Paimenna Jehovan kallisarvoisia lampaita hellästi
VANHIMMAT olivat syventyneet kuuntelemaan. He olivat matkustaneet noin 50 kilometriä Efesoksesta Miletokseen saadakseen ohjeita apostoli Paavalilta. Nyt he olivat surullisia kuullessaan, että tämä olisi viimeinen kerta, kun he näkisivät hänet. He ymmärsivät, että se mitä he seuraavaksi kuulisivat, olisi sen vuoksi äärimmäisen tärkeää: ”Kiinnittäkää huomiota itseenne ja koko laumaan, jonka keskuuteen pyhä henki on nimittänyt teidät valvojiksi, paimentamaan Jumalan seurakuntaa, jonka hän osti omansa verellä.” (Apostolien teot 20:25, 28, 38.)
Paavalin lyhyt viittaus paimeniin kertoi varmasti paljon noille Efesoksen vanhimmille. Lampaiden paimentaminen ympäröivällä maaseudulla oli heille tuttua. He tunsivat myös ne monet Raamatun heprealaisten kirjoitusten kohdat, joissa viitataan paimeniin. Lisäksi he tiesivät, että Jehova puhui itsestään kansansa paimenena (Jesaja 40:10, 11).
Paavali puhui heistä lauman keskuudessa olevina valvojina sekä seurakunnan paimenina. Sana ”valvoja” ilmaisee mikä heidän tehtävänsä on, kun taas sana ”paimen” osoittaa miten heidän täytyy tuota valvontaa suorittaa. Valvojien tuli tosiaan kohdella jokaista seurakunnan jäsentä yhtä rakkaudellisesti kuin paimen huolehtisi lammaslaumastaan.
Harvalla vanhimmalla on nykyään omakohtaista kokemusta kirjaimellisesta lampaiden kaitsemisesta. Raamatun lukuisat viittaukset sekä lampaisiin että paimeniin – varsinkin kuvaannollisessa merkityksessä – antavat kuitenkin Paavalin sanoille ajatonta merkitystä. Niistä kertomuksista, joissa puhutaan Jumalan mielen mukaisista entisaikojen paimenista, voidaan oppia paljon. Heidän huomionarvoiset esimerkkinsä voivat auttaa nykyajan vanhimpia näkemään, mitä ominaisuuksia näiden tulee kehittää paimentaakseen Jumalan seurakuntaa.
Peloton paimen Daavid
Miettiessämme Raamatun ajan paimenia mieleemme muistuu mitä todennäköisimmin Daavid, sillä hänhän toimi aluksi lammaspaimenena. Ensimmäisiä asioita, joita opimme Daavidin elämästä, on se, että paimenena oleminen ei merkitse mitään huomattavaa asemaa. Itse asiassa kun profeetta Samuel tuli voitelemaan yhden Iisain pojista Israelin tulevaksi kuninkaaksi, nuorta Daavidia ei otettu ensiksi lainkaan huomioon. Vasta Jehovan hylättyä seitsemän vanhempaa veljeä otettiin puheeksi Daavid, joka oli ulkona kedolla ”kaitsemassa lampaita”. (1. Samuelin kirja 16:10, 11.) Ne vuodet, jotka Daavid vietti paimenena, valmensivat häntä kuitenkin Israelin kansan vaativaan paimennustyöhön. ”[Jehova] valitsi Daavidin, palvelijansa, ja otti hänet lammastarhoista – – kaitsemaan kansaansa Jaakobia”, sanotaan psalmissa 78:70, 71. Daavid kirjoitti sopivasti kauniin ja hyvin tunnetun psalmin 23, joka alkaa sanoilla: ”Herra on minun paimeneni.”
Kristillisen seurakunnan vanhinten tulisi Daavidin tavoin palvella nöyrinä alipaimenina eikä tavoitella sopimatonta arvoasemaa. Kuten Paavali kirjoitti Timoteukselle, ne jotka tavoittelevat tätä paimennusvastuuta, ”haluavat hyvää työtä”, eivätkä asemaa (1. Timoteukselle 3:1).
Vaikka Daavidin työ kirjaimellisena paimenena oli vaatimatonta, se vaati toisinaan suurta rohkeutta. Jos esimerkiksi leijona tai karhu vei joskus lampaan hänen isänsä laumasta, hän kävi pelottomasti noiden petoeläinten kimppuun ja tappoi ne (1. Samuelin kirja 17:34–36). Se oli melkoinen osoitus rohkeudesta, kun muistetaan, että leijona pystyy tappamaan itseään paljon kookkaampia eläimiä. Ruskeaturkkinen syyriankarhu, joka asusti aiemmin Palestiinassa, saattaa painaa jopa 140 kiloa, ja se voi tappaa kauriin iskemällä sitä kerran vahvalla käpälällään.
Daavidin rohkea huolenpito isänsä lampaista on erinomainen esimerkki kristillisen seurakunnan paimenille. Apostoli Paavali varoitti Efesoksen vanhimpia ”sortavista susista”, jotka eivät kohtelisi ”laumaa hellästi” (Apostolien teot 20:29). Nykyäänkin tulee tilanteita, jolloin kristittyjen paimenten täytyy osoittaa rohkeutta varjellakseen Jehovan lampaiden hyvinvointia.
Samalla kun lampaita tulee suojella pelottomasti, niitä pitää kohdella myös äärimmäisen hellävaraisesti, samoin kuin rakkaudellinen paimen Daavid ja Hyvä Paimen, Jeesus Kristus, tekivät (Johannes 10:11). Koska vanhimmat tietävät lauman kuuluvan Jehovalle, heidän ei koskaan tulisi kohdella lampaita kovakouraisesti, ”herroina halliten niitä, jotka ovat Jumalan perintö” (1. Pietarin kirje 5:2, 3; Matteus 11:28–30; 20:25–27).
Tilinteko
Patriarkka Jaakob oli toinen tunnettu paimen. Hän katsoi olevansa henkilökohtaisesti vastuussa jokaisesta huostaansa uskotusta lampaasta. Jaakob oli huolehtinut appensa Laabanin laumoista niin uskollisesti, että hän saattoi sanoa oltuaan 20 vuotta tämän palveluksessa: ”Sinun uuhesi ja vuohesi eivät ole synnyttäneet keskoisia, enkä minä ole oinaita sinun laumastasi syönyt. Pedon haaskaamaa en ole sinulle tuonut, se oli minun itseni korvattava; minulta sinä sen vaadit, olipa se viety päivällä tai viety yöllä.” (1. Mooseksen kirja 31:38, 39.)
Kristityt valvojat ilmaisevat vieläkin suurempaa huolta lampaista, jotka sielujemme Paimen, Jehova Jumala, ”osti omansa verellä” (Apostolien teot 20:28; 1. Pietarin kirje 2:25; 5:4). Paavali painotti tätä raskasta vastuuta muistuttaessaan heprealaiskristittyjä siitä, että miehet, jotka ottavat johdon seurakunnassa, ”valvovat teidän sielujanne sellaisina, jotka tulevat tekemään tilin” (Heprealaisille 13:17).
Jaakobin esimerkki osoittaa myös, että paimenen työssä ei ole aikarajoituksia. Se on ympärivuorokautinen tehtävä ja vaatii usein uhrautuvaisuutta. Hän sanoi Laabanille: ”Päivällä vaivasi minua helle, yöllä vilu, ja uni pakeni silmistäni.” (1. Mooseksen kirja 31:40.)
Tämä pitää varmasti paikkansa monista rakkaudellisista kristityistä vanhimmista nykyään, kuten seuraava esimerkki osoittaa. Eräs veli otettiin sairaalan teho-osastolle sen jälkeen kun näytepalan ottaminen aivokasvaimesta oli johtanut komplikaatioihin. Hänen perheensä järjesti asiat niin, että he saattoivat olla hänen lähellään sairaalassa yötä päivää. Antaakseen tarvittavaa moraalista tukea ja rohkaisua eräs paikallinen vanhin sovitti kiireisen aikataulunsa siten, että hän pystyi käymään sairaan miehen ja tämän perheen luona joka päivä. Sairaalan tiiviin hoito-ohjelman takia hän ei kuitenkaan aina voinut käydä päivällä. Sen vuoksi vanhimman täytyi käydä sairaalassa usein hyvin myöhään illalla. Hän meni sinne kuitenkin mielellään ilta toisensa jälkeen. ”Ymmärsin, että minun täytyisi vierailla silloin kun se sopi potilaalle, eikä ajatella omaa mukavuuttani”, kertoi vanhin. Kun veli toipui niin paljon, että hänet voitiin siirtää toiselle osastolle, vanhin jatkoi päivittäisiä rohkaisukäyntejään.
Mitä Mooses oppi paimenena
Raamattu sanoo, että Mooses oli ”sangen nöyrä mies, nöyrempi kuin kukaan muu ihminen maan päällä” (4. Mooseksen kirja 12:3). Tosiasiat osoittavat kuitenkin, ettei asia ollut aina ollut niin. Hän oli nuorena miehenä tappanut egyptiläisen, joka oli lyönyt hänen israelilaista veljeään (2. Mooseksen kirja 2:11, 12). Se tuskin oli nöyrän ihmisen käytöstä! Jumala käyttäisi kuitenkin Moosesta myöhemmin johtamaan miljoonia käsittävän kansan erämaan halki Luvattuun maahan. Mooses tarvitsi siis selvästikin lisävalmennusta.
Vaikka Mooses oli jo saanut maallista koulutusta, kun hänelle opetettiin ”kaikkea egyptiläisten viisautta”, se ei riittänyt Jumalan lauman paimentamiseen (Apostolien teot 7:22). Missä muodossa tarvittava lisäkoulutus voisi tulla? Noin 40 vuoden ajan Jumala antoi Mooseksen olla vähäisenä paimenena Midianin maassa. Hoitaessaan appensa Jetron laumoja Mooses kehitti sellaisia hyviä ominaisuuksia kuin kärsivällisyyttä, nöyryyttä, vaatimattomuutta, pitkämielisyyttä, lempeämielisyyttä ja itsehillintää. Hän oppi myöskin odottamaan Jehovaa. Kirjaimellisten lampaiden paimentaminen teki tosiaan Mooseksen päteväksi paimentamaan Israelin kansaa. (2. Mooseksen kirja 2:15–3:1; Apostolien teot 7:29, 30.)
Eivätkö nämä ole juuri niitä ominaisuuksia, joita vanhin tarvitsee huolehtiakseen Jumalan kansasta nykyään? Kyllä, sillä Paavali muistutti Timoteusta, että ”Herran orjan – – täytyy olla hellävarainen kaikkia kohtaan, pätevä opettamaan, itsensä hillitsevä pahaa kärsiessään, sellainen joka opettaa lempeästi niitä, jotka eivät ole suopeasti suhtautuvia” (2. Timoteukselle 2:24, 25).
Toisinaan vanhin voi pettyä itseensä, koska hänen on vaikea kehittää näitä ominaisuuksia täysin. Hänen ei kuitenkaan tulisi antaa periksi. Joltakulta voi Mooseksen tavoin kulua pitkä aika tarvittavien ominaisuuksien kehittämiseen täydessä mitassa, ennen kuin hänestä tulee hyvä paimen. Aikanaan sellainen vilpitön ponnistelu kuitenkin palkitaan. (Vrt. 1. Pietarin kirje 5:10.)
Sinulle ei ehkä vanhimpana uskota niin paljon tehtäviä kuin toisille. Voisiko olla niin kuin Mooseksenkin tapauksessa, että Jehova antaa sinun kehittää joitakin tärkeitä ominaisuuksia vielä täydemmin? Älä koskaan unohda, että Jehova ”huolehtii” sinusta. Meidän täytyy kuitenkin pitää mielessämme, että meidän tulee ”vyöttäytyä kaikki mielen vaatimattomuuteen toisiamme kohtaan, koska Jumala vastustaa kopeita, mutta suo ansaitsematonta hyvyyttä nöyrille”. (1. Pietarin kirje 5:5–7.) Jos alistut Jehovan antamaan valmennukseen ja otat sen vastaan, voit olla hänelle entistä hyödyllisempi, kuten Mooses oli.
Kaikki Jehovan lampaat ovat arvokkaita
Raamatun ajan luotettavat, rakkaudelliset paimenet tunsivat vastuuta jokaisesta laumansa yksilöstä. Saman tulisi pitää paikkansa hengellisistä paimenista. Se käy ilmi Paavalin sanoista: ”Kiinnittäkää huomiota – – koko laumaan.” (Apostolien teot 20:28.) Ketkä kuuluvat ”koko laumaan”?
Jeesus kertoi vertauksen miehestä, jolla oli sata lammasta mutta joka etsi viipymättä yhden eksyneen tuodakseen sen takaisin laumaan (Matteus 18:12–14; Luukas 15:3–7). Samalla tavoin valvojan tulisi tuntea huolta jokaisesta seurakunnan jäsenestä. Toimettomuus palveluksessa tai kristillisistä kokouksista pois jääminen ei merkitse sitä, etteikö lammas edelleen kuulu laumaan. Hän pysyy osana ”koko laumaa”, josta vanhinten täytyy ”tehdä tili” Jehovalle.
Eräs vanhimmisto huolestui siitä, että jotkut, jotka olivat olleet seurakunnan yhteydessä, olivat tulleet toimettomiksi. Sellaisista ystävistä laadittiin luettelo, ja lisäksi ryhdyttiin erikoisponnisteluihin, jotta heidän luonaan voitaisiin vierailla ja jotta heitä voitaisiin auttaa palaamaan takaisin Jehovan lammaslaumaan. Kuinka kiitollisia nämä vanhimmat olivatkaan Jumalalle, kun he saattoivat runsaan kahden ja puolen vuoden aikana auttaa yli 30 henkilöä tulemaan jälleen aktiivisiksi Jehovan palveluksessa. Muuan noista autetuista oli ollut toimettomana noin 17 vuotta!
Tämän valvojien vastuun painavuutta tähdentää edelleen se tosiasia, että lampaat ostettiin Jumalan oman Pojan verellä (Apostolien teot 20:28). Näistä kallisarvoisista lampaista ei olisi voitu maksaa suurempaa hintaa. Ajattele myös kaikkea sitä aikaa ja vaivaa, joka käytetään palveluksessa jokaisen lampaankaltaisen ihmisen etsimiseen ja auttamiseen! Eikö samalla tavalla tulisi ponnistella kaikkien heidän pitämisekseen Jumalan laumassa? Jokainen seurakunnan lammas on varmasti arvokas.
Vaikka joku laumaan kuuluva syyllistyisi vakavaan väärintekoon, vanhimpien vastuu ei muutu. He ovat edelleen huolehtivia paimenia, jotka yrittävät hellästi ja lempeästi pelastaa väärintekijän, jos suinkin mahdollista (Galatalaisille 6:1, 2). Valitettavasti joissakin tapauksissa käy ilmeiseksi, että joku seurakunnan jäsen ei tunne jumalista murhetta tekemistään vakavista synneistä. Rakkaudellisilla paimenilla on silloin raamatullinen velvollisuus suojella muita laumaan kuuluvia tältä turmelevalta vaikutukselta (1. Korinttolaisille 5:3–7, 11–13).
Jehova Jumala on joka tapauksessa täydellinen esimerkki armon osoittamisesta eksyneitä lampaita kohtaan. Sääliväinen Paimenemme sanoo: ”Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa.” (Hesekiel 34:15, 16; Jeremia 31:10.) Tämän verrattoman esimerkin mukaisesti on tehty rakkaudellinen järjestely, jonka mukaan nykyajan hengelliset paimenet käyvät sellaisten erotettujen henkilöiden luona, jotka saattaisivat nyt hyväksyä heidän apunsa. Tällaiset armolliset ponnistelut kadonneitten lampaiden takaisin auttamiseksi ovat tuottaneet hyvää hedelmää. Muuan takaisin otettu sisar sanoi: ”Kun vanhimmat kävivät, sain juuri sellaista rohkaisua, jota tarvitsin, voidakseni palata.”
Epäilemättä Paavalin sanat, jotka hän osoitti Miletoksessa Efesoksen vanhimmille, olivat täynnä merkitystä – niin heille kuin nykyajan vanhimmillekin. Hänen viittauksensa paimeniin palautti mieleen vetoavia ominaisuuksia, joita valvojissa pitäisi ilmetä: nöyryyden ja rohkeuden, joista paimen-kuningas Daavid oli esimerkki; henkilökohtaisen vastuuntunnon ja suojelevan huolenpidon, jotka ilmenivät Jaakobin yötä päivää kestäneessä palveluksessa; sekä halukkuuden ottaa kärsivällisesti vastaan lisävalmennusta, kuten Mooseksen tapauksessa. Nämä raamatulliset esimerkit auttavat tosiaan seurakunnan vanhimpia kehittämään ja ilmaisemaan tarvittavia ominaisuuksia, jotta he voisivat hellästi ”paimentaa Jumalan seurakuntaa, jonka hän osti omansa verellä”.