PROFEETTA

Se jonka välityksellä ilmoitetaan Jumalan tahto ja tarkoitus (Lu 1:70; Ap 3:18–21). Vaikka heprealaisen ’profeettaa’ tarkoittavan sanan (na·viʼʹ) etymologiasta ollaankin epävarmoja, tämän erityissanan käyttö osoittaa, että tosi profeetat eivät olleet mitään tavallisia uutisten kertojia vaan Jumalan edustajia, ’Jumalan miehiä’, joilla oli henkeytettyjä sanomia (1Ku 12:22; 2Ku 4:9; 23:17). He seisoivat Jumalan ”lähipiirissä”, ja hän paljasti heille ”luottamuksellisen asiansa” (Jer 23:18; Am 3:7; 1Ku 17:1; ks. NÄKIJÄ).

Kreikkalainen sana pro·fēʹtēs tarkoittaa kirjaimellisesti ’edessä puhujaa [kreik. pro ’ennen’ tai ’edessä’ ja fē·miʹ ’sanoa’]’, ja se kuvailee näin ollen julistajaa, sellaisten sanomien ilmoittajaa, joiden sanotaan olevan lähtöisin Jumalasta (vrt. Tit 1:12). Vaikka tähän sisältyy ajatus tulevaisuuden ennustajasta, sanan perusmerkitys ei ole ennustaminen (vrt. Tu 6:7–10). Jumalan tahdon mukaan eläminen vaatii kuitenkin tietoa niistä tulevaisuutta koskevista Jehovan tarkoituksista, jotka hän on paljastanut, jotta ihmiset voisivat saattaa tiensä, halunsa ja päämääränsä sopusointuun Jumalan tahdon kanssa. Tämän vuoksi Raamatun profeetat välittivätkin useimmiten sanomia, jotka liittyivät suoraan tai epäsuorasti tulevaisuuteen.

Profeetan virka Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa. Ensimmäinen Jumalan ihmisedustaja oli ilmeisesti Aadam, joka alun perin kertoi Jumalan opetuksista vaimolleen Eevalle ja toimi siinä mielessä profeettana. Nuo opetukset eivät liittyneet pelkästään heidän nykyhetkeensä vaan myös tulevaisuuteen, sillä niissä esitettiin Jumalan tarkoitus maan ja ihmiskunnan suhteen ja se, miten ihmisten pitää toimia, jotta heidän tulevaisuutensa olisi siunattu. (1Mo 1:26–30; 2:15–17, 23, 24; 3:1–3.) Ensimmäinen Raamatussa mainittu uskollinen ihmisprofeetta oli Hanok, ja hänen sanomaansa sisältyi suoranainen ennustus (Ju 14, 15). Sekä Lemek että hänen poikansa Nooa julistivat henkeytettyjä Jumalan tahdon ja tarkoituksen paljastuksia (1Mo 5:28, 29; 9:24–27; 2Pi 2:5).

Itse sanaa na·viʼʹ käytetään ensimmäisen kerran Abrahamista (1Mo 20:7). Abrahamia ei tunnettu siitä, että hän olisi ennustanut tulevaisuutta – ainakaan julkisesti. Jumala oli kuitenkin antanut hänelle sanoman, profeetallisen lupauksen. Sen on täytynyt tehdä Abrahamiin valtava vaikutus, ja hän on varmasti tuntenut pakottavaa tarvetta puhua siitä – varsinkin omalle perheelleen – ja selittää, miksi hän oli lähdössä Urista ja mitä Jumala oli luvannut hänelle. (1Mo 12:1–3; 13:14–17; 22:15–18.) Iisak ja Jaakob, tuon lupauksen perilliset, olivat samalla tavoin ”profeettoja”, jotka olivat läheisessä yhteydessä Jumalaan (Ps 105:9–15). Lisäksi he antoivat pojilleen siunauksia, joihin liittyi ennustuksia (1Mo 27:27–29, 39, 40; 49:1–28). Sen jälkeen aina ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle saakka kaikki tosi profeetat olivat Jaakobin jälkeläisiä (israelilaisia), lukuun ottamatta Jobia ja Elihua, joita Jumala ilmeisesti käytti jumalallisten totuuksien paljastamiseen ennen israelilaisten Egyptistä lähtöä.

Mooseksessa profeetan rooli terävöityy. Profeetan asema Jumalan edustajana korostuu siinä, että Jehova nimitti Aaronin ”profeetaksi” eli ”suuksi” Moosekselle, kun taas Mooses ’oli hänelle kuin Jumala’ (2Mo 4:16; 7:1, 2). Mooses ennusti monia tapahtumia, jotka toteutuivat nopeasti, esim. kymmenen vitsausta. Vielä vaikuttavammin hän kuitenkin toimi profeettana eli Jumalan edustajana välittäessään lakiliiton Siinailla ja opettaessaan kansakunnalle Jumalan tahtoa. Vaikka lakiliitosta olikin israelilaisille valtavasti välitöntä hyötyä, koska se sisälsi moraalisääntöjä ja moraalista opastusta, niin sekin viittasi tulevaisuuteen ja ”tulevaan hyvään” (Ga 3:23–25; Hpr 8:6; 9:23, 24; 10:1). Mooseksen asema profeettana oli ainutlaatuinen sen vuoksi, että hänellä oli läheinen, usein kaksisuuntainen, yhteys Jumalaan ja häntä käytettiin välittämään paljon laajempaa ymmärrystä Jehovan tahdosta ja tarkoituksesta (2Mo 6:2–8; 5Mo 34:10). Myös hänen veljensä Aaron ja sisarensa Mirjam palvelivat profeettoina siinä mielessä, että he välittivät Jumalan sanomia tai ohjeita (joskaan eivät välttämättä ennustuksia) samoin kuin kansakunnan 70 vanhinta (2Mo 15:20; 4Mo 11:25; 12:1–8).

Tuomarien 6:8:ssa mainitun nimettömän miehen lisäksi tuossa kirjassa kerrotaan suoranaisesti ainoastaan naisprofeetta Deboran palvelleen profeettana (Tu 4:4–7; 5:7). Sanan na·viʼʹ puuttuminen ei kuitenkaan sinänsä tarkoita sitä, etteivät muut olisi toimineet tuossa tehtävässä. Samuelin aikaan ”tuli harvoin sanaa Jehovalta; ei ollut mitään näkyä kerrottavana”. Samuel palveli Jumalan edustajana poikasesta lähtien, ja koska Jumalan sanomat toteutuivat, kaikki tunnustivat, että ”Samuelille oli uskottu Jehovan profeetan tehtävä” (1Sa 3:1–14, 18–21).

Kuninkaiden hallituskauden alettua profeettoja ilmaantui lähes katkeamattomana sarjana (vrt. Ap 3:24). Gad alkoi profetoida ennen Samuelin kuolemaa (1Sa 22:5; 25:1). Hän ja profeetta Natan olivat huomattavia Daavidin hallituskaudella (2Sa 7:2–17; 12:7–15; 24:11–14, 18). He toimivat kuninkaan neuvonantajina ja historioitsijoina, kuten muutkin profeetat myöhemmin (1Ai 29:29; 2Ai 9:29; 29:25; 12:15; 25:15, 16). Daavidia itseäänkin käytettiin eräiden Jumalan paljastusten kertomiseen, ja apostoli Pietari sanoo häntä ”profeetaksi” (Ap 2:25–31, 34). Valtakunnan ollessa jakautunut sekä pohjoisessa että eteläisessä valtakunnassa toimi uskollisia profeettoja. Joitakuita heistä käytettiin profetoimaan molempien valtakuntien johtajille ja kansalle. Pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen palvelleita profeettoja olivat Daniel, Haggai, Sakarja ja Malakia.

Profeetoilla oli tärkeä osa tosi palvonnan ylläpitämisessä. Heidän toimintansa piti Israelin ja Juudan kuninkaita kurissa, sillä he olivat rohkeita ojentaessaan hallitsijoita, jotka tekivät erehdyksiä (2Sa 12:1–12), ja julistaessaan Jumalan tuomioita pahuuden harjoittajia vastaan (1Ku 14:1–16; 16:1–7, 12). Kun papit poikkesivat syrjään ja turmeltuivat, Jehova käytti profeettoja vahvistamaan vanhurskaan jäännöksen uskoa ja viitoittamaan eksyneille tien takaisin Jumalan suosioon. Mooseksen tavoin profeetat toimivat monesti kuninkaan ja kansan puolestapuhujina rukoillessaan Jumalaa heidän puolestaan (5Mo 9:18–29; 1Ku 13:6; 2Ku 19:1–4; vrt. Jer 7:16; 14:11, 12). He toimivat varsinkin kriisien ja ahdingon aikoina. He valoivat uskoa tulevaisuuteen, sillä toisinaan heidän sanomissaan ennustettiin Messiaan hallituksen siunauksista. Näin he hyödyttivät oman aikansa ihmisten lisäksi tulevia sukupolvia aina meidän aikaamme asti (1Pi 1:10–12). Näin tehdessään he joutuivat kuitenkin kärsimään paljon häväistystä, pilkkaa ja jopa fyysistä pahoinpitelyä (2Ai 36:15, 16; Jer 7:25, 26; Hpr 11:32–38). Mutta ne, jotka ottivat heidät suopeasti vastaan, saivat sekä hengellisiä että muita siunauksia (1Ku 17:8–24; 2Ku 4:8–37; vrt. Mt 10:41).

Nimittäminen ja henkeyttäminen. Profeetan virka ei periytynyt, mutta monet profeetat olivat leeviläisiä, mm. Samuel, Jehojadan poika Sakarja, Jeremia ja Hesekiel, ja myös joidenkin profeettojen jälkeläisistä tuli profeettoja (1Ku 16:7; 2Ai 16:7). Kukaan ei voinut myöskään ryhtyä profeetaksi omasta aloitteestaan. Jumala valitsi profeetat, ja heidät nimitettiin pyhän hengen välityksellä (4Mo 11:24–29; Hes 1:1–3; Am 7:14, 15), jonka kautta he myös saivat tietää, mitä heidän piti julistaa (Ap 28:25; 2Pi 1:21). Jotkut olivat aluksi hyvinkin vastahakoisia (2Mo 3:11; 4:10–17; Jer 1:4–10). Elisa sai jumalallisen nimityksen edeltäjänsä Elian kautta, ja sitä kuvasi se, että Elia heitti päällysvaippansa eli virkavaatteensa Elisan päälle (1Ku 19:19–21).

Vaikka profeetat nimitettiinkin Jehovan hengen välityksellä, he eivät ilmeisesti puhuneet kaiken aikaa henkeytettyinä. Sen sijaan Jumalan henki ’tuli heidän päälleen’ aika ajoin ja paljasti heille sanomia, jotka heidän piti ilmoittaa (Hes 11:4, 5; Mi 3:8). Se sai heidät liikkeelle ja pakotti heidät puhumaan (1Sa 10:10; Jer 20:9; Am 3:8). Sen lisäksi että heidän tekonsa olivat varsin epätavallisia, myös heidän puheensa ja tapansa heijastivat epäilemättä todella epätavallista voimaa ja tunnetta. Tämä saattaa osittain selittää, mitä ilmaus ”käyttäytyä profeettojen tavoin” tarkoittaa (1Sa 10:6–11; 19:20–24; Jer 29:24–32; vrt. Ap 2:4, 12–17; 6:15; 7:55). Koska he keskittyivät täysin tehtäväänsä ja suorittivat sen palavan innokkaasti ja rohkeasti, heidän käytöksensä saattoi vaikuttaa toisista oudolta, jopa järjettömältä, kuten profeetan käytös vaikutti sotapäälliköistä Jeehun voitelemisen yhteydessä. Mutta kun päälliköt tajusivat, että mies oli profeetta, he suhtautuivat hänen sanomaansa täysin vakavasti. (2Ku 9:1–13; vrt. Ap 26:24, 25.) Kun Saul ajoi takaa Daavidia ja hänet pantiin ’käyttäytymään profeetan tavoin’, hän riisui vaatteensa ja ”makasi alastomana koko sen päivän ja koko sen yön”, minä aikana Daavid ilmeisesti pakeni (1Sa 19:18–20:1). Tämä ei merkitse sitä, että profeetat olisivat usein olleet alasti, sillä Raamatussa osoitetaan asian olevan aivan toisin. Kahdessa muussa Raamatun mainitsemassa tapauksessa profeetat olivat alasti tiettyä tarkoitusta varten, jonkin profetiansa piirteen vuoksi (Jes 20:2–4; Mi 1:8–11). Raamatussa ei kerrota, osoittiko Saulin alastomuus, että kun häneltä oli riisuttu hänen kuninkaalliset vaatteensa, hän oli pelkkä ihminen, voimaton Jehovan oman kuninkaallisen vallan ja voiman edessä, vai johtuiko se jostain muusta syystä.

Jehova käytti profeettojen henkeyttämiseen erilaisia keinoja: suullista viestintää enkelien välityksellä (2Mo 3:2–4; vrt. Lu 1:11–17; Hpr 1:1, 2; 2:1, 2), näkyjä, joissa Jumalan sanoma siirrettiin ihmisen tajuntaan (Jes 1:1; Hab 1:1), unia eli yöllisiä näkyjä, joita profeetta sai nukkuessaan (Da 7:1), ja sanomien välittämistä ihmisen ollessa hurmostilassa (Ap 10:10, 11; 22:17–21). Joskus musiikki saattoi vaikuttaa siihen, että profeetta sai viestin Jumalalta (1Sa 10:5; 2Ku 3:15). Henkeytettyjä sanomia myös julistettiin eri tavoin (Hpr 1:1). Yleensä profeetta ilmoitti sanoman puhumalla joko julkisella paikalla tai harvaan asutuilla alueilla (Jer 7:1, 2; 36:4–13; Mt 3:3). Mutta hän saattoi dramatisoida sanomaa käyttämällä vertauskuvia tai toimimalla vertauskuvallisesti, kuten silloin kun Hesekiel kuvasi Jerusalemin piiritystä käyttämällä tiiltä tai Hoosea meni naimisiin Gomerin kanssa (Hes 4:1–3; Ho 1:2, 3; vrt. 1Ku 11:30–39; 2Ku 13:14–19; Jer 19:1, 10, 11). (Ks. HENKEYTYS; NÄKY; UNET.)

Tosi profeetan erottaminen väärästä. Toisinaan Jumalan profeetat, mm. Mooses, Elia, Elisa ja Jeesus, tekivät ihmetekoja, jotka vahvistivat heidän sanomansa ja virkansa aitouden. Kaikkien ei kuitenkaan kerrota tehneen sellaisia voimatekoja. Mooses esitti kolme piirrettä, jotka vahvistivat jonkun olevan tosi profeetta: tosi profeetta puhui Jehovan nimessä, hänen ennustuksensa toteutuivat (5Mo 18:20–22) ja hänen profetoimisensa piti edistää tosi palvontaa ja olla sopusoinnussa Jumalan paljastetun sanan ja paljastettujen käskyjen kanssa (5Mo 13:1–4). Viimeinen näistä vaatimuksista oli ehkä tärkein ja ratkaisevin, sillä joku saattoi ulkokultaisesti käyttää Jumalan nimeä ja hänen ennustuksensa saattoi sattumalta täyttyä. Tosi profeetta ei ollut kuitenkaan ainoastaan eikä edes pääasiallisesti ennustaja, kuten edeltä käy ilmi. Hän oli pikemminkin vanhurskauden puolestapuhuja, ja hänen sanomansa koski lähinnä moraalinormeja ja niiden soveltamista. Hän kertoi, mitä mieltä Jumala oli asioista (Jes 1:10–20; Mi 6:1–12). Näin ollen ei tarvinnut odottaa kenties vuosikausia tai sukupolvien ajan jonkin ennustuksen täyttymistä, jotta olisi nähty, oliko joku oikea vai väärä profeetta. Jos hänen sanomansa oli ristiriidassa Jumalan paljastetun tahdon ja hänen normiensa kanssa, hän oli väärä profeetta. Profeetta, joka ennusti Israelille tai Juudalle rauhaa aikana, jolloin kansa ei noudattanut Jumalan sanaa eikä lakia, oli siis ilman muuta väärä (Jer 6:13, 14; 14:11–16).

Jeesuksen myöhemmin vääristä profeetoista esittämä varoitus oli samansuuntainen kuin Mooseksen varoitus. Vaikka he käyttäisivät Jeesuksen nimeä ja tekisivät ”tunnusmerkkejä ja ihmeitä johtaakseen harhaan”, heidän hedelmänsä osoittaisivat heidän olevan ”laittomuuden tekijöitä”. (Mt 7:15–23; Mr 13:21–23; vrt. 2Pi 2:1–3; 1Jo 4:1–3.)

Tosi profeetta ei koskaan ennustanut pelkästään tyydyttääkseen inhimillistä uteliaisuutta. Jokainen ennustus liittyi Jumalan tahtoon, tarkoitukseen, normeihin tai tuomioihin (1Ku 11:29–39; Jes 7:3–9). Ennustetut tapahtumat olivat usein seurausta vallitsevista olosuhteista; kansa sai niittää sitä, mitä se oli kylvänyt. Väärät profeetat tuudittivat kansan ja sen johtajat väärään turvallisuuden tunteeseen vakuuttamalla rauhoittavasti, että Jumala oli yhä heidän kanssaan suojelemassa heitä ja suomassa heille menestystä huolimatta heidän epävanhurskaasta menettelystään (Jer 23:16–20; 28:1–14; Hes 13:1–16; vrt. Lu 6:26). He jäljittelivät tosi profeettoja käyttämällä vertauskuvallista kieltä ja toimimalla vertauskuvallisesti (1Ku 22:11; Jer 28:10–14). Vaikka jotkut olivat suoranaisia pettureita, monet olivat ilmeisesti profeettoja, jotka laiminlöivät velvollisuutensa tai joista tuli luopioita (vrt. 1Ku 18:19; 22:5–7; Jes 28:7; Jer 23:11–15). Jotkut heistä olivat naisia, vääriä naisprofeettoja (Hes 13:17–23; vrt. Il 2:20). ”Epäpuhtauden henki” tuli Jumalan hengen tilalle. Kaikki tuollaiset väärät profeetat tuli surmata. (Sak 13:2, 3; 5Mo 13:5.)

Se että jotkin Jumalan normien mukaan elävien profeettojen ”lähitulevaisuutta” koskevat profetiat täyttyivät jo päivän tai vuoden kuluessa, valoi luottamusta siihen, että myös heidän kaukaisempaa tulevaisuutta koskevat profetiansa täyttyisivät (1Ku 13:1–5; 14:12, 17; 2Ku 4:16, 17; 7:1, 2, 16–20).

”Profeettojen pojat”. Kuten Geseniuksen kieliopissa (Gesenius’ Hebrew Grammar, Oxford 1952, s. 418) selitetään, heprealainen sana ben (jonkun poika) tai benēʹ (jonkun pojat) voi tarkoittaa ”jonkin killan tai yhteisön (tai heimon tai minkä tahansa tarkkaan määrätyn ryhmän) jäsenyyttä” (vrt. Ne 3:8, missä ”voiteensekoittajien jäsen” on kirjaimellisesti ”voiteensekoittajien poika”). ”Profeettojen pojilla” voidaan näin ollen kuvata sellaisten opetettavien ryhmää, jotka oli kutsuttu profeetan tehtävään, tai yksinkertaisesti yhdessä toimivien profeettojen ryhmää. Tällaisia profeettojen ryhmiä kerrotaan olleen Betelissä, Jerikossa ja Gilgalissa. (2Ku 2:3, 5; 4:38; vrt. 1Sa 10:5, 10.) Samuel johti erästä ryhmää Ramassa (1Sa 19:19, 20), ja Elisalla oli nähtävästi omana aikanaan samanlainen asema (2Ku 4:38; 6:1–3; vrt. 1Ku 18:13). Raamatussa kerrotaan heidän rakentaneen oman asuinpaikkansa ja käyttäneen lainatyökalua, mikä saattaa viitata siihen, että he elivät yksinkertaista elämää. Vaikka he asuivatkin usein yhdessä ja söivät yhteistä ruokaa, heidät saatettiin lähettää yksin suorittamaan profeetan tehtävää (1Ku 20:35–42; 2Ku 4:1, 2, 39; 6:1–7; 9:1, 2).

Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa mainittuja profeettoja. Kreikkalainen sana pro·fēʹtēs vastaa heprealaista sanaa na·viʼʹ. Pappi Sakarja, Johannes Kastajan isä, toimi profeettana ilmoittaessaan Jumalan tarkoituksen, joka koski hänen poikaansa Johannesta, jota tultaisiin ”kutsumaan Korkeimman profeetaksi” (Lu 1:76). Johanneksen yksinkertainen elämäntapa ja hänen sanomansa toivat mieleen aikaisemmat heprealaiset profeetat. Hänet tunnustettiin laajalti profeetaksi; hän hillitsi jopa Herodeksen toimintaa (Mr 1:4–6; Mt 21:26; Mr 6:20). Jeesus sanoi, että Johannes oli ”paljon enemmän kuin profeetta” (Mt 11:7–10; vrt. Lu 1:16, 17; Joh 3:27–30).

Jeesus, Messias, oli ”se Profeetta”, kauan kaivattu profeetta, josta Mooses oli ennustanut (Joh 1:19–21, 25–27; 6:14; 7:40; 5Mo 18:18, 19; Ap 3:19–26). Toiset tunnistivat hänet profeetaksi sen perusteella, että hän pystyi tekemään voimatekoja ja tiesi asioita epätavallisen hyvin (Lu 7:14–16; Joh 4:16–19; vrt. 2Ku 6:12). Hän jos kukaan oli Jumalan ”lähipiirissä” (Jer 23:18; Joh 1:18; 5:36; 8:42). Hän lainasi toistuvasti aiempia profeettoja, jotka todistivat, että hänen valtuutuksensa ja virkansa olivat Jumalalta (Mt 12:39, 40; 21:42; Lu 4:18–21; 7:27; 24:25–27, 44; Joh 15:25). Hän ennusti, millä tavoin hänet kavallettaisiin ja surmattaisiin ja että koska hän oli profeetta, hän kuolisi Jerusalemissa, joka oli ”profeettojen surmaaja”, että hänen opetuslapsensa hylkäisivät hänet, että Pietari kieltäisi hänet kolmesti ja että hänet herätettäisiin kuolleista kolmantena päivänä, ja monet näistä profetioista perustuivat aiemmin Heprealaisissa kirjoituksissa esitettyihin profetioihin (Lu 13:33, 34; Mt 20:17–19; 26:20–25, 31–34). Lisäksi hän ennusti Jerusalemin ja sen temppelin tuhon (Lu 19:41–44; 21:5–24). Kaikkien näiden ennustusten täsmällinen täyttyminen hänen kuulijoittensa elinaikana antoi lujan pohjan sille uskolle ja vakaumukselle, että myös ne profetiat, joita hän esitti omasta läsnäolostaan, tulisivat täyttymään (vrt. Mt 24; Mr 13; Lu 21).

Vuoden 33 helluntaina Jerusalemissa olevien opetuslasten päälle vuodatettiin ennustuksen mukaisesti Jumalan henkeä, minkä vuoksi he ’profetoivat ja näkivät näkyjä’. He toimivat niin julistamalla ”Jumalan suurenmoisuuksia” ja paljastamalla henkeytettyinä tietoa Jumalan Pojasta ja siitä, mitä se merkitsi heidän kuulijoilleen. (Ap 2:11–40.) Jälleen on syytä muistaa, että profetoiminen ei merkitse ainoastaan tai välttämättä tulevaisuuden ennustamista. Apostoli Paavali sanoi, että ”se, joka profetoi, rakentaa ja rohkaisee ja lohduttaa ihmisiä puheellaan”, ja hän esitti profetoimisen sopivana ja erityisen haluttavana päämääränä, johon kaikki kristityt saattoivat pyrkiä. Vierailla kielillä puhuminen oli merkki ei-uskoville, mutta profetoiminen uskoville. Silti myös kristilliseen kokoukseen tuleva ei-uskova hyötyisi profetoimisesta, koska se ojentaisi häntä ja tutkisi häntä tarkkaan, niin että ”hänen sydämensä salaisuudet tulevat ilmeisiksi”. (1Ko 14:1–6, 22–25.) Tämäkin viittaa siihen, ettei kristillinen profetoiminen ollut pääasiassa ennustamista vaan että se koski usein senhetkisiä asioita, vaikka se olikin selvästi lähtöisin epätavallisesta lähteestä, koska Jumala oli henkeyttänyt sen. Paavali neuvoi, että kun seurakunnassa profetoitiin, tuli noudattaa järjestystä ja harjoittaa itsehillintää, jotta kaikki voisivat oppia ja rohkaistua (1Ko 14:29–33).

Oli tietenkin joitakuita, jotka oli nimenomaan valittu palvelemaan profeettoina tai jotka olivat saaneet profetoimisen lahjan (1Ko 12:4–11, 27–29). Paavalilla itsellään oli profetoimisen lahja, mutta hänet tunnetaan ensisijaisesti apostolina (vrt. Ap 20:22–25; 27:21–26, 31, 34; 1Ko 13:2; 14:6). Ne, jotka oli varta vasten nimitetty profeetoiksi, kuten Agabos, Juudas ja Silas, näyttävät olleen kristillisen seurakunnan huomattavia edustajia heti apostolien jälkeen (1Ko 12:28; Ef 4:11). Apostolien tavoin he eivät palvelleet ainoastaan paikallisia seurakuntia vaan matkustivat lisäksi eri paikkoihin, pitivät esitelmiä ja myös ennustivat joitakin tulevia tapahtumia (Ap 11:27, 28; 13:1; 15:22, 30–33; 21:10, 11). Kuten aiemminkin, myös jotkut kristityt naiset saivat profetoimislahjan, vaikka he pysyivätkin aina alamaisina seurakunnan miespuolisten jäsenten johtoasemalle (Ap 21:9; 1Ko 11:3–5). (Ks. myös NAISPROFEETTA.)