Kuinka monta syytä minulla onkaan olla kiitollinen!
KERTONUT LOTTIE HALL
SE TAPAHTUI matkallamme Kalkutasta Intiasta Burman pääkaupunkiin Rangooniin vuonna 1963. Pian lähdettyämme Kalkutasta lentokoneella, yksi veljistä huomasi öljyvuodon siiven päällä. Kun miehistölle ilmoitettiin tästä, se teki ilmoituksen pakkolaskusta. Aluksi paljon polttoainetta täytyi laskea pois, jotta laskeutuminen oli mahdollista. Lentoemäntä kehotti: ”Jos haluatte rukoilla, tehkää se nyt!” Me todellakin rukoilimme sitä, että voisimme laskeutua turvallisesti, jos se vain oli Jehovan tahto. Ja niin kävi. Meillä oli totisesti syytä olla kiitollisia!
MINULLA on edelleenkin paljon sellaista, mistä voin olla kiitollinen. Vielä 79-vuotiaana minulla on riittävästi terveyttä ja voimia kokoajanpalveluksessa työskentelemiseen. Ja niiden siunausten lisäksi, joita Jehovan kansaan kuuluvat yleensä kokevat, minulla on ollut monia merkittäviä kokemuksia. Kaiken kaikkiaan minun suurenmoinen osani on ollut palvella Jehovaa runsaat 60 vuotta ja yli puolet siitä ajasta olen ollut kokoajanpalvelija eli tienraivaaja.
Kaikki sai alkunsa isästäni, kun asuimme Carbondalessa Illinois’ssa. Hän oli liittynyt ”Kristuksen opetuslapset” -nimiseen kirkkokuntaan ja oli kiinnostunut papiksi tulemisesta. Hän kuitenkin pettyi kokemuksiinsa kahdessa raamattuopistossa, sillä hänellä oli omat näkemyksensä kolminaisuudesta, sielun kuolemattomuudesta ja ikuisesta vaivasta.
Vasta kun eräs raamatuntutkijoihin kuulunut kolporteeraaja toi hänelle Raamatun totuuden vuonna 1924, hän oli tyytyväinen. Olin silloin vain 12-vuotias. Isäni oli iloinen saadessaan tietää, että oli muitakin, joiden mielestä kolminaisuutta, helvetin tulta ja ihmissielun kuolemattomuutta koskevat opit ovat virheellisiä. Pian perheemme kokoontui säännöllisesti näiden raamatuntutkijoiden kanssa, jolla nimellä Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin. Olin hyvin kiitollinen oppiessani totuuden Jehovasta ja hänen Sanastaan.
Ennen pitkää meitä kuitenkin kohtasi onnettomuus. Kävi ilmi, että mies, joka oli kertonut nämä totuudet isälleni, oli sekä epärehellinen että moraaliton. Hän kompastutti isäni mutta ei äitiäni eikä minua. Olin nyt 15-vuotias, vanhin perheemme kuudesta lapsesta, ja äitini kanssa pidin kiinni totuudesta.
Vuoden 1927 kesällä ilmoitettiin, että suuri raamatuntutkijoiden konventti pidettäisiin Torontossa Kanadassa. Isä sanoi, ettei hänellä ollut varaa matkaan, mutta äiti oli päättäväinen nainen. Hän alkoi myydä erilaisia taloustavaroita, ja kun konventin ajankohta koitti, hänellä oli koossa kahdeksan dollaria (noin 30 markkaa), ja tuo rahamäärä mukanamme hän ja minä aloitimme peukalokyydillä 1 600 kilometriä pitkän matkamme Torontoon. Päivää ennen konventin alkua olimme lopultakin perillä matkattuamme viisi päivää ja saatuamme 37 autokyytiä. Koska rahavaramme olivat vähissä, pyysimme ilmaista majoitusta, jonka myös saimme. Kun veli A. H. Macmillan kuuli matkastamme, hän laati konventista kertovaan sanomalehteen siitä kirjoituksen, jonka hän otsikoi: ”Mikään korotus junalippujen hinnoissa ei huolestuta näitä raamatuntutkijoita.”
Äiti piti isän tapahtumien tasalla postikorttien välityksellä. Niinpä viime hetkellä isä päättikin tulla, ja konventin viimeisenä päivänä hän saapui paikalle autolla juuri ajoissa kuullakseen esitelmän. Nyt meidän ei tarvinnut mennä peukalokyydillä takaisin kotiin. Mikä konventti se olikaan! Millaista mielihyvää tunsinkaan siitä, että meillä oli ollut tilaisuus olla läsnä siinä, ja kuinka kiitollinen olinkaan, kun se auttoi isääni saamaan takaisin hengellisen tasapainonsa!
Kysyttäessä, mitä uskontoa edustin, olin jo vuosien ajan vastannut ”IBSA”, joka oli lyhenne sanoista: International Bible Students Association (Kansainvälinen raamatuntutkijain seura). En ollut kuitenkaan koskaan tyytyväinen tuohon nimeen. Oli siksi suurenmoista, kun Columbuksessa Ohiossa vuonna 1931 pidetyssä konventissa omaksuimme uuden nimen: Jehovan todistajat.
Koulu-urani
Useat elämääni rikastuttaneista siunauksista ovat liittyneet musiikkiin. Pidin hyvin paljon musiikista ja elämäni varhaisessa vaiheessa opin soittamaan pianoa. Monia vuosia minulla oli etu säestää lauluja seurakunnassa. Ennen kuin Vartiotorni-seura alkoi levyttää Valtakunnan lauluja, eräs lähetystyöntekijänä Papua-Uudessa-Guineassa palveleva veli pyysi minua nauhoittamaan joitakin laulujamme, jotta papualaiset oppisivat laulamaan niitä. Nautin tämän tehtävän suorittamisesta.
Suosikkisoittimeni oli kuitenkin klarinetti. Soitin sitä hyvin mielelläni yliopiston orkesterissa. Yliopiston professori mieltyi siinä määrin soittooni, että hän pyysi minua soittamaan miesten orkesterissa. Noihin aikoihin naiset eivät koskaan soittaneet miesten orkestereissa, ja niinpä kun orkesterin jäsenet kuulivat professorin ehdotuksesta, he suunnittelivat ryhtyvänsä lakkoon. Mutta kun heille kerrottiin, että lakkoon ryhtyminen johtaisi orkesterista erottamiseen, he tulivat toisiin ajatuksiin. Toinen perinne murtui, kun minut määrättiin marssimaan orkesterin mukana koko päivän kestävässä paraatissa. Sanomalehdessä se määriteltiin sensaatioksi ja aiheesta kertova artikkeli oli otsikoitu lihavin kirjaimin: ”Soittajatyttö miesten meressä.”
Minut kutsuttiin lopulta musiikinopettajan virkaa koskevaan työhönottohaastatteluun. Ajateltuani kuitenkin musiikinopettajana eteeni tulevia mahdollisia kiistakysymyksiä – minua esimerkiksi voitaisiin pyytää opettamaan tai soittamaan uskonnollisia ja kansallislauluja – päätin pyrkiä johonkin muuhun työhön. Sain ryhtyä opettamaan maailmanhistoriaa. Mutta tuo elämänmuutos ei estänyt minua vuosia myöhemmin soittamasta klarinettia monissa maissa konventtiorkestereissa matkustaessani Jehovan todistajien kansainvälisiin konventteihin.
Aikanaan aloin opettaa maailmanhistoriaa Detroitin esikaupunkialueella sijaitsevassa suuressa lukiossa, ja ollessani tässä toimessa koulun rehtori pyysi minua suosittelemaan jotain lukuisista uusista oppikirjoista. Tarkastellessani näitä kirjoja silmääni pisti se, että vaikka käytössä oleva oppikirja mainitsi Jehovan nimen kahdeksan kertaa, uusissa kirjoissa heprealaisten Jumala jätettiin nimettömäksi, vaikka sellaisia pakanakansojen jumalia, kuin Ra, Moolok, Zeus ja Juppiter mainittiin nimeltä. Kun myyntimies tuli käymään, kysyin, miksi Jehovan nimeä ei mainittu hänen edustamassaan kirjassa, ja hän vastasi: ”Ei, Jehovan todistajien vuoksi me emme laita tuota nimeä teokseemme.” Niinpä kerroin hänelle: ”Hyvä on! Siinä tapauksessa en suosittele teidän teostanne.” Hän paiskasi kirjan laukkuunsa ja painui ulos ovesta.
Myöhemmin selostin rehtorille, ettemme todellisuudessa tarvinneet uutta oppikirjaa, ja mainitsin muutamia hyviä syitä näkemykseni tueksi. Hän oli kanssani samaa mieltä. Kaikki olivat tyytyväisiä tähän ratkaisuun, kun vain muutamaa kuukautta myöhemmin maailmanhistoriaa käsittelevä kurssi päätettiin pudottaa pois oppisuunnitelmasta. Se korvattiin uudella oppikurssilla, jolle annettiin nimeksi yhteiskuntaoppi. Mikä menetys se olisi ollutkaan, jos koulu olisi ostanut uudet historian oppikirjat.
Minulla oli monia miellyttäviä kokemuksia koulunopettajana ja pidin tiukan kurin oppilailleni. Tämän ansiosta sain useita elinikäisiä ystäviä. Minulle avautui myös monenlaisia tilaisuuksia antaa todistusta. Aika ja olosuhteet johtivat minut kuitenkin lopulta kokoajanpalvelukseen.
Kansainvälisiä konventteja
Opetettuani koulussa 20 vuotta näköni alkoi heikentyä. Tämän lisäksi vanhempani tunsivat tarvitsevansa minua. Niinpä isäni pyysi minua tulemaan kotiin ja sanoi, että tehtävänä oli paljon tärkeämpää opetustyötä ja että Jehova huolehtisi siitä, etten joutuisi näkemään nälkää. Päätin opettajanurani vuonna 1955, ja ensimmäisiä sen jälkeisiä siunauksia oli osallistua Euroopassa pidettyihin ”Voittoisan Valtakunnan” konventteihin. Kuinka kiitollinen olinkaan voidessani olla niiden eurooppalaisten veljiemme seurassa, joista monet olivat läpäisseet paljon kärsimyksiä toisen maailmansodan aikana. Erityinen siunaus oli olla niiden 107 000 joukossa, jotka täyttivät Nürnbergissä sijaitsevan Zeppelinwiesen, missä Hitler oli suunnitellut pitävänsä voittomarssinsa toisen maailmansodan jälkeen.
Tämä oli vasta ensimmäinen niistä monista maailmanympärimatkoista, joita minulla on ollut etu tehdä. Vuonna 1963 äitini ja minä olimme niiden 583 konventtimatkalaisen joukossa, jotka osallistuisivat ympäri maailmaa pidettäviin ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventteihin. Aluksi matkustimme New Yorkista Eurooppaan, sitten Aasiaan ja Tyynenmeren saarille ja lopuksi Pasadenaan Kaliforniaan. Juuri tuolla matkalla meille sattui kirjoituksen alussa kuvailtu pelottava kokemus. Myöhemmillä matkoillamme kävimme Etelä-Amerikan, Eteläisen Tyynenmeren ja Afrikan konventeissa. Nämä matkat tosiaan rikastuttivat elämääni, ja lisäsiunaus minun kaltaiselleni musiikin harrastajalle oli se, että minulla oli tilaisuus soittaa konventtiorkesterissa monissa näissä paikoissa.
Astun tienraivaajien riveihin
Palattuani Euroopasta vuonna 1955 ryhdyin tekemään tienraivaustyötä äitini kanssa vuoden ajaksi, minkä jälkeen Seura pyysi minua työskentelemään pienessä Apalachicolan seurakunnassa Länsi-Floridassa. Työskentelin siellä yhdessä erään toisen sisaren kanssa seitsemän vuotta, ja pian seurakunta pystyi rakentamaan valtakunnansalin pysyäkseen kasvun tasalla. Kasvu jatkui ja ennen pitkää toinen seurakunta perustettiin Port Saint Joehun. Työskentelin 11 vuotta kolmessa Länsi-Floridan seurakunnassa.
Erään kerran kierrosvalvoja pyysi minua etsimään paikan kierroskonventin pitämistä varten. Hankin käyttöömme maineikkaan Centennial-rakennuksen Port Saint Joesta vain 10 dollarilla. Mutta me tarvitsimme myös ruokailutiloja ja ajattelimme koulun sopivan tähän tarkoitukseen. Huomasin kuitenkin koulujen tarkastajan vastustavan ajatusta, ja hän sanoi, että minun täytyisi tavata koululautakunta. Pormestari tuli myös tähän kokoukseen, sillä hän halusi meidän saavan koulun ruokalan käyttöömme. Kun hän kysyi syitä siihen, miksi me emme voisi saada sitä käyttöömme, koululautakunnan johtaja sanoi, etteivät uskonnolliset ryhmät olleet aikaisemmin käyttäneet koulun tiloja. Pormestari kääntyi minun puoleeni odottaen vastausta. Minulla oli mukanani muutamia esitelmämainoksia, jotka osoittivat meidän käyttäneen koulujen tiloja kokouksiamme varten muissa kaupungeissa, ja sitten kiinnitin huomion Apostolien tekojen 19:9:ään, jossa apostoli Paavalin kerrottiin saarnanneen koulun luentosalissa. Tämä selvitti asian. Lautakunta yhtyi pormestarin mielipiteeseen ja ruokala luovutettiin käyttöömme. Hinnaksi määrättiin 36 dollaria.
Minut oli kastettu 13-vuotiaana ja tapanani oli ollut rukoilla: ”Oi Jumala, anna minun tuoda yksi ihminen totuuteen.” Tuohon rukoukseen vastattiin nyt moninkertaisesti, sillä minulla oli ilo auttaa useita ihmisiä asennoitumaan Jehovan ja hänen Valtakuntansa puolelle. Toistuvasti kävi kuitenkin niin, että juuri ennen kuin Raamatun tutkija edistyi vihkiytymiseen ja kasteeseen asti, minut määrättiin toiseen seurakuntaan. Minulla oli silti etu istuttaa ja kastella, ja monet näistä Raamatun tutkijoista ovat osoittautuneet elinikäisiksi ystäviksi. Tällaiseen hedelmälliseen työhön osallistuminen on antanut minulle tosiaan monta syytä olla kiitollinen.
Tiedotusvälineet auttavat
Vaikka tiedotusvälineet ovat monissa paikoissa kerran toisensa jälkeen esittäneet epäedullisia lausuntoja Jehovan todistajien toiminnasta, voin ilokseni sanoa, että DeLandin alueella Floridassa – missä palvelen tällä hetkellä – tiedotusvälineet ovat auttaneet minua todistuksen antamisessa. Ollessamme esimerkiksi yhdellä noista maailman eri puolille ulottuvista konventtikiertueista, äitini ja minä lähetimme pitkiä raportteja paikkakuntamme sanomalehtiin ja ne julkaistiin halukkaasti yhdessä kuvien kanssa. Vaikka selostukset olivat luonteeltaan matkakertomuksia, onnistuimme aina käyttämään niitä Jehovan nimestä ja Valtakunnasta todistamiseen.
Sama on pitänyt paikkansa suorittamastani katutyöstä. Vakiopaikkani on eräs kadunkulma, jossa minulla on kaksi puutarhatuolia; toista käytän istumiseen ja toista kirjallisuutemme esittelemiseen. Kerran eräässä paikkakunnan lehdessä oli puolen sivun kokoinen artikkeli, johon oli liitetty kuva, ja kirjoitus oli otsikoitu: ”DeLandin Lottie jatkaa vanhempiensa työtä Jehovan todistajana.” Äskettäin, vuonna 1987, eräässä toisessa lehdessä oli puolen sivun mittainen kirjoitus, jossa oli suuri värikuva ja otsikko: ”Lottie Hallilla on oma Kristukselle erotettu nurkkaus.” Vuotta myöhemmin jälleen eräässä lehdessä oli etusivulla kuva minusta sekä sellaisia huomautuksia kuin: ”Hän on aina siellä” ja ”Eläkkeelle jäänyt opettaja istuu puutarhatuolissa kadunkulmapaikassaan ja tekee Jehovan todistajien lähetystyötä.” Paikallinen televisioasema on myös neljä kertaa esittänyt kuvia todistustyöstäni. Osallistun rajoitetussa määrin kaikkiin Valtakunnan palveluksen muotoihin: talosta-taloon saarnaamiseen, uusintakäyntien tekemiseen ja Raamatun kotitutkistelujen johtamiseen. Ikääntymisen ja ruumiillisen heikentymiseni vuoksi käytän kuitenkin melkoisesti aikaa katutyöhön.
Katsoessani elämääni taaksepäin minun täytyy sanoa, että minulla on tosiaan monia syitä olla kiitollinen. Niiden siunausten lisäksi, joita kaikki Jehovan palvelijat voivat kokea, minulla on opettajana ollut tilaisuus vaikuttaa moniin nuoriin, minulla on ollut ilo osallistua lukuisiin eri puolilla maailmaa pidettyihin konventteihin, tienraivauspalvelukseni on ollut hyvin hedelmällistä ja olen kokenut myös musiikkiin liittyviä siunauksia. Tämän lisäksi olen todistanut tiedotusvälineitten avulla. Voin tosiaan sanoa psalmilaulaja Daavidin tavoin: ”Tahdon ylistää Jumalan nimeä lauluin ja julistaa hänen suuruuttaan kiitoksin.” – Psalmi 69:30, UM.