Jehova ei hylkää palvelijoitaan
Kertonut Matsue Ishii
MELKEIN vuoden olin ollut suljettuna pieneen, likaiseen ja syöpäläisiä kuhisevaan yksinäisselliin Sendain vankilassa Japanissa. Koko tuona aikana en ollut saanut käydä suihkussa tai kylvyssä. Lihani oli haavoilla ja luteiden syömä. Olin niin reumatismin runtelema, etten pystynyt istumaan enkä seisomaan. Olin enää pelkkää luuta ja nahkaa laihduttuani niin, että painoin alle 30 kiloa. Olin kuolemaisillani.
Mutta miksi olin joutunut tänne? Miksi viranomaiset olivat hakata jyskyttäneet ovelleni 21. kesäkuuta 1939 kello viideltä aamulla ja pidättäneet minut? Mitä olin tehnyt? Japanissa elettiin vaikeita aikoja noin 50 vuotta sitten. Annahan, kun kerron sinulle noista ajoista sekä olosuhteista, joissa jouduin vankilaan, ja siitä, miten selviydyin hengissä.
Elämäni alkuvaiheet
Synnyin vuonna 1909 Japanissa Kuren kaupungissa, vain 25 kilometrin päässä Hiroshimasta. Vanhemmillani oli riisikauppa ja kimonomyymälä. Ollessani yhdeksänvuotias espanjantauti raivosi alueella, jossa asuimme, ja pian oli ruumisarkkuja kuolleine ruumiineen pinossa krematorion ympärillä. Vanhempi sisareni ja minä sairastuimme, ja viikon kuluttua hän kuoli. Hänen äkillinen kuolemansa sai minut pohtimaan: ’Miksi ihmiset kuolevat? Mitä heille tapahtuu kuolemassa?’
Isäni oli harras buddhalainen, ja löytääkseni vastaukset kysymyksiini kävin useissa buddhalaistemppeleissä. Kysyin niissä tapaamiltani munkeilta: ”Miksi ihmiset kuolevat?”
”Ei sinun pidä ajatella sellaisia asioita”, heillä oli tapana vastata. ”Jos luotat edelleenkin Buddhaan ja luet mantrasi, saavutat varmasti nirvanan ja pääset paratiisiin.”
Ollessani 17-vuotias sain tietää kirjasta nimeltä Raamattu. Hankin itselleni Raamatun, mutta en pystynyt ymmärtämään sitä. Aloin myöhemmin käydä ”kristillisessä” kirkossa Kuressa. Kun kuulin, että kuolema on seurausta Aadamin synnistä, selitys tuntui minusta järkevältä, ja niin minusta tuli innokas kirkonjäsen.
Tuohon aikaan maaseutukaupungeissa yleinen mielipide oli, että ”yaso [kristillinen uskonto] vie maan perikatoon”. Koska olin oman alueemme ensimmäinen innokas ”kristitty”, kaupunkilaiset syyttivät minua häpeän tuottamisesta kaupungille ja miltei pakottivat minut lähtemään. Vanhempani olivat minuun hyvin tyytymättömiä.
Opin Raamatun totuuden
Yrittäessään saada minut hylkäämään uskoni isä järjesti minut avioliittoon minulle täysin vieraan Jizo Ishiin kanssa, joka oli harras buddhalainen. Hänen vanhempi veljensä oli ylipappina buddhalaisessa temppelissä. Minulle kerrottiin, että vaikka Jizo ei ollut kristitty, hän suhtautuisi ymmärtäväisesti uskontooni. Niin muutin Osakaan ja menin 19-vuotiaana naimisiin Jizon kanssa, joka oli räätäli. Mutta päinvastoin kuin isäni oli sanonut, Jizo ei antanutkaan minun käydä kirkossa.
Tojo-chossa Osakassa sijaitsevan talomme takana oli rakennus, jossa oli kilpi: ”Kansainvälisten raamatuntutkijain seuran Osakan haaratoimisto”. Oletin sen tarkoittavan kristittyjen ryhmää, ja menin käymään rakennuksessa.
”Uskotteko Herran toiseen tulemukseen?” kysyin nuorelta mieheltä, joka tuli ovelle.
”Kristuksen toinen tulemus tapahtui vuonna 1914”, hän vastasi.
Hämmästyneenä sanoin hänelle, että se oli mahdotonta. ”Teidän pitäisi lukea tämä kirja”, hän sanoi ojentaen minulle kirjan nimeltä Jumalan harppu.
Jottei mieheni näkisi kirjaa piilotin sen säkkiin, jossa pidettiin puuhiiliä, ja luin sitä aina tilaisuuden tullen. Jokainen tosiasia vaikutti minuun kuin salamanisku: vain 144 000 menee taivaaseen; Jeesus ei ole osa kolminaisuutta, vaan kaikkivaltiaan Jumalan, Jehovan, ainosyntyinen Poika; me elämme lopun aikaa ja espanjantauti, johon sisareni kuoli, oli osa Raamatun profetioiden täyttymystä. Olin vakuuttunut siitä, että tässä oli etsimäni totuus.
Lopulta mieheni sai selville, että luin kristillistä kirjaa. Mutta kun otin lujan kannan uskoni puolesta, hän alkoi ihmetellä, oliko kyseessä sittenkin jotain erittäin tärkeää, ja niin hänkin luki Jumalan harppu -kirjan. Minut kastettiin seuraavana vuonna 23. maaliskuuta 1929 ja mieheni pian sen jälkeen.
Palveleminen kolporteeraajina
Suljimme räätälinliikkeen ja irtisanoimme työntekijät. Olimme iloa tulvillaan, ja aloitimme saarnaamisen ovelta ovelle Osakassa. Syyskuussa 1929 minusta tuli Japanin toinen kolporteeraaja, kuten kokoajanpalvelijoita siihen aikaan kutsuttiin, ja mieheni liittyi kolporteeraajien riveihin myöhemmin. Yhteinen alueemme käsitti kolme neljäsosaa koko Japanista, mm. Osakan, Kioton, Nagoyan, Tokion, Sendain, Sapporon ja Okayaman sekä Shikokun saaren. Viivyimme kussakin paikassa noin puoli vuotta, vuokrasimme asunnon, ja keskityimme kirjallisuuden levittämiseen.
Käytimme japanin kielellä saatavissa olevaa kirjallisuutta, esimerkiksi kirjoja Jumalan harppu, Vapautus, Luominen, Sovitus ja Hallitus sekä lehtiä Kultainen Aika (nykyisin Herätkää!) ja Vartiotorni. Kolporteeraajina käytimme 180 tuntia kuukaudessa ovelta-ovelle-työhön. Vaikka olimme fyysisesti uupuneita, saimme paljon iloa palveluksesta.
Japanin kolporteeraajat eivät noihin aikoihin saaneet korvausta kuluistaan, vaan he saivat pitää puolet levittämästään kirjallisuudesta saamistaan rahoista kattaakseen menonsa. Elämä ei ollut helppoa. Eräs kolporteeraajatoverimme kuoli punatautiin. Hoitaessani potilasta myös minä sain tartunnan ja jouduin sairaalaan. Kun palvelimme Nagoyassa, naapurissamme syttyi tulipalo. Juoksimme raput alas kolmannesta kerroksesta mukanamme vain yllämme olleet vaatteet, ja selvisimme täpärästi hengissä. Se vähä omaisuus, mitä meillä oli ollut, ja levitettäväksi tarkoitettu kirjallisuus haihtuivat savuna ilmaan, ja jäimme puille paljaille.
Okayamassa palvellessamme mieheni oli kovassa kuumeessa useita päiviä, ja hänessä todettiin keuhkotuberkuloosi. Tuberkuloosi oli siihen aikaan usein kuolemaan johtava sairaus. Jos kuolema kerran oli väistämätön, halusimme mennä Hokkaidoon, Japanin pohjoisimmalle saarelle, Sapporon kaupunkiin todistaaksemme alueilla, missä ei ollut vielä koskaan saarnattu.
Syyskuussa 1930 muutimme Hokkaidoon, ja luulin mieheni kuolevan. Siellä ilma oli raikasta, maito ja perunat olivat halpoja, ja mieheni terveys koheni vähitellen. Jehova ei koskaan hylännyt meitä, vaan hän siunasi meitä suunnattomalla ilolla, jota saimme palveluksestamme.
Työskennellessämme ensimmäistä kertaa Sendaissa Tohokun keisarillisen yliopiston rehtori herra Inoue suostui tapaamaan minut henkilökohtaisesti. Hän otti mukanani olleet kirjat ja saattoi minut sitten ovelle. Ovelta-ovelle-työssä tapasin myös Bansui Doin, kuuluisan kirjailijan, joka on kääntänyt Homeroksen Iliaan ja Odysseian japanin kielelle. Hän otti Luominen-kirjan.
Niiden joukossa, jotka ottivat sanomamme arvostaen vastaan, oli Miuran perhe Ishinomorissa. Hagino-rouva oli 17-vuotias, kun hän kävi luonamme Sendaissa. Keskusteltuamme Raamatusta koko yön hän oli vakuuttunut siitä, että meillä oli totuus. Pian koko perhe muutti Tokioon, missä Hagino ja hänen miehensä Katsuo palvelivat kolporteeraajina. Katsuo kuoli uskollisena Jehovan todistajana, ja Hagino palvelee yhä uskollisesti. Heidän poikansa Tsutomu on ollut Vartiotorni-seuran Japanin haaratoimistossa kääntäjänä useita vuosia.
Tilapäisesti Beetel-palveluksessa
1930-luvulla mieheni ja minä palvelimme muutaman kuukauden joka vuosi Beetelissä, joka sijaitsi Ogikubossa Tokiossa. Siellä oli siihen aikaan parikymmentä työntekijää. Kaksi meluisaa painokonetta painoi Kultaista Aikaa. Jizo ja minä työskentelimme ompelimossa. Vuodenaikojen vaihtuessa kolporteeraajat lähettivät korjausta kaipaavat vaatteensa Beeteliin. Me pesimme, korjasimme ja silitimme ne, ja lähetimme ne sitten takaisin heille. Teimme kolporteeraajille myös uusia vaatteita. Kun tämä urakka oli ohi, palasimme itsekin kolporteeraustyöhön.
Yksi hellästi vaalimani muisto Beetel-ajoilta liittyy vuonna 1931 Columbuksessa Ohiossa Yhdysvalloissa pidettyyn historiallisesti merkittävään konventtiin. Eräs veli oli asentanut lyhytaaltoradion vastaanottamaan ulkomaisia radiolähetyksiä. Yötä päivää yritimme epätoivoisesti etsiä oikeaa aallonpituutta kuullaksemme konventtiohjelman. Keskellä yötä Vartiotorni-seuran presidentin J. F. Rutherfordin ääni tavoitti vastaanottimemme täydellä voimalla. Eräs veli alkoi heti tulkata. Näin me saimme kuulla päätöksen, jossa otettiin käyttöön uusi nimi ”Jehovan todistajat”, ja sitä hyväksymisen merkkinä seuranneet raikuvat suosionosoitukset. Kaukaisessa Japanin Beetelissä korotimme äänemme ilohuutoon yhdessä Yhdysvalloissa olevien veljiemme kanssa. Muutaman minuutin kuluttua radiolähetyksen kuuluvuus häiriintyi, emmekä kuulleet enää mitään muuta. Jehova salli kuitenkin meidän olla mukana tällä historiallisella hetkellä.
Todistusta annettiin vastustuksesta huolimatta
Ensimmäistä maailmansotaa seuranneen maailmanlaajuisen lamakauden aikana kansallismielisyyden ja militarismin tuulet pyyhkäisivät yli Japanin. Keisaria pidettiin elävänä jumalana, jolle kaikkien kansalaisten uskollisuus kuului. Me sen sijaan sanoimme ihmisille: ”On vain yksi Jumala.”
”Väitättekö, ettei keisari ole Jumala?” heillä oli tapana vastata.
”Jumalan valtakunta saa aikaan suurenmoisen tulevaisuuden”, me selitimme.
”Haluatteko te jonkin muun hallinnon kuin keisarin?” he kysyivät sitten. Mitä tahansa sanoimmekin, sanamme vääristeltiin, ja meitä kutsuttiin pettureiksi. Viranomaiset tiukensivat kirjallisuutemme sensuuria, ja yhä useammin siviiliasuiset etsivät varjostivat meitä.
Kerran vuodessa pidettiin tavallisesti esitelmä. Vaikka Tokiossa oli vain noin 20 julistajaa, suunnilleen 500 henkeä oli läsnä kaupungin Yodobashi-hallissa pidetyssä puheessa, jonka aiheena oli ”Kristillisen maailman luhistuminen”. Poliisit piirittivät lavalla olevan puhujan, ja jos hän sanoi jotakin, mitä he pitivät arveluttavana, kajahti huuto: ”Seis, puhuja!” Silloin puhuja viittasi tahdikkaasti raamatunkohtaan ja luki sen. Koska Raamattu ei ollut kielletty kirja, hänen sallittiin jatkaa.
Pidätys ja vankeus
Miltei kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olimme aloittaneet kolporteerauksen, Japanissa pantiin toimeen Jehovan todistajien laajamittaiset pidätykset. Tuona kohtalokkaana aamuna 21. kesäkuuta 1939 minut vietiin Ishinomakin poliisiasemalle ja heitettiin pimeään putkaan, jonka katto oli nokinen. Pian minut siirrettiin Sendaihin ja teljettiin yksinäisselliin. Myös mieheni pidätettiin, ja menetin täysin yhteyden häneen koko sodan ajaksi.
Makasin tuossa saastaisessa sellissä melkein vuoden, ja olin vähällä kuolla. Myöhemmin sain tietää, että sinä aikana viranomaiset johtivat tutkimuksia Junzo Akashia, Japanin haaratoimistonvalvojaa, vastaan. Lopulta minua alettiin kuulustella. ”Paiskaa Raamattu lattialle ja tallaa sitä”, käski kuulustelija herjaavasti. Sitten hän näytti minulle Akashin tutkintapöytäkirjan. Ensin luulin, että kyseessä oli juoni.
”Uskotteko Akashiin?” kysyi kuulustelija.
”Akashi on vain epätäydellinen ihminen”, vastasin. ”Niin kauan kuin Akashi noudatti Raamatun periaatteita, Akashia käytettiin Jumalan palvelijana. Mutta koska hänen lausuntonsa ovat ristiriidassa Raamatun kanssa, hän ei ole enää veljeni.” Valitettavasti Akashi oli todellakin hylännyt totuuden!
Lopulta langetettiin tuomio, ja minut passitettiin Sendain naisvankilaan. Jouduin jälleen yksinäisselliin. Ateriat olivat niukkoja, mutta ne tuotiin. Joka aamu sain kävellä puoli tuntia naisvartijan valvonnassa. Kerran eräs vartija sanoi minulle: ”Jos eläisimme parempia aikoja, voisit opettaa meitä. Mutta koska elämme vaikeita aikoja, pyydän sinua olemaan kärsivällinen.” Hänen sanansa rohkaisivat minua.
Sillä välin Japani joutui sotaan Yhdysvaltojen kanssa, ja tämä tilanne hallitsi maailmannäyttämöä. Viisi ja puoli vuotta pidätykseni jälkeen minut vapautettiin vuoden 1944 lopulla. Elokuussa vuonna 1945 pudotettiin atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin, ja Japani hävisi sodan.
Pimeydestä valoon
Mieheni ja minä palasimme Kureen, ja onnistuimme sodanjälkeisessä sekasortoisessa tilanteessa juuri ja juuri hankkimaan elantomme räätälinliikkeestämme. Vanhat toverimme olivat hajallaan, ja olimme menettäneet melkein kaikki yhteytemme heihin. Noin neljän vuoden kuluttua sodasta kuulimme kuitenkin, että Yhdysvalloista oli tulossa lähetystyöntekijöitä ja Valtakunnan työ aloitettaisiin jälleen Japanissa.
Mukanaan kuusivuotias poikamme, jonka olimme adoptoineet sodan jälkeen, mieheni oli läsnä ensimmäisessä sodanjälkeisessä konventissa, joka pidettiin Tarumissa Kobessa. Se järjestettiin vuosien 1949 ja 1950 vaihteessa. Valtakunnan työ oli kokenut Japanissa ’pimeän aikakauden’ vuoden 1939 jälkeen, mutta nyt olimme lopultakin siirtymässä valoon!
Vuonna 1951 saimme tietää, että Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Nathan H. Knorr suunnitteli Japanin-matkaa, mutta emme tienneet tarkkaa ajankohtaa. Olimme ompelemassa vaatteita hieman ennen puoltayötä 27. huhtikuuta 1951, kun kuulimme sen päivän viimeiset radiouutiset. ”Herra N. H. Knorr, Vartiotornin presidentti, vierailee Japanissa ja pitää puheen Kyoritsun luentosalissa”, sanoi uutistenlukija. Seuraavana päivänä nousin junaan, ja matkustin Tokioon 900 kilometrin matkan sodanjälkeisen sekasortoisen köyhyyden keskellä. 29. huhtikuuta istuin kuuntelemassa veli Knorria.
Olin innoissani kuullessani, että Vartiotorni oli julkaistu japanin kielellä ensimmäisen kerran sodan jälkeen. Palasin kotiin mukanani tuore toukokuun 1. päivän numero vuodelta 1951. En pysty muistamaan elämässäni ainoatakaan toista päivää, jolloin olisin ollut niin onnellinen. ”Nyt työ Japanissa on virallisesti aloitettu uudelleen”, ajattelin, ”ja aivan kuten ennustukset sanovat, Jehovan työ kasvaa: yhdestä tulee tuhat.”
Siitä lähtien olemme voineet nauttia kiinteästä yhteydestä Jehovan järjestöön. Elokuussa 1951 veli Adrian Thompson kävi luonamme ensimmäisen kerran kierrosvalvojana. Alettiin pitää kokouksia, ja Japanin ensimmäiset kaksi erikoistienraivaajaveljeä määrättiin Kuren kaupunkiin. Seurakunta kasvoi vähitellen, ja mieheni toimi seurakunnanpalvelijana.
Japanissa oli ennen sotaa noin 130 Jehovan todistajaa. Mitä heille oli tapahtunut? Haaratoimistonvalvojan Junzo Akashin huonolla esimerkillä oli ollut moniin levottomuutta herättävä vaikutus. Muutamista tuli hänen seuraajiaan, toiset hajaantuivat ja jotkut ilmeisesti kuolivat vainoissa. Tusinan verran julistajia pysyi aktiivisena Jehovan palveluksessa, ja joitakuita heistä on tähän saakka siunattu suhteellisen hyvällä terveydellä niin, että he ovat voineet jatkaa palvelustaan innokkaasti.
Terveyteni kohennuttua toimin muutaman vuoden vakituisena tienraivaajana. Kun mieheni oli 71-vuotias, hän oksensi valtavasti verta ja hänet kiidätettiin sairaalaan. Onneksi lääkärit kunnioittivat hänen kieltäytymistään verensiirrosta. Vaikka hän toipuikin huomattavan hyvin, hän kuoli kuusi kuukautta myöhemmin. Ottopoikamme Kozo oli useita vuosia erikoistienraivaajana, ja hän on nyt kristitty vanhin.
Jälkeenpäin ajatellen minusta näyttää siltä, että useimmat niistä, jotka ennen sotaa olivat vaikuttaneet erittäin kyvykkäiltä ja älykkäiltä, jättivät Jumalan järjestön voimakkaan paineen alaisina. Ehkä he luottivat omiin kykyihinsä. Uskollisuutensa säilyttäneet eivät olleet erityisen lahjakkaita, vaan vaatimattomia. Varmasti meidän kaikkien täytyy aina luottaa Jehovaan koko sydämestämme. – Sananlaskut 3:5.
”Suuri ahdistus” tulee lopulta varmasti. (Matteus 24:21) Silloin saatamme kohdata koettelemuksia, jotka jättävät entiset kokemuksemme varjoonsa. Niiden kestäminen ei ehkä ole niin helppoa, kuin kuvittelemme. Mutta jos vilpittömästi luotamme Jehovaan, todella rakastamme häntä ja anomme sydämestämme hänen apuaan, hän ei hylkää palvelijoitaan – kuten hän ei hylännyt minuakaan – kun nämä ponnistelevat palvellakseen häntä uskollisesti. – Psalmi 37:25.
[Kuva s. 20]
Menin naimisiin Jizo Ishiin, minulle täysin vieraan miehen, kanssa
[Kuva s. 21]
Kun veli Knorr vieraili Japanissa vuonna 1951, hän huolehti lähetystyöntekijöistä ja Tokiossa, Nagoyassa ja Kobessa (yllä) pidetyistä konventeista