Jehovan tie on paras elämäntapa
KERTONUT ERKKI KANKAANPÄÄ
LAPSUUDESTANI saakka tavoitteenani oli päästä palvelemaan Jehovan todistajien Suomen haaratoimistoon eli Beeteliin, joksi sitä kutsutaan. Niinpä kun muuan matkavalvoja kysyi minulta kesällä 1941: ”Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on?”, vastasin: ”Olen aina halunnut päästä Beeteliin.”
”Sinun on parasta unohtaa nuo haaveet; ei sinua tulla koskaan kutsumaan Beeteliin”, hän sanoi. Aluksi olin hyvin pettynyt, mutta sitten päätin vain jättää asian Jehovan käsiin. Muutaman kuukauden kuluttua sain kutsun Beetel-palvelukseen.
Olin ujo 17-vuotias maalaispoika, kun soitin Helsingissä sijaitsevan haaratoimiston ovikelloa eräänä hyvin kylmänä ja kirkkaana marraskuun päivänä vuonna 1941. Pian Kaarlo Harteva, haaratoimistonvalvoja, olikin toivottamassa minua tervetulleeksi. Haaratoimiston valvonnassa oli tuolloin Suomen 1 135 Jehovan todistajaa.
Kristillinen perintö
Isäni oli vuonna 1914 hankkinut Vartiotorni-seuran julkaisun Jumalan aikakausisuunnitelma. Pian sen jälkeen syttyi kuitenkin ensimmäinen maailmansota, ja kirja jäi häneltä lukematta.
Suomen ponnistelut itsenäisyyden saavuttamiseksi synnyttivät ongelmia. Muodostui kaksi voimakasta ryhmittymää: valkoiset ja punaiset. Valkoiset edustivat pääomanomistajia ja porvaristoa, punaiset työläisiä. Isäni yritti olla puolueeton ja pysyä erossa kummastakin ryhmittymästä. Silti molemmat ryhmittymät panivat hänet epäiltyjen listalle.
Lopulta isäni saikin kahdesti kuolemantuomion; ensin hänet tuomitsivat valkoiset, sitten punaiset. Kerran muuan mies murhattiin, eikä murhaajaa saatu kiinni. Niinpä kymmenen nuorta miestä, joista isäni oli yksi, tuomittiin kuolemaan. Yksi isäni opettaja, joka kuului valamiehistöön, puhui hänen vapauttamisensa puolesta, mihin suostuttiinkin. Muut yhdeksän nuorta teloitettiin.
Isä vapautettiin kuolemantuomiosta vielä toisenkin kerran. Sen jälkeen hän päätti mennä aivan kirjaimellisesti maan alle! Hän rakensi veljensä kanssa maakorsun, jossa he asuivat sodan loppuun saakka. Heidän pikkuveljensä piti heistä huolen toimittamalla heille ruokaa ja juomaa.
Sodan päätyttyä vuonna 1918 isä meni naimisiin ja rakensi talon lähelle tuota korsua. Myöhemmin korsu tuli minulle hyvin tutuksi, sillä se oli leikkipaikkani monia vuosia. Isä kertoi minulle rukoilleensa paljon sinä aikana, jonka hän oli piileskellyt maan alla. Hän oli luvannut Jumalalle olevansa valmis palvelemaan Häntä, jos hän vain joskus oppisi tietämään, miten Jumalaa tuli palvella.
Pian sen jälkeen kun isä oli avioitunut, hän päätti työmatkalle lähtiessään ottaa jotakin lukemista mukaansa. Ullakolta hän löysi kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma, jonka hän oli ostanut vuosia aiemmin. Hän avasi sen luvun ”Jehovan päivä” kohdalta ja luki sen. Hän toisti toistamistaan: ”Tämä on totuus, tämä on totuus.” Tultuaan alas ullakolta hän sanoi äidilleni: ”Olen löytänyt oikean uskonnon.”
Isä alkoi melkein heti saarnata oppimaansa toisille ja puhui ensin sukulaisilleen ja naapureilleen. Sitten hän alkoi pitää esitelmiä. Pian muita samalla alueella asuvia ihmisiä tuli mukaan. Isän päästyä kosketuksiin raamatuntutkijoiden kanssa, joiksi Jehovan todistajia tuolloin nimitettiin, hänet kastettiin vuonna 1923. Kun me lapset synnyimme – meitä oli kaikkiaan neljä – isä ei laiminlyönyt meidän opettamistamme. Sen jälkeen kun seurakunta oli perustettu, meitä vaadittiinkin olemaan läsnä kaikissa kokouksissa.
Varhaisia muistoja
Muistan lapsuudestani konventin, joka järjestettiin kotiseurakunnassamme vuonna 1929 ollessani viisivuotias. Lähiseurakunnista saapui paljon ihmisiä, ja läsnä oli myös haaratoimiston edustaja. Tuohon aikaan oli ainakin Suomessa tapana siunata lapsia konventeissa. Niinpä Beetelistä tullut veli siunasi lapset samoin kuin Jeesus oli tehnyt palveluksensa aikana. En ole koskaan unohtanut tuota tapahtumaa. (Markus 10:16.)
Toinen varhainen muisto on vuodelta 1931, jolloin omaksuttiin nimi Jehovan todistajat. Isäni, joka ymmärsi, kuinka tärkeästä tapauksesta oli kysymys, luki juhlallisesti seurakunnalle uutta nimeämme koskevan ilmoituksen.
Lähes siitä saakka kun saatan muistaa, olin isäni mukana saarnaamistyössä. Aluksi vain kuuntelin häntä, mutta lopulta kykenin saarnaamaan omin neuvoin. Matkavalvojan vieraillessa luonamme vuonna 1935 kävin kaikkien naapureidemme luona kutsumassa heitä kokoukseen. Tarjosin heille myös kirjasia, ja jotkut ottivatkin niitä.
Koulu ja muuan tärkeä ratkaisu
Koulussa vain meidän neljän lapsen vanhemmat olivat Jehovan todistajia, ja meitä pilkattiin usein, koska emme muiden nuorten tavoin käyttäytyneet epäkristillisesti. Vaikka koulutoverit yrittivätkin saada minut tupakoimaan, en koskaan tupakoinut. Meitä haukuttiin myös russelilaisiksi (Russell oli Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti) ja hartevalaisiksi (Harteva oli tuolloin Suomen haaratoimiston valvoja). Olen iloinen siitä, että joistakuista niistä nuorista, jotka aiemmin pilkkasivat meitä, tuli lopulta Jehovan todistajia.
Opettajani kannusti minua jatkamaan opiskelua, ja yhteen aikaan minusta pitikin tulla insinööri. Mutta keväällä 1939 pidettiin Jehovan todistajien konventti Porissa, ja siitä tuli elämäni käännekohta. Sekä pikkuveljeni Tuomo että minä vihkiydyimme Jehovalle ja vertauskuvasimme sen vesikasteella tuossa konventissa 28. toukokuuta 1939. Sitten syyskuun alkupuolella syttyikin toinen maailmansota.
Euroopan olosuhteet muuttuivat ratkaisevasti. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet kiristyivät. Isäni tähdensi sitä, että Harmagedon oli lähestymässä, ja kannusti meitä ryhtymään tienraivaajiksi. Siksi aloitin veljeni kanssa tienraivauksen Pohjois-Suomessa joulukuussa 1940.
Tienraivaus ja Beetel-palvelus
Ollessamme tienraivaajina asuimme suurimman osan ajasta Yrjö Kallion kanssa. Veli Kalliosta oli tullut raamatuntutkija 30 vuotta aikaisemmin Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa. Yrjö oli erittäin lämminsydäminen veli ja teki kaikkensa, jotta meillä olisi hyvä olla. Hänen veljensä Kyösti Kallio oli toiminut Suomen presidenttinä vuosina 1937–40. Yrjö kertoi meille todistaneensa perusteellisesti veljelleen selittäen tälle, että vain Jumalan valtakunta antaa toivon hyvästä hallituksesta ja kestävästä, maailmanlaajuisesta rauhasta.
Ajan mittaan halusin yhä hartaammin päästä Beetel-perheen jäseneksi. Onneksi anomukseni Beetel-palvelukseen hyväksyttiin, vaikka matkavalvoja olikin varoittanut minua elättelemästä turhia toiveita. Aluksi toimin asiapoikana. Pian sain kuitenkin edun työskennellä painossa. Työskentelinkin siellä monilla osastoilla, muun muassa pienellä painokoneella ja lähetysosastolla.
Puolueettomuuden säilyttäminen
Vuonna 1942 ollessani 18-vuotias minut kutsuttiin sotapalvelukseen. Koska kieltäydyin astumasta palvelukseen, jouduin pitkiin kuulusteluihin, ja kahdesti minua jopa osoitettiin aseella. Toisinaan käytettiin ruumiillista väkivaltaa. Lisäksi minua pidettiin kuulustelujen aikana lämmittämättömässä vankikopissa, jossa oli hyytävän kylmää.
Lopulta tammikuussa 1943 minut ja muut Jehovan todistajat tuomittiin. Meitä kuulustellut armeijan upseeri vaati, että saisimme vähintään kymmenen vuotta vankeutta. Sotilaspastori halusi vieläkin ankaramman tuomion ja vaati kirjeessään ”kuolemanrangaistusta ja näiden pettureiden lähettämistä desantteina Venäjälle [se olisi lähes varmasti merkinnyt kuolemaa], mikä olisi heille aivan oikein”.
Järjestettiin pilaoikeudenkäynti. Minut kutsuttiin oikeuden eteen, ja kuolemantuomio luettiin. Se osoittautui kuitenkin vain yhdeksi pelotteluyritykseksi, sillä myöhemmin tuona päivänä minut kutsuttiin jälleen oikeuden eteen ja tuomittiin kolmeksi ja puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Valitettuani tuomiosta se vähennettiin kahteen vuoteen vankeutta.
Vankilassa oli niukalti ruokaa, ja toiset vangit esittivät ilkeitä uhkauksia. Kahdesti jouduin homoseksualistien hyökkäyksen kohteeksi, mutta onneksi selviydyin niistä. Yksi homoseksualisteista uhkasi tappaa minut, ellen suostuisi hänen vaatimuksiinsa. Mutta niin kuin muissakin koettelemuksissani, huusin Jehovaa avukseni, ja hän auttoi minua. Tuon vangin uhkaus ei todellisuudessa ollut lainkaan vähäpätöinen, sillä hän oli tappanut aikaisemminkin. Vapauduttuaan vankilasta tuo mies teki jälleen murhan ja joutui takaisin vankilaan.
Epäilemättä juuri siksi, että Jehovan todistajien tiedetään olevan luotettavia ihmisiä, pääsin pian luottovangiksi. Tehtävänäni oli jakaa ruoka-annokset toisille vangeille, ja sain liikkua vapaasti vankila-alueella. Sen vuoksi sain itse tarpeeksi ruokaa ja saatoin lisäksi pitää huolta siitä, että kristityistä veljistäni huolehdittiin hyvin. Eräskin veli lihoi useita kiloja vankilassa ollessaan, mikä oli hyvin harvinaista ruoan niukkuuden vuoksi!
Vapauduin vankilasta syyskuussa 1944, samana päivänä, jolloin veli Hartevakin pääsi vapaaksi. Vapautumiseni merkitsi paluuta Beetel-palvelukseen. Itsekseni ajattelin: ”Teen paljon mieluummin kuusitoistatuntista työpäivää Beetelissä kuin istun vankilassa.” En tosiaankaan ole koskaan karttanut työntekoa!
Monenlaisia palvelusetuja
Myöhemmin vuonna 1944 tapasin Margitin, sievän nuoren tienraivaajan, joka vastasi häntä kohtaan osoittamaani kiinnostukseen, ja me menimme naimisiin 9. helmikuuta 1946. Ollessamme ensimmäistä vuotta naimisissa minä palvelin Beetelissä ja Margit toimi tienraivaajana Helsingissä. Tammikuussa 1947 meidät sitten määrättiin kierrostyöhön.
Ollessamme matkatyössä asuimme usein perheiden luona samassa huoneessa muiden perheenjäsenten kanssa. Tiesimme heidän antavan meille parasta, mitä heillä oli tarjottavana, emmekä koskaan valittaneet. Kierrokset olivat tuohon aikaan pieniä, eikä joissakin seurakunnissa ollut yhtään ainutta kastettua julistajaa!
Vuonna 1948 meidät kutsuttiin takaisin Beetel-palvelukseen. Kaksi vuotta myöhemmin Wallace Endres saapui Yhdysvalloista Suomeen, ja pian sen jälkeen hänet nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi. Hän kannusti meitä lämpimästi jatkamaan englannin opiskelua, minkä teimmekin. Niinpä meidät kutsuttiin Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 19:nnelle lähetystyöntekijöitä valmentavalle kurssille, joka alkoi South Lansingissa New Yorkissa helmikuussa 1952.
Päättäjäisten jälkeen meidät määrättiin takaisin Suomeen. Ennen lähtöämme Yhdysvalloista minua kuitenkin valmennettiin Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa käyttämään painokoneita.
Palattuamme Suomeen meidät määrättiin matkatyöhön, mutta sitten vuonna 1955 meidät kutsuttiin takaisin Suomen haaratoimistoon. Minusta tuli tuona vuonna painonvalvoja, ja kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1957, minut nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi. Vuodesta 1976 lähtien olen palvellut Suomen haaratoimistokomitean koordinaattorina.
Onneksi sekä isäni että äitini pysyivät uskollisina Jehovalle kuolemaansa saakka. Ajan mittaan yli sadasta isäni sukulaisesta on tullut Jehovan todistajia. Vielä nykyäänkin veljeni ja sisareni ja heidän perheensä palvelevat Jehovaa, ja yksi sisaruksistani on tienraivaaja.
Rikas, palkitseva elämä
Vuodet ovat olleet työntäyteisiä, mutta työ on ollut rikasta ja palkitsevaa, sillä se on Jehovan työtä (1. Korinttolaisille 3:6–9). Elämäni ei suinkaan ole ollut pelkkää myötämäkeä. Ongelmia ja vastoinkäymisiäkin on ollut. Jo hyvin varhain elämässäni tajusin, että on opittava kurittamaan itseään. Kaikki ei voi aina sujua oman mielen mukaan. Sain usein oikaisua, ja vähitellen opin oikean elämäntavan.
Sota-ajan koettelemukset ja puute opettivat minua esimerkiksi elämään ilman ylellisyyksiä. Opin näkemään, oliko jokin asia todella tarpeellinen. Minulla on vieläkin tapana kysyä itseltäni, tarvitsenko jotakin tavaraa vai en. Ja jos sitten huomaan, ettei se olekaan kovin tärkeä, jätän sen ostamatta.
Jehovan ohjaus, joka on tullut hänen järjestönsä välityksellä, on ollut ilmeinen. Suomen haaratoimistossa viettämieni vuosien aikana minulla on ollut ilo nähdä Jehovan todistajien määrän kasvavan 1 135:stä yli 18 000:een! Voin tosiaan nähdä, että työtäni on siunattu, mutta tiedän, että sitä on siunattu, koska työ on Jehovan, ei meidän (1. Korinttolaisille 3:6, 7). Varhain elämässäni valitsin Jehovan tien, ja se on todella osoittautunut parhaaksi elämäntavaksi.
[Kuva s. 23]
Erkki Kankaanpää nykyään vaimonsa Margitin kanssa