Luku 31

Miten Jumala on valinnut kansansa ja johtaa sitä

”ON VAIN johdonmukaista, että on yksi tosi uskonto. Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, että tosi Jumala ei ole ’epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala’. (1. Korinttolaisille 14:33) Raamattu sanoo, että on todellisuudessa vain ’yksi usko’. (Efesolaisille 4:5) Ketkä sitten muodostavat tosi palvojien joukon nykyään? Me emme epäröi sanoa, että he ovat Jehovan todistajia.” (Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä.a)

”Miten voitte olla niin varmoja siitä, että teillä on tosi uskonto?” joku voi kysyä. ”Teillä ei ole yliluonnollisia todisteita, esimerkiksi ihmelahjoja. Ettekö sitä paitsi ole vuosien mittaan joutuneet korjaamaan näkemyksiänne ja opetuksianne? Mistä tiedätte niin varmasti, että Jumala johtaa teitä?”

Saadaksemme vastauksen näihin kysymyksiin meidän kannattaa tarkastella ensin sitä, miten Jehova valitsi kansansa ja johti sitä muinaisina aikoina.

Miten Jumala valitsi kansansa Raamatun aikoina?

Jehova kokosi israelilaiset Siinain vuoren luo 1500-luvulla eaa. ja kutsui heidät valituksi kansakseen. Jehova kertoi heille kuitenkin ensin, että heidän piti täyttää tietyt vaatimukset. Hän sanoi heille: ”Jos nyt tarkoin tottelette ääntäni – – niin te totisesti tulette – – minun erikoisomaisuudekseni.” (2. Moos. 19:5, UM.) Jehova toi Mooseksen välityksellä selvästi julki vaatimukset, minkä jälkeen kansa vastasi: ”Kaiken, mitä Herra on puhunut, me teemme.” Sitten Jehova teki Israelin kanssa liiton ja antoi sille Lakinsa. (2. Moos. 24:3–8, 12.)

Oli todella kunnioitusta herättävä etu olla Jumalan valitsema kansa. Mutta tuo etu toi israelilaisille velvollisuuden totella tarkoin Jumalan lakia. Sen laiminlyöminen johtaisi siihen, että heidät hylättäisiin kansana. Juurruttaakseen heihin tervettä pelkoa, niin että he tottelisivat häntä, Jehova pani toimeen vaikuttavia yliluonnollisia tunnusmerkkejä: ”alkoi jylistä ja salamoida” ja ”koko vuori vapisi kovasti” (2. Moos. 19:9, 16–18; 20:18, 20). Seuraavien noin 1500 vuoden kuluessa israelilaiset olivat ainutlaatuisessa asemassa – he olivat Jumalan valittu kansa.

Tilanne muuttui kuitenkin jyrkästi ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Jehova hylkäsi Israelin, koska se hylkäsi hänen Poikansa, ja näin Israel menetti etuoikeutetun asemansa (Matt. 21:43; 23:37, 38; Apt. 4:24–28). Jehova tuotti sitten varhaiskristillisen seurakunnan, jonka perustus on Kristus. Jehova vuodatti vuoden 33 helluntaina pyhää henkeään Jerusalemissa oleviin Jeesuksen seuraajiin ja teki heistä ”valitun heimon – – pyhän kansan, erikoisomaisuudeksi otetun kansan”. (1. Piet. 2:9; Apt. 2:1–4; Ef. 2:19, 20.) Heistä tuli ”Jumalan valitsemia” (Kol. 3:12).

Tuon valitun kansan jäsenyys oli ehdollista. Jehova asetti tiukat hengelliset ja moraalivaatimukset, jotka piti täyttää (Gal. 5:19–24). Ne, jotka mukautuivat noihin vaatimuksiin, asettuivat hänen valittavakseen. Mutta sen jälkeen, kun Jumala oli valinnut heidät, oli tärkeää, että he tottelivat jatkuvasti hänen lakejaan. Vain ne, jotka tottelisivat häntä hallitsijana, saisivat jatkuvasti hänen pyhää henkeään (Apt. 5:32). Ne, jotka eivät totelleet häntä, olivat vaarassa joutua pois seurakunnasta ja menettää perintönsä, joka heidän oli määrä saada Jumalan valtakunnassa (1. Kor. 5:11–13; 6:9, 10).

Mutta mistä muut tietäisivät varmasti, että Jumala oli valinnut tuon varhaiskristillisen seurakunnan ”Jumalan seurakunnaksi” Israelin tilalle? (Apt. 20:28.) Jumalan valinnasta ei voinut erehtyä. Hän antoi Jeesuksen kuoleman jälkeen ihmelahjoja varhaiskristillisen seurakunnan jäsenille osoittaakseen, että he olivat nyt Jumalan valittuja (Hepr. 2:3, 4).

Tarvittiinko yliluonnollisia tunnusmerkkejä eli ihmeitä aina sen selville saamiseksi, ketkä Jumala oli valinnut ja keitä hän johti Raamatun aikoina? Ei suinkaan. Ihmeteot eivät olleet yleisiä Raamatun historiassa. Useimmat Raamatun aikoina eläneet ihmiset eivät koskaan nähneet ihmettä. Suurin osa Raamatussa kerrotuista ihmeistä tapahtui Mooseksen ja Joosuan (1500- ja 1400-luvulla eaa.), Elian ja Elisan (900- ja 800-luvulla eaa.) sekä Jeesuksen ja hänen apostoliensa (1. vuosisadalla ya.) päivinä. Aabrahamin ja Daavidin kaltaiset uskolliset ihmiset, jotka Jumala oli valinnut erikoistarkoituksiin, havaitsivat tai kokivat myös Jumalan voiman osoituksia, mutta mikään ei todista heidän itse tehneen ihmeitä (1. Moos. 18:14; 19:27–29; 21:1–3; vrt. 2. Sam. 6:21; Neh. 9:7). Raamatussa ennustettiin ensimmäisen vuosisadan ihmelahjoista, että ”ne tulevat poistumaan” (1. Kor. 13:8). Näin kävikin, kun viimeinen 12 apostolista ja ne, jotka olivat saaneet ihmelahjoja heidän välityksellään, kuolivat (vrt. Apt. 8:14–20).

Miten on Jumalan valinnan laita nykyään?

Ennustettu luopumus eteni ensimmäisen vuosisadan jälkeen minkään hillitsemättä (Apt. 20:29, 30; 2. Tess. 2:7–12). Useiden satojen vuosien ajan tosi kristillisyyden lamppu paloi hyvin pienellä liekillä (vrt. Matt. 5:14–16). Jeesus osoitti kuitenkin eräässä kuvauksessa, että ”asiainjärjestelmän päättymisessä” voitaisiin nähdä selvä ero ”vehnän” (tosi kristittyjen) ja ”rikkaruohojen” (tekokristittyjen) välillä. Vehnä eli ”valitut” koottaisiin yhteen tosi kristilliseen seurakuntaan niin kuin ensimmäisellä vuosisadallakin. (Matt. 13:24–30, 36–43; 24:31.) Jeesus sanoi tuon seurakunnan voideltuja jäseniä myös ”uskolliseksi ja ymmärtäväiseksi orjaksi” ja ilmaisi, että he jakelisivat lopun aikana hengellistä ruokaa (Matt. 24:3, 45–47). Tuohon uskolliseen orjaan liittyisi kaikista kansoista tuleva tosi palvojien ”suuri joukko” (Ilm. 7:9, 10; vrt. Miika 4:1–4).

Mistä lopun aikana elävät tosi palvojat tunnistettaisiin? Olisivatko he aina oikeassa, tekisivätkö he aina oikeita ratkaisuja? Jeesuksen apostoleitakin oli ollut tarpeen oikaista (Luuk. 22:24–27; Gal. 2:11–14). Kristuksen nykyisten tosi seuraajien täytyy apostolien tavoin olla nöyriä, halukkaita ottamaan vastaan kuria ja tekemään tarvittaessa korjauksia saattaakseen ajatuksensa entistä paremmin sopusointuun Jumalan ajatusten kanssa (1. Piet. 5:5, 6).

Mikä ryhmä osoittautui ainoaksi tosi kristilliseksi järjestöksi, kun maailma astui viimeisiin päiviin vuonna 1914? Kristikunnassa oli yllin kyllin kirkkoja, jotka väittivät edustavansa Kristusta. Mutta kysymys kuuluu: mikä niistä, jos mikään, täytti Raamatun vaatimukset?

Ainoan tosi kristillisen seurakunnan tulisi olla järjestö, joka pitää Raamattua ensisijaisena auktoriteettinaan; ei järjestö, joka lainaa yksittäisiä jakeita sieltä täältä, mutta hylkää muut jakeet, kun ne eivät sovi sen senhetkiseen teologiaan (Joh. 17:17; 2. Tim. 3:16, 17). Sen tulisi olla järjestö, jonka kaikki jäsenet – eivät vain jotkut heistä – jäljittelevät Kristusta siten, että he eivät todellakaan ole osa maailmasta. Kuinka he siis voisivatkaan sekaantua politiikkaan, kuten kristikunnan kirkot ovat toistuvasti sekaantuneet? (Joh. 15:19; 17:16.) Tosi kristillisen järjestön tulisi todistaa Jumalan nimestä Jehova ja tehdä sitä työtä, jota Jeesus käski tekemään: saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Sen kaikki jäsenet – eivät vain jotkut – olisivat ensimmäisen vuosisadan seurakunnan jäsenten tavoin kokosieluisia evankelistoja. (Jes. 43:10–12, UM; Matt. 24:14; 28:19, 20; Kol. 3:23.) Tosi palvojat tunnettaisiin myös siitä, että he osoittavat uhrautuvaa rakkautta toisiaan kohtaan, rakkautta joka ylittää rotujen ja kansallisuuksien väliset esteet ja yhdistää heidät maailmanlaajuiseksi veljesseuraksi. Sellaisen rakkauden ei pitänyt ilmetä vain yksittäisissä tapauksissa, vaan tavalla, joka todella saisi heidät erottumaan järjestönä. (Joh. 13:34, 35.)

Kun lopun aika alkoi vuonna 1914, yksikään kristikunnan kirkoista ei selvästikään täyttänyt näitä ainoalle tosi kristilliselle seurakunnalle asetettuja Raamatun normeja. Mitä sitten on sanottava raamatuntutkijoista, joiksi Jehovan todistajia silloin sanottiin?

Totuuden etsintä tuottaa tuloksia

C. T. Russell tuli nuorena miehenä siihen tulokseen, että kristikunta oli esittänyt Raamatun törkeällä tavalla väärin. Lisäksi hän uskoi, että oli aika ymmärtää Jumalan sanaa ja että ne, jotka tutkisivat vilpittömästi Raamattua ja soveltaisivat sitä elämäänsä, oppisivat ymmärtämään sitä.

Russellin elämäkerrassa, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, selitettiin: ”Hän ei ollut mikään uuden uskonnon perustaja eikä koskaan väittänyt sitä. Hän uudisti ne suuret totuudet, joita Jeesus ja apostolit opettivat ja heitti kahdennenkymmenennen vuosisadan valon niihin. Hän ei väittänyt omaavansa erityistä ilmestystä Jumalalta, vaan arveli, että nyt on oikea aika Raamatun ymmärtämiseksi, ja että hänen, ollen kokonaan vihkiytynyt Herralle ja hänen palvelukseensa, sallittiin ymmärtää se. Koska hän pyhitti itsensä pyhän hengen hedelmien kehittämiseen, täyttyi hänessä seuraava Herran lupaus: ’Sillä jos teissä on nämä avut ja ne yhä enenevät, niin ne eivät salli teidän olla toimettomia eikä hedelmättömiä Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa’. – 2 Pietarink. 1:5–8.” (Wartio-Torni 1.3.1917, s. 35.)

C. T. Russellin ja hänen toveriensa ponnistelut Raamatun ymmärtämiseksi tuottivat tuloksia. He rakastivat totuutta ja uskoivat, että Raamattu on Jumalan henkeytetty sana (2. Tim. 3:16, 17). He hylkäsivät Darwinin kehitysopin ja historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen uskoajäytävät näkemykset. Koska he hyväksyivät Raamatun korkeimmaksi auktoriteetikseen, he hylkäsivät myös epäraamatulliset opetukset kolminaisuudesta, sielun kuolemattomuudesta ja ikuisesta piinasta – opit joiden juuret ovat pakanauskonnoissa. Heidän omaksumiinsa ”suuriin totuuksiin” kuului se, että Jehova on kaiken Luoja, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika, joka antoi elämänsä lunnaiksi toisten puolesta, ja että Jeesus olisi palatessaan läsnä näkymättömänä henkiluomuksena (Matt. 20:28; Joh. 3:16; 14:19; Ilm. 4:11). He ymmärsivät selvästi myös sen, että ihmissielu kuolee (1. Moos. 2:7; Hes. 18:19).

Russell ja hänen raamatuntutkijatoverinsa eivät toki saaneet selville kaikkia näitä totuuksia; vilpittömät kristityiksi tunnustautuvat ihmiset olivat jo aiemmin ymmärtäneet monia niistä, ja jotkut heistä pitivät lujasti kiinni vakaumuksestaan silloinkin, kun nuo käsitykset eivät olleet suosittuja. Mutta mukautuivatko nuo ihmiset kaikkiin Raamatussa esitettyihin tosi palvonnan vaatimuksiin? Pysyivätkö he esimerkiksi todella erossa maailmasta, kuten Jeesus sanoi tosi seuraajiensa pysyvän?

Millä muilla tavoilla Russellin yhteydessä olleet alkuaikojen raamatuntutkijat olivat erilaisia kuin muut sen lisäksi, että heillä oli tällainen näkemys Raamatusta? Varmasti he ilmaisivat poikkeuksellista intoa kertoessaan uskonkäsityksistään toisille ja tähdentäessään erityisesti Jumalan nimen ja valtakunnan julistamista. Vaikka heitä oli suhteellisen vähän, he veivät hyvän uutisen nopeasti kymmeniin maihin. Pysyivätkö he Kristuksen seuraajina myös todella erossa maailmasta? Joissakin suhteissa pysyivät. Mutta he ovat oppineet ymmärtämään tähän liittyvän vastuunsa paremmin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, niin että siitä on nykyään tullut Jehovan todistajien huomattava tunnuspiirre. Ei tulisi jättää huomioon ottamatta sitä, että kun muut uskonnolliset ryhmät tervehtivät ihaillen Kansainliittoa ja myöhemmin Yhdistyneitä kansakuntia, Jehovan todistajat julistivat Jumalan valtakunnan – ei minkään ihmistekoisen järjestön – olevan ihmiskunnan ainoa toivo.

Mutta eikö joitakin Jehovan todistajien uskonkäsityksiä ole korjattu vuosien varrella? Jos Jumala oli todella valinnut heidät, jos hän johti heitä ja jos heidän opetuksensa alun alkaen tukeutuivat Raamatun arvovaltaan, niin miksi sellaiset muutokset olivat tarpeellisia?

Miten Jehova johtaa kansaansa?

Enkelit eivät ilmesty niille, jotka muodostavat ainoan tosi kristillisen järjestön nykyään, eikä Jumala henkeytä heitä. Heillä on kuitenkin henkeytetty Pyhä Raamattu, joka sisältää Jumalan ajatusten ja tahdon paljastuksia. Heidän täytyy järjestönä ja yksilöinä hyväksyä Raamattu Jumalan totuudeksi, tutkia sitä huolellisesti ja antaa sen vaikuttaa heissä (1. Tess. 2:13). Mutta miten he päätyvät oikeaan käsitykseen Jumalan sanasta?

Raamattu itse sanoo: ”Selitykset ovat Jumalan.” (1. Moos. 40:8.) Jos heidän on Raamattua tutkiessaan vaikea ymmärtää jotakin kohtaa, heidän täytyy etsiä muita henkeytettyjä raamatunkohtia, jotka valaisevat tuota asiaa. Siten he antavat Raamatun tulkita itse itseään, ja näin he pyrkivät ymmärtämään Jumalan sanassa esitetyn totuuden ”mallin” (2. Tim. 1:13). Jehova johtaa tai ohjaa heitä sen ymmärtämiseen pyhän henkensä välityksellä. Saadakseen tuon hengen ohjauksen heidän täytyy kuitenkin kehittää sen hedelmää, ei murehduttaa sitä eikä toimia sitä vastaan, ja heidän täytyy noudattaa herkästi sen johtoa (Gal. 5:22, 23, 25; Ef. 4:30). Soveltamalla innokkaasti oppimaansa he lisäksi rakentavat uskoaan, ja sen pohjalta he oppivat yhä selvemmin ymmärtämään, miten heidän täytyy tehdä Jumalan tahto maailmassa, josta he eivät ole osa (Luuk. 17:5; Fil. 1:9, 10).

Jehova on aina johtanut kansaansa kuuluvia ymmärtämään selvemmin hänen tahtoaan (Ps. 43:3). Sitä, miten hän on ohjannut heitä, voidaan valaista seuraavasti: Jos joku on ollut pimeässä huoneessa kauan aikaa, niin eikö ole parasta totuttaa hänet valoon asteittain? Jehova on paljastanut totuuden valon kansalleen samalla tavoin; hän on valistanut sitä edistyvästi (vrt. Joh. 16:12, 13). On käynyt niin kuin sananlasku sanoo: ”Vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka.” (Sananl. 4:18.)

Tapa, jolla Jehova oli tekemisissä valittujen palvelijoidensa kanssa Raamatun aikoina, vahvistaa sen, että hänen tahtonsa ja tarkoitustensa selvä ymmärrys kirkastuu usein asteittain. Siksi Aabraham ei ymmärtänyt täysin, miten ”siemeneen” (UM) liittyvä Jehovan tarkoitus kehkeytyisi (1. Moos. 12:1–3, 7; 15:2–4; vrt. Hepr. 11:8). Daniel ei tajunnut, mihin hänen kirjoittamansa profetiat lopulta johtaisivat (Dan. 12:8, 9). Jeesus myönsi maan päällä ollessaan, että hän ei tiennyt sitä päivää eikä hetkeä, jona nykyinen asiainjärjestelmä päättyisi (Matt. 24:36). Apostolit eivät ensin ymmärtäneet, että Jeesuksen valtakunta olisi taivaallinen, että sitä ei ollut määrä perustaa ensimmäisellä vuosisadalla ja että pakanatkin voisivat periä sen (Luuk. 19:11; Apt. 1:6, 7; 10:9–16, 34, 35; 2. Tim. 4:18; Ilm. 5:9, 10).

Meidän ei pitäisi olla yllättyneitä siitä, että Jehova on nykyäänkin usein johtanut kansaansa edistyvänä järjestönä, antanut siihen kuuluvien nähdä Raamatun totuudet yhä kirkkaammassa valossa. Itse totuudet eivät muutu. Totuus pysyy totuutena. Jehovan tahto ja tarkoitus sellaisina kuin ne on esitetty Raamatussa pysyvät muuttumattomina (Jes. 46:10). Mutta he ymmärtävät nämä totuudet yhä selvemmin, kun koittaa ”oikea aika”, Jehovan määräaika (Matt. 24:45; vrt. Dan. 12:4, 9). Toisinaan heidän on ehkä korjattava näkemystään inhimillisen erehdyksen tai väärin suunnatun innon vuoksi.

Jehovan todistajien nykyhistoriassa on ollut esimerkiksi aikoja, jolloin heidän intonsa ja palava halunsa nähdä Jehovan suvereenisuuden kunniaan saattaminen on johtanut ennenaikaisiin odotuksiin sen suhteen, milloin Saatanan jumalattoman asiainjärjestelmän loppu tulisi (Hes. 38:21–23). Jehova ei ole kuitenkaan paljastanut sen tarkkaa aikaa etukäteen (Apt. 1:7). Siksi Jehovan kansan on pitänyt korjata tätä asiaa koskevia näkemyksiään.

Nämä näkemyksessä tapahtuneet korjaukset eivät merkitse sitä, että Jumalan tarkoitus olisi muuttunut. Ne eivät myöskään merkitse sitä, että tämän järjestelmän loppu olisi välttämättä kaukana. ”Asiainjärjestelmän päättymistä” koskevien Raamatun ennustusten täyttymys päinvastoin vahvistaa sen, että loppu on lähellä (Matt. 24:3). Merkitseekö se, että Jehovan todistajilla on ollut joitakin ennenaikaisia odotuksia, sitten sitä, että Jumala ei ole johtanut heitä? Ei, kuten ei sekään, että opetuslapset kysyivät, oliko Valtakunta lähellä heidän aikanaan, merkinnyt sitä, että Jumala ei ollut valinnut heitä eikä johtanut heitä! (Apt. 1:6; vrt. Apt. 2:47; 6:7.)

Miksi Jehovan todistajat ovat niin varmoja siitä, että heillä on tosi uskonto? Koska he uskovat ja hyväksyvät sen, mitä Raamatussa sanotaan tosi palvojien tunnusmerkeistä. Heidän nykyhistoriastaan, jota on käsitelty tämän julkaisun aiemmissa luvuissa, ilmenee, että he täyttävät nuo vaatimukset sekä yksilöinä että järjestönä: he puhuvat uskollisesti sen puolesta, että Raamattu on Jumalan pyhä totuuden sana (Joh. 17:17), he pysyvät täysin erossa maailmallisista asioista (Jaak. 1:27; 4:4), he todistavat Jumalan nimestä Jehova ja julistavat Jumalan valtakunnan olevan ihmiskunnan ainoa toivo (Matt. 6:9; 24:14; Joh. 17:26) ja he rakastavat aidosti toisiaan (Joh. 13:34, 35).

Miksi rakkaus on tosi Jumalan palvojien huomattava tunnusmerkki? Millaisesta rakkaudesta tosi kristityt tunnistetaan?

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 705]

Kun Jumala oli valinnut heidät, oli tärkeää, että he tottelivat jatkuvasti hänen lakejaan

[Huomioteksti s. 706]

Mistä lopun aikana elävät tosi palvojat tunnistettaisiin?

[Huomioteksti s. 707]

”Hän ei väittänyt omaavansa erityistä ilmestystä Jumalalta”

[Huomioteksti s. 708]

He antavat Raamatun tulkita itse itseään

[Huomioteksti s. 709]

Jehova on johtanut kansaansa edistyvänä järjestönä, antanut siihen kuuluvien nähdä Raamatun totuudet yhä kirkkaammassa valossa