Elämäkerta

Olemme pysyneet hellittämättä alueellamme

KERTONUT HERMANN BRUDER

Minulla oli vain kaksi vaihtoehtoa: palvella viisi vuotta Ranskan muukalaislegioonassa tai joutua marokkolaiseen vankilaan. Selitän hieman, miten jouduin tällaiseen kiipeliin.

SYNNYIN Oppenaussa Saksassa vuonna 1911, vain kolme vuotta ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Vanhempani Joseph ja Frida Bruder saivat 17 poikaa ja tytärtä. Olin heidän 13. lapsensa.

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on se, kun katselin kotikaupunkimme pääkadulla marssivaa sotilaskulkuetta. Reipas marssimusiikki viehätti minua, ja seurasin soittajia asemalle asti. Ehdin nähdä, miten isäni ja muut sotilaspukuihin sonnustautuneet miehet nousivat junaan. Jotkut laiturilla seisovista naisista puhkesivat itkemään junan lähtiessä. Pian tämän jälkeen pappi piti kirkossa pitkän saarnan ja luki neljän isänmaan puolesta kuolleen miehen nimet. ”He ovat nyt taivaassa”, hän selitti. Vieressäni seissyt nainen pyörtyi.

Isä sairastui lavantautiin Venäjän rintamalla. Hän palasi kotiin pahoin riutuneena ja joutuikin melko pian paikalliseen sairaalaan. ”Mene hautausmaan vieressä olevaan kappeliin ja lausu 50 Herran rukousta ja 50 Ave Mariaa, niin isäsi toipuu”, kehotti pappi. Tein työtä käskettyä, mutta isä kuoli seuraavana päivänä. Sota oli nuorelle pojallekin tuskallinen kokemus.

Löydän totuuden

Työpaikat olivat Saksassa sotien välisenä aikana kiven alla. Lopetettuani koulun vuonna 1928 sain puutarhurin paikan Baselista Sveitsistä.

Olin isäni tavoin harras katolilainen. Toivoin pääseväni joskus kapusiinimunkiksi Intiaan. Veljeni Richard, josta oli tullut Jehovan todistaja, sai kuulla suunnitelmistani ja matkusti varta vasten Sveitsiin kääntääkseen pääni. Hän varoitti minua luottamasta ihmisiin ja varsinkaan pappeihin ja kannusti minua lukemaan Raamattua ja luottamaan ainoastaan siihen. Vaikka epäilinkin hänen sanojaan, hankin Uuden testamentin ja aloin lukea sitä. Minulle selvisi vähä vähältä, etteivät monet uskomani asiat olleetkaan sopusoinnussa Raamatun opetusten kanssa.

Kun olin eräänä sunnuntaina vuonna 1933 vierailulla Richardin luona Saksassa, hän esitteli minut Jehovan todistaja -pariskunnalle. Kun kävi ilmi, että luen Raamattua, he antoivat minulle kirjasen nimeltä Ratkaisu.a Laskin kirjasen kädestäni vasta puolilta öin. Olin varma siitä, että olin löytänyt totuuden!

Baselin Jehovan todistajat antoivat minulle kaksi Raamatun tutkielmia -sarjaanb kuuluvaa kirjaa sekä lehtiä ja muita julkaisuja. Niiden lukeminen vaikutti minuun voimakkaasti, ja pyysinkin pappia poistamaan nimeni kirkonkirjoista. Pappi tuohtui kovin ja sanoi, että olin vaarassa menettää uskoni. Mikään ei itse asiassa olisi voinut olla kauempana totuudesta, sillä olinhan ensi kertaa elämässäni alkanut kehittää aitoa uskoa.

Baselin veljet suunnittelivat viikonlopuksi saarnamatkaa Ranskan puolelle. Eräs veli selitti minulle ystävällisesti, ettei minua ollut kutsuttu, koska olin vielä uusi seurakunnassa. Tämä ei minua lannistanut, vaan kerroin hänelle haluavani kovasti saarnaamaan. Veli neuvotteli toisen vanhimman kanssa ja antoi sitten minulle alueen Sveitsistä. Lähdin varhain sunnuntaiaamuna polkupyörällä Baselin lähellä sijaitsevaan pieneen kylään laukussani 4 kirjaa, 28 lehteä ja 20 kirjasta. Suurin osa kyläläisistä oli kirkossa saapuessani perille. Siitä huolimatta laukkuni tyhjeni kello yhteentoista mennessä.

Kun kerroin veljille haluavani kasteelle, he keskustelivat kanssani vakavasti ja tekivät syvällisiä kysymyksiä totuudesta. Heidän intonsa sekä uskollisuutensa Jehovalle ja hänen järjestölleen teki minuun suuren vaikutuksen. Koska oli talvi, minut kastettiin erään vanhimman kotona kylpyammeessa. Tunsin sanoin kuvaamatonta iloa ja sisäistä voimaa. Elettiin vuotta 1934.

Töissä Jehovan todistajien maatilalla

Kuulin vuonna 1936, että Jehovan todistajat olivat ostaneet Sveitsistä kiinteistön. Tarjouduin sinne puutarhuriksi, ja sainkin ilokseni kutsun töihin niin sanotulle Valtakunnanmaatilalle Steffisburgiin, joka sijaitsee 30 kilometrin päässä Bernistä. Auttelin aina tilaisuuden tullen toisia heidän tehtävissään. Betelissä opin ymmärtämään, että on tärkeää olla valmis yhteistyöhön.

Betelissä viettämieni vuosien kohokohta oli se, kun veli Rutherford vieraili maatilalla vuonna 1936. Nähdessään suuret tomaattimme ja onnistuneen satomme hän myhäili tyytyväisyyttään. Hän oli hyvin sympaattinen veli!

Palveltuani maatilalla reilut kolme vuotta luettiin eräänä päivänä aamiaisella Jehovan todistajien päätoimistosta Yhdysvalloista tullut kirje. Kirjeessä korostettiin saarnaamisen kiireellisyyttä ja esitettiin kaikille halukkaille kutsu palvella tienraivaajana ulkomailla. Tarjouduin tehtävään empimättä. Vuoden 1939 toukokuussa sain tietää kohteeni: Brasilia!

Kävin niihin aikoihin kokouksissa Thunin seurakunnassa maatilan liepeillä. Muutamalla meistä oli tapana lähteä aina sunnuntaisin saarnaamaan Alpeille parin tunnin polkupyörämatkan päähän Thunista. Margaritha Steiner kuului tuohon ryhmään. Päähäni pälkähti kerran muuan ajatus: eikös Jeesuskin lähettänyt opetuslapsensa matkaan kaksittain? Kun mainitsin muina miehinä Margarithalle, että minut lähetettäisiin Brasiliaan, hän kertoi itsekin haluavansa palvella alueella, missä tarvittaisiin apua. Meidät vihittiin 31. heinäkuuta 1939.

Odottamaton mutka matkassa

Laiva Santosiin Brasiliaan lähti Le Havresta Ranskasta vuoden 1939 elokuun loppupuolella. Kaikki kahden hengen hytit oli jo varattu, joten majoituimme eri hytteihin. Kesken matkan saimme kuulla, että Iso-Britannia ja Ranska olivat julistaneet sodan Saksalle. Sen kuultuaan kolmikymmenhenkinen saksalaisryhmä kajautti ilmoille Saksan kansallislaulun. Kapteeni suivaantui tästä niin, että muutti kurssia ja rantautui Safin satamaan Marokkoon. Saksalaisilla papereilla matkustaneet saivat viisi minuuttia aikaa poistua laivasta. Tämä koski meitäkin.

Meitä pidettiin päivä poliisiasemalla, ja sitten meidät ahdettiin vanhaan bussin rämään ja vietiin vankilaan noin 140 kilometrin päähän Marrakechiin. Seuraavat päivät olivat vaikeita. Sellimme olivat täpötäysiä ja synkkiä. Yhteiskäymälänä toiminut reikä lattiassa oli yhtä mittaa tukossa. Saimme kukin likaisen säkin makuualustaksemme, ja yöllä rotat jyrsivät pohkeitamme. Ruoka-annos tarjoiltiin kahdesti päivässä ruosteisesta tölkistä.

Eräs upseeri selitti, että pääsisin vapaaksi, jos suostuisin palvelemaan viisi vuotta Ranskan muukalaislegioonassa. Kun kieltäydyin, jouduin vuorokaudeksi tyrmään, jonka oloja ei voi sanoin kuvailla. Rukoilin siellä suurimman osan ajasta.

Kahdeksan päivän kuluttua vankilaviranomaiset sallivat minun tavata Margarithan. Hän oli hirvittävän laiha ja itki hillittömästi. Yritin lohduttaa häntä parhaani mukaan. Kuulustelujen jälkeen meidät vietiin junalla Casablancaan, missä Margaritha vapautettiin. Minut lähetettiin vankileirille Port Lyauteyhin (nykyään Kénitra) noin 180 kilometrin päähän. Sveitsin konsuli neuvoi Margarithaa palaamaan Sveitsiin, mutta uskollisena vaimona hän kieltäytyi lähtemästä ilman minua. Port Lyauteyssa viettämieni kahden kuukauden ajan hän tuli joka päivä Casablancasta asti katsomaan minua ja toi minulle ruokaa.

Vuotta aiemmin Jehovan todistajat olivat julkaisseet kirjan nimeltä Kreuzzug gegen das Christentum (Ristiretki kristillisyyttä vastaan) tehdäkseen ihmisille selväksi, etteivät todistajat olleet yhteistyössä natsihallituksen kanssa. Vankileirillä ollessani Jehovan todistajien Bernissä sijaitseva haaratoimisto lähetti Ranskan viranomaisille kirjeen ja sen mukana tuon kirjan. Näin pyrittiin todistamaan, ettemme olleet natseja. Margarithakin teki erinomaisen työn käydessään hallitusviranomaisten luona vakuuttamassa syyttömyyttämme. Saimme viimein luvan poistua Marokosta vuoden 1939 loppupuolella.

Olimme jo purjehtimassa kohti Brasiliaa, kun kuulimme, että saksalaiset sukellusveneet väijyivät valtamerialuksia Atlantilla ja että meidän laivamme oli pääkohteena. Vaikka Jamaique olikin kauppalaiva, oli sen keulakannelle ja perään asennettu tykkejä. Kapteeni määräsi laivan kulkemaan päivisin siksakkia, ja kranaattitulta pidettiin yllä kaiken aikaa. Pimeän tultua emme saaneet pitää valoja päällä, jotteivät saksalaiset olisi onnistuneet paikantamaan meitä. Huokaisimme helpotuksesta saapuessamme lopultakin Santosin satamaan Brasiliaan 6. helmikuuta 1940, yli viisi kuukautta Euroopasta lähtömme jälkeen!

Jälleen vankilassa

Meidät lähetettiin ensiksi Montenegron kaupunkiin, joka sijaitsee Etelä-Brasiliassa Rio Grande do Sulin osavaltiossa. Kirkon viranomaisille oli selvästikin ilmoitettu tulostamme. Olimme olleet vasta kaksi tuntia saarnaamassa, kun poliisi jo pidätti meidät ja takavarikoi äänilevymme, joilla oli raamatullisia esitelmiä, kaiken kirjallisuutemme ja jopa Marokosta ostamamme kamelinnahkaiset laukut. Poliisilaitoksella meitä odottivat pappi ja saksaa puhuva korkea-arvoinen virkamies. He kuuntelivat, kun poliisipäällikkö soitti äänitetyn puheen meiltä takavarikoimallaan gramofonilla. Veli Rutherford ei totisesti esittänyt asiaansa kautta rantain! Kun tultiin kohtaan, jossa hän mainitsi Vatikaanin, pappi lehahti tulipunaiseksi ja marssi ulos.

Santa Marian piispan pyynnöstä poliisi vei meidät osavaltion pääkaupunkiin Pôrto Alegreen. Margaritha vapautettiin pian, ja hän kääntyi Sveitsin konsulaatin puoleen. Konsuli kehotti häntä palaamaan Sveitsiin, mutta Margaritha ei taaskaan halunnut jättää minua yksin. Hän on ollut aina hyvin uskollinen kumppani. Kuukauden päästä minua kuulusteltiin, ja sen jälkeen pääsin vapaaksi. Poliisi tarjosi meille kaksi vaihtoehtoa: meidän tuli joko poistua osavaltiosta kymmenen päivän kuluessa tai ”kohdata seuraukset”. Päätoimiston suosituksesta lähdimme Rio de Janeiroon.

”Lukekaa tämä kortti, olkaa hyvä”

Vaikka palveluksemme Brasiliassa ei ollutkaan alkanut järin lupaavasti, olimme hyvin iloisia. Olimmehan sentään hengissä, laukkumme olivat taas täynnä kirjallisuutta ja meillä oli koko Rio de Janeiro alueenamme. Miten onnistuisimme saarnaamaan vähäisellä portugalin kielen taidollamme? Todistuskortti oli tässä avuksi. ”Por favor, leia este cartão” (”Lukekaa tämä kortti, olkaa hyvä”) olivat ensimmäiset portugalinkieliset sanat, jotka opimme sanomaan palveluksessa. Kortti olikin todella tehokas! Levitimme ensimmäisen kuukauden aikana yli tuhat kirjaa. Monet niistä, jotka ottivat meiltä raamatullista kirjallisuutta, omaksuivat myöhemmin totuuden. Rehellisyyden nimissä on todettava, että julkaisut todistivat paljon tehokkaammin kuin me konsanaan. Tajusin silloin, kuinka tärkeää on saada julkaisumme kiinnostuneiden käsiin.

Tuohon aikaan Rio de Janeiro oli Brasilian pääkaupunki, ja sen hallintorakennuksissa otettiin sanomamme erityisen hyvin vastaan. Sain todistaa valtiovarainministerille ja puolustusministerille. Näissä tilanteissa näin selvän todisteen Jehovan hengen toiminnasta.

Ollessani kerran palveluksessa eräällä aukiolla Rion keskustassa menin sisään oikeuspalatsiin. Päädyin jotenkin yhteen huoneeseen mustiin pukeutuneiden miesten keskelle, ja näytti siltä, kuin meneillään olisi ollut hautajaistilaisuus. Lähestyin erästä arvokkaan näköistä miestä ja ojensin hänelle todistuskorttini. Kyseessä eivät olleet hautajaiset. Olin itse asiassa keskeyttänyt oikeuden istunnon, ja mies jonka kanssa keskustelin oli tuomari. Hän näytti vartijoille naureskellen, että kaikki oli hyvin, otti sitten ystävällisesti Lapset-kirjanc ja antoi rahalahjoituksen. Poistuessani salista yksi vartijoista osoitti ovessa olevaa suurta kylttiä, jossa luki: Proibida a entrada de pessoas estranhas (Asiattomilta pääsy kielletty).

Toinen tuottoisa alue oli satama. Tapasin kerran merimiehen, joka otti julkaisuja lukeakseen ne merellä. Tapasimme hänet seuraavan kerran konventissa. Koko hänen perheensä oli omaksunut totuuden, ja hän itse edistyi hyvin. Olimme hyvin onnellisia heidän puolestaan.

Elämämme ei sentään ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Puolen vuoden viisumimme meni umpeen, ja meitä uhkasi karkotus. Kirjoitimme päätoimistoon tilanteestamme, ja saimme veli Rutherfordilta vastaukseksi rakkaudellisen kirjeen, jossa hän kannusti meitä kestävyyteen ja antoi meille toimintaohjeita. Halusimme jäädä Brasiliaan, ja asianajajan avulla saimme lopulta pysyvän oleskeluluvan vuonna 1945.

Pitkäaikainen työsarka

Sitä ennen olivat kuitenkin syntyneet kolme lastamme: Jonathan vuonna 1941, Ruth vuonna 1943 ja Esther vuonna 1945. Olin hankkinut työpaikan pystyäkseni huolehtimaan kasvavasta perheestämme. Margaritha jatkoi kokoaikaista palvelusta kolmannen lapsemme syntymään asti.

Saarnasimme alusta asti yhdessä perheenä toreilla, rautatieasemilla, kaduilla ja liikealueilla. Lauantai-iltaisin veimme ihmisille Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä perheenä ja nautimme näistä hetkistä kovasti.

Jokaisella lapsista oli omat askareensa vastuullaan. Jonathanin piti puhdistaa liesi ja keittiö. Tytöt pitivät jääkaapin puhtaana, lakaisivat pihan ja kiillottivat kenkämme. Tämä kasvatti heistä järjestyksellisiä ja oma-aloitteisia. Lapsemme ovat nykyään ahkeria ihmisiä ja pitävät hyvää huolta kodeistaan ja tavaroistaan. Olemme Margarithan kanssa tästä hyvin onnellisia.

Odotimme lasten myös käyttäytyvän aina kokouksissa hyvin. He joivat lasin vettä ja kävivät WC:ssä ennen ohjelman alkamista. Kokouksen aikana Jonathan istui vasemmalla ja Ruth oikealla puolellani, hänen vieressään istui Margaritha ja sitten Esther. Näin he saattoivat keskittyä ja nauttia hengellistä ravintoa jo hyvin nuorina.

Jehova on siunannut ponnistelumme. Kaikki lapsemme palvelevat uskollisesti Jehovaa ja osallistuvat iloiten saarnaamistyöhön. Jonathan palvelee nykyään vanhimpana Novo Méierin seurakunnassa Rio de Janeirossa.

Vuoteen 1970 mennessä kaikki lapsemme olivat avioituneet ja lähteneet kotoa, joten päätimme Margarithan kanssa muuttaa alueelle, jolla oli pulaa julistajista. Ensimmäinen kohteemme oli Poços de Caldas Minas Geraisin osavaltiossa. Tuolloin siellä toimi pieni 19 julistajan ryhmä. Kauhistuin nähdessäni ensi kertaa heidän kokouspaikkansa: se oli täyskorjauksen tarpeessa oleva ikkunaton kellarihuone. Aloimme heti etsiskellä sopivampaa valtakunnansalia, ja löysimmekin pian kauniin rakennuksen, joka sijaitsi mainiolla paikalla. Vaikutus oli valtava! Neljä ja puoli vuotta myöhemmin julistajia oli jo 155. Vuonna 1989 muutimme Rio de Janeiron osavaltiossa sijaitsevaan Araruaman kaupunkiin, missä palvelimme yhdeksän vuotta. Noina vuosina perustettiin kaksi uutta seurakuntaa.

Hellittämättömyytemme on palkittu

Vuonna 1998 meillä oli terveysongelmia ja kaipasimme lähelle lapsiamme, joten päätimme muuttaa São Gonçaloon, joka sekin on Rio de Janeiron osavaltiossa. Palvelen siellä vieläkin seurakunnan vanhimpana. Osallistumme parhaamme mukaan säännöllisesti sananpalvelukseen. Margaritha todistaa mielellään läheisen supermarketin asiakkaille, ja seurakunta on varannut meille huomaavaisesti aluetta kotimme läheltä, niin että meidän on helpompi päästä palvelukseen silloin, kun kuntomme sallii.

Olemme olleet Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita nyt jo yli 60 vuotta. Olemme kokeneet itse sen, etteivät ”hallitukset, eivät nykyiset eivätkä tulevaiset, eivät voimat eikä korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Roomalaisille 8:38, 39). On myös ollut suuri ilo olla todistamassa niiden ”muiden lampaiden” kokoamista, joilla on suurenmoinen toivo elää täydellisessä maassa ikuisesti Jumalan kauniin luomakunnan keskellä (Johannes 10:16). Kun tulimme Brasiliaan vuonna 1940, oli Rio de Janeiron kaupungissa vain yksi 28 julistajan seurakunta. Nykyään siellä on noin 250 seurakuntaa ja runsaat 20000 Valtakunnan julistajaa.

Meillä olisi ollut tilaisuuksia palata Eurooppaan sukulaistemme luokse. Olemme kuitenkin saaneet Jehovalta tehtävän työskennellä täällä Brasiliassa. Iloitsemme siitä, että olemme pysyneet täällä hellittämättä!

[Alaviite]

[Kuva s. 21]

Jehovan todistajien maatilalla Steffisburgissa Sveitsissä 1930-luvun lopulla (minä äärimmäisenä vasemmalla)

[Kuva s. 23]

Häidemme kynnyksellä vuonna 1939

[Kuva s. 23]

Casablanca 1940-luvulla

[Kuva s. 23]

Palveluksessa perheenä

[Kuva s. 24]

Osallistumme edelleen säännöllisesti palvelukseen