Yleispappeus nykyään

”Minä olen vuodattava Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat, nuorukaisenne näkyjä näkevät. Ja myös palvelijain ja palvelijattarien päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni.” – Jooel 2:28, 29.

 1, 2. Ketkä johtavat kristikunnan nykyistä rynnistystä yleispappeuden elvyttämiseksi, ja mitkä ovat heidän vaikuttimensa?

KRISTIKUNNAN jumaluusoppineet ovat vuosisatoja tienneet, että ne kirkkojärjestöt, joita he ovat ylläpitäneet erikoispappeuden avulla, ovat olleet epäkristillisiä, epäraamatullisia, mutta vasta 20. vuosisadalla he ovat alkaneet tehdä asiassa jotain. He puhuvat nyt paljon ”yleispappeudesta”. Niin oudolta kuin näyttäneekin ottaen huomioon roomalaiskatolisen kirkon pappisvaltaisen rakenteen, juuri se teki aloitteen kristikunnan nykyisessä rynnistyksessä niiden samojen ”maallikkojen” saamiseksi takaisin työhön, jotka se niin huolellisesti oli pitänyt toimettomina vuosisatojen ajan.

² Huomattakoon kumminkin, että sen vaikuttimena tässä ei ole niinkään paljon ollut halu nähdä kirkkojärjestön siirtyvän jälleen varhaiskirkon yleispappeuteen kuin kipeä välttämättömyys, mikä johtuu papiksi haluavien roomalaiskatolisten miesten kohtalokkaasta vähyydestä.a Tämä vähyys uhkaa tehdä tyhjäksi katolilaisten maailmanvallantavoittelun, ja siksi täytyy katoliset maallikot saada nyt toimimaan. Siitä syystä puhutaan yleispappeudesta kirkossa, joka ei muuten voisi olla kiinnostunut muistuttamaan ketään tästä vanhasta opista.

 3. Onko paavi Pius XII:n mukaan olemassa yksi yleinen apostolius, mihin kaikki katoliset voivat osallistua, ja haluavatko maallikot vaatia yhdenvertaisuutta papiston kanssa osallistumalla apostoliuteen?

³ Toiselle maallikkoapostoliuden maailmankongressille, mikä pidettiin Roomassa 1957, paavi Pius XII selitti, että roomalaiskatolisessa kirkossa on kaksi apostoliutta: ’pappisapostolius’ ja ’maallikkoapostolius’. Paavi herätti kysymyksen: ”Siirtyykö maallikko, jolle on uskottu uskonnon opettaminen, sen tosiasian perusteella, että hän on saanut mission canonican (kirkollisen valtuuden) opettaa, ja jonka opetus saattaa kenties olla hänen ainoa ammattitoimensa, maallikkoapostoliudesta ’pappisapostoliuteen’?” Vastaus oli kielteinen. Todellinen opetusvaltuus on yksistään paavilla ja piispoilla. ”Kaikki muut, olkootpa he pappeja tai maallikoita, ovat yhteistoiminnassa siinä määrin kuin kirkollinen valta uskoo heille täsmällisen opettamisen ja uskollisten opastamisen.”b

 4. Miten yleinen se papisto on, mihin roomalaiskatolisia maallikkoja kutsutaan osallistumaan?

⁴ Toisin sanoen, meidän ei pidä kaikesta yleispappeutta koskevasta puheesta huolimatta odottaa näkevämme katolisen kirkon tästä lähtien kumoavan sääntöjään ja varaavan maallikoilleen kaikkialla Raamattuja ja tutkistelun apuvälineitä, niin että jokainen katolilainen voisi täyttää velvollisuutensa kristittynä saarnaten toisille Jumalan sanaa. Paavi Pius XII:n mukaan ”kaikkia kristittyjä ei ole kutsuttu sanan varsinaisessa merkityksessä maallikkoapostoliuteen”.c Ainoastaan maallikkojen valikoitua ja erityisesti valmennettua vähemmistöä käytetään tähän, ja sellaisille huippuluokan maallikkopapeille kirkko on halukas maksamaan palkkaa aina 3 200 nykymarkkaan asti kuukaudessa.d Voidaan todeta, että siihen ei jää paljon sijaa yleisyydelle.

 5. Miksi ajattelet paavin puhuvan maallikkojen osallistumisesta apostoliuteen ”sanan vähemmän oikeassa merkityksessä”? Mitä heidän odotetaan tekevän?

⁵ Mitä tekevät sitten kaikki ne miljoonat katolilaiset, joille ei uskota katolisen uskon ”täsmällistä opettamista”, mutta jotka siitä huolimatta on kutsuttu osallistumaan ”yleispappeuteen”? Vaikka heitä ”ei ole kutsuttu sanan varsinaisessa merkityksessä maallikkoapostoliuteen”, niin heitä kehotetaan osallistumaan ”rukousapostoliuteen ja apostoliuteen sanan laajemmassa ja vähemmän oikeassa merkityksessä”. Miksi sitä kutsutaan apostoliudeksi ”sanan vähemmän oikeassa merkityksessä”, käy ilmi, kun katsotaan asiaa tarkemmin. Nämä miljoonat katolilaiset eivät voi uhrata hengellisiä uhreja Jumalalle, ”se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät”, jotta he olisivat varhaiskirkon kaltaisia; heillä ei ole palvelusetuja yleispappeuden periaatteiden mukaan. Heidän työnään maailmassa on paavi Pius XII:n mukaan katolisten solujen muodostaminen työpajoissa, astuminen julkiseen, taloudelliseen, yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään, liittyminen ammattiyhdistysliikkeisiin ja tuottajien sekä kuluttajien osuuskuntiin sekä sellaisiin kansainvälisiin järjestöihin kuin UNESCO:on ”antaakseen sille Kristuksen tunnusmerkin”.e

 6. Mistä se katolinen ohjelma, jonka tarkoitus on toteuttaa yleispappeutta, muistuttaa ja mihin sitä on käytetty menneisyydessä?

⁶ Kaikki tämä muistuttaa paremminkin eräiden poliittisten liikkeitten solutustyötä kuin sitä työtä, mitä varhaiskristillisen yleispapiston ahkerasti saarnaavat jäsenet suorittivat. Katolisen maallikkoliikkeen tärkein haara on niin sanottu katolinen aktio, puoliksi uskonnollinen liike, mitä kirkko on usein käyttänyt samalla tavalla kuin natsit käyttivät SS-joukkojaan Saksassa Hitlerin aikaan, kuten esimerkiksi kirkko teki juuri toisen maailmansodan edellä ja aikana Yhdysvalloissa ja muissa maissa keskeyttääkseen väkivalloin Jehovan todistajain uskonnollisia kokouksia, koska se ei pitänyt niissä kokouksissa puhutuista tosiasioista.f

 7. a) Miten hyvin katoliset maallikot vastaavat kutsuun osallistua kirkon maallikkoapostoliuteen? b) Voidaanko todenmukaisesti sanoa, ettei katolisessa kirkossa ole yleispappeutta? Mitä puuttuu?

⁷ Kaikista ponnisteluista huolimatta valitellaan huonoja tuloksia. Bombayn arkkipiispa Valerian Gracias sanoi: ”Miten on selitettävissä sen suuren enemmistön välinpitämättömyys, joka olisi henkisine ja moraalisine lahjoineen voinut osallistua toimeliaasti ja voimakkaasti pappisvallan apostoliuteen, mutta joka ei ikävä kyllä niin tee? Jokainen etsii nyt, Paavalin sanoja käyttääkseni, omaansa eikä sitä, mikä on Kristuksen. Heidän sydämessään ei ole tulta, vaan ainoastaan hiipuva hiillos. Useimmat katolilaiset ovat siinä käsityksessä, että kirkko on eräänlainen yhteiskunta, mihin vain kuulutaan. Ajatus, että kirkko on elävä elimistö, on vieras heidän ajatuksilleen.”g Tämä kaikki todistaa, ettei roomalaiskatolisen kirkon niin sanottu yleispappeus ole lainkaan sellainen ja ettei Jumala ole antanut henkeään kirkon ponnistuksille. – Apt. 1:8.

 8. Osallistuvatko ortodoksiset kirkot nykyiseen kristikunnan yleispappeutta koskevaan keskusteluun?

⁸ Ortodoksiset kirkot ovat melkein yhtä pappisvaltaisia rakenteeltaan kuin roomalaiskatolinen kirkkokin, mutta ne ovat, päinvastoin kuin jälkimmäinen, pidättyneet puhumasta lainkaan suuremmassa määrin yleispappeudesta.

PROTESTANTISMI JA YLEISPAPPEUS

 9. a) Miten huomio kiinnitettiin yleispappeuteen, kun se oli hävinnyt vuosisadoiksi? b) Miten Luther selitti yleispappeuden?

⁹ Uskonpuhdistaja Luther toi yleispappeusopin jälleen päivänvaloon. Hän tutki tarkkaan Raamattua ja näki pian, miten kauas katolinen kirkko oli erikoispappeudessaan loitonnut varhaiskirkosta, ja hän käytti paavinvaltaa vastaan taistellessaan ahkerasti löytämäänsä. ”Meidät vihitään siis kaikki papeiksi kasteessamme”, hän tähdensi, ja hän pilkkasi paavia, kun tämä ajatteli voivansa tehdä pappeja jo virkaanasettamismenoin kastetuista kristityistä. ”Kun paavi tai piispa voitelee, tonsuroi, asettaa virkaan, vihkii tai pukee jonkun henkilön eri tavalla kuin maallikot”, hän sanoi, ”niin se voi hyvinkin tehdä hänestä ulkokultailijan tai narrin, mutta se ei tee hänestä koskaan kristittyä eikä hengellistä ihmistä.”h

10. a) Mitä Luther piti kristityn päävelvollisuutena? b) Mitä Luther teki havaittuaan yleispappeusopin? Millaiset olivat tulokset?

¹⁰ Luther ryhtyi sitten erittäin innokkaasti käyttämään yleispappeutta vasta muodostamassaan kirkossa opettaen, että kristityn tärkein työ, mikä yhdistää kaikki muut pappisvelvollisuudet, on ”Jumalan sanan opettaminen”.i Mutta hän kärsi tässä kuitenkin tappion. Hänen oli opittava, että katolinen kirkko oli siinä määrin laiminlyönyt yhteisen kansan, että yleispappeus ja sen velvollisuudet menivät yli sen käsityskyvyn. Lutherin seuraajat eivät noudattaneet koskaan hänen työtään tässä suhteessa. Se häipyi pois.

11. Ketkä muut ovat yrittäneet noudattaa yleispappeutta? Millaisin tuloksin?

¹¹ Jo sellaiset uskonpuhdistusta edeltäneet liikkeet kuin Keski-Euroopan valdolaiset ja Englannin lollardit olivat yrittäneet elää yleisen pappeuden mukaisesti. ”Uskonpuhdistuksen” jälkeen on eräs ”pietisminä” tunnettu liike Saksassa ja meidän sukupolvemme Oxfordin liike jossain määrin koettanut tehdä samoin, mutta kaikki nämä ponnistelut ovat ilmeisesti olleet vailla Jumalan pyhän hengen tukea, koska ne kaikki ovat rauenneet tyhjiin, eikä tilanne ole muuttunut luterilaisessa kirkossakaan Lutherin ajan jälkeen: kristillisen yleispappeuden oppi tunnustetaan teoriassa mutta ei käytännössä.

12. a) Miten eräät protestanttiset papit väittävät yleispappeuden vallitsevan heidän kirkoissaan? Mikä on totuus? b) Miten on ilmeistä, ettei esim. Tanskan, Ruotsin ja Suomen luterilaisissa valtionkirkoissa ole yleispappeutta?

¹² Kuitenkin väittävät monet ei-episkopaaliset protestanttiset papit, joihin kuuluu luterilaisiakin, että heillä on yleispappeus ja että heidän pappinsa ovat vain laumasta erityiseen tehtävään otettuja palvelijoita. Sanotaan, että teoriassa kuka tahansa seurakunnan jäsen voisi toimia sellaisena, samoin kuin Amerikan siirtolaiset valitsivat sopivimman maallikon joukostaan papikseen, minne he asettuivatkin, kunnes voivat saada ”todellisen” papin, tai samoin kuin merikapteeneita pidetään usein miehistönsä ja matkustajien pappeina. Mutta tosiasia on, että protestanttisilla kirkoilla, luterilaisillakin, on erityinen papistonsa. Tosiasia on, ettei kukaan voi vakinaisesti saarnata eikä suorittaa menoja heidän kirkoissaan ilman erityistä virkaanasetusta. Tavallisesti ei kukaan saa virkamääräystä ilman erityistä yliopistollista koulutusta, ja he pukeutuvat muista eroavasti ainakin virantoimituksissaan. Kaikki poikkeukset ovat niin harvinaisia, että ne vain vahvistavat säännön. Protestanttisissa kirkoissa ei ole niin kuin varhaiskirkossa, missä, professori Hallesbyn mukaan, ”kuka tahansa kristitty saattoi suorittaa kaikki kirkonmenot”.j Sen tähden myöntävätkin rehelliset protestanttiset papit, joiden kirkot opettavat yleispappeutta, että heillä todellisuudessa on erikoispappeus.k

HEDELMÄTTÖMIÄ YRITYKSIÄ

13, 14. Miten tiedämme, ettei protestanttinen kristikunta ole tyytyväinen nykyiseen yleispappeutta koskevaan tilaansa?

¹³ Tämä oli niin surkea epäonnistuma jäljiteltäessä varhaiskristittyjä yleispappeusopin mukaan elämisessä, että tieto siitä, mitä pitäisi tehdä, ja kyvyttömyys sen tekemisessä saattoi vain vaivata mitä hyvänsä kristilliseksi itseään kutsuvaa kirkkoa. Kun Kirkkojen maailmanneuvosto perustettiin Amsterdamissa vuonna 1948, niin siihen varattiin sen tähden ”Maallikko-osasto”, minkä tarkoituksena on ”pitää kirkkojen mielessä vastuu maallikkojen auttamisesta olemaan kirkko maailmassa”.l

¹⁴ Me luemme tuon neuvoston Amsterdamissa pitämän kokouksen raportista: ”Meidän on ajateltava uudelleen, mitä merkitsee puhuminen kirkosta ’kuninkaallisena papistona, pyhänä heimona, erikoisena kansana’ (1. Pietari 2:9) ja ’Kristuksen ruumiina’ (Efesolaisille 4:16), minkä hyväksi jokainen jäsen antaa oman panoksensa.”a Ja sen Evanstonissa (USA) vuonna 1954 pitämän kokouksen raporteissa mainittiin: ”Sanonta ’maallikkojen evankeliuminpalvelus’ ilmaisee koko kirkon edun osallistua maailmalle suoritettavaan kristilliseen evankeliuminpalvelukseen. Meidän täytyy ymmärtää uudelleen siitä seikasta johtuva seuraus, että olemme kaikki kastettuja, että samoin kuin Kristus tuli palvelemaan, kaikista kristityistäkin täytyy tulla Hänen pelastustarkoitustensa palvelijoita.”b Protestantismi on lopultakin heräämässä näkemään, mitä kristittynä oleminen merkitsee, että sillä pitäisi olla yleispappeus, ettei sillä ole sitä ja että jotain olisi tehtävä sen suhteen.

15. a) Miten protestanttiset maallikot yleensä suhtautuvat yleispappeuskutsuun? b) Mitä yleispappeuden noudattaminen vaatii?

¹⁵ Protestanttiset papit valittavat kaikkialla aivan samoin kuin katolinen kirkkokin, kuinka he eivät edisty ponnistellessaan yleispappeuden toteuttamista kohti. ”Maallikkoja, jotka vapaaehtoisesti ja maksutta osallistuvat kristilliseen saarnaamistyöhön, on esimerkiksi paljon vähemmän kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Kristityt, jotka osallistuvat ilmaiseen, omaehtoiseen todistamiseen ja rukoukseen, ovat myös vähenemässä. On usein vaikeaa löytää ihmisiä, jotka ovat halukkaita omaksumaan vastuun ja kantamaan taakkoja”, valittaa eräs norjalainen pappi selittäessään maassaan vallitsevaa tilaa,c mikä tuo mieleen Roomalaiskirjeen 9:16:nnen: ”Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan.” Kyetäkseen toteuttamaan yleispappeutta kristikunta ei tarvitse mitään vähempää kuin sitä, mikä tapahtui varhaiskirkossa – hengen vuodatusta.

YLEISPAPPEUDEN NOUDATTAMINEN – HENGEN MERKKI

16. Mikä todistaa Jooelin ennustuksen täyttyneen Jehovan todistajissa?

¹⁶ Kun Pietari selitti helluntaipäivänä pyhän hengen ensimmäistä vuodatusta, hän lainasi profeetta Jooelia sanoen: ”Ja on tapahtuva viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, että minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja nuorukaisenne näkyjä näkevät, ja vanhuksenne unia uneksuvat. Ja myös palvelijaini ja palvelijattarieni päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni, ja he ennustavat.” Hengen vuodattaminen Pietarin aikana oli vain tämän ennustuksen tilapäistä pienoistäyttymystä. Näinä tämän vanhan asiainjärjestelmän viimeisinä päivinä on hengen luvattu, lopullinen, pysyvä ja täysimittainen vuodattaminen toteutunut Jehovan todistajissa eikä kristikunnan katolisissa ja protestanttisissa kirkoissa. Todistuksena on se, että Jehovan todistajat eivät ainoastaan ymmärrä ja tunnusta raamatullista yleispappeusoppia, vaan myös pystyvät noudattamaan sitä. – Apt. 2:17, 18.

17. Mistä saakka Jehovan nykyisillä todistajilla on ollut oikea käsitys yleispappeudesta?

¹⁷ Jehovan todistajat ovat nykyisen historiansa varhaisimmasta alusta lähtien ymmärtäneet oikein tämän opin, kuten ilmenee nimellä ”Kuninkaallinen papisto” julkaistusta kirjoituksesta, mikä ilmestyi heidän virallisen lehtensä Siionin Vartiotornin (engl.) (nykyään Vartiotorni) ensimmäisessä numerossa heinäkuussa 1879. Viitattuaan Kristillisten kreikkalaisten kirjoitusten yleispappeutta koskeviin neljään pääraamatunkohtaan (1. Piet. 2:9; Ilm. 1:5, 6; 5:10; 20:6) kirjoitus sanoo: ”Edellä olevat raamatunpaikat opettavat selvästi, että työnämme on ainakin osaksi tulevaisuudessa oleva Jumalan pappeina toimiminen. Koska papin työ on välitys- ja opetustyötä vanhurskaudessa, niin ne osoittavat yhtä selvästi, että evankelioimistyö jatkuu . . . läpi ’aikakausien ajan’. . . . Me . . . astumme esiin kuninkaallisena papistona Melkisedekin järjestyksen mukaan, täysin valmistautuneina myötätuntoisuuteen kansoja kohtaan, johdattamaan niitä vanhurskauden poluille ja kannustamaan niitä elämän tiellä.”

18. Milloin todistajat alkoivat noudattaa täysimmässä määrässä yleispappeutta? Miten se näkyi?

¹⁸ Mutta kun katsellaan taaksepäin heidän historiaansa, niin havaitaan, että vaikka todistajat ymmärsivätkin vuodesta 1879 lähtien tärkeäksi, että jokainen kristitty on Jumalan sanan toimelias julkinen opettaja, niin vasta vuonna 1919 ja varsinkin vuonna 1922 he saivat rohkeuden ja voiman järjestää yleispappeuden ja noudattaa sitä täysimmässä määrin varhaiskirkon menetelmätapojen mukaisesti. Siitä pitäen on yritetty saada jokainen seurakunnan jäsen saarnaamaan talosta taloon, ei ainoastaan levittämään ilmaisia raamatullisia traktaatteja, vaan suoranaisesti puhumaan jokaiselle ovenavaajalle ja tarjoamaan raamatullisia lehtiä, kirjoja ja kirjasia nimellisestä korvauksesta. Siitä lähtien kaikki Jehovan todistajat, nuoret miehet ja vanhat miehet, nuoret naiset ja vanhat naiset sekä lapset ovat ’ennustaneet’. Heidän auttamisekseen suorittamaan tämän suunnattoman palvelustyön, Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamisen koko maailmalle, heille on annettu ”suuri joukko” hyväntahtoisia ihmisiä, jotka haluavat avustaa voideltua kuninkaallista papistoa sen temppelipalveluksessa, samoin kuin temppelipalvelijat (netinim) ja gibeonilaiset olivat onnellisia auttaessaan leeviläispapistoa. – Luuk. 8:1; Apt. 17:17; 20:20; Ilm. 7:9, 10.

19. Miten yleispappeus näkyy Jehovan todistajain seurakunnissa?

¹⁹ Me huomaamme Jehovan todistajain seurakuntaelämässäkin yleispappeuden. Vaikka joka seurakunnassa onkin jokin määrä sen jäsenistä asetettu suorittamaan erikoispalveluksia, kuten valvomaan, hoitamaan tilastoja, kirjallisuutta ja rahaa, määräämään alueita saarnaamistyöhön ja johtamaan raamatuntutkisteluja varhaiskirkon mallia vastaten, niin nämä jäsenet ovat veljiensä palvelijoita eikä ole suinkaan niin, että he olisivat papistoa ja muut maallikkoja. Seurakunnan kokouksissa osallistuvat kaikki läsnä olevat suullisiin keskusteluihin. Koska jokainen pätevä miesjäsen on evankeliuminpalvelija, niin ketä tahansa sellaista pyydetään suorittamaan hautauksia, kaste- ja vihkimätoimituksia sekä johtamaan palvelusta Herran kuoleman vuotuisessa muistonvietossa. Kullekin annetun asianmukaisen valmennuksen jälkeen kaikki pätevät miesjäsenet määrätään opettamaan ja saarnaamaan lavalta, mikä on mahdollista, koska asiat, joita kaikkien evankeliuminpalvelijain seurakunnassa opetetaan, ovat niin moninaisia ja vaihtelevia, että tehtäviä riittää kaikenlaisen opetus- ja saarnaamiskyvyn omaaville. Näin ollen ’kuka hyvänsä kristitty toimittaa kaikki menot’ niin kuin varhaiskirkossa. – Fil. 1:1; 1. Tim. 2:12; Ef. 4:11–13.

20. Miksi Jehovan todistajat kokoontuvat useammin kuin muut, ja millainen heidän kokouksissakäyntinsä on verrattuna yleensä toisten kirkkojen kokouksissakävijöihin?

²⁰ On ilmeistä, että jokaisen jäsenen ollessa julkinen opettaja opetuksen ja kokousten tarve on paljon suurempi kuin jos asia ei niin olisi. Jehovan todistajilla onkin sen tähden viikossa viisi säännöllistä seurakunnankokousta, joista jokainen kestää tunnin ja joissa käy keskimäärin kautta maailman noin 75 prosenttia kaikista jäsenistä, kun taas useimmissa kirkoissa valitetaan kerran viikossa kirkossa käyvien ja yleensä kokouksissa olevien alhaista määrää.

21. Miksi Jehovan todistajain kokoukset eroavat toisten kirkkojen kokouksista?

²¹ Useimmat Jehovan todistajain kokouksista eroavat kristikunnan kirkkorakennuksissa pidetyistä niin sanotuista jumalanpalveluksista ja kokouksista, koska niiden täytyy täyttää yleispappeuden vaatimus. Paitsi sunnuntain saarnaa, mihin yleisöäkin kutsutaan erityisesti, ja kahta viikoittaista raamatuntutkistelua todistajat johtavat kaksi kokousta viikossa siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että he kouluttaisivat ja valmentaisivat itseään toisilleen ja yleisölle suoritettaviin evankeliuminpalvelustehtäviinsä.

22. Mitkä kokoukset on erityisesti suunniteltu auttamaan yleispappeuden toteuttamista?

²² Toinen niistä on palveluskokous. Siinä Jehovan todistajat pohtivat keinoja ja tapoja, joilla seurakunta voi tehokkaimmin täyttää velvollisuutensa saarnata säännöllisesti jokaiselle huonekunnalle sille määrätyllä alueella ja tutkia Raamattua kiinnostuneitten ihmisten kanssa. Toinen kokous on teokraattinen palveluskoulu, mikä tarjoaa yksityisille todistajille henkilökohtaista valmennusta hyvän uutisen julkisena palvelijana. Miehiä, naisia ja lapsia merkitään tähän kouluun. Koulun ohjelma sisältää ohjepuheita, oppilaille annettuja julkisia raamatunlukutehtäviä, saarnoja ja talosta-taloon-palvelusta, mitä seuraa koulunpalvelijan opettavat neuvot. Kaikki kokoukset ovat ilmaisia, ja yleisö on tervetullutta.

23. Mitkä johtopäätökset voidaan tehdä siitä tosiasiasta, että Jehovan todistajat kykenevät toteuttamaan yleispappeutta maailmanlaajuisesti?

²³ Kun uskonnollisen järjestön kaikki jäsenet – joita on 989 192 kaikkiaan 189 maassa – tehdään Jumalan julkisiksi julistajiksi, niin se on todella huomion arvoinen seikka. Nämä eivät olleet yhteiskunnallisia työntekijöitä eivätkä kirjaimellisia katulaulajia, vaan evankeliuminpalvelijoita, jotka seuraavat Kristusta Jeesusta hänen askeleissaan saarnaten ja opettaen talosta taloon ja kodeissa – mihin he käyttivät vuonna 1962 142 046 679 tuntia – apostoliseen tapaan, ikään, sukupuoleen, kieleen, rotuun ja maalliseen sivistykseen katsomatta, ja tämä on saavutus, mistä yksikään ihminen tai järjestö ei voi ottaa itselleen kunniaa. Kristikunnan hedelmättömät yritykset tehdä samoin suuresta halusta ja paljoista ponnistuksista huolimatta todistavat tämän. Se on seuraus Jumalan hengen voimasta eikä todista ainoastaan sitä, että me elämme niitä ”viimeisiä päiviä”, joihin Jooel viittasi, vaan myös, että seurakunta, joka toteuttaa suuresti kaivattua yleispappeutta, on saanut Jumalan hengen ja on se, mitä hän käyttää maan päällä edustamassa itseään maan kansoissa. Miksi et tutustuisi paremmin Jehovan todistajiin? Sinä voit tavata heitä kaikissa osissa maailmaa. Olet tervetullut heidän raamatuntutkistelukokouksiinsa heidän Valtakunnansaleihinsa.

[Alaviitteet]

Tanskan luterilaista valtionkirkkoa hallitsevan, vuodelta 1947 olevan Tanskan lain mukaan maallikon ei sallita saarnata kirkossa tavallisten jumalanpalvelusten aikana. (Lovbekendtgørelse n:o 456, 23/9 1947, § 2, mom. 3.) Eräs Tanskan kansankäräjien vuoden 1961 aikana tarkastama sanotun lain muutos sallii maallikon puhua sellaisissa tilaisuuksissa ainoastaan, jos pappi itse puhuu päivän tekstistä. (Kristeligt Dagblad 15, 16/4 1961.)

Ruotsin luterilaisessa valtionkirkossa on vallalla jopa apostolinen perimyskin.

Suomen luterilaisessa valtionkirkossa ei liioin muu kuin pappi saa sekaantua jumalanpalveluksen toimittamiseen joitakin hätätilanteita lukuun ottamatta. (Kirkkolaki, §§ 27, 29)