SIELU

Raamatussa käytetyt alkukieliset sanat (hepr. neʹfeš [נֶפֶשׁ]; kreik. psy·khēʹ [ψυχή]) osoittavat, että ”sielu” on ihminen tai eläin tai elämä, joka ihmisellä tai eläimellä on.

Useimmat ihmiset yhdistävät sanaan ”sielu” yleensä sellaisia merkityksiä, jotka eivät ole sopusoinnussa niiden heprealaisten ja kreikkalaisten sanojen merkityksen kanssa, joita henkeytetyt raamatunkirjoittajat käyttivät. Tämä on toistuvasti tunnustettu yhä laajemmalti. Vuonna 1897 professori C. A. Briggs totesi julkaisussa Journal of Biblical Literature (XVI vsk., s. 30) tehtyään yksityiskohtaisen analyysin neʹfeš-sanan käytöstä: ”Sielu välittää englannin kielessä nykyään tavallisesti hyvin erilaisen ajatuksen kuin נפש [neʹfeš] heprean kielessä, ja varomaton lukija tulkitsee sen helposti väärin.”

Kun Amerikan juutalainen julkaisuseura myöhemmin julkaisi uuden käännöksen Toorasta eli Raamatun viidestä ensimmäisestä kirjasta, sen päätoimittaja H. M. Orlinsky Hebrew Union Collegesta totesi, että sana ”sielu” oli lähes kokonaan poistettu tuosta käännöksestä, koska ”kyseinen heprealainen sana on ’nefeš’”. Hän lisäsi: ”Muut kääntäjät ovat selittäneet sen tarkoittavan ’sielua’, mikä on täysin epätäsmällistä. Raamattu ei sano, että meillä on sielu. ’Nefeš’ on ihminen itse, hänen ruoantarpeensa, hänen suonissaan virtaava veri, hänen olemuksensa.” (The New York Times, 12.10.1962.)

Mistä on lähtöisin opetus, jonka mukaan ihmissielu on näkymätön ja kuolematon?

Ongelma on siinä, että ne merkitykset, joita sanaan ”sielu” yleensä yhdistetään, eivät ole lähtöisin Raamatun heprealaisista tai kreikkalaisista kirjoituksista vaan pääasiassa antiikin Kreikan filosofiasta, ts. pakanallisista uskonkäsityksistä. Esimerkiksi kreikkalainen filosofi Platon kertoo Sokrateen sanoneen: ”Kun sielu eroaa ruumiista puhtaana, ottamatta tästä mitään mukaansa, – – se varmaan lähtee valtakuntaan, joka on sen itsensä kaltainen, näkymätön, jumalallinen, kuolematon ja järjellinen, jonne tultuaan se löytää autuaan levon, vapautuneena erheestä ja järjettömyydestä, pelosta – – sekä muusta inhimillisestä pahasta. Siellä se – – elää edelleen, todella jumalien seurassa.” (Viisi tutkielmaa, Porvoo 1961, Faidon, suom. J. A. Hollo, s. 268.)

Täysin vastoin sitä kreikkalaista opetusta, jonka mukaan psy·khēʹ (sielu) on aineeton, näkymätön ja kuolematon, Raamattu osoittaa, että sekä psy·khēʹ että neʹfeš tarkoittavat maanpäällisistä luomuksista puhuttaessa sellaista, mikä on aineellista, käsin kosketeltavaa, näkyvää ja kuolevaista.

Hakuteoksessa New Catholic Encyclopedia (1967, XIII osa, s. 467) sanotaan: ”Sanalla nepes [neʹfeš] on paljon laajempi merkitys kuin meidän sanallamme ’sielu’, sillä se tarkoittaa elämää (2Mo 21:23; 5Mo 19:21) ja sen erilaisia elintärkeitä ilmenemismuotoja: hengittämistä (1Mo 35:18; Job 41:13 [21]), verta (1Mo 9:4; 5Mo 12:23; Ps 140 [141]:8), halua (2Sa 3:21; San 23:2). Sielu ei VT:ssa [Vanhassa testamentissa] tarkoita osaa ihmisestä vaan koko ihmistä – ihmistä elävänä olentona. Samoin se tarkoittaa UT:ssa [Uudessa testamentissa] ihmiselämää: yksilön, tietoisen subjektin, elämää (Mt 2:20; 6:25; Lu 12:22, 23; 14:26; Joh 10:11, 15, 17; 13:37).”

Roomalaiskatolisen käännöksen The New American Bible sanastossa ”Glossary of Biblical Theology Terms” (laitoksen julkaisija P. J. Kenedy & Sons, New York 1970, s. 27, 28) sanotaan: ”Uudessa testamentissa ’sielunsa pelastaminen’ (Mr 8:35) ei merkitse sitä, että pelastetaan jonkinlainen ihmisen ’henkiosa’, joka on hänen ’ruumiinsa’ vastakohta (platonilaisessa mielessä), vaan koko ihminen, jolloin korostetaan sitä, että tuo ihminen elää, toivoo, rakastaa ja haluaa jne. sen lisäksi, että hän on konkreettinen ja fyysinen.”

Neʹfeš on ilmeisesti peräisin sanajuuresta, joka tarkoittaa ’hengittää’, ja kirjaimellisessa mielessä neʹfeš voitaisiin kääntää vastineella ”hengittäjä”. Koehlerin ja Baumgartnerin teoksessa Lexicon in Veteris Testamenti Libros (Leiden 1958, s. 627) se määritellään seuraavasti: ”Hengittävä olio, mikä tekee ihmisestä ja eläimestä eläviä olentoja 1Mo 1:20, sielu (jyrkästi erilainen kuin kreikkalainen käsitys sielusta), jonka tyyssijana on veri 1Mo 9:4–; 3Mo 17:11; 5Mo 12:23: (249 kertaa) – – sielu = elävä olento, yksilö, ihminen.”

Kreikkalaisen sanan psy·khēʹ merkitykseksi määritetään sanakirjoissa ”elämä” ja ”tietoinen minä tai persoonallisuus tunteiden, halujen ja kiintymyksen keskuksena”, ”elävä olento”, ja niissä osoitetaan, että jopa ei-raamatullisissa kreikkalaisissa teoksissa tuota sanaa käytettiin ”eläimistä”. Nämä tietolähteet käsittelevät tietenkin pääasiassa antiikin Kreikan kirjoituksia ja ottavat siksi mukaan kaikki ne merkitykset, joita pakanalliset kreikkalaiset filosofit tuolle sanalle antoivat, mm. ”kuolleiden henki”, ”aineeton ja kuolematon sielu”, ”kaikkeuden henki” ja ”liikkeen ja elämän aineeton periaate”. Ilmeisesti siksi, että jotkut pakanafilosofit opettivat sielun erkanevan ruumiista kuolemassa, sanaa psy·khēʹ käytettiin myös ”perhosesta”, joka käy läpi metamorfoosin muuttuessaan toukasta siivekkääksi hyönteiseksi. (Liddell ja Scott, Greek-English Lexicon, tark. H. Jones, 1968, s. 2026, 2027; Donnegan, New Greek and English Lexicon, 1836, s. 1404.)

Antiikin Kreikan kirjoittajat eivät käyttäneet sanaa psy·khēʹ yhdenmukaisesti vaan eri tavoin, koska tuon sanan käyttöön vaikuttivat heidän henkilökohtaiset ja uskonnolliset filosofiset käsityksensä. Platonista, jonka filosofiaan tavanomaisten käsitysten sanasta ”sielu” voidaan katsoa perustuvan (kuten yleisesti tunnustetaan), sanotaan: ”Vaikka hän puhuukin joskus sielun kolmen [oletetun] osan yhdestä osasta, ’järjestä’, jonka on pakko olla kuolematon vaikka kaksi muuta osaa ovat kuolevaisia, hän puhuu myös ikään kuin yhdessä ruumiissa olisi kaksi sielua, toinen kuolematon ja jumalallinen, toinen kuolevainen.” (The Evangelical Quarterly, Lontoo 1931, III vsk., s. 121, A. McCaig, ”Thoughts on the Tripartite Theory of Human Nature”.)

Koska ei-raamatulliset kirjoitukset ovat niin epäyhtenäisiä, on erittäin tärkeää antaa Raamatun puhua puolestaan ja osoittaa, mitä henkeytetyt kirjoittajat tarkoittivat käyttäessään sanoja psy·khēʹ ja neʹfeš. Neʹfeš esiintyy Raamatun heprealaisten kirjoitusten masoreettisessa tekstissä 754 kertaa, kun taas psy·khēʹ esiintyy Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa Westcottin ja Hortin tekstissä 102 kertaa yksinään, mikä tekee yhteensä 856 kertaa (ks. Rbi8, liite 4A). Näin lukuisien esiintymiskohtien perusteella voidaan saada selvä käsitys siitä, minkä merkityksen nämä sanat välittivät henkeytettyjen raamatunkirjoittajien mieleen ja mikä merkitys heidän kirjoitustensa pitäisi välittää meidän mieleemme. Asian tarkastelu osoittaa, että vaikka näillä sanoilla on laaja merkitys ja erilaisia merkitysvivahteita, raamatunkirjoittajien keskuudessa ei ollut epäyhtenäisyyttä, epäselvyyttä eikä ristiriitaa ihmisluonnon suhteen, kuten oli antiikin ajan kreikkalaisten filosofien keskuudessa.

Maan ensimmäiset sielut. Sana neʹfeš esiintyy ensimmäisen kerran 1. Mooseksen kirjan 1:20–23:ssa. Jumala sanoi viidentenä luomispäivänä: ”’Viliskööt vedet eläviä sieluja [neʹfeš] parvittain, ja lentäköön maan yllä lentäviä luomuksia – –.’ Ja Jumala ryhtyi luomaan suuria merihirviöitä ja kaikkia liikkuvia eläviä sieluja [neʹfeš], joita vilisi vesissä lajiensa mukaan, ja kaikkia siivekkäitä lentäviä luomuksia lajiensa mukaan.” Kuudentena luomispäivänä käytetään sanaa neʹfeš myös ”kotieläimistä ja muista liikkuvista eläimistä sekä maan villieläimistä”, joita sanottiin ”eläviksi sieluiksi” (1Mo 1:24).

Ihmisen luomisen jälkeen sanaa neʹfeš käytettiin jälleen Jumalan hänelle antamissa ohjeissa, jotka koskivat eläimiä, ”kaikkea maan päällä liikkuvaa, jossa on elämä sieluna [kirjm. ”jossa on elävä sielu (neʹfeš)”]” (1Mo 1:30). Muita esimerkkejä siitä, että eläimistä käytetään tällaista ilmausta, on 1. Mooseksen kirjan 2:19; 9:10–16:ssa, 3. Mooseksen kirjan 11:10, 46; 24:18:ssa, 4. Mooseksen kirjan 31:28:ssa ja Hesekielin 47:9:ssä. On merkille pantavaa, että Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset käyttävät tämän kanssa yhtäpitävästi sanaa psy·khēʹ eläimistä Ilmestyksen 8:9:ssä ja 16:3:ssa, missä sitä käytetään meressä olevista luomuksista.

Raamattu osoittaa siis selvästi, että sanoja neʹfeš ja psy·khēʹ käytetään ihmistä alemmista eläinluomuksista. Noita samoja sanoja käytetään myös ihmisestä.

Ihmissielu. Täsmälleen samaa heprealaista ilmausta, jota käytetään eläimistä, nimittäin neʹfeš ḥaj·jahʹ (elävä sielu), käytetään myös Aadamista, kun kerrotaan, että Jumalan muodostettua ihmisen maan tomusta ja puhallettua hänen sieraimiinsa elämän hengen ”ihmisestä tuli elävä sielu” (1Mo 2:7). Ihminen oli erilainen kuin eläimet, mutta tuo ero ei johtunut siitä, että hän oli neʹfeš (sielu) ja ne eivät olleet. Sen sijaan tuon eron ilmaistaan johtuneen siitä, että vain ihminen luotiin ”Jumalan kuvaksi” (1Mo 1:26, 27). Ihmiseen luotiin samanlaisia moraalisia ominaisuuksia kuin Jumalalla on, ja hänellä oli paljon enemmän kykyjä ja viisautta kuin eläimillä, joten hän saattoi vallita kaikkia alempia luomuksia (1Mo 1:26, 28). Ihmisen elimistö oli monimutkaisempi ja monipuolisempi kuin eläinten (vrt. 1Ko 15:39). Aadamilla oli myös odotteena ikuinen elämä, jonka hän tosin menetti; sitä ei kuitenkaan koskaan mainita ihmistä alempien luomusten yhteydessä (1Mo 2:15–17; 3:22–24).

Kertomuksessa kyllä sanotaan, että ’Jumala puhalsi ihmisen sieraimiin elämän henkäyksen [eräs muoto sanasta neša·mahʹ]’, mutta tätä ei sanota eläinten luomisen yhteydessä. Kertomus ihmisen luomisesta on kuitenkin selvästi paljon yksityiskohtaisempi kuin kertomus eläinten luomisesta. Lisäksi kun 1. Mooseksen kirjan 7:21–23:ssa kuvaillaan, että vedenpaisumuksessa tuhoutui ”kaikki liha” arkin ulkopuolella, siinä mainitaan eläimet ihmisten ohella ja sanotaan: ”Kaikki, joiden sieraimissa elämän voiman hengitys [eräs muoto sanasta neša·mahʹ] vaikutti, kaikki, jotka olivat kuivalla maalla, kuolivat.” Selvästikin myös eläinten elämän hengitys eli henkäys tuli alun perin Luojalta, Jehova Jumalalta.

Myöskään ihmisen ”henki” (hepr. ruʹaḥ; kreik. pneuʹma) eli elämänvoima ei siis ole erilainen kuin eläinten elämänvoima, kuten nähdään Saarnaajan 3:19–21:stä, missä todetaan, että ”niillä kaikilla on sama henki [weruʹaḥ]”.

Sielu – elävä luomus. Kuten sanottu, ihmisestä ”tuli elävä sielu”, joten ihminen oli sielu, hänellä ei ollut sisällään sielua, joka olisi ollut aineeton ja näkymätön. Apostoli Paavali osoittaa, että kristillinen opetus ei eronnut aiemmasta heprealaisesta opetuksesta, sillä hän lainaa 1. Mooseksen kirjan 2:7:ää, kun hän sanoo: ”Niin on myös kirjoitettu: ’Ensimmäisestä ihmisestä Aadamista tuli elävä sielu [psy·khēnʹ zōʹsan].’ – – Ensimmäinen ihminen on maasta ja tehty tomusta.” (1Ko 15:45–47.)

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa osoitetaan, että elävä sielu on tulos maan tomusta tehdyn ruumiin ja elämän hengityksen yhdistymisestä. Ilmauksesta ”elämän voiman hengitys [kirjm. ”elämän hengen eli vaikuttavan voiman (ruʹaḥ) hengitys”]” (1Mo 7:22) käy ilmi, että elämänvoimaa eli ”henkeä” pidetään kaikissa luomuksissa, niin ihmisissä kuin eläimissäkin, yllä nimenomaan hengittämällä ilmaa (jossa on happea). Tätä elämänvoimaa on luomuksen elimistön jokaisessa solussa, kuten ilmenee artikkeleista ELÄMÄ ja HENKI.

Koska sanalla neʹfeš tarkoitetaan luomusta itseään, voidaan odottaa, että siihen yhdistetään lihallisten luomusten normaaleja fyysisiä toimintoja tai ominaisuuksia. Juuri näin tapahtuukin. Sanotaan, että neʹfeš (sielu) syö lihaa, rasvaa, verta tai muuta aineellista (3Mo 7:18, 20, 25, 27; 17:10, 12, 15; 5Mo 23:24), se on nälkäinen tai haluaa ruokaa ja juomaa (5Mo 12:15, 20, 21; Ps 107:9; San 19:15; 27:7; Jes 29:8; 32:6; Mi 7:1), se tehdään lihavaksi (San 11:25), se paastoaa (Ps 35:13), se koskee epäpuhtaaseen, esim. kuolleeseen ruumiiseen (3Mo 5:2; 7:21; 17:15; 22:6; 4Mo 19:13), se ’otetaan pantiksi’ tai ’siepataan’ (5Mo 24:6, 7), se tekee työtä (3Mo 23:30), sitä virkistetään kylmällä vedellä, kun se on väsynyt (San 25:25), se ostetaan (3Mo 22:11; Hes 27:13), se annetaan lupausuhriksi (3Mo 27:2), se pannaan rautoihin (Ps 105:18), se on uneton (Ps 119:28) ja se haukkoo henkeä (Jer 15:9).

Monissa raamatunkohdissa puhutaan ”minun sielustani”, ”sinun sielustasi”, ”hänen sielustaan” jne. Tämä johtuu siitä, että neʹfeš ja psy·khēʹ voivat tarkoittaa ihmistä itseään sieluna. Siksi tuon sanan ajatus voidaan usein ilmaista suomessa käyttämällä persoonapronomineja. Teoksessa Lexicon in Veteris Testamenti Libros (s. 627) osoitetaankin, että ”neʹfešini” tarkoittaa ’minua’ (1Mo 27:4, 25; Jes 1:14), ”neʹfešisi” merkitsee ’sinua’ (1Mo 27:19, 31; Jes 43:4; 51:23), ”(hänen) neʹfešinsä” tarkoittaa ’häntä, itseä’ (4Mo 30:2, 5–12; Jes 53:10) jne.

Kreikan sanaa psy·khēʹ käytetään samalla tavoin. Sanakirjassa Vine’s Expository Dictionary of Old and New Testament Words (1981, 4. osa, s. 54) sanotaan, että sitä voidaan käyttää sellaisena ”persoonapronominin vastineena, jota käytetään korostuksen ja tehon vuoksi: 1. persoona: Joh. 10:24 (’meitä’); Hepr. 10:38; vrt. 1. Moos. 12:13; 4. Moos. 23:10; Tuom. 16:30; Ps 120:2 (’minut’); 2. persoona: 2. Kor. 12:15; Hepr 13:17”, jne.

Edustaa elämää luomuksena. Sekä sanaa neʹfeš että sanaa psy·khēʹ käytetään myös tarkoittamaan elämää, ei pelkästään abstraktina voimana tai periaatteena vaan elämää luomuksena, ihmisenä tai eläimenä.

Niinpä kun Raakel synnytti Benjaminin, Raakelin neʹfeš (”sielu” eli elämä luomuksena) lähti hänestä ja hän kuoli (1Mo 35:16–19). Hän lakkasi olemasta elävä luomus. Samalla tavoin, kun profeetta Elia teki ihmeen Sarpatin lesken kuolleelle pojalle, tuon lapsen neʹfeš (”sielu” eli elämä luomuksena) palasi häneen, ja ”hän heräsi eloon”, oli jälleen elävä luomus (1Ku 17:17–23).

Koska luomusten elämä liittyy niin erottamattomasti vereen ja on riippuvainen siitä (vuodatettu veri edustaa ihmisen tai luomuksen elämää [1Mo 4:10; 2Ku 9:26; Ps 9:12; Jes 26:21]), Raamattu sanoo, että neʹfeš (sielu) on ”veressä” (1Mo 9:4; 3Mo 17:11, 14; 5Mo 12:23). Tätä ei tule selvästikään ymmärtää kirjaimellisesti, sillä Raamatussa puhutaan myös ”sielunne verestä” (1Mo 9:5; vrt. Jer 2:34) eikä edellä käsiteltyjä lukuisia viittauksia voida järkevästi soveltaa pelkästään vereen tai sen elämää ylläpitäviin ominaisuuksiin.

Sanaa neʹfeš (sielu) ei käytetä kasvillisuuden luomisen yhteydessä, joka tapahtui kolmantena luomispäivänä (1Mo 1:11–13), eikä sen jälkeenkään, koska kasvit ovat verettömiä.

Esimerkkejä siitä, että kreikkalaista sanaa psy·khēʹ on käytetty merkityksessä ’elämä luomuksena’, on Matteuksen 6:25; 10:39; 16:25, 26:ssa, Luukkaan 12:20:ssä, Johanneksen 10:11, 15; 13:37, 38; 15:13:ssa ja Apostolien tekojen 20:10:ssä. Koska Jumalan palvelijoilla on kuollessaan ylösnousemustoivo, heillä on toivo saada elää jälleen ”sieluina” eli elävinä luomuksina. Siksi Jeesus saattoi sanoa, että ”joka kadottaa sielunsa [elämänsä luomuksena] minun tähteni ja hyvän uutisen tähden, tulee pelastamaan sen. Todellakin, mitä hyödyttää ihmistä voittaa koko maailma ja menettää sielunsa? Mitä ihminen todellakaan antaisi sielunsa vastineeksi?” (Mr 8:35–37.) Hän sanoi myös: ”Joka on mieltynyt sieluunsa, tuhoaa sen, mutta joka vihaa sieluaan tässä maailmassa, tulee varjelemaan sen ikuiseen elämään.” (Joh 12:25.) Nämä ja muut samantapaiset raamatunkohdat osoittavat, mikä on Matteuksen 10:28:ssa esitettyjen Jeesuksen sanojen oikea merkitys: ”Älkääkä alkako pelätä niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua, vaan pelätkää ennemmin häntä, joka voi tuhota sekä sielun että ruumiin Gehennassa.” Vaikka ihmiset voivat tappaa ruumiin, he eivät voi tappaa ihmistä kaikiksi ajoiksi, mikäli hän elää Jumalan tarkoituksessa (vrt. Lu 20:37, 38), ja Jumala voi ylösnousemuksen välityksellä palauttaa ja todella palauttaakin sellaisen uskollisen ihmisen elämään luomuksena. Jumalan palvelijat menettävät ”sielunsa” eli elämänsä luomuksina vain tilapäisesti, eivät pysyvästi. (Vrt. Il 12:11.)

Voi kuolla ja voidaan tuhota. Toisaalta Matteuksen 10:28:ssa sanotaan, että Jumala ”voi tuhota sekä sielun [psy·khēnʹ] että ruumiin Gehennassa”. Tämä osoittaa, että psy·khēʹ ei tarkoita mitään kuolematonta tai häviämätöntä. Koko Raamatussa, Heprealaisissa ja Kreikkalaisissa kirjoituksissa, ei ole ainoatakaan tapausta, jossa sanoja neʹfeš tai psy·khēʹ määritettäisiin sanoilla kuolematon, häviämätön, katoamaton tms. (Ks. KUOLEMATTOMUUS; TURMELTUMATTOMUUS.) Toisaalta Raamatun heprealaisissa ja kreikkalaisissa kirjoituksissa on joukoittain kohtia, joissa sanotaan, että neʹfeš tai psy·khēʹ (sielu) on kuolevainen ja kuoleman alainen (1Mo 19:19, 20; 4Mo 23:10; Jos 2:13, 14; Tu 5:18; 16:16, 30; 1Ku 20:31, 32; Ps 22:29; Hes 18:4, 20; Mt 2:20; 26:38; Mr 3:4; Hpr 10:39; Ja 5:20), se kuolee, se ’karsitaan pois’ tai tuhotaan (1Mo 17:14; 2Mo 12:15; 3Mo 7:20; 23:29; Jos 10:28–39; Ps 78:50; Hes 13:19; 22:27; Ap 3:23; Il 8:9; 16:3) miekalla (Jos 10:37; Hes 33:6) tai tukehtumalla (Job 7:15) tai se on vaarassa kuolla hukkumalla (Jn 2:5) ja se menee hautakuoppaan eli Šeoliin (Job 33:22; Ps 89:48) tai se vapautetaan niistä (Ps 16:10; 30:3; 49:15; San 23:14).

Kuollut sielu. Joitakin kertoja esiintyy myös ilmaus ”kuollut sielu”, joka tarkoittaa yksinkertaisesti ’kuollutta ihmistä’ (3Mo 19:28; 21:1, 11; 22:4; 4Mo 5:2; 6:6; Hag 2:13; vrt. 4Mo 19:11, 13).

Halu. Toisinaan sanaa neʹfeš käytetään ilmaisemaan ihmisen halua, joka täyttää hänet ja jonka vallassa hän sitten pyrkii saavuttamaan tuon halun kohteen. Esimerkiksi Sananlaskujen 13:2:ssa sanotaan petollisesti menettelevistä, että ’heidän sielunsa on väkivaltaa’, ts. että he ovat päättäneet harjoittaa väkivaltaa ja heistä on todellisuudessa tullut väkivallan personoitumia. (Vrt. 1Mo 34:3, Rbi8, alav.; Ps 27:12; 35:25; 41:2.) Israelin vääriä paimenia sanotaan koiriksi, joilla ”on voimakas sielun halu”, he eivät ole tunteneet kylläisyyttä (Jes 56:11, 12; vrt. San 23:1–3; Hab 2:5).

Kokosieluinen palvelus. ”Sielu” tarkoittaa pohjimmiltaan koko ihmistä, kuten edellä on osoitettu. Joissakin raamatunkohdissa meitä kuitenkin kehotetaan etsimään, rakastamaan ja palvelemaan Jumalaa ’kaikesta sydämestämme ja kaikesta sielustamme’ (5Mo 4:29; 11:13, 18), ja 5. Mooseksen kirjan 6:5:ssä sanotaan: ”Sinun on rakastettava Jehovaa, Jumalaasi, kaikella sydämelläsi ja kaikella sielullasi ja kaikella elinvoimallasi.” Jeesus sanoi, että tuli palvella koko sielullaan ja voimallaan ja sen lisäksi ’koko mielellään’ (Mr 12:30; Lu 10:27). Herää kysymys, miksi nämä muut piirteet mainitaan sielun yhteydessä, vaikka ne kaikki sisältyvät siihen. Todennäköistä merkitystä voidaan valaista seuraavasti: Ihminen saattaa myydä itsensä (sielunsa) toisen orjaksi, jolloin hänestä tulee omistajansa eli isäntänsä omaisuutta. Hän ei ehkä kuitenkaan palvele isäntäänsä koko sydämestään, täysin motivoituneena ja halukkaana miellyttämään häntä, ja näin ollen hän ei ehkä käytä kaikkea voimaansa tai kaikkia henkisiä kykyjään isäntänsä etujen edistämiseen (vrt. Ef 6:5; Kol 3:22). Nämä muut piirteet mainitaan siis ilmeisesti siksi, että kiinnittäisimme niihin huomiota, jottemme unohtaisi niitä tai jättäisi niitä huomiotta palvellessamme Jumalaa, jolle kuulumme, ja hänen Poikaansa, jonka elämä oli meidän ostamiseksemme maksettu lunastushinta. Jumalan ”kokosieluiseen” palvelukseen sisältyy koko ihminen kaikkine ruumiinosineen, toimintoineen, kykyineen ja haluineen (vrt. Mt 5:28–30; Lu 21:34–36; Ef 6:6–9; Fil 3:19; Kol 3:23, 24).

Sielu ja henki ovat eri asia. ”Henkeä” (hepr. ruʹaḥ; kreik. pneuʹma) ei tule sekoittaa ”sieluun” (hepr. neʹfeš; kreik. psy·khēʹ), sillä ne tarkoittavat eri asioita. Heprealaiskirjeen 4:12:ssa sanotaankin, että Jumalan sana ”tunkee lävitse jopa erottamaan sielun ja hengen ja nivelet ja niiden ytimen” (vrt. myös Fil 1:27; 1Te 5:23). Kuten on osoitettu, sielu (neʹfeš; psy·khēʹ) on luomus itse. Henki (ruʹaḥ; pneuʹma) tarkoittaa tavallisesti elävän luomuksen eli sielun elämänvoimaa, joskin alkukielten sanoilla voi olla myös muita merkityksiä.

Kreikan sanojen psy·khēʹ ja pneuʹma eroa valaisee myös se, mitä apostoli Paavali sanoo ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille kristittyjen ylösnousemuksesta henkielämään. Hän asettaa siinä vastakkain ”sen, mikä on aineellista [psy·khi·konʹ, kirjm. ”sielullista”]”, ja ”sen, mikä on hengellistä [pneu·ma·ti·konʹ]”. Näin hän osoittaa, että kristityillä on kuolemaansa saakka ”sielullinen” ruumis, kuten ensimmäisellä ihmisellä Aadamillakin oli, mutta ylösnousemuksensa yhteydessä nuo voidellut kristityt saavat hengellisen ruumiin eli henkiruumiin, jollainen on myös kirkastetulla Jeesuksella Kristuksella. (1Ko 15:42–49.) Juudas esittää samantapaisen vertailun puhuessaan sellaisista, jotka ovat ”eläimellisiä ihmisiä [psy·khi·koiʹ, kirjm. ”sielullisia”], joilla ei ole hengellisyyttä [kirjm. ”joilla ei ole henkeä (pneuʹma)”]” (Ju 19).

Jumalan sielu. Edellä esitetyn valossa vaikuttaa siltä, että raamatunkohdat, joissa Jumala käyttää ilmausta ”sieluni” (3Mo 26:11, 30; Ps 24:4; Jes 42:1), ovat esimerkkejä antropomorfistisesta käytöstä, ts. siitä, että Jumalaan yhdistetään ymmärtämisen helpottamiseksi fyysisiä ja inhimillisiä ominaisuuksia, kuten silloin, kun sanotaan, että Jumalalla on silmät, kädet jne. Kun Jehova käyttää ilmausta ”neʹfešini”, sen merkitys on selvästikin ’minä’ tai ’minä itse’. ”Jumala on Henki [Pneuʹma].” (Joh 4:24.) (Ks. JEHOVA: Kuvauksia hänen olemuksestaan.)