Jehovan palveleminen hänen pyhällä vuorellaan
Kertonut Fred Germann
JOISSAKIN osissa maailmaa ihmiset kunnioittavat taikauskoisesti vuoria. Minua taas vuoret, erityisesti Alpit, ovat aina vetäneet vastustamattomasti puoleensa, koska olen syntynyt Sveitsissä. Lapsuudestani lähtien olen ihaillut niiden suunnatonta loistokkuutta ja pitänyt niiden mahtavuutta äänettömänä todisteena Jumalan kunniasta. Olen nyt 86-vuotias, mutta niiden korkealle kohoavat huiput tuovat vieläkin mieleeni Miikan 4:1, 2:ssa (UM) olevan profetian, joka ennustaa päättäväisten miesten ja naisten kokoontuvan ”Jehovan huoneen vuorelle”, kaikkien väärien uskontojen yläpuolella olevaan hänen puhtaalle palvonnalleen omistettuun paikkaan. Olen pitänyt suurena etuna tämän profetian täyttymyksestä todistamista. Samoin kuin jollekin Alppien vuorelle kiipeäminen vaatii päättäväisyyttä ja ponnistelua, minunkin on täytynyt voittaa monia vuorenkaltaisia esteitä puhtaan palvonnan yhteydessä. (Matteus 17:20) Saanhan kertoa sinulle joitakin muistojani?
Ensimmäiset pilkahdukset ”vuoresta”
Vuonna 1903, jolloin asuimme Sveitsissä Bernin Alppien alueella, äitini näki ensimmäisen pilkahduksen tosi palvonnan ”vuoresta”. Hän luki raamatullisen traktaatin, jossa kerrottiin Kristuksen tulevasta tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka korvaisi nykyisen epävanhurskaan järjestelmän. Tämä sanoma innosti häntä niin, ettei hän voinut olla kertomatta siitä lähimmäisilleen. Eräänä iltana suuttunut pastori kävi hänen luonaan. Mutta äidillä oli Raamattu esillä, ja hän oli valmis vastaamaan. Olin silloin kahdeksanvuotias.
Äiti vertauskuvasi pian Jumalalle vihkiytymisensä vesikasteella. Siinä osassa Sveitsiä, jossa me asuimme, oli vain yksi pieni ryhmä kristittyjä, joiden ’usko voi siirtää vuoria’. (1. Korinttolaisille 13:2) Se kokoontui pienessä Thunin kaupungissa, mihin tuli yli 60 vuotta myöhemmin Vartiotorni-seuran Sveitsin haaratoimisto. Vaikka kodistamme oli pitkä matka kaupunkiin, äiti meni kokouksiin niin usein kuin mahdollista. Silloin Thunin seurakuntaa valvoi etupäässä kaksi lihallista veljeä, jotka olivat molemmat hyvin lahjakkaita opettajia. Toinen heistä oli ollut ”Raamattutalossa” Alleghenyssa (myöhemmin osa Pittsburghia) Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa ja osallistunut Raamatun tutkielmien viidennen osan kääntämiseen saksan kielelle.
Ikävä kyllä molemmat veljekset lakkasivat seuraamasta suurta Opasta, Jeesusta Kristusta, ja alkoivat ’nojautua omaan ymmärrykseensä’. (Sananlaskut 3:5) Heistä tuli vähitellen arvostelunhaluisia. Koska äitini ei osannut mennä muuallekaan, hän toimi vielä jonkin aikaa tämän ryhmän yhteydessä, mutta pian hänen intonsa Jumalan palveluksessa alkoi laimeta, ja lopulta hän lakkasi käymästä kokouksissa. Hän puhui kuitenkin edelleen minulle totuudesta, ja kun ensimmäinen maailmansota syttyi, minä aloin todella kiinnostua.
Vuonna 1915 alettiin pitää kristillisiä kokouksia pienessä Frutigen-nimisessä kaupungissa, jossa me asuimme. Eräs kaupungin asukas antoi näyttää talossaan pastori Russellin Luomisnäytöksen. Tämä kahdeksantuntinen neliosainen värikuultokuvista ja elokuvista koostuva esitys kertoi Jumalan tarkoituksesta luomisajasta lähtien läpi ihmiskunnan historian tuon maata ja ihmiskuntaa koskevan Jumalan tarkoituksen täyttymyksen huipentumiseen tuhatvuotiskauden lopussa. Ainutlaatuinen esitys vaikutti syvästi sekä äitiini että minuun. Me aloimme sen vuoksi olla jälleen tekemisissä raamatuntutkijoiden kanssa, jotka tunnetaan nykyään Jehovan todistajina. Olimme hyvin onnellisia! Olimme astuneet ”Jehovan huoneen vuoren” juurelle.
Alpit vai Jehovan vuori?
Olin tuohon aikaan innokas vuorikiipeilijä, ja olin jopa valmis vaarantamaan henkeni. Mutta kysyin silloin tällöin itseltäni: ’Mikä on elämän todellinen tarkoitus, ja miksei koko tämän kauniin luomakunnan Lähde lopeta epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimyksiä?’ Käymällä kokouksissa ja tutkimalla Vartiotornin julkaisuja aloin ymmärtää ja arvostaa Raamattua ja sen Tekijää, Jehova Jumalaa. Niinpä päätin vuoden 1915 syksyllä, että rakkauteni Sveitsin vuoriin saisi väistyä ja että rakkauteni tosi palvonnan ”vuoreen” saisi ensi sijan elämässäni. Vihkiydyin Jehovalle, ja veli Emile Lanz kastoi minut asunnossaan Bernissä. Tuohon aikaan tri Lanz vastasi Sveitsin ja Ranskan työstä.
Olin silloin 20-vuotias, ja tulevaisuuteni Sveitsin postilaitoksen palveluksessa näytti lupaavalta. Mutta valitsin Jeesuksen olemaan vastedes Oppaanani, ja halusin ’seurata tarkoin hänen askeleitaan’. (1. Pietari 2:21) Kirjoitin siksi raamatuntutkijoille ja pyysin raamatullista kirjallisuutta evankelioimistyötä varten. Minulle lähetettiin valtava paketti traktaatteja levitettäväksi. Juuri silloin jouduin ammattini vuoksi matkustamaan pieneen Huttwil-nimiseen kaupunkiin. ’Nyt se alkaa!’ ajattelin. Työ oli raskasta ja olin aivan yksin, mutta sain työn tekemiseen tarvittavan voiman tutkimalla päivittäin Jumalan sanaa ja Seuran julkaisuja. Myös Heprealaiskirjeen 13:11–15 vahvisti päättäväisyyttäni. Lopetettuani saarnaamisen tässä pienessä kaupungissa jatkoin lähikylissä tehden uusintakäyntejä löytämieni kiinnostuneiden ihmisten luokse. En unohtanut myöskään työtovereitani. Kysyin yhdeltä heistä, halusiko hän tutkia Raamattua, ja hän otti tarjoukseni vastaan. Hänen vaimonsa ja naapurinsa tulivat myös mukaan raamatullisiin keskusteluihimme.
Erään tällaisen keskustelun aikana työtoverini vaimo ja naapuri kysyivät minulta, halusinko keskustella protestanttisen saarnaajan kanssa. Keskustelin hänen kanssaan. Tämä mies piti yhä kiinni helvetintuliopista. Selitin hänelle, miten käsittämätön tämä oppi on, koska liharuumis kuluisi pian tulessa. Hän vastasi kärkevästi: ”Se ei ole mikään ongelma. Jumala tekee todennäköisesti asbestiruumiita.” Kun avasin Raamattuni Hesekielin 18:4:n kohdalta (jossa sanotaan: ’Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava’), hän keskeytti sanoen: ”Meidän yksinkertaisesti täytyy uskoa, että sielu on kuolematon.” Hän kieltäytyi harkitsemasta mitään asiaa käsitteleviä raamatunkohtia.
Suunnilleen samoihin aikoihin tapasin opettajan, joka myös uskoi helvetin tuleen. Kysyin häneltä, pitikö hän mahdollisena, että joku voisi olla onnellinen taivaassa, minne hänkin toivoi pääsevänsä, ajatellessaan alapuolellaan helvetissä olevia ikuista tuskaa kärsiviä miljardeja syntisiä. Hän antoi täysin odottamattoman vastauksen: ”Jumala pitää huolen siitä, että me emme edes ajattele heitä.” Tällainen väärä ajattelutapa sai minut vakuuttuneeksi siitä, että ne, jotka ’palvovat sitä, mitä eivät tunne’, tarvitsevat apua. – Johannes 4:22.
Muutaman kuukauden päästä minut siirrettiin Wangen-sur-Aariin, missä minulla oli ilo olla Bielin seurakunnan yhteydessä. Siellä päätin ryhtyä kokoajanpalvelijaksi, ja ilmoitin kirjeessä Sveitsin postiviranomaisille eroavani palveluksesta. Heti kun kaikki asiani olivat kunnossa, menin Zürichiin, missä raamatuntutkijoilla oli kirjallisuusvarasto. Näin minusta tuli vuoden 1916 toukokuussa kolporteeraaja (tienraivaaja). Sen sijaan että olisin iloinnut vuorikiipeilystä saatoin nyt käyttää kaiken aikani ihmisten kehottamiseen ’nousemaan Jehovan vuorelle’. – Miika 4:2, UM.
Synkkiä pilviä taivaanrannalla
Jokainen, joka on harrastanut vuorikiipeilyä, tietää että kiipeilijän täytyy varustautua äkillisten säänmuutosten varalta. Noina ensimmäisen maailmansodan vuosina synkkiä pilviä nousi Sveitsissä suorittamamme saarnaamistyön rauhalliselle taivaanrannalle. Veli Lanz, joka oli kastanut minut vuonna 1915, alkoi kapinoida Vartiotorni-seuran presidenttiä Charles T. Russellia vastaan. Ylpeänä ”tohtorin” tittelistään ja vakuuttuneena käyttämiensä menettelyjen paremmuudesta Lanz antoi sydämensä katkeroitua.
Eräänä sunnuntaina ollessani vierailulla Frutigenin seurakunnassa Lanz ryhtyi vastustamaan avoimesti. Hän sanoi puheessaan Seuran olevan väärässä, ja hän esitti ”toisenlaista hyvää uutista”. (Galatalaisille 1:6) Siihen asti hän oli aina sanonut veli Russellia esimerkilliseksi kristityksi, mutta nyt hän arvosteli häntä ankarasti. Äiti vihastui kuulemastaan ja sanoi minulle: ”Meidän täytyy pysyä lujina. Täältä me löysimme totuuden, ja tämä on Jumalan työtä!” Hänen uskollinen rakkautensa Jehovaan ja hänen palvontaansa Jehovan pyhällä vuorella oli nyt horjumaton. Mutta hänen terveytensä heikkeni. Siksi minun täytyi vuoden 1917 toukokuussa lopettaa kokoajan kolporteeraus perhevastuitten vuoksi ja palata kotiin, missä jatkoin entistä ansiotyötäni. Äitini päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1918, ja hän oli uskollinen loppuun asti.
Näiden koettelemusten jälkeen näytti siltä, että meidän seurakuntaamme Frutigenissa oli ’seulottu kuin vehnää’, sillä vain neljä meistä jatkoi ihmisten kehottamista palvomaan Jehovaa hänen pyhällä vuorellaan. (Luukas 22:31) Näihin kuului sisar Emmy Schneider, joka aloitti myöhemmin kokoajan saarnaamistyön ja joka palvelee Jehovaa vieläkin uskollisena. Veli Russell lähetti Conrad Binkelen Brooklynista selvittämään Lanzin aiheuttaman dramaattisen tilanteen ja vahvistamaan veljiä. Monet lähtivät silloin Jehovan valoisalta vuorelta ja huomasivat pian olevansa ”ulkopuolella pimeydessä”. – Matteus 25:30.
Vuonna 1919 saatoin jälleen aloittaa kokoajanpalveluksen. Erosin siis taas kerran postilaitoksen palveluksesta. Minulla oli mahdollisuus mennä auttamaan Bernin seurakuntaa. Niihin aikoihin Alexandre Freytagista, Ranskan haaratoimistossa Genevessä olleesta Seuran edustajasta, tuli luopio, ja pian hän lähetti asiamiehiä taivuttamaan Bernissä ja sen lähistöllä asuvia kristittyjä hyväksymään hänen ajatuksensa. Useat meistä saattoivat auttaa henkilökohtaisin käynnein veljiä vaeltamaan edelleen uskollisesti Jehovan puhtaan palvonnan ”vuorella”. – Roomalaisille 16:17, 18, 25–27.
Uusia välineitä
Ensimmäinen maailmansota oli melko lailla vaikeuttanut kansainvälisiä liikenneyhteyksiä. Sen vuoksi me emme enää saaneet raamatullista kirjallisuutta Brooklynista. Ihmisten auttamiseksi löytämään Jehovan ”vuorelle” me painatimme tarpeellisia Raamatun tutkimisen apuvälineitä paikallisessa kirjapainossa. Mutta tämä osoittautui liian kalliiksi. Harkitsimme sen vuoksi mahdollisuutta tehdä painotyöt itse.
Joillakuilla Bernin seurakunnan jäsenillä oli hieman kokemusta painamisesta. ’Laskettuamme kustannukset’ ja saatuamme hyväksymyksen Seuran uudelta presidentiltä, veli J. F. Rutherfordilta, perustimme osuuskunnan nimeltä ”Vartiotornin kirjapaino”. (Luukas 14:28) Tarvittavien varojen hankkimiseksi laskettiin liikkeelle sadan frangin korottomia velkasitoumuksia, jotka maksettiin takaisin pyydettäessä, ja Bernistä Allmendstrasse 36:sta ostettiin tilava talo.
Välineiden ostaminen oli erään pätevän veljen vastuulla. Koska hän tiesi taloudellisen tilanteemme, hän meni Saksaan ostamaan hyviä käytettyjä painokoneita ja yhden uuden rotaatiopainokoneen. Pahaksi onneksi kaikki nämä koneet lastattiin tavaravaunuun, jonka katto vuoti. Tämä tapahtui heti sodan jälkeen, ja Euroopan olot olivat vielä ankeat. Näiden välineitten saapuminen perille tuotti suuren pettymyksen. Sadevesi oli valunut sisään, ja kaikki oli ruosteessa!
Ei kannattanut masentua. Jotkut Bernin seurakunnan jäsenet, myös jotkut sisarista, ryhtyivät hankaamaan koneita paloöljyn ja smirgelikankaan avulla. Viikkojen aherruksen jälkeen kaikki ruoste oli poissa, ja ammattiasentajan avulla veljet kokosivat painokoneet ja saivat ne pian toimimaan hyvin. Tämä painorakennus toimi myöhemmin monien vuosien ajan Sveitsin ja ranskaa puhuvien maiden haaratoimistona ja kirjapainona. Lopulta Sveitsin Beetel siirrettiin kadun toiselle puolelle rakennettuun paljon suurempaan rakennukseen, jonka osoite oli Allmendstrasse 39. Vielä myöhemmin se siirrettiin Thuniin.
Pelottomina Jehovan ”vuorella”
Cedar Pointissa Ohiossa Yhdysvalloissa 1.–8. syyskuuta 1919 pidetty kahdeksanpäiväinen konventti korosti teemaa ”Siunattuja ovat pelottomat” ja rohkaisi meitä raamatuntutkijoita suuresti. Me Euroopassa asuvat saimme myös paljon apua, kun veli Rutherford kävi meidän luonamme vuoden 1920 syksyllä. Hänen esimerkkinsä ja rohkaisevat sanansa saivat meidät päättämään tehdä parhaamme Valtakunnan palveluksessa.
Luomisnäytöksen lisäksi puhe aiheesta ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”, antoi myös suurenmoista todistusta. Se keräsi suuria kuulijakuntia, ja samanniminen kirja meni ”kuin kuumille kiville”. Joskus kirjallisuudenpalvelijat tilasivat näitä kirjoja lähettämällä sähkeitä, joissa sanottiin: ”Lähettäkää kaksisataa Miljoonaa” tai ”Kiire. 150 Miljoonaa”, mikä hämmästytti suuresti sähköttäjiä!
Minulla oli etu palvella Bernin Beetelissä aivan alusta eli vuoden 1920 lokakuusta asti, ja minulla on vieläkin kauniita muistoja perheessä vallinneesta lämpimästä veljellisestä rakkaudesta. Eräänä aamuna vuoden 1921 heinäkuussa haaratoimistonvalvoja ilmoitti minulle, että minut oli nimitetty valvomaan Elsass-Lothringenissa ja Saarissa tehtävää työtä. Vaikka näissä osissa olikin jo tehty paljon työtä, niin seurakuntia täytyi vahvistaa ja uusia seurakuntia täytyi järjestää. Täälläkin ”Jehovan huoneen vuori” tuli ’kohottaa kukkuloitten yläpuolelle’, niin että Lothringenin, Elsassin ja Saarin ”kansat” voisivat ”virrata” sille ja palvoa Jehovaa. – Miika 4:1, UM.
Toimiessani saarnaajaveljenä saatoin paikallisten vanhinten avulla järjestää esitelmärynnistyksiä. Koska katolisella kirkolla oli erityisen voimakas vaikutus noilla alueilla tuohon aikaan, tämä toiminta vaati rohkeutta, ja Cedar Pointin teema ”Siunattuja ovat pelottomat” tuli monta kertaa mieleemme.
”Lampaiden” auttaminen
Jehova sanoi profeettansa Hesekielin kautta: ”Minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. Minä vien ne pois kansojen seasta . . . Hyvillä ruokamailla minä niitä kaitsen, ja Israelin korkeilla vuorilla on niillä oleva laitumensa.” (Hesekiel 34:11, 13, 14) Tuona sodanjälkeisenä aikana innokkaat kristityt etsivät ”lampaita” jokaisesta nurkasta ja sopesta ja johdattivat heidät Jehovan tosi palvonnan ”vuorelle”, mistä he löysivät ravitsevaa hengellistä ruokaa. – Ks. Matteus 25:31–46.
Kun Kultainen Aika (nykyään Herätkää) julkaistiin, niin Strasbourgin ja Saarbrückenin nuoret kristityt keräsivät rohkeutensa. He esittivät lehteä monissa ravintoloissa ja oluttuvissa ja antoivat erittäin hyvää todistusta.
Vuosina 1922 ja 1923 Luomisnäytöstä esitettiin jälleen Elsassissa, ja ensiksi sitä esitti veli Charles Eicher ja myöhemmin minä itse, kun veli Eicher kutsuttiin palvelemaan Brooklynin Beeteliin. Siihen aikaan ei ollut äänilaitteita. Oli siksi hyvä, että Strasbourgin Palais des Fêtesissä oli täydellinen akustiikka, sillä läsnäolijoita oli joka ilta noin 1 800. Viulistimme Charles Rohner vaikutti suuresti näiden esitysten menestykseen. Hänetkin kutsuttiin Brooklynin Beeteliin, missä hänen musiikillista lahjakkuuttaan käytettiin hyväksi Vartiotornin WBBR-radioaseman lähetyksissä.
Luxemburgin suurherttuakunnan asukkaat täytyi myös kutsua palvomaan Jehovaa hänen pyhällä ”vuorellaan”. Minun onnistui esittää Luomisnäytös Luxemburgin kaupungeissa Eschissä ja Differdangessa ja pitää puheita viidessä muussa paikassa. Mutta Luxemburg oli liian kaukana Strasbourgista, jotta olisin voinut käydä siellä säännöllisesti. Lopulta järjestettiin niin, että lähempänä Trierissä Saksassa asuvat saksaa puhuvat veljet huolehtivat siellä tehtävästä työstä.
Vuoden 1925 elokuussa ja jälleen vuoden 1926 keväällä minut määrättiin vierailemaan saarnaajaveljenä Sveitsin itäosan seurakunnissa. Suunnilleen noihin aikoihin tapasin tulevan vaimoni Antoinetten. Mutta en halunnut avioliittoni keskeyttävän kokoajanpalvelustani. Jotakin ratkaisevaa tapahtui juuri oikeaan aikaan. Vuoden 1926 toukokuussa tarvittiin jotakuta huolehtimaan Seuran Lensiin Pohjois-Ranskaan perustamasta toimistosta ja kirjallisuusvarastosta. Minut lähetettiin sinne ensin yksin, ja sitten vuonna 1927 menin naimisiin Antoinetten kanssa. Hän tuli luokseni Lensiin ja huolehti taloudenhoidosta ja ruoanlaitosta ja teki myös hiukan toimistotöitä veli François Jankowskin kanssa, joka piti kirjeitse yhteyttä Ranskan pohjoisosassa asuviin puolalaisiin veljiin.
”Turvassa” Jehovan palvonnan ”vuorilla”
Vuonna 1928 syntyi ensimmäinen lapsemme Daniel, ja vuotta myöhemmin syntyi Frédy. Minun täytyi siis järjestää elämäni uudelleen. Minun täytyi etsiä ansiotyötä huolehtiakseni perheestäni. (1. Timoteukselle 5:8) Ongelmana oli, minne asettuisimme. Pitäisikö meidän palata kotiin Sveitsiin rakkaiden Alppien läheisyyteen, vai pitäisikö meidän jäädä Ranskaan, missä tarve näytti olevan suurempi?
Me päätimme lopulta perustaa kodin Pariisin alueelle, missä oli silloin vain kourallinen Valtakunnan julistajia. Ja täällä me olemme vieläkin, kun noista tapahtumista on kulunut yli 50 vuotta. Vaikka ikä on hieman hidastanut vauhtiamme, sekä Antoinette (Mimi) että minä pyrimme vieläkin palvelemaan Jehovaa uskollisina hänen pyhällä ”vuorellaan”, ja me iloitsemme nähdessämme joidenkuiden lastemme ja lastenlastemme tekevän samoin.
Vuosien 1915 ja 1981 välisenä aikana olen noussut pitkän ylämäen. Mutta Jehova ja hänen Poikansa, Kristuksen Jeesuksen, johdossa oleva järjestö ovat auttaneet minua koko matkan ajan. Maanpäällisen vaellukseni lopun lähestyessä haluaisin ilmaista syvän kiitollisuuteni ”uskolliselle ja ymmärtäväiselle orjalle” siitä suurenmoisesta hengellisestä huolenpidosta, jonka avulla minä ja kaikki kristityt toverini kaikkialla maailmassa olemme voineet saada tarvitsemaamme hengellistä voimaa raskasta työtä ja edessä olleita esteitä varten. (Matteus 24:45–47) Voin sanoa kauan sitten eläneen Habakukin tavoin: ”Suvereeni HERRA [JEHOVA] vahvistaa minua. Hän tekee minut horjumattomaksi kuin peuran ja pitää minut turvassa vuorilla.” – Habakuk 3:19, Today’s English Version.