Palvo Jumalaa hänen tavallaan
OLETKO huomannut todisteita seuraavasta uskonnollisesta paradoksista:
”1980-luvulla ’kristillinen usko tulee voittamaan puolelleen enemmän ihmisiä kuin koko aikaisemman historian aikana, ja useammat kristityt hylkäävät järjestäytyneen kristillisyyden kuin minään aikaisempana aikakautena’.” – ”Sydney Morning Herald”, 21. 7. 1979.
Tämä australialainen raportti, joka perustuu 50 suuren uskonnon ja 9 000 ”kristillisen” ryhmän tarkasteluun, osoitti, että ihmiset hylkäävät kirkkonsa ennätysmäärin. Ehkä tunnet monia, jotka aikaisemmin olivat hyvin uskonnollisia ja kävivät kirkossa, mutta eivät käy enää.
Kuitenkin monet, jotka tuntevat sisäistä tarvetta palvoa Jumalaa, hakeutuvat jonkin uskonnon piiriin, usein sellaiseen uskontoon, joka koskettaa heidän tunteitaan, ehkäpä kannustaa heitä ”pelastumaan”.
Sinullakin on Jumalan sinuun istuttama tarve palvoa Luojaasi. Mutta miten sinun pitäisi palvoa häntä? Millainen on hänen hyväksymänsä palvontatapa?
MISTÄ SEN VOI TIETÄÄ?
Se, mikä on totuus ja tosi palvontaa, ei luonnollisestikaan ole kenenkään ihmisen tai kirkon ratkaistavissa, vaan sen ratkaisee Jumala. Jeesus sanoi naiselle, joka kuului erääseen ensimmäisen vuosisadan uskonnolliseen yhteisöön: ”Jumala on Henki, ja häntä palvovien täytyy palvoa hengessä ja totuudessa.” (Joh. 4:24) Tämä soveltuu myös meihin nykyään.
Miellyttääksemme Jumalaa meidän tarvitsee siis haluta puhdasta palvontaa ja ilmaista se kokosydämisesti ja vilpittömästi. Meidän täytyy myös etsiä totuutta ja pyrkiä mukautumaan siihen. Se merkitsee toimimista Jumalan sanassa paljastetun totuuden mukaan eikä sitä, että vain noudattaisimme Raamatun totuuden kanssa ristiriidassa olevia kirkon perinteitä tai uskonnollisia oppeja.
Kun tutkitaan, mukautuuko jokin uskonto – oman kirkkosi uskonto tai ympäristössäsi yleinen uskonto – totuuteen, niin voidaan tarkastella useita eri alueita. Mutta vain kolmellekin alueelle rajoittuva tutkimus voisi auttaa sinua palvomaan Jumalaa hänen tavallaan. Huomaa:
YLEINEN USKOMUS – MUTTA ONKO SE TOSI?
Yksi useimmissa uskonnoissa yleinen opetus kautta maapallon on se, että ihmisessä on näkymätön sielu, joka jää eloon ruumiin kuollessa ja jatkaa elämää kuolemattomana henkenä. Oletko huomannut tällaisen opetuksen? Se liittyy usein siihen ajatukseen, että hyvän ihmisen sielu menee kuoleman jälkeen taivaaseen. Se on myös sen yleisen huolestuneisuuden takana, jota tunnetaan kuolleitten sukulaisten ”henkeä” kohtaan. Encyclopædia Britannica mainitsee: ”Jonkinlainen usko ihmisen kuolemattomuuteen on melkein yleismaailmallinen.” Mahdollisesti tiedät sen.
Mutta on varsin sopivaa, että tietosanakirja sanoo ”melkein yleismaailmallinen”. Miksi? Koska muinaiset heprealaiset ja varhaiskristityt eivät uskoneet, että ihmisillä on kuolematon sielu.
Hämmästynet kuullessasi tämän, sillä monet ihmiset luulevat tämän kirkon opin olevan peräisin Raamatusta. Mutta pane merkille seuraava:
Raamatun mukaan ensimmäinen Saatana Panettelijan esittämä valhe oli se, ettei ihmisen synti aiheuttaisi kuolemaa. (1. Moos. 3:1–4) Kun ensimmäiset ihmisvanhempamme kuitenkin kuolivat ja kuolema vaati jokaisen sen jälkeen, niin mikä olisi ollut petollisempaa kuin sanoa: ’Eivät he ole todella kuolleita – vain heidän ruumiinsa on kuollut; heidän sielunsa on kuolematon’? Ihmissielun kuolemattomuutta koskeva oppi on siis omiaan edistämään Saatanan valhetta, ja se on saanut miljoonat ihmiset pelkäämään kuolleita.
Mutta yksinkertaisesti sanottuna Raamattu opettaa, että sielusi olet sinä. Se ilmenee siitä, mitä Raamattu kertoo Aadamista. Luoja muodosti ruumiin tomusta ja antoi sitten elämän ja elämän ylläpitämiseen tarvittavan hengityksen. Mikä oli seuraus? Aadamista ”tuli elävä sielu”. (1. Moos. 2:7) Hänelle ei annettu sielua. Aadam oli sielu. – Vrt. 1. Kor. 15:45.
Yhtäpitävästi tämän kanssa Raamattu opettaa, että sielu (ihminen) voi kuolla. Katso Hesekielin 18:4:ää. Merkitseekö tämä, että kuolleilla ei ole ajatuksia eikä tunteita? Kyllä merkitsee. Saarnaajan 9:5 sanookin: ”Elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään.”
Merkitseekö se sitten sitä, ettei kuolleilla sukulaisillamme ja ystävillämme ole mitään toivoa? Ei, sillä Raamattu kertoo esimerkkejä siitä, miten Jumala saattoi kuolleita takaisin eloon, herätti heitä kuolleista. Ehkä jo tiedätkin, että Jumala esimerkiksi herätti Jeesuksen Kristuksen henkenä kolmantena päivänä hänen kuolemansa jälkeen. (Apt. 10:39, 40; 1. Piet. 3:18) Tämän ja muiden Raamatun lupausten perusteella voimme odottaa iloiten aikaa, jolloin Jumala herättää kuolleista muistissaan olevat. – Apt. 17:31; 24:15.
Kun harkitset asioita, niin ymmärrät, että useimpien uskontojen opettama kuolematonta sielua koskeva oppi on täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä Raamattu sanoo. Kysy siksi itseltäsi: ’Mitä tämä merkitsee minulle? Täytyykö minun tarkistaa kantaani palvoakseni Jumalaa hänen tavallaan, totuudessa?’
KÄYTÖS LIITTYY MYÖS ASIAAN
Jeesus Kristus antoi meille lisäapua, jotta oppisimme tuntemaan Jumalalle otollisen palvontatavan. Hän sanoi seuraajilleen: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” (Joh. 13:35) Kannustavatko useimmat kirkot nykyään todella kannattajiaan osoittamaan samanlaista rakkautta kuin Jeesus osoitti?
Esimerkiksi varhaiskristityt joutuivat koetukselle tosi rakkauden suhteen, kun heitä pyydettiin liittymään Rooman armeijaan tai tukemaan sitä. He halusivat totella valtion lakeja, mutta eivät voineet totella niitä silloin, kun se merkitsi Jumalan lakien rikkomista, esimerkiksi sen hänen lakinsa rikkomista, joka kielsi tappamisen. (Matt. 22:21; Apt. 5:29) Sitä paitsi Jumala sanoi kansaansa kuuluvista: ”He takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan.” – Jes. 2:4.
Sopusoinnussa tämän kanssa varhaiskristityt eivät taistelleet Rooman valtakunnan tai minkään muunkaan valtion puolesta.
Mutta ajattele meidän aikamme kirkkojen ja niiden pappien omaksumaa asennetta. Esitettyään joitakin puolusteluja he ovat hyväksyneet ja siunanneet sodankäynnin – sodankäynnin jossa katolilaiset tappavat katolilaisia ja protestantit protestantteja. Se ei ole Jumalan tapa!
JUMALAN MORAALIMITTAPUUT
Ottaessamme selvää siitä, mikä on Jumalan hyväksymä palvontatapa, meidän tulisi kolmanneksi tarkastella, pitääkö uskonnollinen ryhmä yllä hänen moraalimittapuitaan sen sijaan että se katsoisi väärin tekemistä läpi sormien.
Jeesus työskenteli auttaakseen synnin rasittamia ihmisiä, muun muassa juoppoja ja siveettömyyttä harjoittavia. Hänen opetuslastensa oli määrä menetellä samoin. (Matt. 9:10–13; 21:31; Luuk. 7:36–48; 1. Kor. 6:9, 11) Ja Raamattu osoittaa, että senkin jälkeen kun ihmiset olivat katuneet ja tulleet kristityiksi, jotkut heistä saattoivat hairahtua ja tehdä vakavan synnin. (Gal. 6:1) Esimerkiksi muinaisen Korinton kristillisessä seurakunnassa eräästä miehestä tuli haureuden harjoittaja. – 1. Kor. 5:1.
Jos joku kristitty lankesi syntiin, toisten kristittyjen tuli yrittää palauttaa hänet Jumalan suosioon ja tulemaan hengellisesti voimakkaaksi. (Jaak. 5:13–16) Mutta entä jos joku katumattomasti harjoitti syntiä? Jumalan sana sanoo sellaisesta Korintossa olleesta miehestä ja jokaisesta hänen kaltaisestaan:
”Lakatkaa seurustelemasta jokaisen sellaisen veljeksi kutsutun kanssa, joka on haureellinen tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai herjaaja tai juoppo tai kiristäjä, älkääkä edes syökö sellaisen kanssa. . . . ’Poistakaa paha ihminen keskuudestanne.’” – 1. Kor. 5:11–13.
Jos siis törkeää syntiä harjoittava ei ota vastaan apua eikä kadu, hänet täytyy karkottaa eli erottaa tosi kristillisestä seurakunnasta. Ehkä se aiheuttaa hänelle sellaisen järkytyksen, että hän palaa järkiinsä. Mutta käypä niin tai ei, tällainen Jumalan ohjauksessa suoritettu seurakunnasta karkottaminen suojelee vilpittömiä kristittyjä. – 1. Kor. 5:2–8.
Mutta onko sellainen kuritoimi käytössä useimmissa tuntemissasi kirkoissa? Vai onko niin, että useimmat kirkossakävijät, jotka avoimesti harjoittavat syntiä, ovat edelleen hyväksyttyjä ryhmän jäseniä?
Erään nigerialaisen sanomalehden etusivulla kerrottiin jonkin aikaa sitten:
”Lähes kolmasosalla roomalaiskatolisista aviomiehistä Lusakan arkkihiippakunnassa on talossaan jalkavaimoja . . . Arkkipiispa Emmanuel Milingon tutkimukseen perustuvassa selostuksessa, sanotaan, että 3 225:ssä 10 903 katolisesta huonekunnasta on jalkavaimoja.” – 14:9. 1980.
Kun kirkot eivät noudata Jumalan käskyä erottaa katumattomat synnintekijät, niin ne saavat toiset ajattelemaan, että hekin voivat tehdä syntiä joutumatta tekemään siitä tiliä. Tai he voivat hylätä uskonnon. – Saarn. 8:11.
Muuan nuorukainen kirjoitti erääseen sanomalehteen näin:
”Vihaan kirkkoon menemistä, koska näen siellä ihmisiä, joiden tiedän olevan juoppoja, juoruilijoita, valehtelijoita ja pettureita, ja siellä he ovat joka sunnuntai rukoilemassa ja laulamassa virsiä. En kunnioita vähääkään ulkokultailijoita, ja kirkkomme on täynnä heitä.” – ”Palm Beach Post-Times”, 27. 5. 1979.
On selvää, ettei Jumala voi hyväksyä yksilöitä tai kirkkoja, jotka tuottavat sellaista hedelmää eivätkä palvo häntä ”hengessä ja totuudessa”. – Joh. 4:24; Matt. 7:15–20.
MITÄ SINÄ TEET?
Olemme tarkastelleet vain kolmea alaa. Mutta näistä on käynyt selvästi ilmi, että jos haluamme palvoa Jumalaa hänen tavallaan, meidän täytynee tehdä joitakin perusmuutoksia uskomustemme ja tapojemme suhteen, niin kuin apostoli Paavali ja monet muutkin tekivät, kun heistä tuli tosi kristittyjä. Erottautuminen uskonnoista, jotka eivät edistä Jumalan hyväksymää palvontatapaa, on elintärkeää. Itse asiassa Jumala käskee meidän ’lähteä ulos, ellemme tahdo osallistua niiden synteihin ja saada osaa vitsauksista, jotka tulevat Jumalalta’. – Ilm. 18:4, 5; 2. Kor. 6:14–18.
Jehovan todistajat ovat tosissaan kiinnostuneita elämänsä saattamisesta Jumalan sanan mukaiseksi, jotta he siten voisivat palvoa Luojaa ”hengessä ja totuudessa”. He auttavat hyvin mielellään myös sinua, jos haluat palvoa Jumalaa hänen tavallaan.
[Tekstiruutu s. 6]
”Kaiken saatavissa olevan tiedon huolellinen tutkiminen osoittaa, että Marcus Aureliuksen [keisarina vuosina 161–180] aikaan mennessä ei yhdestäkään kristitystä tullut sotilasta, eikä yksikään sotilas kristityksi tultuaan jäänyt sotapalvelukseen.” – ”The Rise of Christianity.”
[Tekstiruutu s. 6]
”ARVOJA JA VÄKIVALTAA AUSCHWITZISSA”
Puolalainen sosiologi Anna Pawelczynska mainitsi tämännimisessä kirjassaan, estä natsi-Saksassa ”Jehovan todistajat harjoittivat passiivista vastarintaa uskonsa puolesta, joka oli kaikkea sotaa ja väkivaltaa vastaan”. Millaiset olivat seuraukset? Hän selittää:
”Tämä pieni vankien ryhmä oli vahva ideologinen voimatekijä, ja he voittivat taistelunsa natsismia vastaan. Tämän lahkon saksalainen ryhmä oli ollut herpaantumattoman vastustuksen pieni saareke terrorisoidun kansan keskellä, ja samassa lannistumattomassa hengessä siihen kuuluvat toimivat Auschwitzin leirillä. He onnistuivat voittamaan toisten vankien . . ., vankilavirkailijoitten ja jopa SS-upseerien kunnioituksen. Jokainen tiesi, ettei kukaan Jehovan todistaja täyttäisi mitään uskonsa . . . vastaista käskyä.”