Uusi suomalainen raamatunkäännös
UUSI raamatunkäännös on varsin huomiota herättävä asia. Ja se, että Suomessa, jossa uusia raamatunkäännöksiä on totuttu odottelemaan vasta useiden vuosikymmenien, jopa vuosisatojen päästä, on vuodesta 1969 lähtien ilmestynyt uusi raamatunkäännös joka kolmas vuosi, on jotain aivan poikkeuksellista. Vuonna 1969 ilmestyi näet Aapeli Saarisalon Uusi Testamentti, vuonna 1972 Uusi testamentti nykysuomeksi ja vuoden 1975 kesäkuussa Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös.
Onko uusilla käännöksillä käyttöä?
Tarvitaanko uusia käännöksiä? Onko kenellä tahansa oikeus kääntää ja julkaista Raamattua? Eikö virallinen raamatunkäännös ole paras? Nämä ovat kysymyksiä, joita tehdään jokaisen uuden käännöksen ilmestyessä.
On ensiksikin todettava, että nykyisen yleisesti käytössä olevan vuoden 1938 suomalaisen raamatunkäännöksen otti käyttöön Suomen evankelis-luterilaisen kirkon 11. ja 12. kirkolliskokous, kuten käännöksen nimiösivulla mainitaan. Se merkitsee yksinkertaisesti sitä, että se on hyväksytty viralliseen käyttöön tämän kirkon piirissä, jonka vuoksi sitä yleisesti kutsutaan Kirkkoraamatuksi. Tämä käyttöön otto ei sano mitään käännöksen täsmällisyydestä tai johdonmukaisuudesta eikä tee Raamatun kääntämistä kirkon yksinoikeudeksi. Sama pitää paikkansa tietysti kaikista muistakin käännöksistä. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta Raamatun kääntämiseen.
Lisäksi parhaimmatkin käännökset vanhenevat ajan mittaan ja sitä nopeammin, mitä nopeammin kieli muuttuu. Suomen kielessä on tapahtunut paljon muutoksia viime vuosikymmeninä, ei vain uusien sanojen ja ilmausten myötä vaan myös lauserakenteessa. Mutta myös Raamatun alkukielten tuntemus paranee jatkuvasti uusien käsikirjoituslöytöjen ja tutkimusten ansiosta. On siis luonnollista, että aika ajoin on syytä siirtää nämä kielissä tapahtuneet muutokset raamatunkäännöksiin, jotta ne pysyisivät ajan tasalla. Ja tästä syystä uusilla raamatunkäännöksillä on myös jatkuvasti käyttöä. Vuosi vuoden jälkeen Raamattu on kirjojen menekkitilaston kärkipäässä. Vuonna 1974 levitettiin Suomessa 77055 koko Raamattua ja 94487 Uutta testamenttia. Suomessa ja Norjassa on enemmän Raamattuja henkilöä kohti kuin missään muualla koko maailmassa. Silti Raamattujen kysyntä on yhä vilkasta.
Niinpä ei ole ihmeteltävä, että myös nykyisen, lähes nelikymmenvuotiaan Kirkkoraamatun uudistaminen on katsottu aiheelliseksi. Käännöstyön on laskettu vievän aikaa yhdeksän vuotta. Mutta miten näihin nykyisiin käännöksiin on tultu?
Suomalaisen Raamatun kääntämisen vaiheita
Suomalaisen raamatunkäännöksen historia alkaa varsinaisesti vuodesta 1548, jolloin Mikael Agricolan Uusi testamentti ilmestyi. Kääntäjänä Agricola oli poikkeuksellisen etevä kielimies, ottaen huomioon hänen tienraivaajan tehtävänsä. Hänellä oli myös uhrautuvaisuutta, sillä ilmeisesti hän julkaisi käännöksensä omalla kustannuksellaan. Toisaalta on kuitenkin mainittava, että hän oli täysin Martti Lutherin hengen kyllästämä, mikä näkyy mm. siitä, että hän Lutherin mallin mukaan arvosteli jyrkästi Heprealaiskirjettä, Jaakobia, Juudasta ja Ilmestyskirjaa näihin liitetyissä esipuheissa, siirsi ne muiden kirjojen jälkeen ja jätti ne sisällysluettelossa numerotta. Esimerkiksi Jaakobista hän sanoo: ”Em mine site lue iongun Apostolin Epistolaxi”, ja arvelee, että se on jonkun ”toimelisen Hyuen Miehen” kirjoittama, joka on apostolien opetuslapsilta saanut muutamia puheita ”ia nin on sijtte Paperin päle kirioitellut”. Vielä nykyisessäkin Kirkkoraamatussa Jaakobin kirje on vastoin kreikkalaisia käsikirjoituksia ja useimpia muita eurooppalaisia käännöksiä Agricolan aikuisessa paikassa.
Vasta vuonna 1642 ilmestyi koko Raamattu suomeksi. Tällä kertaa valtio eli Ruotsin hallitus tuki avokätisesti käännöksen suorittanutta komiteaa, mutta vaatimuksena oli, että oli seurattava ”kaikessa Lutherin viimeksi tarkistettua käännöstä”. Tästä 1642:n käännöksestä ilmestyi myöhemmin useita tarkistettuja laitoksia, joista varsinkin vuoden 1776 Vanha kirkkoraamattu jäi pitkiksi ajoiksi käytäntöön ja on vieläkin eräiden uskonsuuntien mielestä ”ainoa oikea käännös”.
Senaatin päätöksellä perustettiin sitten 1861 Uuden kirkkoraamatun käännöskomitea, mutta sen synnytystuskat osoittautuivat pitkiksi ja vaikeiksi. Sen jäsenet vaihtuivat moneen kertaan ja se synnytti joitakin enemmän tai vähemmän hyväksyttyjä keskosia, kunnes vihdoin lähes 80 vuoden työn tuloksena Uusi kirkkoraamattu näki päivänvalon 1938. Ei ole ihme, että monista erinomaisista ansioistaan huolimatta tämä käännös oli jo syntyessään kieliasultaan vanhentunut normaaliin käyttökieleen verrattuna. Käännöskomitea oikeastaan myöntää tämän harkituksi teoksi sanoessaan seuraavaa:
”Komitea on päättävästi ollut sitä mieltä, että raamattu- ja kirkkokielemme, joka viimeaikaisessa kielemme kehityksessä on yhä enemmän vakiintunut eri tyylilajiksi, on juuri raamatunkäännöksessä säilytettävä. . . . Mahdollisuuden mukaan on käytetty vanhoja, käytännössä pyhittyneitä sanoja ja niiden mukaista lauserakennetta. Sinänsä hyviä ja sattuvia sanoja, joilla kuitenkin on liian uudenaikainen sävy, on vältetty. . . . Mitä [Uuden Testamentin] suomenkieltä koskevaan asuun tulee, oli komitea pyrkinyt johdonmukaisesti ja tietoisesti, mikäli mahdollista, noudattamaan vanhan raamattukielen sanontaa.” – A. F. Puukko, Suomalainen Raamattumme (1946), s. 390, 406.
Kuitenkin professori Puukko myöntää (s. 346), että ”Uuden Testamentin kreikka ei ole erityinen kreikkalainen murre, vaan osa ns. koinē-murretta, so. sitä yleistä puhe- ja kansankieltä, josta papyruslöydöt tuovat yhä uusia todistuksia”. Ei ole siis mitään syytä patinoida tätä ”yleistä puhe- ja kansankieltä” ”vanhaksi raamattukieleksi”.
Kirkkoraamatussa on noudatettu sitä periaatetta, että samat alkukielen sanat on aina pyritty kääntämään samoilla suomalaisilla sanoilla. Vuonna 1968–69 ilmestynyt professori Aapeli Saarisalon Uusi Testamentti on mennyt tässä vielä pitemmälle, jopa sanasanaisuuteen asti. Kreikan mallin mukaan tämä käännös ei ole esimerkiksi jättänyt pois ainoastaan ensimmäisen ja toisen persoonan pronomineja, vaan myös kolmannen persoonan pronomineja (siis esim. ”menivät” eikä ”he menivät”), jolloin se on tullut tehneeksi väkivaltaa suomen kielen rakenteelle.
Aivan toisenlaista käännösmenetelmää edustaa vuonna 1972 ilmestynyt Uusi testamentti nykysuomeksi, jonka esikuvana on ollut vuonna 1966 julkaistu amerikkalainen käännös Good News for Modern Man (Hyviä uutisia nykyihmiselle). Se on hylännyt sananmukaisuuden periaatteen ja purkamalla alkukielen lauseet osiinsa pyrkinyt tuomaan näiden ajatusyksiköiden sisällön esiin suomen kielen keinovaroin. Vaikka tämä käännösmenetelmä on tuottanut helppolukuista tekstiä, se on herättänyt myös vastustusta. Tätä käännöstä puoltava professori Jussi Aro sanoi siitä: ”Käännös tähtää nimen omaan kokonaisuuksiin . . . eikä yksityisiin sanoihin, jotka paljolta ovat aivan toisia kuin alkutekstissä . . . Edelleen on totta, että ’Uusi testamentti nykysuomeksi’ on enemmän selitys kuin käännös.” – Kirkko ja Kaupunki, 18.4.1973.
Mikä vaara on selittävässä käännöksessä? Yksi tämän käännöksen kääntäjistä, professori Heikki Räisänen vastaa: ”Eksplikoiva [selittävä] käännös epäilemättä selventää tekstin ajatuksenkulkua, mutta siihen liittyy myös aina suurempi virhetulkinnan vaara kuin formaalisempaan [muodollisempaan] käännökseen.” Eräästä sananmukaisuuden periaatteen hylkäämisestä aiheutuvasta toisesta puutteesta professori Räisänen jatkaa: ”Uudesta käännöksestä ei kannata laatia konkordanssia, jonka avulla tutkisteltaisiin, miten Uudessa testamentissa mitäkin sanaa on käytetty. Yksityiset sanat on käännetty sen mukaan kuin tekstiyhteys kulloinkin on näyttänyt vaativan. On pidettävä mielessä, ettei tätä käännöstä ole laadittu vaatimattomankaan tutkimustyön tarpeisiin. . . . Silti uusi käännös voisi ja saisi olla sananvalinnassaan hiukan yhtenäisempi. Jälkikäteen on helppo havaita saman sanan kääntämisessä eri yhteyksissä tarpeetontakin kirjavuutta.” – Virittäjä 1972, s. 176. 177.
Uuden maailman käännös
Englanninkielinen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös (New World Translation of the Christian Greek Scriptures) ilmestyi vuonna 1950, ja sitä seurasi sittemmin koko Raamatun käännös 1961. Viimeksi mainittu on ilmestynyt myös espanjaksi, hollanniksi, italiaksi, portugaliksi, ranskaksi ja saksaksi ja Kreikkalaisten kirjoitusten osalta lisäksi japaniksi, tanskaksi ja nyt siis myös suomeksi. Tämä suomalainen laitos ei kuitenkaan ole vain käännös englanninkielisestä vuoden 1971 tarkistetusta käännöksestä, vaan kuten esipuheessa sanotaan, ”se on laadittu huolellisesti vertailemalla kreikkalaiseen pohjatekstiin”. Pohjatekstinä on ollut pääasiassa Westcottin ja Hortin arvossa pidetty kreikkalainen teksti, mutta myös Nestlen tekstiä ym. uudempia tekstejä on seurattu.
Päämääränä on ollut laatia niin sananmukainen käännös kuin ymmärrettävyys suinkin sallii. Ennen kaikkea on pidetty silmällä tarkkuutta, sen jälkeen luettavuutta. Sama kreikkalainen sana on pyritty kääntämään samalla suomalaisella sanalla, sikäli kuin se järkevästi katsoen on ollut mahdollista. Vanhentuneita ilmauksia on vältetty.
Johdonmukaisen kääntämisen edut
Siitä, että sama kreikkalainen sana käännetään johdonmukaisesti samalla suomalaisella sanalla, on suuri hyöty tutkittaessa mitä Raamattu sanoo jostakin tietystä aiheesta. Esimerkiksi kreikkalainen sana psykhé on tässä käännöksessä joka kohdassa (yhteensä 102 kertaa) käännetty sanalla ”sielu”. On totta, että tämä sana voitaisiin monesti kääntää myös sanoilla ”elämä”, ”ihminen”, ”olemus” jne., kuten useimmat käännökset ovat tehneet, mutta sana sisältää oikeastaan kaikki nämä merkitykset. Kun sana psykhé johdonmukaisesti käännetään sanalla ”sielu”, se auttaa lukijaa paremmin käsittämään sen merkityssisällön.
Ilmestyksen 16:3:ssa sitä käytetään meren eläimistä, ja siinä sanotaan, että nämä sielut kuolevat, että sielu siis on kuolevainen. Sanaa käytetään myös Markuksen 3:4:ssä, jossa Jeesus sanoo: ”Onko luvallista sapattina tehdä hyvää vai tehdä pahaa, pelastaa vai tappaa sielu?” Tästä nähdään, että sielu on persoona itse eikä siis mikään ihmisen kuolematon ja näkymätön osa.
Toisena esimerkkinä johdonmukaisesta kääntämisestä voitaisiin mainita kreikkalaisen sanan parousía kääntäminen ”läsnäoloksi” kaikkialla, missä se esiintyy. Kirkkoraamatussa on parousía eli suomalaisittain parusia käännetty Kristuksen yhteydessä ”tulemukseksi”. ”Tulemus” tapahtuu hetkessä, mutta Kristuksen parusiasta puhutaan Raamatussa tavalla, joka selvästi ilmaisee sen kestävän kauemman aikaa. Kreikkalainen sana on Kirkkoraamattuun käännetty myös niin, että oikea ajatus tulee ilmi: 2. Korinttolaisille 10:10:ssä se on käännetty ”läsnäollessaan” ja Filippiläisille 2:12:ssa ”olin teidän tykönänne”, mutta tässä ei ole oltu johdonmukaisia. Uuden maailman käännöksessä on parusia näissä ja muissa kohdissa käännetty ”läsnäoloksi” tai vastaavalla verbimuodolla, mikä selventää ajatusta huomattavasti. Ennustetut tapahtumat, joiden piti muodostaa Kristuksen parusian ”tunnusmerkki”, eivät siis ole merkkinä siitä, että hän on matkalla, tai hänen ”tulemuksestaan”, vaan siitä, että hän on tullut ja on läsnä kuninkaana, että hän on istunut valtaistuimelle ja alkanut hallita. – Matteus, 24. luku; Markus, 13. luku; Luukas, 21. luku.
Nimenomaan konkordanssien eli hakemistojen laatimisessa tulevat johdonmukaisen kääntämisen edut ilmeisiksi. Jokainen vakavissaan Raamattua tutkiva ymmärtää, miten tärkeitä ne ovat eri raamatunkohtien löytämisessä ja sen selville saamisessa, miten Raamattu käyttää jotakin tiettyä sanaa. Siitä syystä Jehovan todistajat ovat kiinnittäneet suurta huomiota konkordanssien käyttöön ja tulleet myös tunnetuiksi luotettavien konkordanssien laatijoina. Esimerkkinä voidaan mainita Uuden Testamentin aakkosellinen hakemisto vuoden 1913 käännökseen ja Raamatun aakkosellinen hakemisto Kirkkoraamatun Vanhaan testamenttiin (Yhtyneet Painot Oy, Kemi 1950). Englanninkieliseen ”Pyhän Raamatun Uuden maailman käännökseen” on saatavissa tyhjentävä 1278-sivuinen konkordanssi, ja mainitsemisen arvoisia ovat myös Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen lopussa oleva 17-sivuinen hakemisto sekä nykyistä Kirkkoraamattua varten laadittu 112-sivuinen Tärkeiden Raamatun sanojen hakemisto, joka on liitetty eräiden Kirkkoraamatun painosten loppuun.
Käsitteitä selvitetty
Pyrkimys esittää alkukielen sanat siten, että niiden varsinainen merkitys käy ilmi, auttaa myös suuresti lukijaa ymmärtämään paremmin eräitä käsitteitä, jotka yleensä on ymmärretty väärin. Esimerkkinä voidaan mainita kreikkalainen sana staurós, joka tavallisesti on käännetty ”ristiksi”, mutta joka oikeastaan merkitsee ’paalua, pylvästä, salkoa tai puuta’. (Ks. tarkempaa selvitystä tämän lehden maaliskuun 8. päivän numerosta 1975 s. 21.) Uuden maailman käännöksessä on kreikkalainen sana staurós siksi käännetty ”kidutuspaaluksi”. – Gal. 3:13.
Kreikkalainen sana ge’enna on suomalaisissa Raamatuissa käännetty ”helvetiksi”, joka heti tuo mieleen kristikunnan pakanuudesta perimän opin kuoleman jälkeisestä kidutuksen paikasta. Uuden maailman käännös on jättänyt tämän sanan kääntämättä ja hyvästä syystä. Se tulee kahdesta heprealaisesta sanasta gaj ja hinnóm, jotka tarkoittavat Jerusalemin etelä- ja lounaispuolella sijainnutta Hinnominlaaksoa, ja on siis maantieteellinen nimitys. Gehennaa käytettiin kaatopaikkana, jonne jätteiden lisäksi heitettiin mm. paatuneiden rikollisten ruumiit ja jossa paloi jatkuva tuli, mitä tehostettiin lisäämällä siihen rikkiä. Se oli siis erinomainen kuvaus täydellisestä hävityksestä eli tyhjäksiteosta. – Matt. 10:28.
Niin ikään on kreikkalaisen tekstin mukaisesti käytetty sanaa ”Haades” eikä ”tuonela”. Raamatun mukaan Haades ei ole Kalevalan tuonelan kaltainen tila, jossa kuolleet sielut viettäisivät jonkinlaista varjomaista elämää, vaan ihmiskunnan yhteinen hauta, jossa ei ole toimintaa, ei ajatusta eikä elämää. Toisin kuin Gehennasta, Haadeksesta on ylösnousemuksen mahdollisuus. – Saarn. 9:5, 10; Ilm. 1:18; 20:13.
Kääntäjien usko Raamattuun
Uuden maailman käännöksen kääntäjät uskovat Jeesuksen ja varhaiskristittyjen tavoin, että kaikki Raamatun kirjoitukset ovat Jumalan henkeyttämät ja siis Kaikkivaltiaan Jumalan, Jehovan, sanaa. Tämä usko on pannut heidät tunnontarkasti pyrkimään siihen, että näiden kirjoitusten sisältö tulisi käännetyksi mitä suurimmalla huolellisuudella ja tarkkuudella. Ja tämä usko panee kaikki Jehovan todistajat ahkeroimaan Jumalan sanan saamiseksi mahdollisimman tarkkana eri kielillä ihmisten käsiin.
Kun tämä uusi käännös kääntää 237 kertaa kreikkalaisen ”Herraa” vastaavan sanan ”Jehovaksi”, niin se on tapahtunut siksi, että saatavilla olevien todisteiden nojalla teksti on alun perin kuulunut siten. Kun Jeesus Nasaretin synagogassa luki Jesajan ennustuksen kirjakääröä, niin hänen eteensä tuli tämä nimi sellaisena, kuin se kirjoitetaan hepreaksi. (Jes. 61:1, 2; Luuk. 4:17, 18) Kun otetaan huomioon hänen suhtautumisensa juutalaisten suullisiin perinteisiin, niin on varsin epätodennäköistä, että hän juutalaisen perinteen mukaisesti olisi lukenut ”Herra”, siinä, missä oli יהוה (JHVH), Jumalan nimi. Hän tiesi, mitä hänen Isänsä oli sanonut 2. Mooseksen kirjan 3:15:ssä nimestään יהוה Moosekselle: ”Tämä on minun nimeni iankaikkisesti, ja näin minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen.”
Kun oppineet juutalaiset yli kaksisataa vuotta ennen Kristusta alkoivat kääntää Heprealaisia kirjoituksia kreikaksi, he eivät kääntäneet nimeä יהוה kreikkalaisella sanalla kyrios (Herra), vaan antoivat sen olla sellaisenaan, kuten Septuaginta-käännöksen varhaisempaa tekstiä koskevat uudet löydöt ovat todistaneet. Samoin menetteli Aquila vuoden 128 kreikkalaisessa käännöksessaan ja myöhemmin Origenes kuuluisassa Heksaplassaan. Lisäksi voitaisiin nykyajalta mainita useita kymmeniä Kreikkalaisten kirjoitusten käännöksiä, jotka ovat käyttäneet Jumalan nimeä ”Jehova” eri muodoissaan. Uuden maailman käännös ei siksi ole suinkaan ensimmäinen tai ainoa käännös, joka käyttää Jumalan nimeä esimerkiksi Luukkaan 4:18:ssa.
Se, että Jeesus tässä tapauksessa ja muissa tilaisuuksissa todella lausui Jumalan nimen eikä kiertänyt sitä, tekee hänen sanansa Johanneksen 17:6:ssa paljon merkityksellisemmiksi: ”Olen tehnyt sinun nimesi ilmeiseksi niille ihmisille, jotka annoit minulle maailmasta. He olivat sinun, ja sinä annoit heidät minulle, ja he ovat noudattaneet sinun sanaasi.”
Apostolien tekojen 2:34:ssä olevat sanat tulevat myös paljon ymmärrettävämmiksi, kun lauseen ”Herra sanoi minun Herralleni” sijasta voidaan nyt lukea, kuten Uuden maailman käännös sanoo: ”Jehova sanoi minun Herralleni”, ts. ’Jehova sanoi Daavidin Herralle, Kristukselle’. Pietari lainasi tässä Psalmista 110:1, jossa Jumalan nimi esiintyy heprealaisessa tekstissä.
Nämä muutamat esimerkit osoittavat, miten tämä tarkka ja johdonmukainen käännös voi auttaa lukijaa saamaan selvemmän käsityksen Jumalan sanasta. Tämän lehden julkaisijat pitävät kuitenkin myös muita käännöksiä suuressa arvossa. Sen vuoksi tässä lehdessä tullaan edelleenkin lainaamaan myös muista raamatunkäännöksistä, niin kuin Jehovan todistajat tekevät raamatullisessa opetustyössään. Mutta uutta käännöstä tullaan käyttämään suuressa mitassa, koska uskomme sen auttavan lukijoitamme ymmärtämään tarkemmin Jumalan sanaa. Uuden maailman käännös on, kuten sen esipuheessa mainitaan, ”huolellista ja tunnollista työtä”. Esipuhe päättyy sanoihin: ”Tarjoamme siis luottavaisina ja iloiten ja rukoillen tämän Uuden maailman käännöksen suomalaisten lukijoiden käyttöön.”