Palvelemme Jehovaa yksimielisenä perheenä

KERTONUT ANTONIO SANTOLERI

Isäni oli 17-vuotias lähtiessään Italiasta vuonna 1919. Hän muutti Brasiliaan paremman elämän toivossa. Aikanaan hän hankki itselleen parturiliikkeen pienestä kaupungista São Paulon osavaltion sisäosista.

ERÄÄNÄ päivänä vuonna 1938, kun olin seitsenvuotias, isä hankki Raamatun Brasileira-käännöksen liikkeessään käyneeltä mieheltä. Kaksi vuotta myöhemmin äiti sairastui vakavasti ja jäi invalidiksi kuolemaansa saakka. Isä sairastui myös, joten me kaikki – äiti, isä, sisareni Ana ja minä – menimme asumaan sukulaistemme luo São Paulon kaupunkiin.

Käydessäni koulua São Paulossa aloin lukea hyvin innokkaasti kirjallisuutta, etenkin historiallisia teoksia. Se, että Raamattu mainittiin niissä silloin tällöin, teki minuun vaikutuksen. São Paulon kirjastosta lainaamassani romaanissa mainittiin useaan otteeseen vuorisaarna. Silloin päätin hankkia Raamatun lukeakseni tuon saarnan itse. Etsin Raamattua, jonka isä oli hankkinut vuosia aikaisemmin, ja löysin sen lopulta erään matka-arkun pohjalta, missä se oli lojunut seitsemän vuotta.

Perheemme oli katolinen, joten minua ei ollut koskaan kannustettu lukemaan Raamattua. Nyt opin omin neuvoin etsimään luvut ja jakeet. Minusta oli suurenmoista lukea paitsi vuorisaarna myös koko Matteuksen kirja ja muita Raamatun kirjoja. Kaikkein syvimmän vaikutuksen minuun teki totuuden sointi siinä, miten Jeesuksen opetukset ja ihmeet esitettiin.

Koska tajusin, miten paljon katolinen uskonto erosi siitä, mitä luin Raamatusta, aloin käydä presbyteerisessä kirkossa, ja Ana tuli mukaani. Silti sydämessäni oli yhä tyhjiö. Vuosien ajan olin hyvin hartaasti etsinyt Jumalaa (Apostolien teot 17:27). Eräänä tähtikirkkaana yönä ollessani mietteliäällä tuulella pohdin, miksi olen täällä ja mikä on elämän tarkoitus. Etsin takapihalta syrjäisen paikan, polvistuin ja rukoilin: ”Herra Jumala! Kuka olet? Miten voin oppia tuntemaan sinut?” Vastaus tuli pian sen jälkeen.

Opin Raamatun totuuden

Eräänä päivänä vuonna 1949 nuori nainen lähestyi isääni hänen noustessaan raitiovaunusta. Nainen tarjosi hänelle Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Isä tilasi Vartiotornin, pyysi naista käymään meillä ja selitti, että hänellä oli kaksi lasta, jotka kävivät presbyteerisessä kirkossa. Käyntinsä aikana nainen jätti Analle Lapset-kirjan ja alkoi tutkia Raamattua hänen kanssaan. Myöhemmin menin mukaan tutkisteluun.

Marraskuussa 1950 menimme ensimmäiseen Jehovan todistajien konventtiimme. Siellä julkaistiin kirja ”Olkoon Jumala totinen”, ja jatkoimme raamatuntutkisteluamme käyttämällä tuota kirjaa oppaanamme. Kohta sen jälkeen huomasimme löytäneemme totuuden, ja huhtikuussa 1951 kävimme Jehovalle vihkiytymisemme vertauskuvaksi vesikasteella. Isä vihkiytyi joitakin vuosia myöhemmin ja pysyi uskollisena Jumalalle, kunnes hän kuoli vuonna 1982.

Onnellinen kokoaikaisessa palveluksessa

Tammikuussa 1954 ollessani vasta 22-vuotias minut hyväksyttiin palvelemaan Jehovan todistajien haaratoimistoon, jota sanotaan Beteliksi. Kun saavuin sinne, yllätyin havaitessani, että minua vain kaksi vuotta vanhempi mies, Richard Mucha, oli haaratoimistonvalvojana. Kun vuonna 1955 ilmeni, että tarvittiin kierrospalvelijoita, joiksi matkavalvojia tuolloin sanottiin, olin niiden viiden joukossa, jotka kutsuttiin tähän palvelukseen.

Määräalueeni oli Rio Grande do Sulin osavaltio. Aluksi siellä oli vain 8 Jehovan todistajien seurakuntaa, mutta puolessatoista vuodessa perustettiin 2 uutta seurakuntaa ja 20 erillään olevaa ryhmää. Nykyään tämän alueen Jehovan todistajat muodostavat 15 kierrosta, joissa kussakin on noin 20 seurakuntaa! Vuoden 1956 lopussa minulle ilmoitettiin, että kierrokseni oli jaettu neljään pienempään osaan, joita palvelisi neljä kierrospalvelijaa. Siinä vaiheessa minua pyydettiin palaamaan Beteliin uutta tehtävää varten.

Yllätyksekseni ja riemukseni minut määrättiin Brasilian pohjoisosaan piiripalvelijaksi, matkustavaksi sananpalvelijaksi muutamalle kierrokselle. Brasiliassa oli tuolloin 12 000 Jehovan todistajaa ja kaksi piiriä. Richard Wuttke palveli etelässä, ja minulla oli pohjoisosan piiri. Meitä koulutettiin Betelissä käyttämään projektoria, jotta voisimme esittää Jehovan todistajien tuottamat elokuvat Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa ja Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa.

Matkustaminen oli hyvin erilaista noina päivinä. Kenelläkään todistajalla ei ollut autoa, joten matkustin kanootilla, soutuveneellä, härkävaljakolla, ratsulla, vankkureilla, kuorma-autolla ja kerran lentokoneella. Oli jännittävää lentää Amazonin metsien yli ja laskeutua Santarémin kaupunkiin, joka on Amazonin suulla olevan Belémin ja Amazonasin osavaltion pääkaupungin Manauksen puolivälissä. Silloiset piiripalvelijat palvelivat vain muutamassa kierroskonventissa, ja käytin niin ollen suuren osan ajastani Seuran elokuvien esittämiseen. Suuremmissa kaupungeissa oli läsnä satoja ihmisiä.

Brasilian pohjoisosassa sijaitseva Amazonin seutu teki minuun syvimmän vaikutuksen. Palvellessani siellä huhtikuussa 1957 Amazon ja sen sivujoet tulvivat yli äyräidensä. Sain näyttää yhden elokuvista metsässä ja levitin tilapäisen valkokankaan kahden puun väliin. Sähkö projektoriin saatiin moottoriveneestä, joka oli ankkuroituna läheisessä joessa. Suurin osa yleisöstä näki elämänsä ensimmäisen elokuvan.

Vähän ajan kuluttua palasin Betel-palvelukseen, ja seuraavana vuonna, eli vuonna 1958, sain osallistua Jehovan todistajien historialliseen ”Jumalan tahdon” kansainväliseen konventtiin New Yorkissa. 253 922 osanottajaa 123 maasta täytti Yankee-stadionin ja läheisen Polo Grounds -kentän tuon kahdeksanpäiväisen konventin päätöspäivänä.

Mieluisia muutoksia elämässäni

Kohta Beteliin paluuni jälkeen tutustuin Clara Berndtiin, ja menimme naimisiin maaliskuussa 1959. Meidät määrättiin kierrostyöhön Bahian osavaltioon, missä palvelimme noin vuoden ajan. Muistelemme yhä Claran kanssa iloiten sikäläisten veljien nöyryyttä, vieraanvaraisuutta, palavaa intoa ja rakkautta; he olivat aineellisesti köyhiä mutta Valtakunnan hedelmien suhteen rikkaita. Sitten meidät siirrettiin São Paulon osavaltioon. Juuri siellä vaimoni alkoi odottaa lasta vuonna 1960, ja meidän täytyi lopettaa kokoaikainen palvelus.

Päätimme muuttaa Santa Catarinan osavaltioon vaimoni syntymäpaikkaan. Poikamme Gerson oli ensimmäinen viidestä lapsestamme. Sitten tulivat Gilson vuonna 1962, Talita vuonna 1965, Tárcio vuonna 1969 ja Janice vuonna 1974. Jehovan ja hänen antamiensa hyvien neuvojen ansiosta olemme pystyneet vastaamaan haasteeseen kasvattaa heitä ”Jehovan kurissa ja mielenohjauksessa” (Efesolaisille 6:4).

Pidämme jokaista lastamme kallisarvoisena. Psalmista ilmaisi osuvasti tunteemme: ”Katso! Pojat ovat perintö Jehovalta.” (Psalmit 127:3.) Ongelmista huolimatta olemme huolehtineet lapsistamme niin kuin olisimme huolehtineet mistä tahansa Jehovalta tulleesta perinnöstä, pitäen mielessä hänen Sanansa ohjeet. Meidät on palkittu runsaskätisesti. Iloitsimme suuresti, kun kaikki viisi kukin vuorollaan ja omasta tahdostaan halusivat mennä kasteelle Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi (Saarnaaja 12:1).

Lastemme valintoja

Olimme suunniltamme ilosta, kun Gerson pian atk-kurssinsa jälkeen sanoi haluavansa palvella Betelissä ja valitsi siten kokoaikaisen palveluksen ammattiuran sijaan. Betel-elämä ei ollut kuitenkaan aluksi helppoa Gersonille. Hänen oltuaan Betelissä vasta neljä kuukautta vierailimme hänen luonaan, ja lähtiessämme hänen murheelliset kasvonsa viilsivät sydäntäni. Näin automme taustapeilistä hänen katsovan peräämme, kunnes pääsimme ensimmäiseen mutkaan. Silmäni olivat niin kyyneleiset, että minun piti pysähtyä tien varteen, ennen kuin jatkoimme 700 kilometrin matkaa kotiin.

Gerson alkoi todella viihtyä Betelissä. Oltuaan siellä melkein kuusi vuotta hän meni naimisiin Heidi Besserin kanssa, ja yhdessä he palvelivat Betelissä vielä kaksi vuotta. Sitten Heidi alkoi odottaa lasta, ja heidän täytyi lähteä pois. Heidän tyttärensä Cintia on nyt kuusi vuotta vanha ja osallistuu heidän kanssaan Valtakunnan toimintaan.

Gilson, jonka ensimmäinen vuosi kauppatieteiden opiskelijana oli äskettäin päättynyt, sanoi vähän sen jälkeen, kun olimme vierailleet ensimmäisen kerran Gersonin luona Betelissä, että hänkin halusi palvella siellä. Hän suunnitteli jatkavansa opiskeluaan palveltuaan Betelissä vuoden. Mutta hänen suunnitelmansa muuttuivat, ja hän jäi Betel-palvelukseen. Vuonna 1988 hän meni naimisiin Vivian Gonçalvesin kanssa, joka oli tienraivaaja eli kokoaikainen sananpalvelija. He ovat siitä lähtien palvelleet yhdessä Betelissä.

Iloitsimme edelleen, kun Talita, kolmas lapsemme, halusi aloittaa tienraivauspalveluksen vuonna 1986 käytyään piirtäjäkurssin. Kolme vuotta myöhemmin hänetkin kutsuttiin Beteliin. Vuonna 1991 hän meni naimisiin José Cozzin kanssa, joka oli palvellut Betelissä kymmenen vuotta. He jatkavat Betel-palvelustaan avioparina.

Vaimoni ja minä iloitsimme jälleen, kun seuraavaksi nuorin Tárcio toisti saman lauseen, jonka olimme kuulleet jo kolme kertaa: ”Isä, haluan mennä Beteliin.” Hänen hakemuksensa hyväksyttiin, ja vuonna 1991 myös hän aloitti Betel-palveluksen, jossa hän oli vuoteen 1995 saakka. Olemme hyvillä mielin siitä, että hän käytti nuoruudentarmoaan tällä tavalla yli kolmen vuoden ajan edistääkseen Valtakunnan etuja.

Kuopuksemme Janice teki päätöksen palvella Jehovaa ja meni kasteelle 13-vuotiaana. Käydessään koulua hän oli vuoden osa-aikaisena tienraivaajana. Sitten 1. syyskuuta 1993 hän aloitti vakituisen tienraivauksen seurakunnassamme täällä Gasparin kaupungissa.

Tie menestykseen

Miten perhe voi pysyä yksimielisenä Jehovan palvonnassa? En usko, että siihen on mitään taikakeinoa. Jehova on antanut Sanassaan neuvoja kristityille vanhemmille noudatettaviksi, joten kaiken kunnian hienoista tuloksista, joita olemme saaneet, pitäisi kuulua hänelle. Olemme yksinkertaisesti vain yrittäneet seurata hänen ohjeitaan. (Sananlaskut 22:6.) Kaikki lapsemme ovat perineet minulta latinalaisen tunteellisuuden ja äidiltään saksalaisen käytännöllisyyden. Mutta tärkeintä, mitä he ovat saaneet meiltä, on ollut hengellinen perintö.

Kotielämämme keskittyi Valtakunnan asioihin. Näiden asioiden pitäminen tärkeimmällä sijalla ei ollut helppoa. Meillä oli esimerkiksi vaikeuksia pitää perheen raamatuntutkistelu aina säännöllisesti, mutta emme kuitenkaan koskaan luovuttaneet. Jokainen lapsi tuotiin kristillisiin kokouksiin ja konventteihin jo muutaman päivän ikäisinä. Vain sairaus tai muu poikkeustilanne esti meitä olemasta läsnä. Lisäksi lapset tulivat nuorella iällä mukaamme kristilliseen sananpalvelukseen.

Kun lapset olivat kymmenisen vuotta vanhoja, he alkoivat pitää puheita teokraattisessa palveluskoulussa. Autoimme heitä valmistamaan ensimmäiset puheensa ja rohkaisimme heitä käyttämään mieluummin jäsennystä kuin käsikirjoitusta. Myöhemmin jokainen valmisti itse oman puheensa. Kun he olivat 10–12-vuotiaita, he alkoivat myös osallistua säännöllisesti palvelukseen. Tämä oli ainut elämäntapa, jonka he tunsivat.

Vaimollani Claralla oli hyvin tärkeä osa lastemme kasvatuksessa. Kun he olivat aivan pieniä – jolloin lapsi imee kuin sieni kaiken, mitä hänelle opetetaan – Clara luki heille aina iltaisin jonkin kertomuksen Raamatusta ja rukoili jokaisen kanssa. Hän käytti hyvin hyödykseen kirjoja Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin, Suuren Opettajan kuunteleminen ja Kirjani Raamatun kertomuksista.a Käytimme myös Jehovan todistajien tuottamia äänitteitä ja kuvaesityksiä apuna sitä mukaa kuin niitä valmistui.

Kokemuksemme kristittyinä vanhempina vahvistaa sen, että lapset tarvitsevat huomiota päivittäin. Nuoret tarvitsevat erityisesti sitä, että heitä rakastetaan syvästi, että heistä ollaan henkilökohtaisesti kiinnostuneita ja että heille annetaan runsaasti aikaa. Emme pitäneet näiden tarpeiden täyttämistä parhaan kykymme mukaan vain meille vanhempina kuuluvana vastuuna, vaan saimme siitä myös suurta iloa.

Vanhemmille todella tuottaa tyydytystä nähdä psalmin 127:3–5 sanojen käyvän toteen: ”Katso! Pojat ovat perintö Jehovalta; kohdun hedelmä on palkka. Niin kuin nuolet väkevän miehen kädessä, niin ovat nuoruuden pojat. Onnellinen on se voimakas mies, joka on täyttänyt nuolikotelonsa niillä.” Jehovan palveleminen yksimielisenä perheenä on tosiaan saanut meidät iloitsemaan!

[Alaviite]

[Kuva s. 26]

Antonio Santoleri perheensä kanssa