ja minä opetin hänet kiinnittämään mattoja lattiaan.
Tämä kaikki piti meidät kovin kiireisinä, ja päätimme saattaa lasten koulutuksen loppuun kirjeenvaihdon välityksellä. Tämä soi heille aikaa ammatin oppimiseen sekä tarpeellisen maallisen koulutuksen saamiseen. Innostaaksemme Gregiä lupasimme, että hän saa hankkia ajokortin vasta suoritettuaan koulun loppuun. Hän kävi neljän vuoden oppikoulukurssin kahdessa vuodessa ja liittyi sitten Mariannen ja Cindyn ja minun kanssani kokoajan tienraivaustoimintaan.
TÄRKEÄ OSA VALMENNUKSESSA
Kun Greg oli 14-vuotias ja Cindy 15-vuotias, päätimme, että perheen pitkän tähtäimen tavoitteita silmälläpitäen oli heidän aika nähdä Jehovan todistajien maailmankeskus New Yorkissa. Mutta se oli 4 800 kilometrin päässä, eikä meillä ollut paljon rahaa. Koko perhe keskusteli asiasta ja päätimme lähteä, vaikka olisimme joutuneet kiinnittämään talomme lainan saamiseksi. Mutta jälleen totesimme, että Jehovan käsi ei ole lyhyt. Luoksemme tuli eräs ystävä, joka sanoi haluavansa tehdä jotakin hyväksemme. Hän antoi meille luottokortin ja sanoi, että voimme käyttää sitä kaiken polttoaineen ostamiseen matkalla.
Lapsemme arvostivat suuresti Beeteliä ja niitä erinomaisia ja rakkaudellisia ihmisiä, jotka käyttävät vapaaehtoisesti aikaansa tuottaakseen meitä varten hengellisiä julkaisuja ja ohjeita. Vaimoni ja minä nautimme suuresti, kun saimme tavata vanhoja tuttavia niiden monien uskollisten henkilöiden joukossa, jotka ovat työskennelleet niin ahkerasti Jehovan palveluksessa monia vuosia.
PALKITSEVA ETU
Vaikka emme ensin olleetkaan innostuneita vanhemmaksi tulosta, voimme nyt rehellisesti sanoa, että se on ollut suuri etu, josta olemme kiitollisia. Lasten kasvattaminen ei tosin ole helppoa tässä maailmassa, jossa on niin paljon epäkristillisiä tapoja. Jotkin sen pakanuuteen liittyvistä juhlista voivat viehättää nuoria. Mutta olemme huolellisesti auttaneet lapsiamme sen suhteen, että he eivät ole koskaan tunteneet menettäneensä mitään hyvää.
Niinpä kun muut viettivät joulua, käytimme hyväksemme vapaapäivät koulusta ja vuokrasimme majan vuoristosta nauttiaksemme lumesta. Minä vein Gregin silloin tällöin kalaan. Matkustimme suuriin kristillisiin konventteihin ja osallistuimme yhdessä vapaaehtoisesti konventin valmistelutöihin. Tällä tavalla lapsemme saivat paljon hyviä ja tervehenkisiä ystäviä. Heiltä ei ole puuttunut mitään muuta kuin sukupuolitaudit, avioliiton ulkopuolinen raskaus, abortit, huumeitten orjuus ja muu sellainen, mitkä ovat niin yleisiä nykyajan nuorten keskuudessa, joiden vanhemmat eivät ole antaneet heille oikeaa ohjausta Jumalan sanasta.
Lapsemme ovat tunne-elämältään hyvin tasapainoisia, ja uskon tämän johtuvan siitä, että olemme tehneet niin monenlaista yhdessä. Joka vuosi meillä on esimerkiksi suuret kutsut hääpäivänämme, jolloin me kaikki neljä saamme lahjoja. Panemme ne pianon päälle jo päiviä etukäteen ja nautimme yhdessä erikoisateriasta. Se ei ole vain meidän vuosipäivämme, sillä avioitumisemme seurauksena tulivat lapset – joten se on myös heidän juhlansa.
Lapsemme ovat nauttineet monista sellaisista toiminnoista, joita ei ole muilla, esimerkiksi raamatullisten puheitten valmistamisesta ja pitämisestä. Kun Cindy oli noin 10-vuotias, hän piti harjoituspuheen suuren kuulijakunnan edessä kierroskonventissamme. Vaimoni valmisti Cindylle puvun, ja hän piti esityksen ikään kuin hän olisi ollut ensimmäisellä vuosisadalla elänyt pikkutyttö, joka selitti raamatunkohtaa toiselle samana aikana eläneelle pikkutytölle. Molemmilla lapsilla on ollut myös sykähdyttävä etu osallistua suuren piirikonventin ohjelmiin.
Meistä tuntuu siltä, että olemme nauttineet tyydyttävää, täyteläistä elämää. Olemme saaneet nähdä lastemme kehittyvän ja iloinneet heidän kykyjensä lisääntymisestä erinomaisina nuorina Raamatun totuuksien opettajina, jotka totuudet ovat meille niin rakkaita. Nyt kun perheessämme on kaksi kyvykästä aikuista lisää palvelemassa Jehovaa, me odotamme lisää iloja ja etuja Jumalamme palveluksessa.
[Kuva s. 23]
Opetin Gregiä kiinnittämään mattoja
[Kuva s. 24]
Vaimoni opetti Cindyä ompelemaan