Nykyajan lelut – mitä ne opettavat lapsillemme?

LAPSILLA on luonnollinen halu leikkiä. Leikkikalujen valinnassa opastavan kirjan Choosing Toys for Children mukaan terveet lapset ”luovat spontaanisti itselleen oman maailman, jossa he tekevät tutkimusretkiä ja käyttävät mielikuvitustaan”. Näin oli asianlaita jo muinaisina aikoina. Silloin oli tavallista, että lapset ”leikkivät – – toreilla” (Sakarja 8:5). Heidän leikkinsä olivat usein luovia leikkejä, kuvitelmaleikkejä (vrt. Matteus 11:16, 17).

Leikkiä onkin sopivasti sanottu lapsen työksi, ja jos se pitää paikkansa, voidaan leluja pitää lasten työvälineinä. Aikakauslehti Parents selittää: ”Leikkiminen on lasten keino tutustua maailmaan. – – Leluilla leikkiminen pienentää maailman mittasuhteet lapselle sopiviksi, maailmaksi jota lapsi pystyy käsittelemään ja hallitsemaan. Leikki kehittää lihaksia ja liikkeiden ohjauskykyä, edistää sosiaalisuutta sekä tutkii toden ja mielikuvituksen välisiä rajoja, ja sen avulla lapset oppivat kommunikoimaan toistensa kanssa, tekemään asioita vuorotellen ja käyttämään samoja esineitä yhdessä. Leikki kiihottaa mielikuvitusta ja antaa kokemusta ongelmien ratkaisemisesta.”

Leikkikalut olivat tärkeitä lapsille myös Raamatun aikoina. Israelista on kaivauksissa löytynyt pieni, arvokas kokoelma lasten leluja, kuten helistimiä, pillejä ja pienoiskokoisia saviruukkuja ja sotavaunuja. Hakuteos The World Book Encyclopedia sanoo: ”Muinoin Afrikassa lapset pitivät palloista, eläinleluista ja hinattavista leluista. Muinaisessa Kreikassa ja Roomassa lapset leikkivät laivoilla, kärryillä, vanteilla ja hyrrillä. Keskiajan Euroopassa olivat esimerkiksi savikuulat, helistimet ja nuket suosittuja leluja.”

Leluilla, jotka antavat virikkeitä ja ovat kiinnostavia ja kasvattavia, on tänäkin päivänä tärkeä rooli. Markkinoilla on silti huolestuttava määrä leikkikapineita, joiden arvo on kyseenalainen. Viikkolehti Time sanoi vuonna 1992 eräässä kirjoituksessaan: ”Sen, joka etsii kunnollista ja tervettä huvia, ei kannata tutustua tämänvuotiseen uutuuslelujen satoon. Inhottavuudet [ovat] päivän sana lähes jokaisella merkittävällä valmistajalla.” Erääseen lelusarjaan kuului luonnollista kokoa oleva muovinen pääkallo, jota lapset voivat muotoilla ”mahdollisimman vastenmieliseksi”. Kaupan on myös leluja, jotka matkivat elintoimintoja, esimerkiksi oksentelua. Vanhempiin ja lapsiin kohdistuu valtava paine, jonka tavoitteena on saada heidät ostamaan tällaisia leluja.

Lapsille myyminen

Lääkärilehti Pediatrics in Review toteaa, että muinaisen ”Hammurabin lain mukaan minkä tahansa tavaran myyminen lapselle oli rikos, josta rangaistiin kuolemalla”. Nykyajan lelujenvalmistajat ja mainostajat eivät kuitenkaan punastele myydessään kalliita tuotteitaan viattomille lapsille. Lelujen kehittelijät kartoittavat taidokkain tutkimusmenetelmin lasten ajatusmaailmaa. Muuttamalla jatkuvasti tuotteittensa ominaisuuksia he saavat viimevuotisen mallin näyttämään vanhanaikaiselta ja tämänvuotisen välttämättömältä.

Leluteollisuus käyttää myös täysin määrin hyväkseen television vaikutusta. Yhdysvalloissa television lastenohjelmat ovat lähestulkoon täynnä lelumainoksia. Taitavan kamerankäytön, erilaisten tehosteitten ja mielenkiintoa herättävän musiikin avulla yksitoikkoisimmatkin lelut saadaan näyttämään mainoksissa lumoavilta ja jännittäviltä. Vaikka useimmat aikuiset voivatkin nähdä tällaisen manipuloinnin läpi, niin ”nuoremmat lapset uskovat mainosten puhuvan totta” (Pediatrics in Review).

Monet lapsille tarkoitetuista televisio-ohjelmista ovat käytännössä ohjelman mittaisia leikkikalumainoksia. Current Problems in Pediatrics -lehden mukaan tällaisten ohjelmien ”tarkoituksena on myydä jotakin lelua eikä kasvattaa tai rikastuttaa lasten elämää”. Esimerkiksi televisiosarja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on synnyttänyt kylkiäisinään ”yli 70 tuotetta, muropaketin ja elokuvan”.

Pediatrics in Review -lehden mukaan ”monet tutkimukset vahvistavat sen, että lapset, jotka katselevat mainoksia, kärttävät vanhempiaan ostamaan tuotteita, joita mainostetaan”. Erään monikansallisen lelutehtaan perustaja sanoo: ”Ei tarvitse muuta kuin katsella, miten lapset kiskovat vanhempiaan takista, niin tietää, mitä he sanovat: ’Minä kuolen, jos en saa tätä lelua.’” Ei sen tähden pidä ihmetellä, miksi pelkästään Kanadassa ihmiset ostavat vuosittain Suomen rahassa laskettuna keskimäärin noin 4,7 miljardilla markalla leluja lapsilleen, lastenlapsilleen ja ystävilleen.

Taistelupelit

Televisioon kytkettävät taistelupelit ovat leikkikaluteollisuuden päätuotteita. Tällaisten pelien puolustajat sanovat niiden kehittävän ongelmienratkaisutaitoa, silmien ja käsien koordinaatiota, motorisia taitoja sekä kiihdyttävän tiedonhalua. ”Oikein käytettynä elektroninen leikkikalu voi olla vaaraton, jopa kasvattava”, sanoo sanomalehti The Toronto Star eräässä kirjoituksessaan. Lehti kuitenkin myöntää käyvän useammin niin, että sillä pelaaminen aikaansaa eristäytymistä ja muuttuu jopa pakkomielteeksi.

Ajatellaanpa vaikka erästä poikaa, joka joutui taistelupelien pauloihin. Hänen äitinsä kertoo: ”Hän on uskomaton. Hän ei suostu poistumaan ruudun äärestä ennen kuin on saanut kaikki tapetuksi.” Miten vanha tämä lapsi on? Vasta kaksivuotias. Hänen pieni peukalonsa on mennyt rakoille nappuloiden hakkaamisesta, jota hän tekee 4–5 tuntia päivässä. Äiti ei silti vaikuta huolestuneelta. ”Vain se minua huolettaa, että hän haluaa kaiken tapahtuvan tuosta noin vain” ja napsauttaa malliksi sormiaan. Peli ”on hyvin nopeatempoista – –, ja todellinen elämä ei ole yhtä nopeaa”.

The Toronto Star -lehden mukaan jotkut videopelien vastustajat ovat sitä mieltä, että nämä pelit ”voivat aikaansaada sen, että lapset eivät opi viihdyttämään itseään mielikuvituksen, lukemisen tai muiden perinteisten harrastusten avulla, ja houkutella heidät pois kotiläksyjensä äärestä”. Jotkut lapsipedagogit jopa sanovat videopeleistä, että ne ovat ”salakavala uhka” ja että niillä on kyky saada aikaan lapsissa ”väkivaltaista, eristäytyvää käyttäytymistä”.

Televisiouutiset, jotka käsittelivät vuoden 1991 Persianlahden sodan tapahtumia, lisäsivät voimakkaasti tavanomaisten sotalelujen kysyntää. Kysytyimpiä olivat M-1 Abrams -panssarivaunujen, Scud-ohjusten ja Hind-helikopterien pienoismallit. Asiantuntijat ovat huolissaan siitä, että tällaisilla leikkikaluilla leikkiminen voi edistää aggressiivisuutta ja kenties tehdä lapset tunnottomiksi väkivallalle. Ainakin se on vastoin Jesajan 2:4:n (KR-92) henkeä, kun tässä raamatunjakeessa on ennustettuna, että Jumalan kansa ”ei enää – – harjoittele sotataitoja”.

Tiedetään tapauksia, joissa realistisen näköiset leikkikalut, kuten lasten vesitykit, ovat antaneet alkusysäyksen todelliselle väkivallalle. Eräässä pohjoisamerikkalaisessa kaupungissa muovisilla tykeillä käyty vesisota muuttui kahakaksi, jossa lopulta ammuttiin oikeilla patruunoilla ja 15-vuotias poika sai surmansa. Eräässä toisessa välikohtauksessa hurjistunut mies ampui kahta poikaa sen jälkeen, kun hänet oli kasteltu vesitykeillä. Monissa muissakin tapauksissa harmittomalta näyttänyt vesitykkisota on muuttunut väkivaltaiseksi kahakaksi.

Millaisen viestin annat?

Todellisuudessa vain harvat vastuuntuntoiset vanhemmat antavat hyväksymyksensä väkivallalle. Silti sotaleluteollisuudella menee hyvin. Joskus vanhemmat mieluummin tinkivät omista periaatteistaan kuin antautuvat alttiiksi lapsensa kiukulle. Näin toimiessaan he saattavat aiheuttaa lapselleen paljon vahinkoa. Kanadalainen psykiatri Susan Goldberg sanoo: ”Antaessamme leluja lapsille osoitamme hyväksyvämme sen, mitä lelu edustaa.” On tosin aivan normaalia, että joidenkin lasten käyttäytymisessä aika ajoin ilmenee jonkin verran aggressiivisuutta. Eräs psykologi sanoo: ”Jollei lapsilla olisi leikkipyssyjä, he tekisivät niistä omia muunnelmiaan, käyttäen jopa sormiaan.” Kenties asianlaita on näin. Pitäisikö vanhempien kuitenkaan kannustaa lapsiaan aggressiivisuuteen antamalla näille väkivallan välineitten jäljitelmiä?

Totta on sekin, että vain harvat lapset lähtevät lopulta rikollisille teille vain siksi, että he ovat leikkineet leikkipyssyillä. Jos kuitenkin annat lapsillesi tällaisia leluja, niin millaisen viestin samalla annat heille? Haluatko heidän uskovan, että väkivalta on hauskaa tai että tappaminen ja sotiminen on jännittävää? Opetatko heitä näin kunnioittamaan Jumalan normeja? Hänen Sanansa sanoo hänestä: ”Niitä, jotka vääryyttä [”väkivaltaa”, UM] rakastavat, hänen sielunsa vihaa.” (Psalmit 11:5.)

Susan Goldberg toteaa vielä, että mitä enemmän lapset viettävät aikaa väkivaltaisten leikkien ja pelien parissa vanhempiensa hiljaisella suostumuksella, sitä todennäköisempää on, että he turvautuvat aggressiiviseen toimintaan ratkaistakseen ongelmiaan. Raamatussa kuitenkin sanotaan Galatalaiskirjeen 6:7:ssä: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” Onko lapsen mahdollista niittää persoonallisuuteensa hyviä piirteitä väkivaltaleikeistä ja -peleistä?

Rehellisyyden nimessä on pakko myöntää, että kaikki lapset ovat erilaisia. Jos joku lapsi voikin tulla riippuvaiseksi jostakin elektronisesta pelistä, niin joku toinen ei ehkä tule. Se, yhdistävätkö lapset pelikoneesta kuuluvan ampumisen mäiskeen ja sitä kuvaruudussa edustavat symbolit todellisessa elämässä esiintyvään väkivaltaan vai eivät, on asia, josta ei ole täyttä varmuutta. Vanhempien täytyy siksi päättää, mikä on parasta heidän omille lapsilleen, ja noudattaa suurta huolellisuutta valitessaan leluja lapsilleen.

[Kuva s. 6]

Leikkiminen auttaa lapsia tulemaan toimeen toistensa kanssa