Kauhistuttava inkvisitio

ELETTIIN 1200-lukua. Kaikkialla Etelä-Ranskassa oli kuulemma runsaasti harhaoppisia. Paikallinen piispa ei ollut onnistunut kitkemään näitä rikkaruohoja hiippakunnastaan, jonka piti oleman täysin katolista aluetta. Asiaintilan korjaaminen näytti vaativan voimakkaampia toimenpiteitä. Alueelle ilmaantui paavin erityisedustajia ”harhaoppisuuden asiassa”. Inkvisitiotuomioistuimet alkoivat kiertää.

Inkvisitio juontaa juurensa 1000- ja 1100-luvuilta, jolloin katoliseen Eurooppaan alkoi ilmaantua erilaisia toisinajattelevien ryhmiä. Inkvisition perusti kuitenkin paavi Lucius III Veronan kirkolliskokouksessa vuonna 1184. Yhteistyössä Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisarin Fredrik I Barbarossan kanssa hän määräsi, että jokainen, joka puhui tai edes ajatteli vastoin katolista oppia, suljettaisiin pois seurakunnasta ja luovutettaisiin maallisten vallanpitäjien rangaistavaksi. Piispat saivat määräyksen etsiä (latinaksi inquirere) harhaoppisia. Tämä merkitsi alkua niin sanotulle piispalliselle inkvisitiolle.

Otteet kovenevat

Kävi kuitenkin niin, että Rooman mielestä kaikki piispat eivät hoitaneet tätä tehtävää riittävän tarmokkaasti. Niinpä useat seuraavat paavit lähettivät kukin vuorollaan hiippakuntiin legaattejaan, lähettiläitä, joille myös oli annettu valtuudet etsiä harhaoppisia. Tässä heitä auttoivat sisterssiläismunkit. Piispallisen inkvisition rinnalla toimi siis jonkin aikaa niin sanottu ”legaattien inkvisitio” (Dictionnaire de théologie catholique, 7. osa, palsta 2018), joka oli ensiksi mainittua ankarampi.

Paavi Innocentius III:lle ei riittänyt edes tämä kovaotteisempi inkvisitio. Vuonna 1209 hän pani alulle ”ristiretken” Etelä-Ranskan kerettiläisiä vastaan. Nämä olivat etupäässä kataareja, joiden opeissa yhdistyivät manikealaisuus ja gnostilainen luopiokristillisyys.a Koska kataareja oli erityisen paljon Albin kaupungissa, heitä alettiin nimittää albigensseiksi.

Albigensseja vastaan käyty ”pyhä sota” päättyi vuonna 1229, mutta kaikkia toisinajattelevia ei ollut saatu hävitetyksi. Niinpä samana vuonna Toulousessa Etelä-Ranskassa pidetyssä kirkolliskokouksessa pani paavi Gregorius IX inkvisitioon uutta vauhtia. Hän huolehti siitä, että jokaiseen seurakuntaan tuli pysyviä tutkijoita, inkvisiittoreita, joista yhden piti aina olla pappi. Vuonna 1231 hän hyväksyi lain, jonka nojalla katumattomat harhaoppiset voitiin tuomita roviolla poltettaviksi ja katuvat elinkautiseen vankeuteen.

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1233, Gregorius IX järjesti piispojen vastuulla olleen harhaoppisten paljastamisen tilalle niin sanotun paavillisen inkvisition. Virallisiksi tutkijoiksi hän nimitti munkkeja. Nämä olivat etupäässä vastaperustettuun dominikaaniveljeskuntaan kuuluvia munkkeja, mutta oli heidän joukossaan myös fransiskaanimunkkeja.

Tutkintavaihe

Minne tutkijat, dominikaani- tai fransiskaanimunkit, sitten tulivatkin, he aina ensimmäiseksi kokosivat ihmiset kirkkoihin. Tarkoitus oli, että ihmiset tällöin tunnustaisivat harhaoppisuutensa, jos he olivat syyllistyneet sellaiseen, tai antaisivat ilmi ne harhaoppiset, jotka he tunsivat. Harhaoppisiksi epäillytkin tuli antaa ilmi.

Kuka tahansa – mies, nainen, lapsi tai orja – saattoi syyttää jotakuta toista harhaoppisuudesta, eikä hänen tarvinnut pelätä, että hän joutuisi vastatusten syytetyn kanssa tai että syytetty saisi edes tietää, kuka hänet oli antanut ilmi. Syytetylle löytyi harvoin puolustajia, sillä jos joku juristi tai todistaja olisi tullut syytetyn avuksi, häntä olisi syytetty harhaoppisen auttamisesta. Niinpä syytetty sai yleensä seistä yksin tutkijoitten edessä, jotka samalla kertaa toimivat syyttäjinä ja tuomareina.

Syytetyille annettiin enintään kuukausi aikaa tunnustuksen tekemiseen. ”Oikeudellisen tutkimuksen” (latinaksi inquisitio) alkaminen ei ollut riippuvainen tunnustuksen saamisesta, sillä se alkoi joka tapauksessa. Syytettyjä pidettiin tutkintovankeudessa. Monia pidettiin aliravittuina yksinäiskopissa. Kun piispan vankila tuli täyteen, käytettiin siviilivankilaa. Kun sekin tuli täyteen, muutettiin vanhoja rakennuksia vankiloiksi.

Koska syytetyt katsottiin syyllisiksi jo ennen oikeudenkäynnin alkamista, tutkijat käyttivät neljää menetelmää saadakseen heidät tunnustamaan harhaoppisuutensa: 1) polttoroviolla uhkaamista, 2) kahleissapitoa pienessä, kosteassa sellissä, 3) henkistä painostusta vankilassa vierailevien taholta ja 4) kiduttamista (jäsenten murskaamista kidutuspenkissä, vetolaitteessa venyttämistä, roikottamista, tulella kärventämistä ja niin edelleen). Munkit seisoivat vierellä valmiina kirjaamaan mahdollisen tunnustuksen. Syyttömäksi julistaminen oli käytännössä mahdotonta.

Rangaistukset

Tuomiot luettiin sunnuntaisin kirkossa tai torilla pappien läsnä ollessa. Lievänä rangaistuksena saattoi olla katumusharjoituksia. Tällöinkin tuomittujen oli pakko ompeluttaa vaatteisiinsa keltainen huoparisti, mikä teki työnsaannin lähes mahdottomaksi. Tai rangaistuksena saattoi olla raippoja, vankeutta tai se, että tuomitut luovutettiin maallisten vallanpitäjien haltuun poltettaviksi.

Kovempiin tuomioihin sisältyi tuomitun omaisuuden anastus, jolloin saaliin jaolle tuli kirkon lisäksi myös valtio. Tällainen aiheutti harhaoppisen perheelle suuria kärsimyksiä. Harhaoppisten ja heitä suojelleitten talot revittiin maahan.

Inkvisitio ei jättänyt rauhaan vainajiakaan. Jos heidän katsottiin syyllistyneen harhaoppisuuteen, heidän ruumiinsa kaivettiin maasta ja poltettiin ja heidän omaisuutensa anastettiin. Jälleen tällainen tuotti vainajien viattomille perheille suuria kärsimyksiä.

Näin inkvisitio pääpiirteissään toimi keskiajalla, vaikka sen toimintamuodot saattoivat ajankohdasta ja paikasta riippuen hieman vaihdella.

Paavi hyväksyy kidutuksen

Vuonna 1252 hyväksyi paavi Innocentius IV eräässä bullassa (Ad exstirpanda) kidutuksen käytön inkvisitiotuomioistuimissa. Myös paavi Aleksanteri IV, Urbanus IV ja Klemens IV julkaisivat säädöksiä käytettävistä kidutusmenetelmistä.

Aluksi tutkijoita ei päästetty seuraamaan kidutusta, mutta paavit Aleksanteri IV ja Urbanus IV poistivat tämän rajoituksen. Näin kuulusteluja voitiin jatkaa kidutuskammiossa. Kirkon säädösten mukaan uhreja sai kiduttaa vain kerran, mutta inkvisitiotuomarit kiersivät tämän määräyksen nimittämällä uudistettuja kidutuksia ensimmäisen ”jatkeeksi”.

Pian alettiin todistajiakin kiduttaa sen varmistamiseksi, että he olivat antaneet ilmi kaikki tuntemansa harhaoppiset. Joskus saatettiin syytettyjä, jotka olivat jo tunnustaneet harhaoppisuutensa, kiduttaa vielä senkin jälkeen. Tällä tavalla ”hänet haluttiin saada todistamaan ystäviään ja muita syytettyjä vastaan”. – The Catholic Encyclopedia, 8. osa, s. 32.

Kuusi kauhun vuosisataa

Järjestelmällisen inkvisition syntysanat lausuttiin siis 1200-luvun alkupuolella, ja sitä käytettiin useita vuosisatoja niiden nujertamiseen, jotka puhuivat tai edes ajattelivat vastoin katolista oppia. Se kylvi kauhua kaikkialle katoliseen Eurooppaan. Kun inkvisitio 1400-luvun lopulla alkoi vaimeta Ranskassa ja muissa Länsi- ja Keski-Euroopan maissa, se alkoi toimia vuorostaan Espanjassa.

Paavi Sikstus IV:n luvalla vuonna 1478 perustettu espanjalainen inkvisitio kohdisti huomionsa ensiksi kristinuskoon kääntyneisiin juutalaisiin eli marraaneihin ja maureihin, joita kutsuttiin myös moriskoiksi. Kumpaisetkin olivat katolilaisten pakolla kastamia, ja monien heistä epäiltiin harjoittavan yhä salaa omaa uskontoaan. Myöhemmin inkvisitiota käytettiin kuitenkin tehokkaana aseena protestantteja ja muita lahkolaisia vastaan.

Espanjasta ja Portugalista sen toiminta levisi näiden kahden katolisen kuningaskunnan keski- ja eteläamerikkalaisiin siirtomaihin ja muualle. Se loppui vasta viime vuosisadan alussa Napoleonin tunkeuduttua Espanjaan. Se elpyi vielä joksikin aikaa Napoleonin kukistuttua mutta lakkautettiin lopullisesti vuonna 1834 eli vasta noin 150 vuotta sitten.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 21]

Erilaisia inkvisiittorin käyttämiä kidutusvälineitä

[Lähdemerkintä]

Bibliothéque nationale, Pariisi

[Kuva s. 22]

Paavi Innocentius IV antoi luvan kidutuksen käyttämiseen