Luottamukseni Jehovaan tukee minua
KERTONUT AGENOR DA PAIXÃO
Ainoa poikamme Paul kuoli keuhkoputkentulehdukseen ollessaan vasta 11 kuukautta vanha. Kolme kuukautta myöhemmin, 15. elokuuta 1945, rakas vaimoni kuoli keuhkokuumeeseen. Olin 28-vuotias, ja nämä iskut tekivät minut surulliseksi ja ahdistuneeksi. Luottamus Jehovaan ja hänen lupauksiinsa kuitenkin tuki minua. Antakaahan minun kertoa, miten sain tällaisen luottamuksen.
SYNNYIN Salvadorissa Bahian osavaltiossa Brasiliassa 5. tammikuuta 1917, ja siitä lähtien äiti opetti minua palvomaan katolisen kirkon ”pyhimyksiä”. Hän jopa herätti veljeni ja minut aikaisin aamulla, jotta voisimme rukoilla yhdessä. Vanhempani osallistuivat kuitenkin myös candomblén istuntoihin, afrikkalais-brasilialaisiin voodoomenoihin. Kunnioitin näitä uskomuksia, mutta en luottanut katolilaisuuden niin sanottuihin pyhimyksiin enkä candombléhen. Petyin erityisesti siihen, että rotuennakkoluulot olivat vallalla näissä uskonnoissa.
Aikanaan kaksi vanhempaa veljeäni lähti kotoa etsimään töitä. Myöhemmin isä jätti perheen. Niinpä minun täytyi yhdeksänvuotiaana löytää työtä auttaakseni äitiä ja pikkusiskoani. Noin 16 vuotta myöhemmin keskustelut erään tehdastyöläisen kanssa, joka oli työtoverini, osoittautuivat käännekohdaksi elämässäni.
Kehitän luottamusta Jehovaan
Tapasin Fernando Telesin vuonna 1942. Hän sanoi usein, että oli väärin palvoa ”pyhimyksiä” (1. Korinttilaisille 10:14; 1. Johanneksen kirje 5:21). Aluksi en kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mutta hänen vilpittömyytensä ja kiinnostuksensa ihmisiin, olivatpa he minkä värisiä tahansa, viehättivät minua, ja aloin arvostaa hänen Raamatun tuntemustaan, erityisesti sitä, mitä hän kertoi Jumalan valtakunnasta ja paratiisimaasta (Jesaja 9:6, 7; Daniel 2:44; Ilmestys 21:3, 4). Huomattuaan kiinnostukseni hän antoi minulle Raamatun ja jonkin verran raamatullista kirjallisuutta.
Muutamia viikkoja myöhemmin noudatin kutsua saapua seurakunnan raamatuntutkisteluun. Ryhmä tutki kirjaa ”Uskonto”, jonka on julkaissut Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura. Pidin tutkistelusta ja aloin käydä kaikissa Jehovan todistajien seurakunnankokouksissa. Minuun tekivät erityisesti vaikutuksen ennakkoluulottomuus ja se, miten minut heti hyväksyttiin. Noihin aikoihin aloin seurustella Lindauran kanssa. Kun puhuin hänelle siitä, mitä opin, hän alkoi käydä kokouksissa kanssani.
Toinen asia, joka teki minuun vaikutuksen kokouksissa, oli saarnaamistyön korostaminen (Matteus 24:14; Apostolien teot 20:20). Tienraivaajien eli kokoaikaisten evankelistojen rohkaisusta aloin työmatkoillani puhua vapaamuotoisesti muille junan matkustajille. Kun löysin jonkun kiinnostuneen, pyysin hänen osoitteensa ja menin käymään hänen luonaan ja yritin kasvattaa kiinnostusta.
Sillä välin luottamukseni Jehovaan ja hänen käyttämäänsä järjestöön kasvoi edelleen. Näin ollen kuunneltuani raamatullisen puheen kristillisestä vihkiytymisestä minut kastettiin Atlantin valtameressä 19. huhtikuuta 1943. Tuona samana päivänä osallistuin ensimmäistä kertaa tavanomaiseen talosta-taloon-palvelukseen.
Kaksi viikkoa myöhemmin, 5. toukokuuta, Lindaura ja minut vihittiin. Elokuussa 1943 hänet kastettiin ensimmäisessä Salvadorin kaupungissa pidetyssä Jehovan todistajien konventissa. Vuoden 1973 Jehovan todistajien vuosikirjassa (engl.) kerrottiin tuosta konventista: ”Papisto onnistui vaientamaan yleisölle tarkoitetun puheen Salvadorissa, mutta vasta sen jälkeen, kun oli todistettu paljon erinomaisella tavalla.” Luottamukseni Jehovaan vahvistui nähdessäni todisteen hänen ohjauksestaan, kun koimme ankaraa vainoa.
Kuten alussa kerroin, vain kaksi vuotta Lindauran kasteen jälkeen – ja kolme kuukautta poikamme kuoleman jälkeen – rakas vaimoni kuoli. Hän oli vasta 22-vuotias. Luottamukseni Jehovaan tuki minua kuitenkin noina vaikeina kuukausina.
Voimaa hengellisestä toiminnasta
Vuonna 1946, vuosi siitä, kun menetin vaimoni ja poikani, minut määrättiin raamatuntutkistelunpalvelijaksi siihen yhteen seurakuntaan, joka oli siihen aikaan Salvadorissa. Tuona samana vuonna Brasilian seurakunnissa alkoi teokraattinen palveluskoulu, ja minusta tuli Bahian osavaltion ensimmäinen koulunvalvoja. Lokakuussa 1946 oli ”Iloisten kansojen” teokraattinen konventti São Paulon kaupungissa. Työnantajani, jonka alaisena olin ollut kymmenen vuotta, sanoi tarvitsevansa minua ja painosti minua jäämään kotiin. Mutta kun olin selittänyt hänelle, miten paljon tuo konventti merkitsisi minulle, hän antoi minulle runsaskätisen lahjan ja toivotti hyvää matkaa.
Konventin ohjelmajaksot São Paulon kaupunginteatterissa pidettiin portugaliksi – jota Brasiliassa puhutaan – sekä englanniksi, puolaksi, saksaksi, unkariksi ja venäjäksi. Tuossa konventissa julkaistiin Herätkää!-lehti portugalin kielellä. Konventti kosketti minua siinä määrin – noin 1 700 oli läsnä esitelmässä – että täytin anomuksen aloittaakseni tienraivauksen 1. marraskuuta 1946.
Tienraivaajina käytimme tuohon aikaan hyvin paljon gramofonia. Soitimme usein ovenavaajille esitelmän ”Turva”. Puheen jälkeen sanoimme: ”Suojellaksemme itseämme näkymättömältä viholliselta meidän täytyy pitää lujasti kiinni ystävästä, joka myös on näkymätön. Jehova on suurin ystävämme ja paljon voimakkaampi kuin vihollisemme, Saatana. Siksi meidän täytyy pysyä lähellä Jehovaa suojellaksemme itseämme häneltä.” Tarjosimme seuraavaksi kirjasta Turva, joka sisälsi lisää tietoa.
Olin ollut tienraivaajana vajaan vuoden saadessani kutsun palvella erikoistienraivaajana Cariocan seurakunnassa Rio de Janeirossa. Siellä kohtasimme joskus voimakasta vastustusta. Erään kerran muuan ovenavaaja suorastaan hyökkäsi toverini Ivan Brennerin kimppuun. Naapurit kutsuivat poliisin, ja meidät kaikki vietiin poliisiasemalle.
Kuulustelun aikana raivostunut ovenavaaja syytti meitä rauhan rikkomisesta. Poliisipäällikkö käski hänen olla hiljaa. Seuraavaksi poliisipäällikkö kääntyi meitä kohti ja sanoi lempeällä äänellä, että olimme vapaita lähtemään. Hän pidätti miehen ja syytti tätä päällekäymisestä. Tällaiset tilanteet pitivät yllä luottamustani Jehovaan.
Laajennan kokoaikaista palvelusta
Olin innoissani, kun minut kutsuttiin 1. heinäkuuta 1949 palvelemaan Beteliin, joksi kunkin maan Jehovan todistajien haaratoimistoa kutsutaan. Brasilian Betel sijaitsi silloin Rio de Janeirossa osoitteessa Licínio Cardoson katu 330. Koko Betel-perheeseen kuului tuohon aikaan vain 17 jäsentä. Kävin paikallisessa Engenho de Dentron seurakunnassa vähän aikaa, kunnes minut myöhemmin määrättiin esivalvojaksi Rio de Janeirosta muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Belford Roxon kaupungin ainoaan seurakuntaan.
Viikonloput olivat hyvin kiireisiä. Lauantaisin matkustin Belford Roxoon junalla, osallistuin iltapäivällä kenttäpalvelukseen ja sen jälkeen olin illalla teokraattisessa palveluskoulussa ja palveluskokouksessa. Yövyin veljien luona ja osallistuin kenttäpalvelukseen seuraavana aamuna. Iltapäivällä olin yleisökokouksessa ja Vartiotornin tutkistelussa ja palasin Beteliin noin kello 21.30. Nykyään Belford Roxossa on 18 seurakuntaa.
Vuonna 1954, elettyäni tällaisen aikataulun mukaan kolme ja puoli vuotta, minut määrättiin takaisin Rio de Janeiroon esivalvojaksi São Cristóvãon seurakuntaan. Palvelin tuossa seurakunnassa seuraavat kymmenen vuotta.
Tehtäväni Betelissä
Ensimmäinen tehtäväni Betelissä oli rakentaa autotalli Seuran ainoalle ajoneuvolle, vuosimallia 1949 olevalle Dodge-merkkiselle pakettiautolle, jonka lempinimi oli Suklaa sen ruskean värin takia. Kun autotalli oli valmis, minut määrättiin työskentelemään keittiöön, jossa olin kolme vuotta. Seuraavaksi minut siirrettiin lomakepaino-osastolle, missä olen nyt ollut yli 40 vuotta.
Suuri osa painovälineistöstämme oli hankittu käytettynä. Meillä oli esimerkiksi monien vuosien ajan vanha tiikelipainokone, jota kutsuimme hellästi Saaraksi Abrahamin vaimon mukaan. Sitä oli käytetty vuosia Vartiotorni-seuran päätoimiston painossa Brooklynissa New Yorkissa. 1950-luvulla se laivattiin Brasiliaan. Täällä se oli Abrahamin vaimon tavoin vanhalla iällään hedelmällinen – tuottaessaan Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä.
En ole koskaan lakannut ihmettelemästä Brasilian kirjapainossa tuotettavien julkaisujen määrän kasvua. Vuoden 1953 aikana painoimme kaikkiaan 324 400 lehteä, mutta nyt tuotanto on yli kolme miljoonaa joka kuukausi!
Betelimme tilat
On ollut jännittävää nähdä vuosien aikana, miten tilamme ovat laajentuneet täällä Brasilian Betelissä. Vuonna 1952 rakensimme Rio de Janeirossa kaksikerroksisen painorakennuksen Betel-kotimme taakse. Vuonna 1968 Betel siirrettiin uuteen rakennukseen São Paulon kaupunkiin. Kun muutimme, kaikki vaikutti suurelta ja avaralta meidän 42 jäsenestä koostuvalle Betel-perheellemme. Ajattelimme todella, että tämä rakennus palvelisi kaikkea tulevaa kasvuamme. Vuonna 1971 rakennettiin kuitenkin kaksi viisikerroksista laajennosta ja viereinen tehdas ostettiin, kunnostettiin ja yhdistettiin rakennuskompleksiin. Mutta muutaman vuoden kuluttua Valtakunnan julistajien määrän jatkuva kasvu – ohitimme 100 000 julistajan rajan vuonna 1975 – vaati lisätilaa.
Uusi rakennuskompleksi rakennettiin siksi noin 140 kilometrin päähän São Paulosta lähelle Cesário Langen pikkukaupunkia. Vuonna 1980 meidän 170 jäsenestä koostuva Betel-perheemme siirrettiin näihin uusiin tiloihin. Valtakunnan työ on siitä lähtien kasvanut hätkähdyttävästi. Saarnaamistyöhön osallistuu Brasiliassa säännöllisesti nykyään yli 410 000 julistajaa! Kaikkien näiden Valtakunnan julistajien hengellisistä tarpeista huolehtimiseksi meidän on täytynyt jatkuvasti rakentaa uusia painorakennuksia raamatullisen kirjallisuuden painamista varten ja uusia asuntoja Betelin vapaaehtoistyöntekijöille. Perheeseemme kuuluu tällä hetkellä noin 1 100 beteliläistä!
Arvokkaita tehtäviä
Pidän Betel-palvelusta kallisarvoisena. Näin ollen vaikka harkitsin aikoinaan uutta avioliittoa, päätin keskittyä täysin tehtäviini Betelissä ja saarnaamistyöhön. Täällä minulla on ollut ilo palvella monien nuorten rinnalla kirjapainossa ja valmentaa heitä tehtäviinsä. Olen yrittänyt suhtautua heihin kuin he olisivat omia poikiani. Heidän palava intonsa ja epäitsekkyytensä ovat olleet minulle suuri rohkaisun lähde.
Olen vuosien aikana saanut nauttia myös mukavien huonetovereiden seurasta. On totta, että persoonallisuuserot ovat ajoittain olleet haasteellisia. Olen kuitenkin oppinut, etten odota toisilta täydellisyyttä. Olen ponnistellut sen hyväksi, etten tekisi kärpäsestä härkästä enkä ottaisi itseäni liian vakavasti. Omille virheilleni nauraminen on auttanut minua sietämään toisten virheitä.
Olen myös päässyt suuriin kansainvälisiin konventteihin Yhdysvaltoihin. Yksi näistä oli ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventti, joka pidettiin Yankee-stadionilla New Yorkissa vuonna 1963, ja toinen oli kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventti, joka pidettiin samassa paikassa vuonna 1969. Ollessani siellä minulla oli myös ilo vierailla läheisessä Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa!
Sain myös kymmenen vuoden ajan – vuorotellen muiden kanssa – johtaa Betel-perheen aamupalvontaa. Silti suurin etu, joka on tuonut minulle paljon iloa ja rohkaisua, on ollut viedä Valtakunnan sanomaa vilpitönsydämisille ihmisille, aivan kuten Mestarimme, Jeesus Kristus, teki.
Viime vuosina haasteenani on ollut Parkinsonin tauti. Veljien ja sisarten rakkaudellinen huolenpito Betelin sairasosastolla on ollut minulle jatkuva avun ja lohdutuksen lähde. Täysin luottavaisena rukoilen, että Jehova antaisi minulle voimaa, jotta voisin jatkuvasti tehdä parhaani hänen tosi palvontansa puolesta.
[Kuva s. 23]
Brasilian haaratoimisto, jossa asun nykyään
[Kuvat s. 23]
Vaimoni kanssa, joka kuoli vuonna 1945