’Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa’ – perheemme yhteinen päämäärä

Kertoneet Stan ja Jim Woodburn

”TÄMÄN sanoman takia olen menettänyt kokonaisen perheen!” Ajatellessani mennyttä lähes viittäkymmentä vuotta minun ei ole vaikea ymmärtää kirkkomme papin mielipahaa. Meistä seitsemästä Woodburnin lapsesta, pojista ja tyttäristä, tuli kaikista peräjälkeen nopeassa tahdissa Jehovan todistajia Whitehavenissa Englannissa.

Kaikki alkoi siitä, kun John Woodburn, vanhin veljeni, hankki kaksi kirjaa Ida Ecclesilta, kokoaikaiselta sananpalvelijalta (tienraivaaja), joka saarnaa edelleenkin uskollisesti Blackpoolissa. Toinen kirjoista oli Jumalan harppu. John alkoi heti käydä Jehovan todistajien kokouksissa, ja vuonna 1936 ajoimme me kolme veljestä, John, Tom ja minä Stan, Glasgow’hun Skotlantiin kuuntelemaan Vartiotorni-seuran silloisen presidentin J. F. Rutherfordin puhetta Harmagedonista. Vaikka tämä oli meidän ensimmäinen konventtimme, ilmoittauduimme niiden 70 vapaaehtoisen joukkoon, joita tarvittiin yleisönpalvelijoiksi veli Rutherfordin puheen ajaksi.

Kokoajanpalvelusta ja sota!

Vuonna 1937 saapui innokas 26-vuotias veli Brooklynin päätoimistosta valvomaan Lontoon haaratoimistoa. Hän oli veli A. D. Schroeder, joka on nykyisin Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen. Miten rohkaiseva hän olikaan meistä nuoremmista, jotka halusimme aloittaa kokoaikaisen saarnaamistyön! Vuoden 1939 alussa veljeksistämme kolme, jotka olimme naimattomia ja vailla perhevastuita, otimme vastaan kutsun tienraivauspalvelukseen.

Maailman näyttämö muuttui nopeasti, ja 3. syyskuuta 1939 Englanti julisti sodan Saksalle. Saarnaamistyö alkoi painostuksen vuoksi käydä vaikeaksi, ja pian sen jälkeen kristillinen puolueettomuutemme joutui koetukselle.

Kun minut kutsuttiin tuomioistuimen eteen aseistakieltäytymisen vuoksi, seitsenhenkinen valamiehistö asettui tukemaan kieltäytymistäni, ja minun sallittiin jatkaa palvelustani istuvan tuomarin ilmeiseksi harmiksi. Myös Tom vapautettiin asepalveluksesta. Johnilla, Jimillä ja Martinilla, joka kuuluu myös veljessarjaamme, ei kuitenkaan ollut yhtä paljon onnea. Heidät tuomittiin kaikki vankilaan.

Noiden sotavuosien aikana meillä kaikilla oli jännittäviä kokemuksia eikä niistä puuttunut huvittaviakaan puolia. Erään kerran työnsi poliisi päänsä kovaäänisauton ikkunasta sisään ja sanoi kyläläisten tehneen ilmoituksen, että lähetin ja vastaanotin natsivihollisen sanomia! Mutta pian hän sai itse todeta, että ajoneuvossa oli ainoastaan levysoitin kovaäänislaitteineen, ei edes radiovastaanotinta!

Tällä välin Jim oli muuttanut etelään Birminghamiin, Keski-Englannissa sijaitsevan Midlandsin teollisuusalueelle, missä hän sai hyvää koulutusta tienraivaajana, kun hän kävi liikelaitoksissa ja työskenteli kokeneen saarnaajan Albert Lloydin rinnalla. Kaupunki kärsi jatkuvista ilmahyökkäyksistä, ja keskustassa sijainnut hieno valtakunnansali tuhoutui pommituksessa. Siitä huolimatta Valtakunnan saarnaamistyö lisääntyi, ja monia seurakuntia perustettiin syrjäseuduille.

Kerta kerran jälkeen veljillä oli aihetta kiittää suojeluksesta, kun he kävivät aluettaan jakaen hengellistä lohtua ihmisille. Ja kyllä sitä tarvittiinkin! Muistan vielä elävästi aamun, jolloin sota julistettiin. Olin silloin pienessä kylässä Walesissa ja soitin yleisölle levyä ”Maailman loppu”. Ihmisryhmiä kokoontui nopeasti ympärilleni ja pyysi kirjallisuutta. Lyhyessä ajassa olin levittänyt 38 kirjaa! Ei siten ollut ihme, että vuosien 1939–1945 välisenä aikana Jehovan todistajien määrä melkein kaksinkertaistui Brittein saarilla ja saavutti 13 150 julistajan huipun sodan loppuessa.

Tiemme erkanevat

Pian sodan loputtua lähdin Englannista New Yorkiin Yhdysvaltoihin osallistuakseni Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin kahdeksannelle kurssille. Jim ja Martin, jotka oli nimitetty kierrosvalvojiksi, jatkoivat palvelusetujensa hoitamista Ison-Britannian kentällä. Päättäessäni koulun vuonna 1947 sain määräyksen piirivalvojaksi Brittein saarille, ja viiden vuoden ajan matkustin kaikkialla maassa valvoen kierroskonventteja melkein joka viikonloppu. Yhteisvoimin Jim, Martin ja minä kävimme koko maan läpi noiden vuosien aikana.

Mutta tiemme erkanivat vuonna 1950, kun Jim sai kutsun Gileadin 15. kurssille. Hänen kurssinsa päättyi Jehovan todistajien kansainvälisen Teokratian kasvun konventin yhteydessä 30. heinäkuuta 1950, ja hän sai määräyksen palvella Ecuadorissa Etelä-Amerikassa. Hän kertoo nyt itse oman osuutensa.

Ecuador ja lähetyskenttä

Lähetystyöntekijän elämä oli haastavaa Ecuadorissa. Ilmaston ja erilaisten tapojen aiheuttamista vaikeuksista huolimatta saatoimme nähdä monien uusien veljien ja sisarien virtaavan totuuden yhteyteen. Se ei ollut kuitenkaan helppoa. Meillä ei esimerkiksi ollut riittävästi varoja ensimmäisen kierroskonventin järjestämiseksi Guayaquiliin. Niinpä me lähetystyöntekijät lähdimme saarnaamistyöhön ja panimme yhteen levittämästämme kirjallisuudesta saamamme korvaukset. Tällä tavoin kootut varat riittivät kattamaan tuon konventin kulut.

Vuonna 1959 aluemääräykseni muuttui hyvin onnellisella tavalla, sillä minut lähetettiin La Libertadiin, missä asui jo toinen lähetystyöntekijä, Frances Kerr. Hänen äitinsä, joka oli toiminut tienraivaajana vuodesta 1919 alkaen, oli tartuttanut häneen tienraivaushengen. Frances ja minä olimme tunteneet toisemme jo jonkin aikaa, ja vuonna 1959 menimme naimisiin.

Ensimmäisten lähetystyöntekijöiden tullessa La Libertadiin siellä ei ollut yhtään Jehovan todistajaa, mutta nyt tuolla alueella toimii kolme kukoistavaa seurakuntaa. Tapahtumat etenivät nopeasti, ja meillä oli useita eri aluemääräyksiä, kuten esimerkiksi Quito, Ambato ja Manta. Tuona aikana meillä oli etu auttaa 147:ää uutta Jehovan palvelukseen, ja olimme mukana vahvistamassa monia muita.

Sairautta ja paluu Englantiin

Kahdenkymmenen vuoden palveluksemme jälkeen Ecuadorista oli todella tullut kotimme, mutta vuonna 1971 palasimme surullisina Englantiin, sillä Frances tarvitsi erikoislääkärin hoitoa. Minä olin kuitenkin päättänyt jatkaa kokoajanpalvelusta; en halunnut palata ansiotyöhön. Meidän onneksemme Lontoon Paddingtonin alueella asui paljon espanjankielisiä ihmisiä, ja loppujen lopuksi saimme perustaa ensimmäisen espanjankielisen seurakunnan Englantiin.

Lontoo on aina haaste todistajille, jotka haluavat saarnata kaupoissa, toimistoissa ja hotelleissa, missä tapaa ihmisiä kaikista kansallisuuksista. Tämä oli aluemääräyksemme kuuden vuoden ajan. Kävimme suuren osan Lontoota, mm. sellaiset alueet kuin Camdenin, Chelsean, Kensingtonin, Mill Hillin, Paddingtonin ja Stepneyn. Tuona aikana levitimme yli 7 000 Raamattua ja Raamatun tutkimisen apuvälinettä. Eräässä hotellissa keittiömestari kokosi koko keittiöhenkilökunnan pääruokasaliin, ja saimme pitää viidentoista minuutin puheen. Kuulijat olivat espanjalaisia, italialaisia ja portugalilaisia, ja monet eivät olleet edes nähneet Raamattua. Saamamme vastakaiku oli todella suurenmoista.

Käydessäni eräänä päivänä Lontoon liikekeskustan toimistoissa tulin tunnetun pankin luo ja katsoessani sisään näin kookkaan, siistin ja vaikuttavan näköisen miehen. Ajattelin kielteisesti, että hän suhtautuisi sanomaani torjuvasti, mutta esitin lyhyen rukouksen ja menin hänen luokseen. Sanomatta sanaakaan hän käveli työpöytänsä luo, veti esiin Raamatun ”Uuden maailman käännöksen” ja Vartiotornin ja kertoi sitten: ”Minäkin olen Jehovan todistaja.” Siinä oli minulle opetus muistettavaksi – älä tuomitse ihmisiä ennakolta.

Todistaminen kouluissa

Olimme koko ajan halunneet palata Ecuadoriin, ja kun Francesin terveys palautui täysin ennalleen, saatoimme matkustaa sinne vuonna 1977. Kuinka iloisia olimmekaan! Ensimmäinen aluemääräyksemme oli Santo Domingo de Los Colorados. Siellä ollessamme aloimme kokeilla uutta toimintamuotoa. Työskennellessämme eräänä aamuna talosta taloon totesimme, ettei juuri ketään ollut kotona. Mutta alueella oli kolme koulua, joissa oli vilkasta toimintaa – miksemme kävisi niissä? Me esitimme asian rukouksessa, ja menimme sitten opettajien luokse mukanamme julkaisut Nuoruutesi – miten voit parhaiten hyötyä siitä ja Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos? Tulokset olivat loistavat!

Totesimme niin opettajien kuin oppilaidenkin olevan innokkaita lukemaan näitä kahta kirjaa. Eräskin opettaja, katolinen pappi, pyysi sata kappaletta kumpaakin kirjaa varmistaakseen, että kaikki kolmessa luokassa olevat oppilaat saisivat kukin oman kappaleensa. Erään toisen lukion johtaja oli tutkinut molemmat kirjat ja piti hyvin tärkeänä, että oppilaatkin lukisivat ne. Oppilaita oli kaikkiaan yli 3 000, joten jouduimme käymään kolme kertaa tavoittaaksemme heidät kaikki luokkahuoneistaan. Levitimme siellä yli tuhat kirjaa!

Eräässä toisessa katolisessa koulussa rehtori, joka oli Espanjasta tullut pappi, oli lukenut ”Kehitysoppi”-kirjan ja arvostanut sitä, joten hän antoi meille luvan käydä kaikissa luokkahuoneissa pitämässä lyhyen puheen. Levitimme oppilaille kaikki mukanamme olleet julkaisut, ja meidän oli palattava takaisin. Myöhemmin kuulimme, että oppilaita oli pyydetty tutkimaan huumeita käsittelevä luku Nuoruutesi-kirjasta. Ilmeisesti huumeet olivat paheneva ongelma tuossa koulussa. Levitimme tuolla kertaa yli 400 kirjaa.

Seuraava työmääräyksemme oli lumihuippuisten vuorten ympäröimä Ambaton kaupunki. Sielläkin saimme hyviä tuloksia käydessämme eräässä katolisessa korkeakoulussa sekä useissa muissa alueen kouluissa. Yhdessä noista kouluista kävimme sen kaikissa luokkahuoneissa ja levitimme 438 Nuoruutesi-kirjaa. Jotkut opettajista olivat niin innostuneita kirjasta, että he melkein hoitivat puhumisen puolestamme ja lukivat kaikki lukujen otsikot oppilaille. He sanoivat oppilaille, että näiden tulisi hankkia tämä kirja eikä ostaa kirjoja, joilla ei ole mitään arvoa.

Kaiken kaikkiaan meillä oli ilo puhua tuhansille oppilaille ja sadoille opettajille ja jättää heille yli 11 000 Raamatun tutkimisen apuvälinettä. Jotkut näistä ihmisistä asuivat vaikeakulkuisilla viidakkoalueilla, jonne ei pääse autolla. Ecuadorissa on todellakin vielä paljon tehtävää.

Vuodet ovat vierineet nopeasti, ja olemme nyt jälleen Lontoossa heikentyneen terveyden vuoksi. Yli neljän vuosikymmenen ajan Jehova on tukenut meitä pyhällä hengellään. On hänen suurta ansaitsematonta hyvyyttään, että olemme nuoruudestamme asti saaneet käyttää elämäämme hänen palveluksessaan. (Saarnaaja 12:1) Mutta nyt on jälleen Stanin vuoro kertoa.

Saarnaamme Irlannissa

Vuonna 1949 Jehovan todistajien työtä vastustettiin kovasti Irlannissa, joka oli silloin Vartiotorni-seuran Lontoon toimiston alaisuudessa. Ulkona pitämiemme raamatullisten esitelmien vuoksi Pohjois-Irlannin baptistikirkon johtava pappi haastoi Jehovan todistajat väittelyyn aiheesta ”Herran Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus”. Koska olin piirivalvoja, Seura pyysi minua huolehtimaan tästä tehtävästä. Väittely oli määrä pitää Portadownin kaupungissa, jossa toimi pieni seurakunta.

Väittelyiltana kaupungintalo oli tupaten täynnä. Kävi ilmi, että baptistit olivat vuokranneet sen rukouskokousta varten joitakin tunteja aikaisemmin. Tuhannen koko siltä alueelta tulleen henkilön sekä noin 70 papiston edustajan ollessa läsnä, Jehovan todistajat olivat vähemmistönä. Baptistipastori lietsoi ainoastaan uskonnollisia tunteita ja yritti kiihottaa ihmisjoukkoa vastustukseen. Kahden tunnin väittelyn jälkeen hän kieltäytyi selittämästä Pietarin 1. kirjeen 3:18:aa ja muita raamatunkohtia, jotka todistivat, että Jeesus herätettiin kuolleista hengeksi.

Kun lopulta muistutin heitä Apostolien tekojen 5:34–39:ssä olevasta Gamalielin varoituksesta, että heidän saatettaisiin havaita taistelevan Jumalaa vastaan, pastori menetti malttinsa ja huusi: ”Sulkekaa ovenne heiltä! Ei ole väärin sulkea oveaan paholaiselta!” Useat yleisön joukosta saattoivat kuitenkin nähdä, kenellä oli totuus. Jotkut erosivat pastorin laumasta, ja samana viikonloppuna Portadownin pieni seurakunta meni ihmisten luo ja levitti enemmän kirjallisuutta kuin koko edellisen puolen vuoden aikana! Nyt siellä on iso seurakunta, jolla on oma kaunis valtakunnansali, ja lähikaupungissakin on useita seurakuntia.

Pidämme yllä tienraivaushenkeä

Vuonna 1952 menin naimisiin Lontoon Beetel-perheeseen kuuluneen Joyce Cattellin kanssa, ja vuonna 1957 saimme iloiseksi yllätykseksemme tyttären, Janen. Tämä muutti melkoisesti elämäämme. Vastahakoisesti lähdin etsimään ansiotyötä. Pidimme kuitenkin Valtakunnan etusijalla elämässämme ja koimme käytännössä sen, mitä Daavid lausui eräässä suosikkipsalmissamme: ”Minä pidän Herran [Jehovan, UM] aina edessäni; kun hän on minun oikealla puolellani, en minä horju.” – Psalmit 16:8.

Sitä seuraavina vuosina asuimme useilla alueilla ja palvelimme siellä, missä tarve oli suuri, osallistuen aika ajoin osa-aikaiseen tienraivaukseen. Veljet auttoivat ystävällisesti työnsaannissa, mutta vastustin kiusausta tehdä aineellisten rikkauksien hankkimisesta elämäni pääasiaa. Sen lisäksi että sain työtä elatuksen hankkimiseksi, löysin myös aina tarvittavan asunnon. Olen onnellinen siitä, että säilytin tämän tienraivaushengen.

Etelä-Afrikkaan, Irlantiin ja takaisin Englantiin

Palveltuamme monilla paikkakunnilla eri puolilla Brittein saaria, kaukaiset Hebridien ulkosaaret mukaan luettuina, muutimme Etelä-Afrikkaan, 1960-luvun loppupuolella. Siellä työskentelimme värillisen väestönosan parissa, ja olimme onnellisia, kun saimme olla myötävaikuttamassa siihen, että pienestä viiden todistajan ryhmästä kasvoi 61 hengen joukko. (1. Korinttolaisille 3:6–9) Terveyssyistä palasimme Pohjois-Irlantiin vuonna 1974, missä palvelimme raja-alueella keskellä terroristitoimintaa.

Kun osa-aikaisessa työssäni olin toimittamassa tavaroita rajan yli vuonna 1975, kolme huppupäistä terroristia pysäytti minut ja käski minun nousta autosta. Kun he kysyivät, kuka olin ja mitä olin tekemässä, vastasin nopeasti: ”Olen Jehovan todistaja.” Varmistuttuaan siitä, etten ollut englantilaisten vakooja, he vapauttivat minut, ja jatkoin matkaani kiitollisena Jehovan suojeluksesta. – Sananlaskut 18:10.

Vuonna 1977 palasimme Englantiin. Ja minkä iloisen edun sitten saimmekaan. 62-vuotiaana sain kutsun takaisin kierrostyöhön! Tässä vaiheessa 20-vuotias tyttäremme Jane oli vakituinen tienraivaaja ja pystyi jo huolehtimaan itsestään. Niinpä myimme vähäisen omaisuutemme ja kahden vuoden kierrostyön jälkeen palasin jälleen piirityöhön valvoen Manchesterin konventtisalissa Pohjois-Englannissa pidettyjä konventteja. Jälleen koin sen, mitä Psalmissa 16 todetaan jakeen 6 sanoessa niin kauniisti: ”Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani.”

Tällä hetkellä palvelemme onnellisina kierrostyössä alueilla, joilla palvelin vuosia sitten. Mutta miten erilaista se onkaan nyt! Tapaamme uskollisia vanhempia veljiä, jotka aikoinaan tunsimme, mutta Valtakunnan työn kasvu on tuonut mukanaan satoja uusia julistajia, ja seurakuntia on nyt paljon enemmän.

Vaikka kolme meistä alun perin seitsemästä Woodburnin lapsesta on kuollut, me loput – 80-vuotias Beth ja 78-vuotias Tom, sekä Jim ja minä – jatkamme Jehovan palvelusta. Veljeni Martin päätti vaelluksensa uskollisena vuonna 1973 saarnattuaan 34 vuotta koko ajallaan ja Marie, hänen leskensä, toimii edelleen Glasgow’ssa Skotlannissa.

Miten paljon meidän perheellämme onkaan ollut etuja! Kun laskemme kaikki lapset ja lastenlapset, meitä on 35 Jehovalle elämänsä vihkinyttä. Monien läheisten veljien rakkaus ja hyvyys Jehovan suojelevan rakkauden ja siunausten lisäksi on osoittanut meille kaikille, että ’Valtakunnan etsiminen ensin’ on todella turvallista ja viisasta meidän aikanamme. – Matteus 6:33.

[Kuva s. 27]

Stan, Jim ja Martin Woodburn kaikki kokoajanpalveluksessa vuonna 1950

[Kuva s. 28]

Jim ja Frances Woodburn palvelivat lähetystyöntekijöinä Ecuadorissa

[Kuva s. 29]

Stan Woodburn palvelee koko ajallaan kierrostyössä Englannissa yhdessä vaimonsa Joycen kanssa