Olen kiitollinen Jehovan vankkumattomasta tuesta
KERTONUT SHARON GASKINS
MAANPÄÄLLINEN paratiisi! Näin itseni kirmaisemassa ympäri niittyjä, ajamassa takaa perhosia ja telmimässä leijonanpentujen kanssa. Se kuulosti ihanalta! Minulla oli kuitenkin epäilyksiä. Miten usein toivoni olikaan vaihtunut epätoivoksi!
Pyörätuoli on ollut erottamaton seuralaiseni niin kauan kuin muistan. Syntymästäni saakka aivohalvaus riisti minulta lapsuuden riemut. Toiset lapset pitivät hauskaa luistellessaan ja pyöräillessään, mutta minä istuin yksikseni kykenemättä edes kävelemään. Kun äiti sitten kuljetti minua uskollaparantajalta toiselle, toivoimme hartaasti ihmettä. Kerta toisensa jälkeen me kuitenkin poistuimme minun istuessani edelleen pyörätuolissani. Olin tietysti pettynyt, mutta miten sydäntä särkevää se olikaan äidilleni!
Koska äitini kaipasi todellista toivoa, hän alkoi vuoden 1964 alkupuolella tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Olin silloin noin kuuden ja puolen vuoden ikäinen.
Oli suurenmoista saada tietää, että tällä maapallolla oli kerran ollut ihastuttava paratiisi. Surullista kyllä ensimmäinen ihminen, Aadam, käänsi sille selkänsä, mutta minä toivoin voivani nauttia yhtä läheisestä suhteesta Jumalaan kuin hänellä aikanaan oli ollut. Millaista olisi ollut nauttia suhteesta Jumalan kanssa? Tai elää yhtä aikaa Jumalan oman Pojan kanssa? Unelmani kuljettivat minut myös tulevaan paratiisiin. Vaikka olin vielä lapsi, ymmärsin jo tuolloin, että olimme löytäneet totuuden.
Äiti alkoi viedä perhettämme Jehovan todistajien valtakunnansaliin. Heidän kokouksensa erosivat suuresti siitä, mitä olimme nähneet kirkoissa! Ihmiset ja ympäristö tekivät minuun syvän vaikutuksen.
Äidilleni oli koetus saada meidät valtakunnansaliin. Minun lisäkseni oli kolme nuorempaa lasta, eikä meillä ollut autoa. Menimme taksilla aina kun äidilläni oli varaa siihen. Muistan yhä, miten hän ponnisteli eräänä sunnuntaina. Yhtään taksia ei ollut näkyvissä. Yhtäkkiä ilmestyi kuin tyhjästä mies, joka tarjosi kuorma-autollaan meille kyydin. Myöhästyimme kokouksen alusta, mutta pääsimme ainakin perille. Miten kiitollisia olimmekaan Jehovalle!
Ne rakkaat hengelliset veljemme ja sisaremme, joilla oli auto, alkoivat pian vuorotellen kuljettaa meitä. Se että äiti kannusti meitä aina menemään kokoukseen, paitsi jos olimme todella sairaita, juurrutti nuoreen mieleeni sen, kuinka tärkeää oli kokoontua yhteen (Heprealaisille 10:24, 25). Se mitä äitini oppi, sai hänet vihkimään elämänsä Jehovalle, ja hänet kastettiin vuonna 1965.
Olin siihen aikaan tarpeeksi vanha arvostaakseni entistä enemmän kokouksia. Cypress Hillsin seurakunnassa Brooklynissa palvoi rinta rinnan eurooppalaisia, mustaihoisia, latinalaisamerikkalaisia ynnä muita. Tuntui niin oikealta, että Jumalaa pelkäävien ihmisten tuli elää tällaisessa aidossa veljeydessä (Psalmit 133:1).
Äitini opetti minua valmistautumaan kokouksiin. Henkisesti se ei ollut mikään ongelma, mutta fyysisesti kylläkin. Aivohalvaus muuttaa yksinkertaisetkin tehtävät työlääksi puurtamiseksi. Minulle on aina ollut mahdotonta vetää suoria viivoja merkitessäni vastauksia raamatulliseen kirjallisuuteen. Harjoittelemalla opin kuitenkin parantamaan alleviivauksiani.
Mieleni oli tulvillaan asioita, joista puhua. Kun sanani sitten tulivat suustani, ne olivat muuttuneet yhdeksi sekasotkuksi. Minun täytyi ehdottomasti rentoutua, jotta lihakseni eivät olisi jännittyneitä. Minun täytyi myös keskittyä lausumaan joka sana niin huolellisesti kuin suinkin. Turhauduin, jos en pystynyt ilmaisemaan ajatusta niin selvästi kuin olisi pitänyt tai kun huomasin, etteivät ihmiset saaneet sanoistani selvää. Opittuaan tuntemaan minua seurakunnan veljet ja sisaret pystyivät kuitenkin käsittämään puhettani aina vain paremmin. Tämä ongelma vaivaa minua kaikesta huolimatta enemmän tai vähemmän vieläkin.
Kuusi järkyttävää kuukautta
Ollessani kahdeksanvuotias minulla oli puoli vuotta kestävä kokemus, joka on vaikuttanut minuun tähän päivään saakka. Kaikesta jo saamastani fysio-, työ- ja puheterapiasta huolimatta lääkärit lähettivät minut kuntoutuslaitokseen West Haverstrawiin New Yorkin osavaltioon. Äitini ja minä olimme murtuneita. Kun lääkärit olivat vuosia sitten virheellisesti määritelleet minut henkisesti jälkeenjääneeksi, äitini sanoi heille, ettei hän koskaan laittaisi minua mihinkään laitokseen. Väliaikainenkin ero tuntui hänestä sen vuoksi kovalta. Hän kuitenkin ymmärsi, että viettääkseni täysipainoista elämää erossa vanhemmistani, minun täytyi tulla fyysisesti omin avuin toimeen niin hyvin kuin mahdollista.
Laitos oli viihtyisä, mutta tunsin itseni hylätyksi. Itkunpuuskat ja kiukuttelukohtaukset osoittivat tunteeni tuota paikkaa kohtaan. Vanhempani eivät päässeet kovin usein käymään luonani – kestihän matka kolme tuntia linja-autolla – varsinkaan sen jälkeen, kun äiti alkoi odottaa viidettä lastaan. Aina kun heidän täytyi lähteä, olin niin poissa tolaltani, että lääkäri pyysi heitä käymään harvemmin. Pääsin kotiin vain kaksi kertaa.
Hoitajat opettivat minut kävelemään tukien ja lyijynraskaiden kainalosauvojen avulla. Ne tuntuivat painavan ainakin tonnin. Juuri se, että ne olivat niin raskaat, auttoi minua kuitenkin säilyttämään tasapainoni ja esti kaatumasta. Se oli ensimmäinen askel kohti tavoitetta kävellä yksin ilman tukia.
Ruuan paloittelu, napittaminen – kaikki missä tarvitaan sormia – oli ollut minulle vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Opin kuitenkin jossain määrin syömään ja pukeutumaan itse. Se auttoi myöhemmin palveluksessa, jota suoritin Jumalalle.
Kun valmennus oli ohi, pääsin jälleen kotiin. Äitini pani minut töihin, joissa sain hyödyntää uusia taitojani. Se merkitsi henkistä taistelua, koska vaikka halusinkin hoitaa askareita itse, niiden tekeminen sai minut turhautumaan sekä vei aikaa ja voimia. Olihan yksistään kokouksiin pukeutuminen minulle kahden tunnin urakka!
Muutettuamme valtakunnansalia vastapäätä kadun toiselle puolelle pystyin jopa kävelemään sinne omin voimin. Ei mikään pikkujuttu!
Elämäni onnellisin päivä
Äitini huolehti siitä, että perheessämme nautittiin monipuolista hengellistä ravintoa. Hän tutki kanssani ja piti selvänä, että luin jokaisen Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden. Valmistauduimme ja osallistuimme kokouksiin. Vaikka imin innokkaasti kaiken tiedon mieleeni ja sydämeeni, en ajatellut vakavasti sitä, että vihkiytyisin Jehovalle ja menisin sen vertauskuvaksi kasteelle. Äiti auttoi minua ymmärtämään, että Jumala piti minua vammaisuudestani huolimatta hengellisesti vastuullisena itsestäni. En voinut olettaa pääseväni uuteen maailmaan äidin ansioilla tai livahtavani sinne hänen helmoissaan.
Rakastin Jumalaa, mutta tämä sairaus teki minusta toisiin verrattuna erilaisen, ja teini-ikäisen oli tuskallista tajuta se. Oli vaikeaa hyväksyä rajoituksensa. Menetin usein malttini, ja se piti oppia säilyttämään ennen kasteelle menemistä (Galatalaisille 5:19, 20). Entä jos en Jehovalle vihkiydyttyäni pystyisikään elämään vihkiytymiseni mukaisesti?
Äitini pyynnöstä eräs seurakunnan vanhin keskusteli kanssani. Hän lainasi kysymystä, jonka profeetta Elia esitti israelilaisille: ”Kuinka kauan te onnutte molemmille puolille?” (1. Kuningasten kirja 18:21.) Jehova ei selvästikään ollut tyytyväinen epäröintiini.
Hengellisyyteni heräsi ja rukoilin hartaasti Jehovalta apua sekä sitä, että hän auttaisi minua päättämään vihkiä elämäni hänelle. Eräs seurakuntamme sisar tutki kanssani. Hän oli minua nuorempi ja oli menettänyt äitinsä ollessaan vielä hyvin pieni. Hän oli kaikesta huolimatta vihkiytynyt Jumalalle melko nuorena.
Ollessani 17-vuotias tein päätökseni. Halusin tehdä parhaani palvellessani Jehovaa. Yhdeksäs elokuuta 1974 – kastepäiväni – oli elämäni onnellisin päivä.
Iloista palvelusta
Osallistuessani palvelukseen kohtasin joitakin vuoren kaltaisia esteitä. Suurin haaste oli saada ihmiset ymmärtämään minua. Puhuin niin selvästi kuin ikinä kykenin. Tarvittaessa kenttäpalvelustoverini toisti esittämäni ajatukset ovenavaajalle. Jotkut suhtautuivat kielteisesti, koska heidän mielestään Jehovan todistajat käyttivät minua hyväkseen. Mutta minulla on oikeus saarnata, ja se on sydämeni halu.
Voi olla näännyttävää kävellä ovelta ovelle edes yhden korttelin verran. Monissa alueemme taloissa on portaat, minkä vuoksi en pysty käymään niissä. Talvella ovelta-ovelle-työ on jäisten katujen vuoksi minulle käytännössä mahdotonta. (Apostolien teot 20:20.) Hengelliset veljet ovat kuitenkin auttaneet suurenmoisella tavalla, ja Jehova on nyt siunannut minua moottorikäyttöisellä pyörätuolilla, joka helpottaa paljon palvelukseen osallistumista.
Aloin aikanaan todistaa kirjeitse. Kirjeen kirjoittaminen käsin ei tullut kysymykseen, koska useimmat eivät saa käsialastani selvää. Sähkökirjoituskoneesta tuli sen vuoksi kirjurini. Koneella kirjoittaminen käy minulta hyvin hitaasti, koska käsieni yhteistoiminta on huonoa. Osun väärään kirjaimeen suunnilleen joka toinen kerta. Yhden sivun kirjoittamiseen saattaa kulua yli tunti.
Huolimatta siitä, että minulta puuttuu fyysistä kestävyyttä, toimin aika ajoin osa-aikaisena tienraivaajana, mikä merkitsee vähintään 60 tunnin käyttämistä palvelukseen kuukaudessa. Se vaatii hyvää aikataulua, ylimääräistä ponnistelua ja palvojatovereiden tukea. Heidän tienraivaushenkensä rohkaisee minua. Äiti on myös näyttänyt hyvää esimerkkiä palvellessaan vakituisena tai osa-aikaisena tienraivaajana, vaikka hän on kohdannut vastoinkäymisiä, kärsinyt huonosta terveydestä ja joutunut kasvattamaan seitsemää lastaan uskonnollisesti jakautuneessa huonekunnassa.
Eläminen omin päin
Ollessani 24-vuotias päätin muuttaa pois kotoa. Muuttoni Brooklyniin kuuluvaan Bensonhurstin kaupunginosaan osoittautui siunaukseksi. Marlboron seurakunta oli kuin yksi perhe. Miten uskoa vahvistavaa olikaan kuulua heidän joukkoonsa! Tuohon seurakuntaan kuuluvilla oli käytössään vain pari kolme autoa, mutta hengelliset veljet kuljettivat minut joka kokoukseen. En siitä huolimatta asunut siellä kauan.
Koska tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi, palasin perheeni luokse ja vajosin kolme vuotta kestävään syvään masennukseen. Vihanpuuskat uusiutuivat. Sitten aloin hautoa itsemurha-aikeita, jotka yritin monta kertaa toteuttaa. Kuoleman synkkä varjo häälyi ylläni. Turvauduin kuitenkin Jumalaan ja lupasin arvostaa hänen antamaansa elämän lahjaa. Vanhimmat lohduttivat ja neuvoivat minua. Se oikaisi ajatteluani rukouksen, henkilökohtaisen tutkimisen, perheeni kärsivällisyyden ja saamani ammattiavun kanssa.
Jehova auttoi hellästi Vartiotornin välityksellä ymmärtämään vakavaa masennusta. Hän tosiaankin huolehtii kansastaan ja ymmärtää tunteemme (1. Pietarin kirje 5:6, 7). Vähitellen syvä masennus väistyi. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin Jehova auttaa minua edelleen tulemaan toimeen turhautumisen ja masennuksen kanssa. Arvottomuuden tunteet saavat minut toisinaan lähes valtaansa. Rukous, Raamatun tutkiminen ja hengellinen perheeni ovat kaikesta huolimatta suurenmoisia, elintärkeitä auttajia.
Etsittyäni tuloksetta toista asuntoa olin vastahakoisesti päättänyt asua loppuelämäni perheeni luona. Sitten Jehova vastasi rukouksiini. Bedford-Stuyvesantin kaupunginosassa Brooklynissa vapautui asunto. Muutin sinne loppukesällä 1984, ja olen siitä lähtien asunut siellä.
Lafayetten seurakunnan hyvin rakkaudelliset veljet ja sisaret kuljettivat minut kokouksiin. Muistan yhä elävästi ensimmäisen seurakunnan kirjantutkistelun, jossa olin läsnä. Se pidettiin neljännessä kerroksessa – eikä talossa ollut hissiä! Vain Jehovan avulla onnistuin kapuamaan portaat ylös ja alas. Aikanaan sain mahdollisuuden käydä paikassa, jonne oli helpompi päästä. Nyt Jehova on siunannut minua sillä edulla, että seurakunnan kirjantutkistelu pidetään kotonani.
Tämä seurakunta on täynnä verratonta tienraivaushenkeä. Tullessani täällä oli noin 30 tienraivaajaa, joista muutamat ottivat minut siipiensä suojaan. Innostava ilmapiiri kannusti minua olemaan useammin osa-aikaisena tienraivaajana.
Lafayetten ja Prattin seurakunnat rakensivat huhtikuussa 1989 uuden valtakunnansalin saman kadun varrelle, jolla minä asun. Se tapahtui juuri oikeaan aikaan, sillä fyysisen kuntoni huonotessa kävely on jälleen käynyt vaikeaksi. Kokousmatkat sujuvat kuitenkin mukavasti invalidimoottoripyöräni avulla hengellisten veljien ja sisarten auttaessa vierelläni. Kuinka syvästi arvostankaan tällaista rakkaudellista tukea!
Olen kiitollinen Jumalan tuesta
Vaikka jalkani ovat heikot, sydämeni on vahva. Hyvä koulutus on tehnyt elämäni vähän helpommaksi, mutta Jumala on pitänyt minut pystyssä. Toisinaan en ole tiennyt, mistä saada päivittäinen ateria, mutta Jehova on tukenut minua ja ollut uskollinen Huolenpitäjä. Daavidin seuraavat sanat ovat todellakin tulleet minulle rakkaiksi: ”Olen ollut nuori ja olen vanhaksi tullut, mutta en ole nähnyt vanhurskasta hyljättynä enkä hänen lastensa kerjäävän leipää.” (Psalmit 37:23–25.)
Jehova on auttanut minua monta kertaa noudattamaan Raamattuun perustuvaa käskyä kieltäytyä verensiirrosta leikkauksen aikana (Apostolien teot 15:28, 29). Isäni kuoli hiljattain. Oli hyvin koettelevaa menettää niin läheinen ihminen. Vain Jehovan voimassa olen pystynyt selviytymään siitä ja muista koetuksista.
Terveyteni saattaa edelleen huonontua, mutta luottamukseni Jumalaan ja suhteeni häneen ovat turvani. Miten onnellinen olenkaan saadessani kuulua Jehovan kansaan ja nauttia hänen vankkumattomasta tuestaan!