Jehovan siunaus on tehnyt minut rikkaaksi
Kertonut Elsie Meynberg
”JEHOVAN siunaus – se tekee rikkaaksi, eikä hän lisää siihen mitään tuskaa.” (Sananlaskut 10:22, UM) Olen saanut itse kokea tämän Raamatun sananlaskun totuudenmukaisuuden. Annahan, kun kerron siitä sinulle.
Ollessani vasta kuusivuotias kuuntelin äitini ja erään luonamme vierailleen Raamattua opettavan henkilön käymiä keskusteluja ja panin merkille, kuinka lumoutunut äitini oli oppimastaan. Eräänä kylmänä talvi-iltana menin alakertaan hakemaan lasillisen vettä ja löysin äitini lukemasta avoimen uuninluukun vierestä. Luulin hänen toruvan minua, mutta sen sijaan hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja selitti, että Jumalan nimi on Jehova. Hänen äänestään kuvastuva lämpö kertoi minulle, että se, mitä hän oli oppinut, oli erittäin tärkeää hänelle.
Keskusteltuaan vielä muutamia kertoja tämän Raamattua opettavan henkilön kanssa äiti lähti jalkaisin kertomaan naapureille oppimastaan hyvästä uutisesta. Aina hän ei kuitenkaan saanut hyvää vastaanottoa. Asuimme maaseudulla lähellä Beattya, Saskatchewanin preeriaprovinssissa Kanadassa, ja naapurimme olivat enimmäkseen sukulaisiamme, jotka olivat vannoutuneita luterilaisia tai evankelisia. Siitä huolimatta äitini jatkoi käymistään heidän luonaan.
Katselin huurteisten ikkunoiden läpi, kun äiti yritti epätoivoisesti tuoda hevoset ulos tallista; tiesin, ettei hän ollut tottunut valjastamaan niitä. Hänellä oli tapana lähteä kokouksiin tai kenttäpalvelukseen isäni valituksista huolimatta. Isäni ei ollut samaa mieltä äidin uudesta uskosta, mutta äiti oli päättäväinen. Aina, kun hän tuli takaisin, hänestä huokui sisäistä onnellisuutta, joka ei voinut jäädä keneltäkään huomaamatta. ”Jehovan siunaus – se tekee rikkaaksi”, hänellä oli tapana sanoa. Minua ihmetytti, mitä hän sillä tarkoitti. Vaikka olin vasta kuusivuotias, minäkin halusin palvella Jehovaa.
Eräänä päivänä olin isäni kanssa katolla hänen ollessaan korjaamassa kattopäreitä. Äitini ja sisareni Eileen olivat lähdössä ryhmän kanssa T-mallisella Fordilla osallistuakseen ”mainoskulkueeseen”. He aikoivat kävellä ympäri kaupunkia raamatullista puhetta mainostavien kilpien kanssa.
”Eihän sinusta tule koskaan noin typerää?” isä kysyi minulta. Mutta vaikka olin vasta pikkutyttö, joka nautti kiipeilemisestä, olisin ollut paljon mieluummin tuossa mainoskulkueessa kuin ylhäällä katolla. Minun sanottiin kuitenkin olevan liian lyhyt kantamaan kilpeä.
Kiellon tuomaan haasteeseen vastaaminen
Ensimmäinen tilaisuuteni osallistua Valtakunnan saarnaamiseen tuli vihdoin marraskuussa vuonna 1940. Miten jännittävää! Koska Jehovan todistajien saarnaamistyö oli tuolloin kielletty Kanadassa, lähdimme liikkeelle keskellä yötä ja jätimme kirjasen ”Natsismin loppu” joka talon ovelle.
Kun olin yhdeksän vuotta vanha, päätin vihkiä elämäni Jehovalle ja käydä kasteella. Vainon vuoksi meille ei kerrottu kokouspaikkaa, mutta meidät ohjattiin metsään erääseen paikkaan, missä suuri ryhmä Jehovan todistajia oli ”huviretkellä”. Vanhempi sisareni Eleanor ja minä olimme niiden monien joukossa, jotka kastettiin läheisen järven kylmässä vedessä.
Tuohon aikaan koulupäivä alkoi aina siten, että luokka tervehti lippua ja lauloi kansallislaulun. Luokkatovereittemme syyttävistä katseista huolimatta me kunnioittavasti kieltäydyimme osallistumasta sen vuoksi, mitä Raamattu opettaa epäjumalanpalveluksesta. (Danielin 3. luku) Serkkuni Elaine Youngin, joka myös oli Jehovan todistaja, täytyi kävellä kuusi kilometriä kouluun, mutta hänet lähetettiin joka päivä kotiin, koska hän ei tervehtinyt lippua. Sitten hän käveli jälleen koko matkan kotiin. Hän teki näin puolet kouluvuodesta, jottei häntä merkittäisi poissaolijaksi ja jottei hän saisi hylättyä arvosanaa.
Koulusta päästyäni työskentelin pankissa. Mutta koetus tuli, kun en saanut lupaa osallistua Jehovan todistajien kansainväliseen konventtiin, joka pidettiin New Yorkissa vuonna 1950. Minulla oli vähän säästöjä, ja päätin sanoutua irti ja aloittaa kokoajanpalveluksen. Niinpä Elaine ja minä muutimme Reginan kaupunkiin. ”Hän tulee kerjäten kotiin kevääseen mennessä”, sanoivat jotkut pilkallisesti. Pystyin kuitenkin huolehtimaan itsestäni työskentelemällä osa-aikaisena kotiapulaisena. Jehovan siunausten runsauden vuoksi olen voinut jatkaa kokoajanpalvelusta aina siitä lähtien.
Tavoitteemme saavuttaminen
Vuonna 1955 Elaine ja minä olimme riemuissamme, kun meidät kutsuttiin Gileadin 26. kurssille ja kun meidät myöhemmin määrättiin Boliviaan, Etelä-Amerikkaan. Koko maassa oli tuolloin vain noin 160 Jehovan todistajaa. Vihdoin suuntasimme kulkumme kohti Tarijaa liittyäksemme kahden muun lähetystyöntekijän seuraan ensimmäisessä määräyskohteessamme.
Tarija oli kaunis kaupunki. Oli kovin mielenkiintoista nähdä perinteisissä puvuissa olevien naisten kantavan taakkoja päänsä päällä. Ihmiset olivat miellyttäviä, eivätkä he koskaan sanoneet meille, etteivät he olleet kiinnostuneita. He ilmeisesti ajattelivat, että oli kohteliaampaa pyytää meitä tulemaan uudelleen sellaisena aikana, jolloin he tiesivät, etteivät he olisi kotona. Kesti jonkin aikaa tottua siihen.
Eräänä päivänä olimme keskustelemassa erään miehen kanssa hänen ovellaan, kun lähellä pysähtyi jeeppi, josta hyppäsi ulos raivostunut, punehtunut pappi. ”Jos et lakkaa keskustelemasta noiden tyttöjen kanssa, sinut julistetaan kirkonkiroukseen!” hän kiljui miehelle. Kääntyen meidän puoleemme hän uhkaili: ”Teillä ei ole mitään oikeutta saarnata täällä. Ellette lopeta, ryhdyn jatkotoimenpiteisiin.” Tähän mennessä monet naapurit olivat tulleet ulos katsomaan tilannetta. Niinpä me vain jatkoimme työtämme, ja levitimme monia kirjoja ja Raamattuja uteliaille katselijoille.
Vietettyämme kaksi vuotta tässä viehättävässä laaksossa, jossa kasvaa persikoita, maapähkinöitä ja viinirypäleitä, emme olleet ensin iloisia saadessamme uuden aluemääräyksen Potosíin, 4 000 metrin korkeudessa sijaitsevaan purevan kylmään kaivoskaupunkiin. Olimme tottuneet Kanadan kylmiin talviin, mutta erona oli se, että Potosíssa taloissa ei ollut tavallisesti lämmitystä. Potosíssa oli kuitenkin kristillisen seurakunnan lämmin toveruus, kun taas Tarijaan ei ollut vielä muodostettu seurakuntaa.
Työskenteleminen uudella alueella
Seuraavaksi Elaine ja minut määrättiin Villa Montesiin aloittamaan saarnaamistyö. Kuorma-autoon, jolla kuljimme, oli lastattu salakuljetettua sokeria, joten välttääkseen joutumasta vaikeuksiin poliisin kanssa tulliasemilla kuljettaja lähti matkaan vasta pimeän tullen. Toivoimme kovasti, että olisimme ottaneet taskulampun mukaan, sillä yhtäkkiä jokin liikahti vieressämme telttakankaan alla! Siinä oli kuorma-auton kuljettajan apulainen.
Viiden aikaan aamulla pysähdyimme. Huonovointisina pakokaasujen takia ja yltä päältä pölyisinä ryömimme ulos. Maanvieremä oli tukkinut tiemme. Lopulta neljän tunnin kovan työn jälkeen autonomistaja ajatutti apulaisellaan ajoneuvon kapean, raivatun ulkoneman yli. Omistaja ei edes katsonut, kun kuorma-auto tunkeutui toiselle puolelle paripyörien ulommaiset pyörät tyhjän päällä, tien sivulla olevan pohjattomalta näyttävän kuilun yläpuolella. Elaine ja minä ylitimme paikan kävellen. Jatkaessamme kuorma-autolla kohti Villa Montesia vuoristosolien mutkat olivat niin kiperiä, että kerran toisensa jälkeen kuljettajan oli pakko peruuttaa ja taiteilla niiden ympäri. 35 uuvuttavan tunnin jälkeen saavuimme vihdoin perille.
Elainelle ja minulle oli uusi kokemus tulla toimeen aivan omin neuvoin. Myös trooppiset hyönteiset olivat meille uusi tuttavuus. Törmättyään päämme yläpuolella olevaan lamppuun suuret kovakuoriaiset putoilivat niskaamme. Pienen pienet kärpäset purivat meitä kipeästi ja saivat aikaan kutiavia paukamia, joista valui kirkasta nestettä. Ensimmäisenä iltana uudessa kodissamme menin ulos käydäkseni ulkokäymälässä. Mutta kun sytytin taskulamppuni, koko lattia näytti kuhisevan torakoita. Sisiliskot vilistivät tiehensä ja valtavat rupisammakot mulkoilivat minua nurkista. Päätin, että voisin odottaa aamuun.
Myöhemmin olimme joenrannalla ja ajattelimme, että voisimme levähtää siellä näkemällämme tukilla. Päätimme kuitenkin ensin tehdä erään uusintakäynnin lähistölle. Kun tulimme takaisin, tukki oli poissa. Kiihtyneet ohikulkijat kertoivat meille, että siellä oli ollut valtavan suuri käärme. Olen iloinen, ettemme yrittäneet istua sen ”tukin” päällä!
Suurin nautinto Villa Montesissa oli mielestämme ihmisten luona käyminen iltaisin. Tapasimme heidät istumassa korituoleissa ulkona jalkakäytävillä ja siemailemassa matéksi kutsuttua yrttijuomaa. Vietimme monta mukavaa hetkeä selittäen Valtakunnan lupauksia sellaisessa ympäristössä. Mutta vaikeammat ajat seurasivat sen jälkeen kun Elaine meni naimisiin ja minut määrättiin uuden toverin kanssa uudelle alueelle Vallegrandeen.
Kuin Villi länsi
Päästäkseni Vallegrandeen minun oli jälleen tehtävä uuvuttava, kolme päivää kestävä matka, ja tällä kertaa olin yksin. Kapeat hiekkatiet näyttivät kiemurtelevan silmänkantamattomiin erämaahan. Saavuin vihdoin perille auringon laskiessa. Linja-auto rikkoi kaupungin rauhan; hevoset olivat siellä yleisempiä kuin moottoriajoneuvot. Paaluin tuetut räystäät ulottuivat jalkakäytävien ylle, ja ihmiset tuijottivat niiden alta. Joillakuilla paaluihin nojailevilla miehillä oli patruunavyöt revolvereineen. Melkein kaikilla näytti olevan mustat vaatteet. Ajattelin: ’Tämähän on aivan kuin Villissä lännessä!’
Ja niin se itse asiassa olikin. Kiistat selvitettiin aseilla. Vaikka se oli vain 10 000 asukkaan kaupunki, murhat ja väkivaltaisuus olivat yleisiä tuohon aikaan. Kaupungin tuloväylän tullinpuomin haltuunsa ottanut liiga hallitsi väestöä. Liigan jäsenet hankkivat elantonsa pysäyttämällä ja ryöstämällä linja-autoja. Myös maanviljelijöitä ryöstettiin, kun he toivat tuotteitaan kaupunkiin. Aseella uhaten nuoria tyttöjä raiskattiin heidän vanhempiensa silmien edessä. Äidit eivät antaneet tyttäriensä mennä yksin edes kulman taakse kauppaan.
Kuvittelehan, mitä mielessämme liikkui, kun eräänä päivänä liigan johtaja astui valtakunnansaliin. Hän oli juovuksissa. Puhetta pitänyt kierrosvalvoja kalpeni. ”Minä uskon!” ulvoi liigan johtaja, samalla kun hän jysäytti penkin selkänojaa sellaisella voimalla, että se hajosi. Sitten hän kävi kiinni kierrosvalvojaan. Mutta yhtäkkiä hän rauhoittui, ja yleisön joukossa ollut eräs hänen vanha koulutoverinsa pystyi taluttamaan hänet pois.
Lopulta muuan armeijan kenraali haastoi liigan johtajan kaksintaisteluun. Kenraali oli ripustanut kuolleen koiran torille ja kiinnittänyt kilven, jossa sanottiin: ”Lähde pois kaupungista tai sinulle käy samoin.” Gangsteri lähti, ja olot paranivat Vallegrandessa.
Toisinaan matkustimme 12 tuntia hevosen selässä saarnataksemme syrjäisissä kylissä. Yhdessä kylässä muuan opettaja otti meidät vieraanvaraisesti vastaan, ja hänestä tuli myöhemmin Jehovan todistaja. Erään kerran lainasin muulin lähteäkseni kaupungin ulkopuolelle, mutta joka kerran, kun se kulki jonkun entisen omistajansa talon ohi, se suuntasi kulkunsa sinne, ja talonomistajien täytyi ohjata meidät takaisin tielle.
Haastavaa – mutta silti rikasta
Monien muiden lähetystyöntekijöiden tavoin olen huomannut, että suurin haaste ei ehkä olekaan kuumuus tai hyönteiset, kylmyys tai korkeus eikä edes sairaus tai köyhyys. Se voi olla pikemminkin persoonallisuuksien väliset ristiriidat. ’Miksi tällaisia vaikeuksia syntyy Jehovan järjestössä?’ kummastelin, ja aloin jopa epäillä sitä, tekivätkö Jehovan siunaukset minut rikkaaksi. Sitten muistin Jehovan siunauksesta puhuvan raamatunkohdan, joka on Sananlaskujen 10:22:ssa (UM). Jakeen loppuosassa sanotaan: ”Eikä hän lisää siihen mitään tuskaa.” Meidän ei siis pitäisi syyttää Jehovaa tällaisista vaikeuksista. Opin ymmärtämään, että ne kuuluvat osana siihen, mitä Aadam siirsi meille ja mitä Paavali kuvailee Roomalaiskirjeen 8:22:ssa: ”Koko luomakunta yhdessä huokailee ja on jatkuvassa tuskassa.”
Olin ollut kirjeenvaihdossa Kanadan Beetelissä työskentelevän Walter Meynbergin kanssa, ja ollessani lomalla Kanadassa vuonna 1966 me menimme naimisiin, ja meidät määrättiin toiseen Bolivian tärkeimmistä kaupungeista, La Paziin. Mikä siunaus onkaan ollut nähdä eri puolilla kaupunkia olevien seurakuntien lisääntyneen 24:ään – kun saavuin Boliviaan, seurakuntia oli vain yksi. Tilanne on samanlainen maan muissakin kaupungeissa. Se noin 160 julistajan ryhmä, joka saarnasi hyvää uutista Boliviassa, kun saavuin sinne ensi kerran vuonna 1955, on todellakin kasvanut noin 7 000:een!
Äitini kauan sitten antama päättäväinen esimerkki on saanut aikaan sen, että kymmenen lähisukulaisistani on kokoajanpalveluksessa. Olen iloinen voidessani kertoa, että isästäni tuli vihkiytynyt Jehovan todistaja, ja yli 30 niistä, joiden kanssa minulla on ollut etu tutkia Raamattua, on kastettu. Eivätkö nämä olekin rikkauksia? Uskon niiden olevan. Todellakin ’Jehovan siunaus – se on tehnyt minut rikkaaksi’.