Luku 25

Saarnaaminen julkisesti ja talosta taloon

LÄHETTÄESSÄÄN opetuslapsensa Jeesus Kristus antoi heille tehtävän: ”Kun menette, saarnatkaa sanoen: ’Taivasten valtakunta on tullut lähelle.’” (Matt. 10:7.) Asiainjärjestelmän päättymisen aikana eläville tosi kristityille esittämässään profeetallisessa käskyssä hän sanoi: ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi.” (Matt. 24:14.) Mitä se merkitsi?

Se ei merkinnyt sitä, että heidän olisi pitänyt rakentaa kirkkoja, soittaa kirkonkelloja ja odottaa, että seurakunta kokoontuisi kuuntelemaan, kun he pitävät saarnan kerran viikossa. Tässä sanalla ”saarnata” käännetyn kreikkalaisen verbin (kē·rysʹsō) perusmerkitys on ’julistaa kuuluttajana’. Ajatuksena ei ole saarnojen pitäminen suljetulle opetuslasten ryhmälle, vaan pikemminkin avoimesti, julkisesti julistaminen.

Jeesus itse antoi esimerkin siitä, miten tämä piti tehdä. Hän meni paikkoihin, joissa hän saattoi tavata ihmisiä. Ensimmäisellä vuosisadalla oli tapana kokoontua säännöllisesti synagogiin kuuntelemaan Raamatun lukemista. Jeesus tarttui tilaisuuksiin saarnata niissä, ei vain yhdessä kaupungissa, vaan kaupungeissa ja kylissä kautta koko Galilean ja Juudean (Matt. 4:23; Luuk. 4:43, 44; Joh. 18:20). Vieläkin useammin hän evankeliumien kertoman mukaan saarnasi merenrannalla, vuorenrinteillä, tiellä, kylissä ja niiden kodeissa, jotka ottivat hänet mielellään vastaan. Tapasipa hän ihmisiä missä tahansa, hän puhui heille Jumalan tarkoituksesta ihmiskunnan suhteen. (Luuk. 5:3; 6:17–49; 7:36–50; 9:11, 57–62; 10:38–42; Joh. 4:4–26, 39–42.) Lähettäessään opetuslapsensa saarnaamaan hän käski heidän mennä ihmisten koteihin etsimään arvollisia ja todistamaan näille Jumalan valtakunnasta (Matt. 10:7, 11–13).

Jehovan todistajat ovat nykyään pyrkineet noudattamaan Jeesuksen ja hänen ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden opetuslastensa mallia.

Kristuksen läsnäoloa koskevan uutisen julistaminen

Kun Charles Taze Russellille ja hänen tovereilleen alkoi selvitä Jumalan sanassa esitetyn totuuden sopusointuinen kokonaisuus, heihin teki syvän vaikutuksen se, mitä he oppivat Kristuksen paluun tarkoituksesta ja tavasta. Veli Russellista tuntui, että tieto piti tehdä tunnetuksi ja että työllä oli kova kiire. Hän järjesti asiansa, niin että hän pääsi matkustamaan paikkoihin, missä oli ihmisiä, joille hän saattoi puhua näistä Raamatun totuuksista. Hän kävi uskonnollisissa herätyskokouksissa ja käytti hyväkseen tilaisuuksia puhua niissä, kuten Jeesus oli saarnannut synagogissa. Pian hän kuitenkin tajusi voivansa saada enemmän aikaan muilla tavoin. Tutkiessaan Raamattua hän havaitsi, että useimmiten Jeesus ja hänen apostolinsa saarnasivat ollessaan puheissa yksityisten ihmisten kanssa ja tehdessään talosta-taloon-työtä. Hän tajusi myös, että keskustelun päätteeksi kannatti jättää ihmisille jotakin luettavaa.

Jo vuonna 1877 hän oli julkaissut kirjasen The Object and Manner of Our Lord’s Return (Herramme takaisintulon tarkoitus ja tapa). Kaksi vuotta myöhemmin hän ryhtyi julkaisemaan säännöllisesti lehteä Zion’s Watch Tower and Herald of Christ’s Presence (Siionin Vartiotorni ja Kristuksen läsnäolon airut). Tavoitteena oli selvästikin saarnata eli julistaa Kristuksen läsnäoloa koskevaa tärkeää uutista.

Jo vuonna 1881 raamatuntutkijoiden kirjallisuutta jaettiin ihmisille maksutta kirkkojen tienoilla – ei aivan kirkkojen ovilla, mutta niiden lähistöllä – jotta uskonnollismieliset ihmiset saisivat sitä. Monet raamatuntutkijat antoivat tätä kirjallisuutta tuttavilleen tai lähettivät sitä postitse. Vartiotornissa (engl.) suositeltiin vuonna 1903, että ei keskityttäisi vain kirkossakävijöihin, vaan pyrittäisiin saamaan yhteys jokaiseen levittämällä traktaatteja talosta taloon. Vaikka kaikki raamatuntutkijat eivät tehneetkään näin, monet noudattivat neuvoa todella innokkaasti. Tulos oli, että esimerkiksi joissakin Yhdysvaltain suurissa kaupungeissa ja niiden ympäristössä ainakin 15 kilometrin säteellä käytiin lähes joka talossa. Näin levitettiin miljoonia ja taas miljoonia traktaatteja eli kirjasia. Siihen aikaan useimmat hyvää uutista eteenpäin vieneet raamatuntutkijat tekivät tätä työtä levittämällä tavalla tai toisella ilmaiseksi traktaatteja ja muuta kirjallisuutta.

Jotkut raamatuntutkijat, tosin melko harvat, palvelivat kolporteeraajaevankelistoina käyttäen melkoisen osan ajastaan yksinomaan tähän työhön.

Innokkaat kolporteeraajat ottavat johdon

Ensimmäinen kutsu vihkiytyneille miehille ja naisille, jotka saattoivat käyttää huomattavan osan ajastaan tähän palvelukseen, esitettiin huhtikuussa 1881. Heidän oli määrä tarjota taloissa tapaamilleen ihmisille sekä liikemiehille Raamatun totuuksia selittävää pientä kirjaa ja Vartiotornin tilausta. Heidän tavoitteensa oli etsiä käsiinsä ne, jotka tunsivat totuuden nälkää, ja jakaa heille valistusta. Jonkin aikaa heidän tarkoituksensa oli puhua vain sen verran, että he saivat kiinnostuksen heräämään, jättää joka kotiin kirjallisuuspaketti, johon talonväki saattoi tutustua, ja palata sitten muutaman päivän kuluttua. Jotkut palauttivat kirjallisuuden, toiset halusivat ostaa sen, ja usein avautui tilaisuus keskusteluun. Vartiotornissa sanottiin heidän tavoitteestaan: ”Se ei ole pakettien myyminen eikä tilausten hankkiminen, vaan totuuden levittäminen siten, että ihmiset saadaan lukemaan.”

Näitä kolporteeraajaevankelistoja oli suhteellisen vähän. 30 ensimmäisen vuoden kuluessa heidän määränsä vaihteli muutamasta aina noin 600:aan asti. Nämä kolporteeraajat olivat sanan varsinaisessa merkityksessä tienraivaajia, jotka avasivat uusia alueita. Anna Andersen kuului niihin, jotka jatkoivat hellittämättä tätä palvelusta kymmeniä vuosia. Hän kulki yleensä polkupyörällä ja vei hyvää uutista lähes jokaiseen Norjan kaupunkiin. Jotkut kolporteeraajat matkustivat ulkomaille ja toivat sanoman ensimmäisinä esimerkiksi Suomeen, Barbadosiin, El Salvadoriin, Guatemalaan, Hondurasiin ja Burmaan (nykyiseen Myanmariin). Jotkut taas eivät voineet matkustaa muille alueille, vaan palvelivat kolporteeraajaevankelistoina kotiseudullaan.

Kolporteeraajat tekivät erinomaista työtä. Yksi Yhdysvaltain länsirannikolla palvellut kolporteeraaja kirjoitti vuonna 1898, että hän oli menneiden kahden vuoden ja yhdeksän kuukauden aikana matkustanut hevosrattaillaan lähes 13000 kilometriä, todistanut 72 kaupungissa, tehnyt 18000 käyntiä, levittänyt 4500 kirjaa, hankkinut 125 tilausta, antanut 40000 traktaattia ja nähnyt 40 ihmisen sekä ottavan sanoman vastaan että alkavan kertoa siitä toisille. Muuan Australiassa työskennellyt pariskunta onnistui levittämään kiinnostuneille 20000 kirjaa vain kahden ja puolen vuoden kuluessa.

Oliko kirjallisuuden hyvä menekki pikemminkin poikkeus kuin sääntö? Vuoden 1909 raportin mukaan noin 625 kolporteeraajaa (kaikki silloin luettelossa olleet) saivat Seuralta levitettäväksi korvausta vastaan 626981 sidottua kirjaa (kukin kolporteeraaja levitti keskimäärin toistatuhatta kirjaa) ja lisäksi paljon ilmaista kirjallisuutta. He eivät useinkaan jaksaneet kantaa tarpeeksi kirjoja kulkiessaan talosta taloon, ja siksi he ottivat vastaan kirjatilauksia ja toimittivat ne ihmisille myöhemmin.

Jotkut kuitenkin huomauttivat: ”Ei tämä ole saarnaamista!” Todellisuudessa se oli, kuten veli Russell selitti, mitä tehokkainta saarnaamista. Sen sijaan että ihmiset olisivat kuulleet vain yhden saarnan, he saivat monta painettua saarnaa ja saattoivat näin ollen lukea ne yhä uudelleen ja tarkistaa niiden sisällön omasta Raamatustaan. Tällainen evankeliointi otti huomioon sen, että ihmiset olivat yleensä oppineet koulussa lukemaan. Kirjassa Uusi luomus korostettiin: ”Yhtä vähän saattaa tehdä muistutuksia siitä, että nämä evankelistat työskentelevät uusien menettelytapojen mukaisesti, kuin saattaa väittää sitä vastaan, että he matkustavat maan läpi nyt rautateitse entisen jalkaisin ja kameleilla matkustamisen sijasta. Evankeliumin julistamistyö on totuuden – – Jumalan sanan – – julistamista.”

Raamatuntutkijoiden aito halu auttaa ihmisiä kävi ilmi siitä perusteellisuudesta, josta aikanaan tuli heidän saarnaamistyönsä luonteenomainen piirre. Vartiotornissa 1.3.1917 (engl.) ohjelma hahmoteltiin seuraavasti: Kolporteeraajat kävivät ensin alueen kodeissa tarjoamassa Raamatun tutkielmia. Paimentyön tekijäta kävivät sitten uudelleen niiden luona, joiden nimet oli saatu kolporteeraajilta tai jotka olivat antaneet nimensä kokouksessa. He yrittivät saada kiinnostuneet lukemaan kirjallisuutta, kannustivat heitä tulemaan varta vasten järjestettyihin puhetilaisuuksiin ja koettivat perustaa luokkia Berea-raamatuntutkisteluja varten. Mikäli mahdollista kolporteeraajat kävivät saman alueen uudelleen läpi, minkä jälkeen paimentyön tekijät huolehtivat yhteyden pitämisestä kiinnostusta osoittaneisiin. Myöhemmin muut luokkatyöntekijät kävivät samoissa kodeissa viemässä traktaatteja ja muuta ilmaista kirjallisuutta. Tämän ansiosta jokainen sai edes jotakin, mikä saattoi herättää halun oppia enemmän Jumalan tarkoituksesta.

Kun alueella palveli vain yksi tai kaksi kolporteeraajaa eikä siellä ollut seurakuntaa, kolporteeraajat tekivät usein itse jälkihuoltotyön. Kun siis Hermann Herkendell ja hänen toverinsa menivät vuonna 1908 kolporteeraajiksi Saksassa sijaitsevaan Bielefeldiin, heitä nimenomaan neuvottiin tutustuttamaan alueella asuvat kiinnostuneet toisiinsa ja muodostamaan seurakunta. Muutamaa vuotta myöhemmin Vartiotornissa mainittiin muidenkin kolporteeraajien kiinnittäneen henkilökohtaista huomiota kiinnostuneisiin jopa siinä määrin, että he jättivät lähtiessään raamatuntutkijoiden luokan jokaiseen kaupunkiin, jossa he olivat palvelleet.

Tähän työhön saatiin vuonna 1921 arvokas apuneuvo – Jumalan harppu -kirja. Se oli suunniteltu erityisesti vasta-alkajien hyödyksi, ja sitä levitettiin kaikkiaan 5819037 kappaletta 22 kielellä. Seura järjesti tämän kirjan hankkineiden auttamiseksi kirjekurssin, jonka avulla voitiin tutkia Raamattua aiheittain. Kurssiin kuului 12 kysymyssarjaa, jotka lähetettiin 12 viikon kuluessa. Tätä kirjaa käytettiin myös kiinnostuneiden kodeissa järjestetyissä raamatullisissa ryhmäkeskusteluissa. Sellaisessa tutkistelussa kävi yleensä useita raamatuntutkijoita.

Todistajat tajusivat kuitenkin selvästi, että pelto oli suuri ja heidän joukkonsa vähäinen (Luuk. 10:2).

Monien tavoittaminen harvalukuisella joukolla

Vartiotornissa korostettiin sitä, että todellisilla hengellä voidelluilla kristityillä oli Jumalan antama vastuu etsiä ja auttaa kaikkia hartaita kristittyjä, kävivätpä nämä kirkossa tai eivät (Jes. 61:1, 2). Miten se voitaisiin tehdä?

Englantiin vuonna 1881 lähetetyt kaksi raamatuntutkijaa (J. C. Sunderlin ja J. J. Bender) eivät olisi kahdestaan pystyneet saamaan aikaan paljonkaan, mutta palkkaamiensa satojen nuorten miesten avulla he onnistuivat levittämään aivan lyhyessä ajassa 300000 Food for Thinking Christians (Ruokaa ajatteleville kristityille) -julkaisua. Adolf Weberillä, joka 1890-luvun puolivälissä palasi Sveitsiin viemään hyvää uutista, oli useihin maihin ulottuva suunnaton saarna-alue. Miten hän pystyi huolehtimaan sen käymisestä? Hän kulki itse laajalti kolporteeraamassa, mutta sen lisäksi hän pani sanomalehtiin ilmoituksia ja sopi siitä, että kirjakauppiaat sisällyttivät Vartiotornin julkaisuja valikoimiinsa. Saksassa vuonna 1907 toiminut pieni raamatuntutkijoiden ryhmä järjesti niin, että sanomalehtien mukana lähetettiin 4850000 nelisivuista traktaattia. Pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen muuan latvialainen veli, joka kuului Seuran New Yorkissa sijaitsevan päätoimiston henkilökuntaan, kustansi ilmoituksia synnyinmaansa sanomalehtiin. Eräästä tällaiseen ilmoitukseen vastanneesta miehestä tuli Latvian ensimmäinen raamatuntutkija. Tällainen joukkoviestintä ei silti korvannut henkilökohtaista todistamista ja arvollisten etsimistä talosta taloon. Sen tarkoitus oli pikemminkin tehostaa julistamista.

Sanomalehtiin ei kuitenkaan toimitettu ainoastaan mainoksia. Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina veli Russellin saarnoja julkaistiin säännöllisesti hänen johdollaan. Tämä toiminta pääsi lyhyessä ajassa hämmästyttävän hyvään vauhtiin. Yli 2000 sanomalehteä, joiden yhteinen lukijakunta käsitti 15 miljoonaa ihmistä, julkaisi näitä saarnoja samanaikaisesti Yhdysvalloissa, Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Australiassa ja Etelä-Afrikassa. Voitiinko tehdä vielä jotakin muuta? Veli Russellin mielestä voitiin.

Kahden vuoden valmistelujen jälkeen oli tammikuussa 1914 ”Kuvanäytös Luomisen” ensiesitys. ”Luomisnäytöstä” esitettiin neljässä osassa. Kahdeksantuntiseen ohjelmaan sisältyi elo- ja kuultokuvia sekä äänitteitä. Se oli todella poikkeuksellinen esitys, jonka avulla pyrittiin kehittämään arvostusta Raamattua ja siinä ilmaistua Jumalan tarkoitusta kohtaan. Näytännöt oli järjestetty niin, että esitys voitiin kunakin päivänä nähdä 80 kaupungissa. ”Luomisnäytöstä” mainostettiin ennakkoon sanomalehdissä ja lukuisissa ikkunamainoksissa, ja kiinnostusta sitä kohtaan koetettiin herättää myös levittämällä runsaasti ilmaisia painatteita. Kaikkialla, missä sitä näytettiin, se veti paljon katsojia. Vuoden kuluessa ”Luomisnäytöksen” oli nähnyt yli 8 miljoonaa ihmistä Yhdysvalloissa ja Kanadassa, ja salien kerrotaan täyttyneen ääriään myöten myös Isossa-Britanniassa ja Euroopan mantereella samoin kuin Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. ”Luomisnäytöksestä” saatiin myöhemmin vähän lyhyempi versio (jossa ei ollut elokuvia), ja sitä näytettiin pikkukaupungeissa ja maaseudulla. Näytöstä esitettiin eri kielillä ainakin parikymmentä vuotta. Monien kiinnostus heräsi, he antoivat nimensä veljille, ja heidän luonaan käytiin myöhemmin.

Sitten 1920-luvulla saatiin käyttöön uusi väline, jonka avulla julistettiin Valtakunnan sanomaa laajalti. Veli Rutherfordista tuntui hyvin ilmeiseltä, että Herran käsi oli mukana sen kehityksessä. Mikä se oli? Radio. Alle kahden vuoden kuluttua siitä, kun maailman ensimmäinen kaupallinen radioasema (vuonna 1920) aloitti säännölliset lähetyksensä, Vartiotorni-seuran presidentti J. F. Rutherford julisti radiossa Raamatun totuutta. Tämän välineen avulla voitiin tavoittaa samanaikaisesti miljoonia ihmisiä. Taas kahden vuoden kuluttua, vuonna 1924, Seuralla oli oma radioasemansa, WBBR, joka toimi New Yorkin osavaltiossa. Vuonna 1933 käytettiin enimmillään 408:aa asemaa sanoman kaiuttamiseen kuudella mantereella. Suorien lähetysten lisäksi äänitettiin etukäteen ohjelmaa kymmenistä eri aiheista. Paikalliset veljet mainostivat ohjelmia tehokkaasti levittämällä painettuja ilmoituksia, niin että ihmiset tiesivät radiolähetyksistä ja saattoivat hyötyä niistä. Nämä radiolähetykset mursivat paljon ennakkoluuloja ja avasivat vilpitönsydämisten ihmisten silmät. Naapurien ja pappien pelko sai monet jäämään pois raamatuntutkijoiden järjestämistä kokouksista, mutta se ei estänyt heitä kuuntelemasta radiota oman kotinsa rauhassa. Radio-ohjelmat eivät korvanneet talosta-taloon-todistamista, mutta ne veivät Raamatun totuutta paikkoihin, joihin oli vaikea päästä, ja niistä oli hyvä aloittaa keskustelu, kun todistajat kävivät kodeissa.

Jokaisella on vastuu todistaa

Vartiotornissa oli vuosikymmenien aikana korostettu sitä, että jokaisella on henkilökohtainen todistamisvastuu. Mutta vuodesta 1919 lähtien sitä käsiteltiin alituisesti painotuotteissa ja konventtiohjelmissa. Monien ei kuitenkaan ollut helppo mennä vieraiden ihmisten oville, ja aluksi vain pieni osa raamatuntutkijoista osallistui säännöllisesti talosta-taloon-todistamiseen.

Sydäntä lämmittävää raamatullista rohkaisua saatiin vuoden 1920 tammi- ja helmikuun Vartiotornien (engl. 1.8. ja 15.8.1919) kirjoituksesta ”Siunatut ovat ne, jotka ovat pelottomat”. Siinä varoitettiin ihmispelosta, kiinnitettiin huomio Gideonin 300 rohkeaan soturiin, jotka olivat valppaita ja halukkaita palvelemaan aivan Herran ohjeiden mukaisesti toivottoman tuntuisessa tilanteessa, ja kiitettiin Elisan pelotonta luottamusta Jehovaan (Tuom. 7:1–25; 2. Kun. 6:11–19; Sananl. 29:25). Vuonna 1921 kirjoituksessa ”Ole rohkeana” korostettiin sitä, että on paitsi velvollisuus, myös etu palvella Herran puolella saatanallisia pimeyden voimia vastaan osallistumalla Matteuksen 24:14:ssä ennustetun työn tekemiseen. Niitä, joiden olosuhteet rajoittivat heidän toimintaansa, varoitettiin lannistumasta ja kehotettiin samalla tekemään silti voitavansa.

Suorasanaisilla raamatullisilla kirjoituksillaan Vartiotorni teki kaikille Jumalan voidelluiksi palvelijoiksi tunnustautuville selväksi, että heillä oli velvollisuus olla Jumalan valtakunnan julistajia. Vuoden 1922 marraskuun numerossa oli lyhyt, ytimekäs kirjoitus ”Palvelemisen välttämättömyys”. Siinä puhuttiin palvelemisesta Kristusta jäljitellen, palvelemisesta, joka saisi heidät menemään ihmisten koteihin ja kertomaan heille Jumalan valtakunnasta. Myöhemmin samana vuonna osoitettiin, että sellaisella palveluksella on arvoa Jumalan silmissä vain, jos sen vaikuttimena on rakkaus (1. Joh. 5:3). Tammikuun numerossa 1927 mainittiin, että muodollinen palvonta ei tee Jumalaan mitään vaikutusta ja että hän haluaa kuuliaisuutta, johon sisältyy kaikkien niiden keinojen arvostaminen, joita hän käyttää tarkoituksensa toteuttamiseen (1. Sam. 15:22). Kun seuraavana vuonna tarkasteltiin aihetta ”Kristityn lähetystehtävä maan päällä”, kiinnitettiin huomio Jeesuksen osaan ”uskollisena ja totuudellisena todistajana” ja siihen, että apostoli Paavali saarnasi ”julkisesti ja talosta taloon” (Ilm. 3:14; Apt. 20:20).

Yksityiskohtaisia esityksiä, joita julistajat saattoivat opetella ulkoa, julkaistiin Kiertokirjeessä, kuukausittain ilmestyneessä palvelusohjelehtisessä. Siinä kannustettiin osallistumaan kenttäpalvelukseen säännöllisesti joka viikko. Niiden määrä, jotka todellisuudessa todistivat tekemällä talosta-taloon-käyntejä, oli silti aluksi pieni, ja jotkut työhön ryhtyneet eivät jatkaneet sitä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa raportoi vuonna 1922 keskimäärin 2712 henkeä viikossa osallistuneensa kenttäpalvelukseen. Vuonna 1924 tuo luku oli kuitenkin pudonnut 2034:ään. Vuonna 1926 keskimäärä nousi 2261:een, ja yhden erikoistoiminnan viikon aikana työhön osallistuneiden huippu oli 5937.

Loppuvuodesta 1926 lähtien Seura alkoi sitten kannustaa seurakuntia käyttämään sunnuntaisin jonkin verran aikaa joukolla todistamiseen ja tarjoamaan silloin traktaattien lisäksi myös raamatuntutkistelukirjoja. Vuonna 1928 (engl. vuonna 1927) Vartiotornissa kehotettiin seurakunnissa olevia uskollisia poistamaan vanhimman tehtävästä kaikki ne, joiden puhe tai toiminta osoitti, etteivät he katsoneet velvollisuudekseen todistaa julkisesti ja talosta taloon. Oksat, jotka eivät kantaneet hedelmää, otettiin siis tavallaan pois, ja jäljelle jääneet leikattiin niin, että ne voisivat kantaa enemmän hedelmää Jumalan ylistykseksi. (Vrt. Johanneksen 15:1–10:ssä esitettyyn Jeesuksen kuvaukseen.) Koituiko tästä todellisuudessa enemmän julkista ylistystä Jehovalle? Vuonna 1928 niiden viikoittainen keskimäärä, jotka osallistuivat todistamiseen Yhdysvalloissa, kasvoi 53 prosenttia.

Todistajat eivät enää ainoastaan antaneet ihmisille ilmaista traktaattia ja jatkaneet sitten matkaansa. Yhä useammat heistä vaihtoivat muutaman sanan ihmisten kanssa, yrittivät herättää heissä kiinnostusta Raamatun sanomaa kohtaan ja tarjosivat sitten heille luettavaksi kirjoja.

Nuo varhaiset todistajat olivat totisesti rohkeita, joskaan eivät kaikki kovin tahdikkaita. Joka tapauksessa he erottuivat muista uskonnollisista ryhmistä. He eivät vain sanoneet, että jokaisen tulisi todistaa uskostaan, vaan yhä enenevässä määrin myös toimivat sanojensa mukaisesti.

Todistuskortit ja gramofonit

Loppuvuodesta 1933 otettiin käyttöön toisenlainen saarnaamismenetelmä. Todistajat esittäytyivät ojentamalla ihmisille todistuskortin, jossa oli lyhyt sanoma heidän luettavakseen. Tästä oli paljon apua varsinkin uusille julistajille, jotka eivät noina aikoina saaneet paljon valmennusta. Sen jälkeen kun puhuteltava oli lukenut kortin, hänelle esitettiin lyhyesti vain muutamia ajatuksia; jotkut puhuivat pitempään ja lainasivat Raamattua. Todistuskortteja käytettiin aina 1940-luvulle saakka. Näin saatiin käytyä alueet nopeasti läpi ja todistajat tapasivat useampia ihmisiä, pystyivät toimittamaan paljon arvokasta raamatullista kirjallisuutta heidän käsiinsä, antamaan yhdenmukaista todistusta ja esittämään sanomaa jopa sellaisille ihmisille, joiden kieltä he eivät osanneet. Joskus syntyi myös kiusallisia tilanteita, kun ovenavaaja otti kortin ja sulki oven, niin että todistajan piti koputtaa uudelleen saadakseen kortin takaisin!

Levytetyillä raamatullisilla puheilla oli niilläkin tärkeä osuus 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa. Vuonna 1934 jotkut todistajat alkoivat ottaa matkagramofonin mukaansa mennessään todistamaan. Laite oli melko painava, ja siksi he saattoivat pitää sen autossa tai jättää sen johonkin sopivaan paikkaan, kunnes löysivät ihmisiä, jotka halusivat kuulla levytetyn raamatullisen puheen. Vuonna 1937 alettiin sitten soittaa matkagramofonia aivan ihmisten ovilla. Se oli yksinkertaista: todistaja vain sanoi, että hänellä oli tärkeä raamatullinen sanoma, asetti neulan äänilevylle ja antoi levyn huolehtia puhumisesta. Alankomaissa palvellut saksalainen tienraivaaja Kasper Keim oli hyvin kiitollinen ”Aaroniksi” nimeämästään gramofonista, koska hänen oli vaikea todistaa hollannin kielellä (vrt. 2. Moos. 4:14–16). Joskus kokonaiset perheet kuuntelivat noita levyjä silkasta uteliaisuudesta.

Vuonna 1940 oli käytössä yli 40000 gramofonia. Sinä vuonna esiteltiin uusi todistajien suunnittelema ja rakentama pystymallinen gramofoni, jota käytettiin erityisesti Amerikassa. Se herätti vielä enemmän uteliaisuutta, koska talonväki ei pystynyt näkemään äänilevyä, kun sitä soitettiin. Levyjen pyörimisnopeus oli 78 kierrosta minuutissa ja kunkin levyn kesto neljä ja puoli minuuttia. Aiheet olivat lyhyitä ja ytimekkäitä: ”Valtakunta”, ”Rukous”, ”Elämän tie”, ”Kolminaisuus”, ”Kiirastuli” ja ”Miksi papit vastustavat totuutta?”. Yli 90 aihetta levytettiin ja levyjä valmistettiin toista miljoonaa. Esitykset olivat selviä, ja niitä oli helppo seurata. Monet ovenavaajat kuuntelivat arvostavasti; joku harva menetti malttinsa. Kaiken kaikkiaan annettiin tehokasta ja johdonmukaista todistusta.

Hyvän uutisen julistaminen rohkeasti julkisilla paikoilla

Todistajalta vaadittiin noina vuosina paljon rohkeutta, vaikka todistuskortit ja gramofonilevyt pitivät paljolti huolen ”puhumisesta”. Työ oli sen luonteista, että se saattoi yksityiset todistajat julkisen huomion kohteiksi.

Columbuksessa Ohiossa vuonna 1931 pidetyn konventin jälkeen Jehovan todistajat levittivät kirjasta Valtakunta, maailman toivo, johon sisältyi ”hallitsijoille ja kansalle” osoitettu päätös ”Varoitus Jehovalta”. He tajusivat, että Jehovan todistajina heillä oli vakava velvollisuus julistaa hänen Sanassaan esitettyä varoitusta (Hes. 3:17–21). He eivät vain panneet noita kirjasia postiin tai työntäneet niitä postiluukuista, vaan jakoivat ne itse. He ottivat yhteyttä kaikkiin pappeihin ja mahdollisuuksiensa mukaan poliitikkoihin, sotilasviranomaisiin ja suurten yritysten johtajiin. Lisäksi he kävivät tavallisten ihmisten luona niissä lähes sadassa maassa, joissa Jehovan todistajat siihen aikaan saarnasivat järjestelmällisesti.

Vuonna 1933 he soittivat tehokkaiden äänentoistolaitteiden avulla suorasanaisia levytettyjä raamatullisia puheita julkisilla paikoilla. Veljet Smets ja Poelmans asensivat laitteensa kolmipyöräisen polkupyöränsä päälle ja seisoivat sen vieressä, kun sanoma jylisi toreilla ja kirkkojen lähistöllä Liègessä Belgiassa. He olivat usein liikkeellä kymmenen tuntia päivässä. Jamaikalaiset sai musiikki kerääntymään oitis paikalle, ja siksi veljet soittivat siellä ensin musiikkia. Tullessaan asuinalueiltaan pääteiden varsille katsomaan, mitä oli tekeillä, ihmiset tapasivat Jehovan todistajia esittämässä Valtakunnan sanomaa.

Jotkin äänentoistolaitteet asennettiin autoihin ja veneisiin niin, että kaiuttimet olivat katolla, jotta ääni kantaisi kauemmaksi. Bert ja Vi Horton ajoivat Australiassa pakettiautolla, jonka katolla olevaan suureen kaiuttimeen oli kirjoitettu sanat ”Valtakunnan sanoma”. Eräänä vuonna he panivat lähes jokaisen Melbournen kadun kaikumaan kohahduttavista väärän uskonnon paljastuksista ja Jumalan valtakunnan siunausten sydäntä lämmittävistä kuvauksista. Noina vuosina Claude Goodman toimi tienraivaajana Intiassa. Soittamalla kaiutinautosta levyjä paikallisilla kielillä hän saattoi tavoittaa suuria ihmisjoukkoja basaareissa, puistoissa, teidenvarsilla – kaikkialla missä vain oli ihmisiä.

Kun libanonilaiset veljet pysäköivät kaiutinautonsa eräälle kukkulalle ja soittivat puheita, ääni kiiri alas laaksoihin. Kyläläiset, jotka eivät nähneet, mistä ääni tuli, olivat joskus peloissaan ja luulivat Jumalan puhuvan heille taivaasta!

Veljien elämään mahtui toki jännitystäkin. Kerran erään syyrialaisen kylän pappi lähti pöydästä kesken ruokailun, koppasi suuren kävelykeppinsä ja juoksi väkijoukkoon, joka oli kokoontumassa kuuntelemaan kaiutinautosta lähetettävää raamatullista puhetta. Kävelykeppiään vihaisena heiluttaen hän huusi: ”Seis! Lopettakaa heti!” Mutta veljet huomasivat, että kaikki eivät olleet samaa mieltä papin kanssa; muutamat halusivat kuunnella. Äkkiä jotkut väkijoukon keskeltä nostivat papin ilmaan, kantoivat hänet takaisin kotiin ja istuttivat hänet jälleen ruokapöytään! Pappien vastustuksesta huolimatta todistajat huolehtivat rohkeasti siitä, että ihmisillä oli tilaisuus kuulla.

Todistajat käyttivät tuolloin runsaasti myös mainoskilpiä levittäessään liikealueilla kutsuja erikoispuheisiin. Tämä työmuoto otettiin käyttöön vuonna 1936 Glasgow’ssa Skotlannissa. Tuona vuonna käytettiin samaa mainostusmenetelmää Lontoossa ja sitten Yhdysvalloissa. Kaksi vuotta myöhemmin alettiin lisäksi kantaa keppeihin kiinnitettyjä mainoskilpiä. Niissä julistettiin: ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä”b ja ”Palvele Jumalaa ja Kristus-Kuningasta”. Konventin aikana tällaisia kilpiä kantavien marssijoiden rivistö saattoi olla kilometrien mittainen. Heidän marssiessaan rauhallisesti peräkanaa vilkasliikenteisiä katuja vaikutelma oli aivan samanlainen kuin muinaisen Israelin armeijan kulkiessa Jerikon ympäri ennen sen muurien luhistumista (Joos. 6:10, 15–21). He todistivat tällä tavoin rohkeasti Lontoosta aina Manilaan, Filippiineille, saakka.

Vuonna 1940 otettiin käyttöön taas uusi julkisen todistamisen menetelmä. Raamatussa sanotaan, että ”viisaus huutaa kadulla”, ja niinpä Jehovan todistajat alkoivat levittää tuon vuoden helmikuussa Vartiotornia ja Lohdutusta (nykyään Herätkää!-lehti) kadunkulmissa (Sananl. 1:20).c Huutamillaan iskulauseilla he kiinnittivät huomiota lehtiin ja niiden sanomaan. Eri puolilla maailmaa sijaitsevissa suurissa ja pienissä kaupungeissa on lehtiään tarjoavista Jehovan todistajista tullut tuttu näky. Tuon työn tekeminen vaatii kuitenkin rohkeutta, ja sitä tarvittiin eritoten työn alkaessa, sillä vaino ja sodanaikainen kansalliskiihko olivat silloin hyvin yleisiä.

Kun todistajia kehotettiin osallistumaan julkiseen todistamiseen, he ilmaisivat uskoa ja noudattivat kehotusta. Työntekijöiden määrä kasvoi jatkuvasti. He pitivät etuna osoittaa näin nuhteettomuutensa Jehovan edessä. Mutta heillä oli muutakin opittavaa.

Jokainen pystyy selittämään uskoaan

Vuonna 1942 käynnistyi poikkeuksellinen opetusohjelma. Se alkoi Jehovan todistajien maailmankeskuksessa, ja seuraavana vuonna se otettiin käyttöön todistajien seurakunnissa eri puolilla maailmaa. Luottaen siihen, että Jumalan henki oli heidän yllään ja että hän oli pannut sanansa heidän suuhunsa, he päättivät saarnata tuota sanaa, vaikka vainoojat riistäisivät heiltä Vartiotornin julkaisut tai itse Raamatunkin (Jes. 59:21). Joissakin maissa, esimerkiksi Nigeriassa, todistajilla oli saarnatessaan käytettävissään vain Raamattu, koska hallitus oli kieltänyt kaiken Vartiotornin kirjallisuuden ja jopa takavarikoinut julkaisut, joita monilla veljillä oli ollut kotikirjastoissaan.

Veli Knorr käynnisti 16. helmikuuta 1942 teokraattisen palveluksen täydennyskurssin Brooklynin Beetel-kodissa New Yorkissa. Kurssilla opetettiin muun muassa tutkimaan, esittämään asiansa selvästi ja täsmällisesti, jäsentämään aineistoa esityksiä varten, pitämään tehokkaita puheita, ilmaisemaan ajatuksia vakuuttavasti ja olemaan tahdikkaita. Sekä veljet että sisaret olivat tervetulleita seuraamaan kurssia, mutta vain miespuolisia oppilaita kehotettiin ilmoittautumaan ja pitämään harjoituspuheita, joiden perusteella he saivat neuvontaa. Kurssin hyödyllisyys näkyi nopeasti niin lavalta pidetyissä puheissa kuin tehostuneessa talosta-taloon-saarnaamisessakin.

Seuraavana vuonna tämä koulu alkoi laajentua Jehovan todistajien paikallisseurakuntiin kautta maailman. Ensin sitä pidettiin englanniksi ja sitten muilla kielillä. Koulun tarkoituksen todettiin olevan se, että jokaista Jehovan todistajaa autettaisiin tulemaan päteväksi opettamaan toisia, sellaiseksi joka kävisi ihmisten luona talosta taloon, tekisi uusintakäyntejä ja johtaisi raamatuntutkisteluja. Jokaista todistajaa oli määrä auttaa tulemaan päteväksi palvelijaksi (2. Tim. 2:2). Vuonna 1959 annettiin sisarillekin tilaisuus ilmoittautua kouluun ja pitää puheita kenttäpalvelusasetelmissa – he eivät puhuneet suoraan koko yleisölle, vaan jollekulle toiselle puhuteltavaksi määrätylle. Eikä tässä vielä kaikki.

Vuodesta 1926 lähtien Seuran matkaedustajat olivat työskennelleet yksityisten todistajien kanssa kenttäpalveluksessa auttaakseen heitä parantamaan taitojaan. New Yorkissa vuonna 1953 pidetyssä kansainvälisessä konventissa veli Knorr kuitenkin sanoi, kierros- ja piirivalvojien istuessa puhujalavan edessä, että kaikkien palvelijoiden eli valvojien päätyönä pitäisi olla jokaisen todistajan auttaminen olemaan säännöllinen talosta-taloon-palvelija. ”Jokaisen pitäisi kyetä saarnaamaan hyvää uutista talosta taloon”, hän sanoi. Tätä tarkoitusta varten käynnistettiin maailmanlaajuinen kampanja.

Miksi tätä asiaa korostettiin? Ajatellaanpa esimerkiksi Yhdysvaltain tilannetta. Siihen aikaan 28 prosenttia todistajista pelkästään levitti jakeluilmoituksia tai seisoi lehdet kädessä kaduilla. Lisäksi yli 40 prosenttia todistajista osallistui kenttäpalvelukseen vain epäsäännöllisesti, niin että kului kuukausia heidän todistamatta lainkaan. Tarvittiin rakkaudellista apua, yksilöllistä valmennusta. Tehtiin suunnitelmia kaikkien niiden Jehovan todistajien auttamiseksi, jotka eivät vielä todistaneet talosta taloon. Heille neuvottaisiin, miten lähestyä ihmisiä ovilla, miten puhua heille Raamatusta ja miten vastata heidän kysymyksiinsä. Heitä opetettaisiin valmistamaan raamatullisia saarnoja, jotka he saattaisivat pitää kiireisille ihmisille kenties kolmessa minuutissa tai muille noin kahdeksassa minuutissa. Tavoite oli auttaa jokaista todistajaa tulemaan kypsäksi kristityksi evankelistaksi.

Tätä opetusta eivät antaneet vain matkavalvojat, vaan myös paikalliset palvelijat eli valvojat, ja seuraavina vuosina määrättiin muitakin päteviä todistajia valmentamaan joitakuita. Seurakunnan viikoittaisessa palveluskokouksessa oli vuosien mittaan esitetty näytteitä tämän työn tekemisestä. Nyt alettiin kuitenkin panna entistä enemmän painoa myös kentällä tapahtuvalle henkilökohtaiselle valmennukselle.

Tulokset olivat erinomaisia. Talosta taloon saarnaavien ja säännöllisesti kenttäpalvelukseen osallistuvien todistajien määrä kasvoi. Koko maailman todistajien yhteismäärä kaksinkertaistui kymmenessä vuodessa. Lisäksi he tekivät 126 prosenttia enemmän uusintakäyntejä vastatakseen kiinnostuneiden esittämiin raamatullisiin kysymyksiin ja johtivat 150 prosenttia enemmän säännöllisiä Raamatun kotitutkisteluja niille, jotka tunsivat Raamatun totuuden nälkää. He totisesti osoittautuivat päteviksi palvelijoiksi.

Kun otetaan huomioon näiden todistajien erilaiset koulutus- ja kulttuuritaustat ja se, että he toimivat pienissä ryhmissä eri puolilla maailmaa, on ymmärrettävää, etteivät todistajat pidä sitä tapaa, jolla heidät on varustettu ja valmennettu julistamaan hyvää uutista, kenenkään ihmisen ansiona, vaan Jehova Jumalan ansiona (Joh. 14:15–17).

Talosta-taloon-saarnaaminen – tunnusmerkki

Muutkin uskonnolliset ryhmät ovat silloin tällöin kannustaneet jäseniään käymään yhdyskuntansa ihmisten luona puhumassa uskonnosta. Jotkut yksilöt ovat yrittäneet sitä. Jotkut voivat jopa olla lähetystyössä joitakin vuosia, mutta jättävät sen sitten sikseen. Vain Jehovan todistajien keskuudessa melkein kaikki, niin nuoret kuin vanhatkin, sekä miehet että naiset, osallistuvat vuodesta toiseen talosta-taloon-palvelukseen. Vain Jehovan todistajat todella pyrkivät Matteuksen 24:14:ssä esitetyn profeetallisen käskyn mukaisesti viemään Valtakunnan sanoman koko asuttuun maahan.

Tämä työ ei ole kaikille Jehovan todistajille helppoa.d Päinvastoin monet heistä ovat Raamatun tutkimista aloitellessaan sanoneet: ”Talosta taloon minä en kyllä koskaan ala kulkea!” Lähes kaikki Jehovan todistajat kuitenkin osallistuvat tuohon toimintaan, jos heidän kuntonsa vain antaa myöten. Ja monet huonokuntoiset lähtevät joka tapauksessa liikkeelle – pyörätuolissa istuen, kävelykeppiin nojaten ja niin edelleen. Muut, jotka eivät pääse kotoaan mihinkään tai jotka joutuvat tilapäisesti olemaan vuoteessa, tai ne, jotka yrittävät saada yhteyden johonkuhun sangen vaikeasti tavoitettavaan ihmiseen, todistavat puhelimitse tai kirjoittamalla kirjeitä. Miksi he ponnistelevat näin määrätietoisesti?

Kun he oppivat tuntemaan Jehovan, heidän rakkautensa häntä kohtaan muuttaa koko heidän elämänkatsomuksensa. He haluavat puhua hänestä. Hänen lupaamansa suurenmoiset asiat, jotka odottavat häntä rakastavia, ovat aivan liian hyviä pidettäväksi vain omana tietona. Lisäksi he tuntevat olevansa Jumalan edessä vastuullisia varoittamaan ihmisiä aivan lähellä olevasta suuresta ahdistuksesta (Matt. 24:21; vrt. Hes. 3:17–19). Mutta miksi se pitää tehdä käymällä talosta taloon?

He tietävät, että Jeesus opetti opetuslapsiaan menemään ihmisten koteihin saarnaamaan ja opettamaan (Matt. 10:11–14). He tietävät, että sen jälkeen kun pyhä henki vuodatettiin vuoden 33 helluntaina, apostolit jatkoivat herkeämättä hyvän uutisen julistamista Jerusalemin ”temppelissä ja talosta taloon” (Apt. 5:42). Jokaiselle todistajalle tutussa Apostolien tekojen 20:20:ssä sanotaan, että apostoli Paavali opetti ”julkisesti ja talosta taloon”. He näkevät myös runsaasti todisteita siitä, että Jehova siunaa tätä työtä nykyään. Kun he siis saavat kokemusta talosta-taloon-palveluksesta, he alkavat suuresti nauttia tuosta työstä, jota he aikoinaan pelkäsivät.

He ovat myös perusteellisia työssään. He tekevät huolellisia muistiinpanoja voidakseen palata puhumaan kaikille, jotka eivät ole olleet kotona. Sitä paitsi he käyvät toistuvasti joka kodissa.

Talosta-taloon-palveluksen tehokkuuden vuoksi ovat vastustajat monissa maissa yrittäneet lopettaa sen. Jehovan todistajat ovat vedonneet hallitusviranomaisiin saadakseen nämä kunnioittamaan heidän oikeuttaan saarnata ovelta ovelle. Jos on ollut tarpeellista, he ovat vedonneet tuomioistuimiin vahvistaakseen laillisesti oikeutensa levittää hyvää uutista tällä tavoin (Fil. 1:7). Kun sortavat hallitukset ovat itsepintaisesti kieltäneet tällaisen toiminnan, Jehovan todistajat ovat toisinaan yksinkertaisesti tehneet työtään vähemmän huomiota herättävällä tavalla tai tarvittaessa käyttäneet muita keinoja Valtakunnan sanoman viemiseksi ihmisille.

Vaikka Valtakunnan sanomaa on levitetty radion ja television välityksellä, Jehovan todistajat ymmärtävät, että talosta-taloon-käynneillä saatava henkilökohtainen kosketus on paljon tehokkaampi. Se suo paremman tilaisuuden yksityisten ovenavaajien kysymyksiin vastaamiseen ja arvollisten etsimiseen (Matt. 10:11). Se on yksi syy siihen, että Vartiotorni-seura myi New Yorkin osavaltiossa toimineen WBBR-radioasemansa vuonna 1957.

Jehovan todistajat eivät kuitenkaan ajattele, että heidän työnsä on tehty, kun he ovat antaneet ihmisille henkilökohtaista todistusta. Se on vasta alku.

”Tehkää opetuslapsia – – opettakaa heitä”

Jeesus ei käskenyt seuraajiaan vain saarnaamaan. Heidän tulee häntä jäljitellen myös opettaa (Matt. 11:1). Ennen taivaaseen nousemistaan hän antoi heille ohjeen: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä – – ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä olen käskenyt teidän noudattaa.” (Matt. 28:19, 20.) Opettaminen (kreik. di·daʹskō) eroaa saarnaamisesta siten, että opettaja ei vain julista, vaan hän opastaa, selittää ja esittää todisteita.

Englanninkielisessä Vartiotornissa esitettiin jo huhtikuussa 1881 lyhyesti ehdotuksia siitä, miten tulisi opettaa. Jotkut alkuaikojen kolporteeraajat ottivat asiakseen käydä uudelleen kiinnostusta osoittaneiden luona, kannustaa heitä lukemaan Seuran kirjoja ja kokoontumaan toisten kanssa tutkimaan säännöllisesti Jumalan sanaa. Tähän tarkoitukseen käytettiin usein kirjaa Jumalan harppu (julk. engl. 1921). Myöhemmin kuitenkin kiinnitettiin vielä enemmän henkilökohtaista huomiota kiinnostuneisiin. Levytetyillä raamatullisilla luennoilla ja painetuilla tutkimisoppailla oli huomattava osa tässä toiminnassa. Millaisia vaiheita oli matkan varrella?

Alkuvuodesta 1933 lähtien Seura oli täydentänyt radiolähetyksiään äänilevyillä, joita soitettiin kannettavilla äänentoistolaitteilla kokoussaleissa, puistoissa, tehtaiden porteilla ja muualla. Vähän myöhemmin todistajat, jotka talosta taloon kulkiessaan löysivät kiinnostuneita, alkoivat sopia tulevansa uudelleen soittamaan joitakin näistä levyistä heille heidän kotiinsa. Kun kirja Rikkaudet saatiin vuonna 1936, sitä käsiteltiin levyjen kuuntelemisen jälkeen, ja tarkoitus oli järjestää tutkisteluja, joissa alueen kiinnostuneet voisivat käydä. Näin koetettiin erityisesti auttaa mahdollisia ”suuren joukon” jäseniä oppimaan totuus (Ilm. 7:9).

Noihin aikoihin katolinen pappisvalta alkoi entistä kiivaammin painostaa radioasemien omistajia ja johtajia sekä valtiovallan edustajia yrittäessään määrätietoisesti lopettaa Vartiotornin ohjelmien radioimisen. Yhdysvalloissa 2630000 henkeä allekirjoitti anomuksen, jossa pyydettiin järjestämään J. F. Rutherfordin ja jonkun roomalaiskatolisen kirkon korkea-arvoisen viranomaisen välinen julkinen väittely. Yksikään katolinen pappi ei halunnut ottaa haastetta vastaan. Siksi veli Rutherford levytti vuonna 1937 luennot aiheista ”Paljastus” ja ”Uskonto ja kristillisyys”, ja niissä esitettiin Raamatun perusopetuksia varsinkin epäraamatullisten katolisten oppien kumoamiseksi. Sama aineisto julkaistiin kirjasissa Turva ja Paljastus, ja Paljastus-kirjanen annettiin henkilökohtaisesti jokaiselle anomuksen allekirjoittaneelle, jotta ihmiset saattoivat itse lukea ne Raamatun totuudet, jotka katolinen pappisvalta yritti salata.

Ihmisten auttamiseksi näkemään kiistakysymykset selvästi ja tarkastelemaan niiden raamatullisia perusteita painettiin kirjanen Mallitutkistelu nro 1 käytettäväksi kiinnostuneille järjestettävissä kokouksissa. Kirjasessa oli kysymyksiä, vastauksia ja raamatunkohtia esitettyjen vastausten tueksi. Ensin tutkistelun johtaja soitti yhden tai useampia edellä mainituista levytetyistä luennoista, niin että kaikki saattoivat kuulla, mitä asia koski. Sitten seurasi keskustelu, jossa käytettiin Mallitutkistelu-kirjasen aineistoa ja tarkasteltiin itse raamatunkohtia. Mallitutkistelu nro 1:n jälkeen ilmestyivät numerot 2 ja 3, jotka liittyivät muihin levytettyihin puheisiin. Näitä tutkisteluja järjestettiin ensin paikkoihin, joihin voitiin koota kiinnostuneiden ryhmiä, mutta pian niitä pidettiin myös yksilöiden ja perheiden kanssa.

Sen jälkeen on julkaistu monia erinomaisia kirjoja, joita Jehovan todistajat voivat käyttää etenkin johtaessaan Raamatun kotitutkisteluja. Suurimman levikin ovat saaneet kirjat ”Olkoon Jumala totinen”, Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Lisäksi on valmistettu 32-sivuisia kirjasia: ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta”, God’s Way Is Love (Jumala toimii rakkaudellisesti), ”Katso, uudeksi minä teen kaikki” ja monia muita. Näiden jälkeen on ilmestynyt lehtikokoisia kirjasia, esimerkiksi Nauti elämästä maan päällä ikuisesti!, jossa Raamatun perusopetukset esitetään hyvin yksinkertaisesti ja helppotajuisesti.

Näiden välineiden käytön sekä seurakunnissa ja yksityisesti saadun laaja-alaisen valmennuksen ansiosta on käynnissä olevien Raamatun kotitutkistelujen määrä noussut huimasti. Vuonna 1950 Raamatun kotitutkisteluja, joita usein johdettiin joka viikko, oli keskimäärin 234952. Tutkistelut, jotka eivät riittävästi edistyneet, lopetettiin. Monet oppilaat edistyivät siihen saakka, että heistä tuli vuorostaan opettajia. Tällaisesta alituisesta vaihtuvuudesta huolimatta tutkistelujen määrä on jatkuvasti noussut, usein hyvinkin nopeasti. Vuonna 1992 todistajat johtivat kautta maailman 4278127:ää Raamatun kotitutkistelua.

Tehdäkseen tämän valtavan saarnaamis- ja opetustyön koko maailman kielillä Jehovan todistajat ovat käyttäneet hyvin runsaasti painotuotteita. Tämä on vaatinut jättiläismäistä julkaisutoimintaa.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 556]

Tapasipa Jeesus ihmisiä missä tahansa, hän puhui heille Jumalan tarkoituksesta ihmiskunnan suhteen

[Tekstiruutu s. 559]

Erikoissiunaus ovelta-ovelle-työlle

”Kuten oli ensimmäisen tulemuksen aikana, niin nytkin ovelta-ovelle-työ näyttää saarnastuolista saarnaamisen asemesta saavan Herran erikoissiunauksen.” (”Watch Tower” 15.7.1892.)

[Tekstiruutu s. 570]

Miksi todistajat käyvät yhä uudelleen

”Vartiotornissa” (engl.) 1.7.1962 selitettiin, miksi Jehovan todistajat käyvät toistuvasti joka kodissa: ”Olosuhteet vaihtelevat jatkuvasti. Tänään joku ei ehkä ole kotona, mutta seuraavalla kerralla hän voi olla. Tänään hän ei kenties ehdi kuunnella, mutta ensi kerralla saattaa ehtiä. Tänään tulee yksi perheen jäsenistä ovelle, toisella kertaa joku toinen, ja todistajat ovat kiinnostuneita paitsi tapaamaan jonkun alueidensa joka kodista, myös mikäli mahdollista joka kodista jokaisen aikuisen. Usein perheet ovat uskonnollisesti jakautuneita, ja siksi yksi jäsen ei aina voi puhua koko perheen puolesta. Sitä paitsi ihmisiä muuttaa koko ajan paikasta toiseen, ja siksi todistajat eivät voi koskaan olla varmoja siitä, kenet he milläkin ovella tapaavat.

”Olosuhteiden lisäksi myös ihmiset itse muuttuvat. – – Joku voi jonkin joutavan seikan vuoksi olla huonolla tuulella ja haluton keskustelemaan uskonnosta tai mistään muustakaan, onpa hänen ovellaan kuka tahansa, mutta se ei suinkaan merkitse sitä, että hän on samaa mieltä joskus toiste. – – Tai vain se, että jotakuta ei ollenkaan kiinnostanut keskustella uskonnosta viime kuussa, ei merkitse sitä, ettei se kiinnostaisi häntä tässä kuussa. Todistajan viime käynnin jälkeen hän on voinut kokea jotakin järkyttävää tai jollakin muulla tavoin oppia jotakin, mikä on tehnyt hänestä ylpeän asemesta nöyrän, itsetyytyväisen asemesta tiedonhaluisen ja tietoisen hengellisestä tarpeestaan.

”Sitä paitsi todistajien tuoma sanoma kuulostaa monista oudolta, eivätkä he ymmärrä sen olevan kiireellisen tärkeä. Vain kuulemalla siitä yhä uudelleen he vähitellen tajuavat sen.”

[Tekstiruutu/Kuva s. 574]

Käyttäen ”kaikkia mahdollisia tapoja”

”Me Herran järjestön sisäpuolella olevat olemme yrittäneet kaikilla mahdollisilla tavoilla kääntää – – [maailman] huomion elämän sanomaan. Olemme käyttäneet iskulauseita, suuria mainoksia lehdissä, radiota, kaiutinautoja, matkagramofoneja, valtavia konventteja, kilpiä kantavien ihmisten muodostamia kulkueita ja talosta-taloon-palvelijoiden kasvavaa armeijaa. Tämä toiminta on jakanut ihmisiä: Jumalan perustettua valtakuntaa kannattavat ovat toisella puolella ja sitä vastustavat toisella. Juuri tämän työn Jeesus ennusti tapahtuvan minun sukupolveni aikana.” (Kirjoittanut Melvin Sargent vuonna 1987, kun hän oli 91-vuotias.)

[Kuva]

Melvin Sargent

[Kaavio s. 574]

(Ks. painettu julkaisu)

Raamatun kotitutkistelujen määrän kasvu

4000000

3000000

2000000

1000000

1950 1960 1970 1980 1992

[Kuvat s. 557]

Kymmeniä miljoonia tällaisia traktaatteja levitettiin maksutta kirkkojen lähistöllä, talosta taloon ja postitse

[Kuvat s. 558]

Kolporteeraajaevankelistat levittivät Raamattua selittäviä kirjoja

[Kuva s. 559]

Anna Andersen tarjosi raamatullista kirjallisuutta lähes jokaisessa Norjan kaupungissa

[Kuvat s. 560]

Sanomalehti-ilmoitukset auttoivat tavoittamaan ihmisiä, joihin ei saatu muulla tavoin yhteyttä

[Kuvat s. 561]

Yli 2000 sanomalehteä julkaisi veli Russellin saarnoja samanaikaisesti neljällä mantereella

[Kuvat s. 562]

”Kuvanäytös Luomisen” avulla annettiin voimakas todistus miljoonille ihmisille monissa maissa

[Kuva s. 563]

J. F. Rutherford saattoi radion avulla todistaa eri puolilla maailmaa asuville miljoonille ihmisille näiden kuunnellessa lähetystä kotonaan

[Kuva s. 564]

Polkupyörillä liikkuva joukko lähdössä todistamaan Englannissa

[Kuva s. 565]

Vuodesta 1933 lähtien käytettiin painettuja todistuskortteja

[Kuva s. 566]

Levytettyjen raamatullisten puheiden avulla annettiin voimakasta todistusta 1930- ja 1940-luvulla

[Kuva s. 567]

Kaiutinautoja, joskus useitakin (kuten täällä Australiassa), käytettiin esitettäessä Raamatun totuutta julkisilla paikoilla

[Kuva s. 568]

Jehovan todistajien kotien ikkunoissa näkyvät valaistut kilvet antoivat todistusta ympäri vuorokauden

[Kuva s. 568]

Mainoskilpien avulla annettiin rohkeaa julkista todistusta (kuva Skotlannista)

[Kuva s. 569]

”Vartiotornin” ja ”Lohdutuksen” levittäminen kadulla (kuva Yhdysvalloista) alkoi vuonna 1940

[Kuva s. 569]

Seurakuntien veljet saivat vuodesta 1943 lähtien valmennusta julkisessa puhumisessa

[Kuvat s. 571]

Kiinnostuneille johdetaan Raamatun kotitutkisteluja. Alla on erityisesti tähän tarkoitukseen suunniteltuja julkaisuja, jotka on julkaistu ensin englanniksi ja sitten monilla muillakin kielillä

[Kuvat s. 572, 573]

Todistajat – niin nuoret kuin vanhatkin, sekä miehet että naiset – osallistuvat talosta-taloon-todistamiseen kautta maailman

Romania

Bolivia

Zimbabwe

Hongkong

Belgia

Uruguay

Fidži