Mitä voimme oppia epäonnistuneesta yrityksestä

KAUTTA historian on tehty lukuisia yrityksiä, jotta ihmiset olisi saatu viettämään vanhurskaampaa elämää. Yhden sellaisen yrityksen tekivät fariseukset, ihmisryhmä, johon kiinnitetään melkoisesti huomiota Raamatun henkeytetyissä kreikkalaisissa kirjoituksissa. Heidän yrityksensä epäonnistui.

Sana ”fariseus” on peräisin juurisanasta, joka merkitsee ’erottautunutta’, ’erottuvaa’. Ryhmä esiintyy ensi kerran historiallisissa kirjoituksissa, jotka käsittelevät toisen vuosisadan tapahtumia ennen ajanlaskumme alkua. Vaikka fariseukset asuivat samoilla paikoilla kuin muut juutalaiset, he erottuivat omaksi ryhmäkseen siksi, että he tekivät epätavallisia, ponnisteluja Mooseksen lain pitämiseksi täydellisesti.

Fariseukset tulivat erikoisesti tunnetuiksi kymmenysten maksamisesta ja palvontamenoihin liittyvää puhtautta koskevien sääntöjen noudattamisesta. Mooseksen kautta annettu Jumalan laki vaati israelilaisia antamaan kymmenennen osan maansa, karjaeläintensä ja lammaslaumojensa tuotosta. Nämä kymmenykset käytettiin leeviläispapiston ja Jumalan palvontaan liittyvien muiden välttämättömien tehtävien tukemiseen. (5. Moos. 14:22, 23) Fariseukset menivät niin pitkälle, että antoivat kymmenykset kaikkein vähäisimmästäkin, esimerkiksi palkohedelmistä (pavuista, herneistä ja muista palkokasveista), lehdistä ja yrteistä. He eivät antaneet kymmenyksiä ainoastaan omien peltojensa tuotteista, vaan myös tavaroista, jotka he olivat hankkineet ostamalla, vaihtokaupassa tai muuta liiketoimintaa harjoittamalla. (Luuk. 11:42; 18:11, 12) Tämä tehtiin siltä varalta, etteivät tavaroiden alkuperäiset omistajat ehkä olleet suorittaneet kymmenyksiä oikein.

Mooseksen lain alaisuudessa palvontamenojen mukainen puhdistautuminen oli toisinaan välttämätöntä. Tämä koski varsinkin pappeja, joiden täytyi olla sekä ruumiillisesti että palvontamenojen mukaisesti puhtaita palvellessaan Jehovan pyhäkössä. (2. Moos. 30:17–21; 3. Moos. 21:1–7; 22:2–8) Pappien täytyi pestä kätensä ja jalkansa vedessä, ennen kuin he nauttivat osansa uhriaterioista.

Useimmat fariseukset eivät olleet pappeja. He velvoittautuivat kuitenkin vapaaehtoisesti noudattamaan palvontamenojen mukaista puhtautta koskevia papillisia lakeja jopa jokapäiväisen elämän asioissa, jotka eivät olleet suoranaisesti yhteydessä palvontaan. He noudattivat käsienpesurituaalia jokaisen aterian edellä ja sen jälkeen. Jos ateriaan sisältyi useita ruokalajeja, kädet pestiin myös eri ruokalajien välillä. Evankeliuminkirjoittaja Markus mainitsee: ”Eivät fariseukset eivätkä ketkään juutalaiset syö, jolleivät he pese käsiään kyynärpäähän saakka, koska he pitävät kiinni entisaikain miesten perinteestä, ja torilta palattuaan he eivät syö, jolleivät he puhdistaudu vihmomalla, ja on monia muitakin perinteitä, jotka he ovat ottaneet pitääkseen: maljojen ja kannujen ja kupariastioiden kastamisia.” – Mark. 7:3, 4.

Vaikkeivät tällaiset laajakantoiset ponnistelut kymmenysten suorittamiseksi ja palvontamenojen mukaisen puhtauden noudattamiseksi rikkoneetkaan Jumalan kirjoitettua lakia vastaan, niin ne menivät pitemmälle kuin laki vaati. On kiinnostavaa, että eräs rabbiinien legenda esittää Israelin seurakunnan sanoneen: ”Kaikkeuden Herra, olen asettanut itselleni enemmän rajoituksia kuin Sinä olet asettanut minulle, ja olen pitänyt ne.”

”Aita” väärinteon esteeksi

Päättäväisyys välttää Jumalan lain rikkomista pienimmissäkin yksityiskohdissa sai fariseukset menemään vielä pitemmälle. Juutalainen historioitsija Flavius Josephus kirjoittaa: ”Fariseukset olivat antaneet kansalle eräitä edellisiltä sukupolvilta peräisin olevia säädöksiä, joita ei ollut kirjoitettuina Mooseksen laeissa.” Nuo säännökset sisälsivät runsaasti määräyksiä sapatin oikeasta vietosta. Tällaisista ei-raamatullisista ”säännöksistä” juutalaisten perinteellinen lakikokoelma Mišna sanoo: ”Sapattia, juhlauhreja ja pyhäinhäväistystä koskevat säännöt ovat kuin hiuskarvan varassa riippuvia vuoria, sillä [niitä koskeva] raamatullinen [opetus] on niukkaa ja säännöt ovat lukuisia.”

Mikä oli niin lukuisien käyttäytymissääntöjen tarkoitus? Jotakin valaisua tähän asiaan voidaan saada juutalaisten uskonnollisten johtajien ennen ajanlaskumme alkua esittämästä lausunnosta: ”Älä hätäile tuomitessasi, kasvata paljon opetuslapsia ja tee aita Lain ympärille.”a ”Aita” tarkoittaa perinteitä, joiden oletettiin ehkäisevän ihmisiä rikkomasta Jumalan kirjoitettua lakia vastaan. Jos ihminen ei ylittänyt aitaa, niin teorian mukaan hän ei koskaan syyllistynyt minkään varsinaisen raamatullisen säädöksen rikkomiseen.

Onnistuiko tämä yritys? Tekivätkö valtavan monet suulliset perinteet israelilaisista ja varsinkin fariseuksista parempia ihmisiä?

Jumalan suosion tavoitteleminen tekojen avulla

Ylenmääräisellä huomion kiinnittämisellä yksityiskohtaisiin säännöksiin oli vahingollinen vaikutus. Se johti ajattelemaan, että vanhurskaaksi tuleminen Jumalan silmissä riippui vain määrättyjen uskonnollisten ja hyväntekeväisyystekojen suorittamisesta. Jokaisen hyvän teon ajateltiin tuottavan ”ansiota” Jumalan silmissä, kun taas jokainen paha teko aiheutti ”velkaa”. Oletettiin, että jonakin päivänä Jumala ryhtyisi laskemaan ansioita ja velkoja sen selville saamiseksi, oliko asianomainen vanhurskas vai jumalaton.

Osoitukseksi siitä, kuinka yleiseksi tällainen ajatus tuli, rabbiinien kirjoitukset puhuvat ”laskelmoivasta fariseuksesta, ts. sellaisesta joka suorittaa hyvän teon ja sitten pahan teon toisen ollessa toisen vastineena”. Mainitaan myös ”fariseus [joka alinomaa kyselee]: ’Mikä on velvollisuuteni, jotta voisin suorittaa sen?’” Mutta eikö se ole hyvä? Rabbiinien kertomus vastaa: ”Ei, sillä oikeastaan hän sanoo: ’Minkä muun velvollisuuden voin vielä suorittaa?’” Tällaiset yksilöt ajattelivat itsevarmoina, että he olivat tehneet kaiken, mitä Jumalan suosion saaminen edellytti. Rikas nuori mies ilmaisi tätä asennetta, kun hän kysyi Jeesukselta: ”Mitä hyvää minun täytyy tehdä saadakseni ikuisen elämän?” Kun Jeesus oli tähdentänyt hänelle, miten tärkeätä on totella Jumalan kirjoitetun lain käskyjä, mies vastasi: ”Olen pitänyt nämä kaikki; mitä minulta vielä puuttuu?” – Matt. 19:16–20.

Opetus ansion ja suosion hankkimisesta Jumalan edessä hyvillä teoilla sai monet fariseukset tulemaan omavanhurskaiksi ja toisia tuomitseviksi. Jeesuksen vertauksessa, joka esitettiin ”muutamille, jotka luottivat itseensä, että olivat vanhurskaita, eivätkä pitäneet muita minään”, sanotaan: ”Kaksi miestä meni ylös temppeliin rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen veronkantaja. Fariseus seisoi ja alkoi rukoilla itsekseen näin: ’Oi Jumala, minä kiitän sinua, etten ole niin kuin muut ihmiset, kiristäjät, epävanhurskaat, avionrikkojat, enkä myöskään niin kuin tämä veronkantaja. Minä paastoan kahdesti viikossa, minä annan kymmenesosan kaikesta, mitä omakseni hankin.’” (Luuk. 18:9–12) Yksi esimerkki äärimmäisyyksistä, joihin tällainen asenne voi johtaa, ilmenee seuraavasta otteesta, joka on peräisin vanhoista juutalaisista kirjoituksista.

”Rabbi Hiskia sanoi rabbi Jeremian nimessä: Näin sanoi rabbi Simeon ben Yohai: Maailmassa on vähintään kolmekymmentä yhtä vanhurskasta miestä kuin Aabraham. Jos heitä on kolmekymmentä, poikani ja minä olemme kaksi heistä; jos kymmenen, poikani ja minä olemme kaksi heistä; jos viisi, poikani ja minä olemme kaksi heistä; jos kaksi, he ovat poikani ja minä; jos vain yksi, se olen minä.”

Koska fariseukset pitivät tavallista kansaa palvontamenojen kannalta epäpuhtaana, he välttivät läheistä kosketusta siihen. Alfred Edersheim mainitsee, että fariseus ”ei ryhtynyt myymään [tavalliselle ihmiselle] mitään nestettä tai kuivaa ainetta (ravintoaineita tai hedelmiä), ostamaan häneltä mitään sellaista nestettä, olemaan hänen vieraanaan eikä kestitsemään häntä vieraanaan hänen omissa vaatteissaan (niiden mahdollisen epäpuhtauden vuoksi)”. (The Life and Times of Jesus the Messiah) Sen tähden fariseukset vastustivat sitä, että Jeesus ”söi syntisten ja veronkantajien kanssa”. (Mark. 2:16) He uskoivat, että palvontamenojen kannalta epäpuhtaitten kanssa yhteydessä oleminen siirtäisi epäpuhtauden heihin.

Jeesus ja fariseukset

Silloin kun Jumalan Poika aloitti maallisen palveluksensa, fariseuksia oli ollut jo noin 200 vuoden ajan. Siinä oli ollut runsaasti aikaa sen näkemiseen, onnistuiko heidän yrityksensä edistää vanhurskautta hyvillä töillä. Se ei onnistunut. Jeesus julisti vuorisaarnassaan: ”Jos teidän vanhurskautenne ei ole runsaampi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin ette missään tapauksessa tule menemään taivasten valtakuntaan.” – Matt. 5:20.

Kun Jumalan Poika oli tekemisissä fariseusten kanssa ja kun hän puhui heistä, hän teki selväksi mitä vikaa heidän teoriassaan oli. Huomaa, mitä hän sanoi heidän äärimmäisen tunnollisista yrityksistään kymmenysten maksamisessa: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, ulkokullatut, koska te annatte kymmenesosan mintusta ja tillistä ja kuminasta, mutta olette jättäneet huomioon ottamatta Lain painavammat asiat, nimittäin oikeuden ja armon ja uskollisuuden!” (Matt. 23:23) Rabbiinien kirjoituksissa puhutaan ”kevyistä” käskyistä (jotka vaativat vähän henkilökohtaista uhrausta) ja ”raskaista” käskyistä (jotka vaativat melkoista ponnistusta). Jeesus osoitti, että Jumalan ”painavammat” vaatimukset sisältävät aidon kiinnostuksen osoittamisen lähimmäistään kohtaan ja hänen kohtelemisensa oikein, armollisesti ja uskollisesti.

Rituaalisesta käsien pesemisestä ja palvontamenoihin liittyvän puhtauden muista piirteistä Jeesus sanoi: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, ulkokullatut, koska te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisäpuolelta ne ovat täynnä ryöstöä ja kohtuuttomuutta! Sokea fariseus, puhdista ensin maljan ja vadin sisäpuoli, jotta sen ulkopuolikin tulisi puhtaaksi.” (Matt. 23:25, 26) Fariseukset oli eksytetty ajattelemaan, että epäpuhtaus aiheutui yhteydestä saastutuksen ulkonaiseen lähteeseen. Jeesus selitti, että epäpuhtauden todellinen lähde on sisäinen. Erään toisen kerran hän selvitti tätä asiaa sanomalla:

”’Ettekö ole selvillä siitä, ettei mikään, mikä ulkopuolelta menee ihmiseen, voi saastuttaa häntä, koska se ei mene sydämeen vaan suolistoon ja kulkeutuu ulos viemäriin?’ . . . Edelleen hän sanoi: ’Mikä ihmisestä tulee ulos, se saastuttaa ihmisen, sillä sisästä, ihmisten sydämestä, tulevat ulos vahingolliset järkeilyt: haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahnehtimiset, pahuuden teot, vilppi, irstaus, kateellinen silmä, jumalanpilkka, ylimielisyys, mielettömyys. Kaikki tämä paha tulee ulos sisästä ja saastuttaa ihmisen.”’ – Mark. 7:18–23.

Epäpuhtauden todellinen lähde Jumalan silmissä on ihmisen peritty syntisyys. (Job 14:4; Ps. 51:7; Room. 5:12) Mikään määrä pesurituaaleja tai muita hurskaita tekoja ei voi puhdistaa pois synnin aiheuttamaa saastutusta. Anteeksianto ja pelastus voidaan saavuttaa vain katumalla ja uskomalla Jumalan Jeesuksen Kristuksen välityksellä tekemään järjestelyyn syntien anteeksiantamiseksi. (Apt. 4:12) Sen tähden Sakarja, Johannes Kastajan isä, profetoi, että Jumala oli silloin kohta antava ”kansalleen pelastuksen tuntemusta”, ei vapauttamalla sitä viholliskansan alaisuudesta, vaan ”sen syntien anteeksi antamisen välityksellä”. – Luuk. 1:77.

Fariseukset eivät pitäneet tästä sanomasta, koska he ”luottivat itseensä, että olivat vanhurskaita, eivätkä pitäneet muita minään”. (Luuk. 18:9, 10) Mutta heidän hurskautensa oli vain ulkonaista, pinnallista. Se ei juurinut pois sisäistä saastaisuutta, jonka ilmenemismuotoja olivat sellaiset paheet kuin ”ahnehtimiset”, ”kateellinen silmä” ja ”ylimielisyys”. (Mark. 7:22) Juutalaiset kirjoitukset todistavat tämän. Niissä esimerkiksi puhutaan ”šikmi-fariseuksesta”, joka ”kantaa uskonnolliset velvollisuutensa harteillaan (šekem), ts. huomiota herättävästi”. Niissä mainitaan myös ”nikpi-fariseus – hän on sellainen, joka iskee jalkansa yhteen”, koska hän kävelee nöyryyttä korostaen. Sitten on ”kizai-fariseus”, joka tahallaan törmäillessään seinää vasten loukkaantuakseen ”saa verensä vuotamaan seiniä vasten” yrittäessään välttää katsomasta naista. Täysin aiheellisesti Jeesus sanoi kirjanoppineista ja fariseuksista:

”Kaikki tekonsa he tekevät ihmisten katseltaviksi, sillä he leventävät raamatunlauseita sisältävät kotelot, joita he käyttävät suojelusesineinä, ja suurentavat vaatteittensa reunukset. He pitävät huomattavimmasta paikasta illallisilla ja etumaisista istuimista synagogissa ja tervehdyksistä toreilla ja siitä, että ihmiset kutsuvat heitä rabbiksi.” – Matt. 23:5–7.

Runsaat historialliset tosiasiat osoittavat, että fariseusten yritys edistää vanhurskautta noudattamalla heidän tavallaan uskonnollisia määräyksiä ja suorittamalla hyväntekeväisyystekoja epäonnistui. Se ei saanut ihmisten enemmistöä kääntymään jumalisuuteen eikä auttanut fariseuksia itseään tulemaan paremmiksi ihmisiksi. Sen sijaan se sai heidät suorittamaan koko historian suurimman rikoksen, Jumalan Pojan murhan.

Tämä heidän yrityksensä ei ollut kuitenkaan täysin käyttökelvoton. Se loi tilanteen, jossa Jeesuksen oli ennen kuolemaansa aiheellista esittää voimakas sanoma ihmisten syntisyydestä ja tarpeesta etsiä pelastusta, ei tekojen avulla vaan ilmaisena lahjana, joka perustuu katumukseen ja Jeesuksen Kristuksen antamaan synnit sovittavaan uhriin kohdistuvaan uskoon. (Jes. 53:5, 10–12; Matt. 20:28; Room. 10:5–9) Myös kaikkien nykyään elävien täytyy oppia tämä läksy!

[Alaviitteet]

[Kuva s. 7]

’Jos on vain yksi vanhurskas, se olen minä’