ALTTARI

Sanan perusmerkitys on korotettu rakennelma tai paikka, jossa uhrataan tai jossa poltetaan suitsuketta palvottaessa tosi Jumalaa tai muita jumalia. Heprealainen sana miz·beʹaḥ (alttari) tulee verbijuuresta za·vaḥʹ (teurastaa, uhrata) ja viittaa siten pohjimmiltaan teurastamiseen tai uhraamiseen käytettyyn paikkaan (1Mo 8:20; 5Mo 12:21; 16:2). Kreikkalainen sana thy·si·a·stēʹri·on (alttari) tulee samalla tavoin kantaverbistä thyʹō, joka myös merkitsee ’teurastaa, uhrata’ (Mt 22:4; Mr 14:12). Kreikkalainen sana bō·mosʹ tarkoittaa väärän jumalan alttaria (Ap 17:23).

Alttari mainitaan ensimmäisen kerran vedenpaisumuksen jälkeen, kun ”Nooa rakensi alttarin Jehovalle” ja uhrasi sillä polttouhreja (1Mo 8:20). Vedenpaisumusta edeltävältä ajalta mainitaan vain Kainin ja Abelin uhrit, ja vaikka he todennäköisesti käyttivätkin alttareita, sitä ei kerrota (1Mo 4:3, 4).

Abraham rakensi alttarin Sikemiin (1Mo 12:7), Betelin ja Ain välillä sijainneelle paikalle (1Mo 12:8; 13:3), Hebroniin (1Mo 13:18) ja ilmeisesti myös Morianvuorelle, missä hän uhrasi pässin, jonka Jumala antoi hänelle Iisakin tilalle (1Mo 22:9–13). Vain viimeksi mainitussa tapauksessa Abrahamin mainitaan nimenomaan uhranneen näillä rakentamillaan alttareilla. Heprealaisen sanan perusmerkitys viittaa kuitenkin siihen, että jokaisessa näistä tapauksista todennäköisesti esitettiin uhreja. Iisak rakensi myöhemmin alttarin Beersebaan (1Mo 26:23, 25), ja Jaakob rakensi alttarit Sikemiin ja Beteliin (1Mo 33:18, 20; 35:1, 3, 7). Epäilemättä nämä patriarkkojen rakentamat alttarit olivat samantyyppisiä kuin ne, jotka Jumala mainitsi lakiliitossa, joko maakumpuja tai (hakkaamattomista) luonnonkivistä tehtyjä korokkeita (2Mo 20:24, 25).

Voitettuaan Amalekin Mooses rakensi alttarin ja antoi sen nimeksi Jehova-Nissi (merk. ’Jehova on merkkisalkoni’) (2Mo 17:15, 16). Kun Israelin kanssa tehtiin lakiliitto, Mooses rakensi alttarin Siinainvuoren juurelle, ja sillä uhrattiin teurasuhreja. Uhrien verta vihmottiin alttarille sekä liiton kirjan ja kansan päälle, ja sillä tavoin liitto vahvistettiin ja saatettiin voimaan. (2Mo 24:4–8; Hpr 9:17–20.)

Tabernaakkelin alttarit. Kun tabernaakkeli pystytettiin, rakennettiin Jumalan antaman mallin mukaisesti kaksi alttaria. Polttouhrialttari (jota sanottiin myös ”kuparialttariksi” [2Mo 39:39]) tehtiin akasiapuusta laatikon muotoiseksi, jossa ei ilmeisesti ollut kantta eikä pohjaa. Se oli pohjapinta-alaltaan 2,2 m × 2,2 m, sen korkeus oli 1,3 m, ja sen neljästä ylänurkasta ulkonivat ”sarvet”. Kaikki sen pinnat päällystettiin kuparilla. Kupariarina eli -verkko asetettiin alttarin reunan alle ”sisäpuolelle”, ”keskivaiheille”. Neljä rengasta asetettiin neljään kulmaan lähelle arinaa, ja nämä olivat ilmeisesti samat renkaat, joiden läpi pistettiin kaksi kuparilla päällystettyä akasiapuista tankoa alttarin kantamista varten. Tämä on saattanut merkitä sitä, että alttarin molemmille sivuille leikattiin kapea aukko, josta litteä arina voitiin työntää sisään, niin että renkaat jäivät ulkopuolelle molemmille sivuille. Tutkijoilla on tästä asiasta huomattavia mielipide-eroja, ja monet pitävät todennäköisenä sitä, että on ollut kahdet renkaat ja että toiset renkaat, joiden läpi alttarin kantamiseen käytetyt tangot pistettiin, ovat olleet kiinni alttarin ulkoseinässä. Kuparista valmistettuun välineistöön kuului tuhkasankoja ja -lapioita, maljoja eläinten veren kokoamista varten ja haarukoita lihan käsittelemistä varten sekä tuliastioita. (2Mo 27:1–8; 38:1–7, 30; 4Mo 4:14.)

Tämä polttouhreja varten tehty kuparialttari asetettiin tabernaakkelin sisäänkäynnin eteen (2Mo 40:6, 29). Vaikka se olikin suhteellisen matala eikä sen vuoksi välttämättä tarvinnut mitään sille johtavaa kulkuväylää, sen ympärillä on saatettu korottaa maata tai siihen on ehkä rakennettu ramppi alttarille asetettujen uhrien käsittelyn helpottamiseksi. (Vrt. 3Mo 9:22, jossa sanotaan, että Aaron ”tuli alas” toimittamasta uhreja.) Koska eläin uhrattiin ”alttarin pohjoissivulla” (3Mo 1:11) ja alttarilta poistetulle ”rasvaiselle tuhkalle varattu paikka” oli itäpuolella (3Mo 1:16) ja kupariallas peseytymistä varten länsipuolella (2Mo 30:18), niin eteläpuoli jäi johdonmukaisesti sivustaksi, johon tällainen kulkutie olisi voitu tehdä.

Suitsutusalttari. Suitsutusalttari (jota sanottiin myös ”kultaiseksi alttariksi” [2Mo 39:38]) tehtiin samoin akasiapuusta, ja sen yläpinta sekä sivut päällystettiin kullalla. Sen päällystää ympäröi kultareunus. Alttarin pohjapinta-ala oli 44,5 cm × 44,5 cm, sen korkeus 89 cm, ja lisäksi sen neljästä yläkulmasta ulkonivat ”sarvet”. Akasiapuusta valmistettujen, kullalla päällystettyjen kantotankojen paikoilleen asettamista varten tehtiin kaksi kultarengasta, ja renkaat olivat alttarin vastakkaisilla sivuilla kultareunuksen alapuolella. (2Mo 30:1–5; 37:25–28.) Tällä alttarilla poltettiin erityistä suitsuketta kahdesti päivässä, aamuin illoin (2Mo 30:7–9, 34–38). Toisissa raamatunkohdissa puhutaan suitsutusastian tai tuliastian käytöstä suitsuketta poltettaessa, ja ilmeisesti sellaista käytettiin myös suitsutusalttarin yhteydessä (3Mo 16:12, 13; Hpr 9:4; Il 8:5; vrt. 2Ai 26:16, 19). Suitsutusalttarin paikka oli tabernaakkelissa kaikkeinpyhimmän esiripun edessä, joten sen sanotaan olleen ”todistuksen arkun edessä” (2Mo 30:1, 6; 40:5, 26, 27).

Tabernaakkelin alttarien pyhittäminen ja käyttö. Virkaanasetusmenojen aikana molemmat alttarit voideltiin ja pyhitettiin (2Mo 40:9, 10). Tuolloin – samoin kuin joidenkin syntiuhrien uhraamisen yhteydessä sen jälkeenkin – uhrieläimen verta laitettiin polttouhrialttarin sarviin ja loput siitä vuodatettiin alttarin juurelle (2Mo 29:12; 3Mo 8:15; 9:8, 9). Osa voiteluöljystä ja alttarilla olevasta verestä pirskotettiin Aaronin ja hänen poikiensa sekä heidän vaatteittensa päälle heidän pyhittämisekseen virkaanasetusmenojen loppupuolella (3Mo 8:30). Polttouhrialttarin pyhittämiseen tarvittiin kaikkiaan seitsemän päivää (2Mo 29:37). Muiden polttouhrien, yhteysteurasuhrien ja syyllisyysuhrien verta vihmottiin alttarille, mutta uhrattujen lintujen veri pirskotettiin tai puserrettiin alttarin kylkeen (3Mo 1:5–17; 3:2–5; 5:7–9; 7:2). Viljauhrit pantiin savuamaan alttarille ”rauhoittavaksi tuoksuksi” Jehovalle (3Mo 2:2–12). Viljauhrin jäljelle jääneen osan söivät ylimmäinen pappi ja hänen poikansa alttarin vieressä (3Mo 10:12). Joka vuosi sovituspäivänä alttari puhdistettiin ja pyhitettiin siten, että ylimmäinen pappi siveli uhrieläinten verta alttarin sarviin ja pirskotti sitä seitsemän kertaa alttarille (3Mo 16:18, 19).

Kaikista esitetyistä eläinuhreista asetettiin eläimen osia savuamaan alttarille, ja tätä tarkoitusta varten alttarilla pidettiin tulta, jota ei päästetty koskaan sammumaan (3Mo 6:9–13). Suitsukkeen polttamiseen tarvittava tuli otettiin siitä (4Mo 16:46). Vain Aaron ja ne hänen jälkeläisensä, joissa ei ollut mitään vikaa, saivat palvella alttarin luona (3Mo 21:21–23). Muut leeviläiset olivat vain apulaisia. Jokainen alttaria lähestyvä, joka ei ollut Aaronin siementä, tuli surmata (4Mo 16:40; 18:1–7). Korah ja hänen kansankokouksensa tuhottiin, koska he eivät ottaneet huomioon tätä Jumalan antamaa tehtävää, ja niistä kuparisista tuliastioista, jotka he olivat ottaneet, tehtiin ohuita metallilevyjä, ja alttari päällystettiin niillä merkiksi siitä, ettei kenenkään Aaronin jälkeläisiin kuulumattoman tullut lähestyä sitä (4Mo 16:1–11, 16–18, 36–40).

Kerran vuodessa sovitettiin myös kultainen suitsutusalttari panemalla uhriverta sen sarviin. Samoin meneteltiin silloin, kun uhrattiin syntiuhreja papistoon kuuluvien puolesta. (2Mo 30:10; 3Mo 4:7.)

Kun Kehatin pojat kuljettivat suitsutusalttaria ja polttouhrialttaria, ne peitettiin, edellinen sinisellä liinalla ja hylkeennahoilla ja jälkimmäinen purppuranpunaisella villaliinalla ja hylkeennahoilla (4Mo 4:11–14). (Ks. TABERNAAKKELI.)

Temppelin alttarit. Ennen Salomon temppelin vihkimistä käytettiin israelilaisten uhrilahjojen uhraamiseen erämaassa valmistettua kuparialttaria Gibeonin uhrikukkulalla (1Ku 3:4; 1Ai 16:39, 40; 21:29, 30; 2Ai 1:3–6). Kuparialttari, joka sen jälkeen valmistettiin temppeliä varten, oli pohjapinta-alaltaan 16 kertaa niin suuri kuin tabernaakkelia varten tehty alttari; sen pohjapinta-ala oli n. 8,9 m × 8,9 m ja korkeus n. 4,5 m (2Ai 4:1). Sen korkeuden vuoksi sille täytyi johtaa jonkinlainen kulkuväylä. Jumalan laki kielsi portaiden käytön alttarilla, jotta alastomuus ei paljastuisi (2Mo 20:26). Jotkut ovat sitä mieltä, että Aaronin ja hänen poikiensa käyttämät pellavaiset alushousut tekivät tämän käskyn noudattamisen tarpeettomaksi ja portaat siten luvalliseksi (2Mo 28:42, 43). Näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että polttouhrialttarin päälle johti kalteva ramppi. Josefus (The Jewish War, V, 225 [v, 6]) viittaa siihen, että tämäntapainen kulkuväylä johti Herodeksen myöhemmin rakentaman temppelin alttarille. Jos alttarin sijainti temppelissä oli sama kuin tabernaakkelissa, niin ramppi oli todennäköisesti alttarin eteläpuolella. ”Valettu meri”, jossa papit peseytyivät, olisi täten ollut sopivalla paikalla, koska se sijaitsi myös eteläpuolella (2Ai 4:2–5, 9, 10). Muissa suhteissa tämä temppeliä varten rakennettu alttari jäljitteli ilmeisesti tabernaakkelin alttaria, eikä siitä esitetä yksityiskohtaista kuvausta.

Se sijaitsi Morianvuorella paikassa, johon Daavid aikaisemmin oli rakentanut tilapäisen alttarin (2Sa 24:21, 25; 1Ai 21:26; 2Ai 8:12; 15:8). Perimätiedon mukaan se oli myös sama paikka, jossa Abraham yritti uhrata poikansa Iisakin (1Mo 22:2). Uhrieläinten veri vuodatettiin alttarin juurelle, ja ilmeisesti oli olemassa jokin kanava, jota pitkin veri virtasi pois temppelialueelta. Herodeksen temppelissä kerrotaan olleen sellainen kanava yhdistettynä alttarin lounaisnurkassa sijainneeseen sarveen, ja temppelialueella olleesta kalliosta on löydetty aukko, joka johtaa Kidroninlaaksoon vievään maanalaiseen kanavaan.

Temppelin suitsutusalttari tehtiin setripuusta, ja tämä näyttääkin olleen ainoa ero sen ja tabernaakkelin suitsutusalttarin välillä. Se päällystettiin samalla tavoin kullalla. (1Ku 6:20, 22; 7:48; 1Ai 28:18; 2Ai 4:19.)

Temppelin vihkiäisissä Salomon rukous esitettiin polttouhrialttarin edessä, ja sen päättyessä taivaista lankesi tuli, joka kulutti alttarilla olleet uhrit (2Ai 6:12, 13; 7:1–3). Vaikka tämä kuparialttari oli pinta-alaltaan yli 79 m², se osoittautui liian pieneksi sille valtavalle uhrimäärälle, joka silloin uhrattiin, ja niinpä osa esipihasta pyhitettiin tuohon tarkoitukseen (1Ku 8:62–64).

Salomon hallituskauden loppupuolella sekä Rehabeamin ja Abiamin hallituskausilla polttouhrialttaria laiminlyötiin, niin että kuningas Asa katsoi tarpeelliseksi uudistaa sen (2Ai 15:8). Kuningas Ussiaa lyötiin spitaalilla, koska hän yritti polttaa suitsuketta kultaisella suitsutusalttarilla (2Ai 26:16–19). Kuningas Ahas siirsi kuparisen polttouhrialttarin toiselle puolelle ja sijoitti pakanallisen alttarin sen tilalle (2Ku 16:14). Hänen poikansa Hiskia kuitenkin puhdistutti ja pyhitti kuparialttarin ja sen välineet ja otti ne jälleen käyttöön (2Ai 29:18–24, 27). (Ks. TEMPPELI.)

Pakkosiirtolaisuuden jälkeiset alttarit. Serubbabelin ja ylimmäisen papin Jesuan johdolla palanneet pakkosiirtolaiset rakensivat Jerusalemiin ensimmäiseksi polttouhrialttarin (Esr 3:2–6). Aikanaan rakennettiin myös uusi suitsutusalttari.

Syyrian kuningas Antiokhos Epifanes vei pois kultaisen suitsutusalttarin, ja kaksi vuotta myöhemmin (168 eaa.) hän rakensi alttarin Jehovan suuren alttarin päälle ja uhrasi sillä uhrin Zeukselle (1. Makkabilaiskirja 1:20–64). Sen jälkeen Juudas Makkabi rakensi uuden alttarin hakkaamattomista kivistä ja otti jälleen käyttöön myös suitsutusalttarin (1. Makkabilaiskirja 4:44–49).

Herodeksen temppelin polttouhrialttari oli tehty hakkaamattomista kivistä, ja sen pohjapinta-ala oli Josefuksen mukaan (The Jewish War, V, 225 [v, 6]) 50 kyynärää × 50 kyynärää ja korkeus 15 kyynärää; tosin juutalainen Mišna (Middot 3:1) mainitsee pienemmät mitat. Tähän alttariin Jeesus siis aikanaan viittasi (Mt 5:23, 24; 23:18–20). Tämän temppelin suitsutusalttaria ei ole kuvailtu, mutta Luukkaan 1:11 osoittaa, että enkeli seisoi sen oikealla puolella, kun hän näyttäytyi Johanneksen isälle Sakarjalle.

Hesekielin temppelin alttari. Myös Hesekielin näyssään näkemässä temppelissä polttouhrialttari sijaitsi temppelin edessä (Hes 40:47), mutta se oli malliltaan erilainen kuin edelliset alttarit. Alttari koostui useista osista, jotka oli sijoitettu päällekkäin ja toisiinsa nähden sisennettyinä eli porrastettuina. Sen mitat kerrotaan pitkän kyynärän (51,8 cm) mittoina. Alttarin alustan paksuus oli kyynärä, ja sen laitoja kiersi vaaksan (ehkä 26 cm:n) korkuinen ”pystyreuna”, joka muodosti eräänlaisen kourun tai kanavan, ehkä pois vuodatettua verta varten. (Hes 43:13, 14.) Alustalla, mutta kyynärän päässä sen ulkoreunasta, oli toinen osa, joka oli kahden kyynärän (n. 1 m:n) korkuinen. Kolmas osa oli porrastettu kyynärän päähän edellisen reunasta, ja se oli neljän kyynärän (n. 2 m:n) korkuinen. Myös siinä oli puolen kyynärän (n. 26 cm:n) levyinen reunus, joka muodosti kenties toisen kourun tai suojaavan reunuksen. Lopuksi alttarin liesi kohosi vielä neljän kyynärän korkeuteen, ja se oli myös porrastettu kyynärän mitan päähän edellisen osan reunasta, ja siitä ylöspäin kohosi neljä ”sarvea”. Alttarin liedelle päästiin itäpuolella sijaitsevia portaita pitkin. (Hes 43:14–17.) Tällekin alttarille piti toimittaa sovitus ja se piti vihkiä käyttöön seitsemän päivän aikana, kuten erämaassa rakennettu alttarikin (Hes 43:19–26). Vuotuinen sovitus alttarille ja muille pyhäkön osille piti suorittaa nisankuun ensimmäisenä päivänä (Hes 45:18, 19). Hesekielin näkemä tervehdyttävien vesien virta juoksi temppelistä itään päin alttarin eteläpuolitse (Hes 47:1).

Suitsutusalttaria ei näyssä mainita nimeltä, mutta Hesekielin 41:22:ssa esitetty kuvaus ”puisesta alttarista” viittaa siihen, että se oli suitsutusalttari eikä näkyleipäpöytä, varsinkin kun sitä sanotaan ”pöydäksi, joka on Jehovan edessä” (vrt. 2Mo 30:6, 8; 40:5; Il 8:3). Tämä alttari oli kolmen kyynärän (n. 1,5 m:n) korkuinen, ja ilmeisesti se oli poikkileikkaukseltaan neliö, jonka sivut olivat kaksi kyynärää (n. 1 m).

Muita alttareita. Koska vedenpaisumuksen jälkeen eläneet ihmiset eivät jatkaneet puhdasta palvontaa Nooan kanssa, rakennettiin monia väärän palvonnan alttareita, ja Kanaanissa, Mesopotamiassa sekä muissa paikoissa suoritetut kaivaukset osoittavat, että niitä on ollut olemassa varhaisimmista ajoista lähtien. Bileam rakennutti kolmeen eri paikkaan seitsemän alttaria rinnatusten yrittäessään turhaan kirota Israelia (4Mo 22:40, 41; 23:4, 14, 29, 30).

Israelilaisia käskettiin hajottamaan kaikki pakanalliset alttarit ja tuhoamaan niiden rinnalle tavallisesti pystytetyt pyhät patsaat ja paalut (2Mo 34:13; 5Mo 7:5, 6; 12:1–3). Heidän ei pitänyt koskaan jäljitellä niitä eikä uhrata lapsiaan tulessa, kuten kanaanilaiset tekivät (5Mo 12:30, 31; 16:21). Monien alttarien sijasta israelilaisilla tuli olla vain yksi alttari yhden tosi Jumalan palvontaa varten, ja se sijaitsi Jehovan kulloinkin valitsemassa paikassa (5Mo 12:2–6, 13, 14, 27; vrt. Babyloniin, jossa pelkästään Ištar-jumalattarella oli 180 alttaria). Ensin heidän käskettiin rakentaa alttari hakkaamattomista kivistä sen jälkeen, kun he olivat ylittäneet Jordanin (5Mo 27:4–8), ja sen Joosua rakensi Ebalinvuorelle (Jos 8:30–32). Valloitetun maan jakamisen jälkeen Ruubenin ja Gadin heimot sekä Manassen puoli heimoa rakensivat Jordanin rannalle huomiota herättävän alttarin, ja se sai aikaan tilapäistä levottomuutta muiden heimojen keskuudessa, kunnes todettiin, että alttari ei ollut luopumuksen merkki vaan että se vain muistutti uskollisuudesta Jehovaa, tosi Jumalaa, kohtaan (Jos 22:10–34).

Muitakin alttareita rakennettiin, mutta ilmeisesti erityisiä tilanteita varten eikä jatkuvaan käyttöön, ja tavallisesti ne rakennettiin enkelin ilmestymisen yhteydessä tai enkelin kehotuksesta. Sellaisia olivat Bokimissa rakennettu alttari sekä Gideonin ja Manoahin rakentamat alttarit. (Tu 2:1–5; 6:24–32; 13:15–23.) Kertomuksessa, jonka mukaan kansa rakensi alttarin Beteliin mietittäessä sitä, miten voitaisiin estää Benjaminin heimon häviäminen, ei ilmaista, hyväksyikö Jumala sen vai oliko vain kysymys siitä, että he ’tekivät sitä, mikä heidän omissa silmissään oli oikein’ (Tu 21:4, 25). Jumalan edustajana Samuel uhrasi Mispassa ja rakensi myös alttarin Ramaan (1Sa 7:5, 9, 10, 17). Tämä saattoi johtua siitä, että Jehovan läsnäolo ei enää ollut todettavissa Silossa sijainneessa tabernaakkelissa sen jälkeen, kun arkku oli viety sieltä pois (1Sa 4:4, 11; 6:19–21; 7:1, 2; vrt. Ps 78:59–64).

Tilapäisten alttarien käyttö. Tilapäisiä alttareita rakennettiin lukuisissa eri tilanteissa. Esimerkiksi Saul uhrasi Gilgalissa ja rakensi alttarin Aijaloniin (1Sa 13:7–12; 14:33–35). Ensimmäisessä tapauksessa hänet tuomittiin, koska hän ei odottanut, että Samuel olisi tullut uhraamaan, mutta uhripaikkojen sijainnin sopivuuteen ei kiinnitetty huomiota.

Daavid neuvoi Jonatania selittämään hänen poissaolonsa Saulin pöydästä uudenkuun päivänä sanomalla, että Daavid osallistui sukunsa jokavuotisen teurasuhrin uhraamiseen Betlehemissä, mutta koska tämä oli tekosyy, ei voida varmasti tietää, tehtiinkö niin todellisuudessa (1Sa 20:6, 28, 29). Daavid rakensi myöhemmin kuninkaana ollessaan alttarin Araunan (Ornanin) puimatantereelle, ja se tapahtui Jumalan käskystä (2Sa 24:18–25; 1Ai 21:18–26; 22:1). 1. Kuninkaiden kirjan 9:25:n sanat, joiden mukaan Salomo ’uhrasi teurasuhreja alttarilla’, tarkoittavat selvästikin sitä, että se tapahtui virkaanasetetun papiston välityksellä hänen aloitteestaan (vrt. 2Ai 8:12–15).

Jerusalemin temppelin rakentamisen yhteydessä käy selvästi ilmi, että alttari oli nyt varmasti ’paikassa, jonka Jehova, heidän Jumalansa, oli valinnut ja jonne heidän täytyi tulla’ (5Mo 12:5). Lukuun ottamatta sitä alttaria, jota Elia käytti Karmelinvuorella Baalin pappien kanssa järjestetyssä, tulella tehdyssä kokeessa (1Ku 18:26–35), vain luopumus aiheutti siihen aikaan muiden alttarien pystyttämisen. Salomo itse syyllistyi ensimmäisenä tällaiseen luopumukseen vierasmaisten vaimojensa vaikutuksesta (1Ku 11:3–8). Vastamuodostetun pohjoisen valtakunnan kuningas Jerobeam yritti estää alamaisiaan menemästä Jerusalemin temppeliin pystyttämällä alttarit Beteliin ja Daniin (1Ku 12:28–33). Eräs profeetta ennusti silloin, että Juudan kuninkaan Josian hallituskaudella Betelin alttarilla palvelusta suorittavat papit surmattaisiin ja kuolleiden luita poltettaisiin alttarilla. Merkiksi tästä alttari repeytyi, ja profetia täyttyi myöhemmin kokonaan. (1Ku 13:1–5; 2Ku 23:15–20; vrt. Am 3:14.)

Kuningas Ahabin hallitessa Israelia pakanalliset alttarit kukoistivat (1Ku 16:31–33). Juudan kuninkaan Ahasin aikana alttareita oli ”Jerusalemin joka kolkassa”, ja lisäksi oli paljon ”uhrikukkuloita” (2Ai 28:24, 25). Manasse meni jopa niin pitkälle, että rakensi alttareita Jehovan huoneeseen ja alttareita ”taivaiden – – armeijan” palvontaa varten temppelin esipihaan (2Ku 21:3–5).

Vaikka uskolliset kuninkaat aika ajoin hävittivät nämä epäjumalille pystytetyt alttarit (2Ku 11:18; 23:12, 20; 2Ai 14:3; 30:14; 31:1; 34:4–7), Jeremia saattoi silti sanoa ennen Jerusalemin hävitystä: ”Jumalasi ovat tulleet yhtä lukuisiksi kuin kaupunkisi, oi Juuda; ja yhtä monta alttaria kuin Jerusalemissa on katuja te olette pystyttäneet tuolle häpeälliselle, alttareita uhrisavun suitsuttamiseksi Baalille.” (Jer 11:13.)

Pakkosiirtolaisuuden aikana ja apostolien aikaan. Ne juutalaiset, jotka pakkosiirtolaisuuden aikana pakenivat Elefantineen Ylä-Egyptiin, rakensivat sinne Elefantinen papyrusten kertoman mukaan temppelin ja alttarin, ja muutamaa vuosisataa myöhemmin Leontopoliin lähellä asuneet juutalaiset tekivät samoin (Jewish Antiquities, XIII, 62–68 [iii, 1]; The Jewish War, VII, 420–432 [x, 2, 3]). Pappi Onias rakensi viimeksi mainitun temppelin ja alttarin yrittäessään täyttää Jesajan 19:19, 20:n.

Puhuessaan ateenalaisille ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla apostoli Paavali viittasi alttariin, johon oli kirjoitettu ”Tuntemattomalle Jumalalle” (Ap 17:23). Tämän tueksi on käytettävissä runsaasti historiallista aineistoa. Apollonios Tyanalaisen, joka kävi Ateenassa jonkin aikaa Paavalin jälkeen, kerrotaan Filostratoksen mukaan (käänn. teoksesta The Life of Apollonius of Tyana, VI, III) sanoneen: ”Hyvän puhuminen kaikista jumalista osoittaa paljon suurempaa viisautta ja järkevyyttä, varsinkin Ateenassa, jossa pystytetään alttareita jopa tuntemattomien jumalien kunniaksi.” Maantieteilijä Pausanias 100-luvulta kertoi, että hän oli huomannut matkalla Faleroninlahden satamasta Ateenan kaupunkiin ”’Tuntemattomiksi’ nimitettyjen jumalien ja sankareiden alttareita”. Hän puhui myös Olympiassa olleesta ”Tuntemattomien jumalien alttarista”. (Description of Greece, Attica, I, 4; Elis I, XIV, 8.) Samantapainen alttari löydettiin 1909 Pergamonista Demeterin temppelin läheisyydestä.

Alttarien merkitys. Apostoli Paavali osoittaa selvästi Heprealaiskirjeen 8. ja 9. luvussa, että kaikki tabernaakkeli- ja temppelipalvelukseen liittyvä oli esikuvallista (Hpr 8:5; 9:23). Molempien alttarien merkitys selviää Raamatun kreikkalaisista kirjoituksista. Polttouhrialttari edusti Jumalan ”tahtoa”, ts. hänen halukkuuttaan hyväksyä ainosyntyisen Poikansa täydellinen ihmisuhri (Hpr 10:5–10). Sen sijainti pyhäkön sisäänkäynnin edessä korostaa sitä, että Jumalan hyväksymyksen edellytyksenä on usko tuohon lunastusuhriin (Joh 3:16–18). Vaatimus, jonka mukaan sai olla vain yksi teurasuhrialttari, on sopusoinnussa Kristuksen julistuksen kanssa: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä. Kukaan ei tule Isän luo muuten kuin minun kauttani”, sekä niiden monien raamatunkohtien kanssa, jotka ilmaisevat, että ykseyden tulee olla ilmeistä kristillisessä uskossa (Joh 14:6; Mt 7:13, 14; 1Ko 1:10–13; Ef 4:3–6; huom. myös se Jesajan 56:7:ssä ja 60:7:ssä esitetty ennustus, jonka mukaan kaikista kansakunnista tulisi ihmisiä Jumalan alttarin luo).

On huomionarvoista, että vaikka jotkut pakenivat alttarille ja tarttuivat sen sarviin siinä toivossa, että saisivat suojeluksen, Jumalan laki määräsi viemään tahallisen murhaajan ”jopa alttarinikin luota kuolemaan” (2Mo 21:14; vrt. 1Ku 1:50–53; 2:28–34). Psalmista lauloi: ”Minä pesen käteni viattomuudessa ja tahdon kulkea alttarisi ympäri, oi Jehova.” (Ps 26:6.)

Vaikka kristityiksi tunnustautuvat ovat käyttäneet Heprealaiskirjeen 13:10:tä perusteena kirjaimellisten alttarien pystyttämiselle, tekstiyhteys osoittaa, että Paavalin mainitsema ”alttari” ei ole kirjaimellinen vaan vertauskuvallinen (Hpr 13:10–16). M’Clintockin ja Strongin Cyclopædia (1882, I osa, s. 183) sanoo varhaiskristityistä: ”Kun muinaisia apologeettoja moitittiin siitä, että heillä ei ollut temppeleitä eikä alttareita eikä pyhäkköjä, he vastasivat yksinkertaisesti: ’Pyhäkköjä ja alttareita ei meillä ole.’” M. R. Vincent toteaa teoksessaan Word Studies in the New Testament (1957, IV osa, s. 567) Heprealaiskirjeen 13:10:stä: ”On erehdys yrittää löytää kristillisestä oppirakennelmasta jotakin nimenomaista kohdetta – joko ristiä tai ehtoollispöytää tai itse Kristusta – joka olisi alttarin vastine. Pikemminkin Jumalan luo pääsemiseen liittyvät käsitteet – uhri, sovitus, anteeksianto ja hyväksymys, pelastus – on koottu yhteen, ja alttari kuvaa niitä, samalla tavoin kuin nämä kaikki käsitteet yhtyivät juutalaisten alttarilla.” Heprealaiset profeetat tuomitsivat jyrkästi monien alttarien rakentamisen (Jes 17:7, 8). Hoosea sanoi, että Efraim on ”lisännyt alttareita tehdäkseen syntiä” (Ho 8:11; 10:1, 2, 8; 12:11); Jeremia totesi, että Juudan synti oli kaiverrettu ”heidän alttariensa sarviin” (Jer 17:1, 2); Hesekiel taas ennusti väärää palvontaa harjoittavien surmaamisen ”heidän alttariensa ympärillä” (Hes 6:4–6, 13).

Myös Jumalan tuomioiden ilmaukset yhdistetään profeetallisesti tosi alttariin (Jes 6:5–12; Hes 9:2; Am 9:1). Niiden sielut, jotka on surmattu Jumalasta todistamisen vuoksi, huutavat vertauskuvallisesti nimenomaan ”alttarin alapuolelta”: ”Mihin asti, Suvereeni Herra, pyhä ja totuudellinen, sinä pidätyt tuomitsemasta ja kostamasta meidän vertamme niille, jotka asuvat maan päällä?” (Il 6:9, 10; vrt. 8:5; 11:1; 16:7.)

Ilmestyksen 8:3, 4:ssä kultainen suitsutusalttari liitetään selvästi vanhurskaiden rukouksiin. Juutalaisilla oli tapana rukoilla ”suitsutushetken aikana” (Lu 1:9, 10; vrt. Ps 141:2). Se että oli vain yksi suitsutusalttari, vastaa myös sitä yhtä tietä, jonka kautta voi lähestyä Jumalaa ja joka on viitoitettu Kreikkalaisissa kirjoituksissa (Joh 10:9; 14:6; 16:23; Ef 2:18–22). (Ks. UHRIT, UHRILAHJAT.)