Satavuotiaana yhä täydessä vauhdissa

KERTONUT RALPH MITCHELL

Isäni, keskimittainen mies, oli metodistipappi. Hänet siirrettiin kirkosta toiseen joka toinen tai kolmas vuosi enimmäkseen sellaisiin pikkukaupunkeihin kuin Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa sijaitseva Asheville, missä minä synnyin vuoden 1895 helmikuussa. Tutustuin siksi kristikuntaan varsin hyvin jo kasvuiässä.

MUISTAN, kun minut johdatettiin nuorena poikana herätyskokouksessa istumaan ”katumuspenkkiin”, jotta olisin täyttynyt pyhällä hengellä – niin sanotusti ”tullut uskoon”. Minua käskettiin tunnustamaan syntini, pitämään kymmenen käskyä ja olemaan kiltti. Näin pääsisin kuoltuani taivaaseen. Itsekseni ajattelin, että menisin varmaankin helvettiin, koska en osannut olla tarpeeksi kiltti päästäkseni taivaaseen. Luulin, että vain aikuiset – varsinkin papit – elivät Raamatun normien mukaan.

Ennen teini-ikää aloin jo kuitenkin nähdä uskonnon ulkokultaisuuden. Esimerkiksi isäni uhrasi perheensä aineelliset välttämättömyydet sen vuoksi, että saattoi antaa suuren summan rahaa piispan rahastoon pappeinkokouksessa. Hän toivoi, että hän olisi näin saanut nimityksen suurempaan kirkkoon. Muistan erään paikallisen papin, joka oli myös puuvillanviljelijä. Koska hän halusi kiihkeästi saada huomattavan aseman, hän myi sata paalia puuvillaa ja meni kokoukseen taskut täynnä rahaa. Kun näytti siltä, että kuulijoilta – jotka olivat pääasiassa pappeja – oli jo saatu kaikki mahdolliset rahat, tämä puuvillaa viljelevä pappi pomppasi ylös ja huusi: ”Tässäkö on kaikki, mitä piispallenne annatte? Jokaisen papin, joka antaa viisi dollaria, minä päihitän kymmenellä dollarilla!” Kokoon saatiin yli tuhat dollaria, ja piispa nimitti tämän miehen valvonta-asemassa olevaksi vanhimmaksi isäni yläpuolelle. En voinut uskoa, että tällainen nimitys olisi ollut lähtöisin Jumalasta. Epäilin siitä lähtien kaikkea uskontoon liittyvää.

Minut kutsuttiin asepalvelukseen, kun Yhdysvallat joutui mukaan ensimmäiseen maailmansotaan. Muistan hyvin, miten kenttäpapit saarnasivat meille sotilaille sitä, että meidän tulisi taistella uskollisesti maamme puolesta, ja tämä vain kasvatti inhoani uskontoa kohtaan. Minun tavoitteenani oli selvitä hengissä, saada opintoni päätökseen ja mennä sitten naimisiin. Uskonto ei kuulunut millään lailla tulevaisuudensuunnitelmiini.

Suhtautuminen muuttuu

Vuonna 1922 rakastuin Louise-nimiseen nuoreen naiseen. Kävi ilmi, että hän oli harras katolilainen, ja kun päätimme mennä naimisiin, hän halusi katolisen vihkimisen. Minä taas en halunnut minkäänlaista uskonnollista seremoniaa, joten hän suostui siihen, että meidät vihittiin eräässä virastorakennuksessa New Yorkissa.

Aluksi emme riidelleet uskonnosta. Minä vain tein vaimolleni selväksi, etten luottanut lainkaan uskontoon ja että meillä menisi hyvin, kunhan emme puhuisi siitä. Vuosina 1924–37 meille syntyi lapsia toinen toisensa perään, kunnes meillä oli viisi poikaa ja viisi tyttöä! Louise halusi, että lapsemme menisivät katoliseen kouluun. Minä en halunnut heidän saavan minkäänlaista uskonnollista valmennusta, joten kiistelimme siitä.

Vuoden 1939 alussa sattui jotakin sellaista, mikä oli muuttava kantani uskontoa kohtaan kokonaan. Henry Webber ja Harry Piatt, kaksi Jehovan todistajaa, tulivat talooni Roselleen New Jerseyyn. Pian kävi ilmi, että he halusivat keskustella juuri siitä yhdestä aiheesta, josta minua ei kiinnostanut puhua – uskonnosta. Olin yhä katkera siitä, että kenttäpapit olivat käskeneet meidän taistella maamme puolesta, samalla kun kotona olevat uskovaiset olivat sanoneet, ettei saa tappaa. Millaista ulkokultaisuutta! Ajattelin oikaista näiden kahden todistajan näkemyksen. ”Antakaahan, kun kerron teille jotakin”, sanoin. ”Jos teidän uskontonne on tosi, kaikki muut uskonnot ovat vääriä. Ja vaikka vain yksi noista muista uskonnoista olisi tosi, silloin kaikki muut, myös teidän uskontonne, ovat vääriä. Ei voi olla kuin yksi tosi uskonto.” Suureksi yllätyksekseni he olivat kanssani samaa mieltä!

Tämän jälkeen he pyysivät minua hakemaan Raamattuni ja avaamaan sen 1. Korinttilaiskirjeen 1:10:n kohdalta. Luin siitä: ”Minä kehoitan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne, vaan pysyisitte sovinnossa ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.” (Vuoden 1938 kirkkoraamattu.) Tämä raamatunkohta kiinnosti minua. Pelkäsin samaan aikaan, että nuo kaksi miestä yrittäisivät saada minut mukaan jonkinlaiseen lahkoon. Olin kuitenkin oppinut jotakin – sen, ettei kristittyjen keskuudessa tulisi olla riitaisuuksia. Minulla oli mielessäni monia muita kysymyksiä. Esimerkiksi mitä sielulle tapahtuu kuolemassa? Kuinka olisinkaan halunnut keskustella heidän kanssaan tuosta kysymyksestä! Mutta ajattelin, että se synnyttäisi kodissamme liikaa uskonnollista eripuraa.

Sitten toinen noista miehistä sanoi: ”Haluaisimme palata keskustelemaan kanssanne jälleen ensi viikolla.” Yritin tahdikkaasti lähettää heidät pois, mutta vaimoni puuttui nyt puheeseen. ”Ralph”, hän sanoi, ”he haluavat tietää, milloin he voivat tulla takaisin.” Hämmästyin tästä, sillä vaimoni oli innokas katolilainen! Ajattelin kuitenkin, että voisimme sittenkin löytää uskonnon alalta joitakin kohtia, joista olisimme samaa mieltä. Suostuin siksi siihen, että Henry Webber ja Harry Piatt tulisivat takaisin seuraavana perjantaina.

Niin minä sitten aloin tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Ennen pitkää minut kutsuttiin konventtiin New Yorkin Madison Square Gardeniin. Muistan elävästi Joseph F. Rutherfordin 25. kesäkuuta 1939 pitämän puheen ”Hallitus ja rauha”. Olin yksi 18 000 läsnäolijasta. Todellisuudessa tuon puheen kuuli 75 000 henkeä, kun otetaan lukuun ne, joille se välitettiin kansainvälisten radioyhteyksien kautta.

Kaikki ei kuitenkaan sujunut rauhallisesti. Katolisen papin Charles Coughlinin seuraajat olivat uhanneet hajottaa konventin, ja veli Rutherfordin puheen puolivälissä sadat vihaiset ihmiset alkoivatkin buuata ja huutaa sellaisia iskulauseita kuin ”Heil Hitler!” ja ”Viva Franco!”. Häiriötä aiheutui niin paljon, että tämä mellakka saatettiin kuulla muuallakin radion välityksellä! Järjestysmiehiltä kului viitisentoista minuuttia rettelöitsijöiden vaientamiseen. Koko tuon ajan veli Rutherford jatkoi pelotta puhettaan kuulijoiden toistuvien suosionosoitusten kannustamana.

Nyt uteliaisuuteni oli herännyt toden teolla. Miksi joku katolinen pappi lietsoi näin suurta vihaa Jehovan todistajia vastaan? Arvelin, että siinä, mitä Rutherford saarnasi, täytyi olla perää – ja se oli jotakin sellaista, mitä papit eivät halunneet minun kaltaisteni ihmisten kuulevan. Jatkoinkin siksi Raamatun tutkimista ja edistyin koko ajan. Lopulta vuoden 1939 lokakuussa menin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle. Jotkut lapsistani menivät kasteelle seuraavana vuonna, ja vaimoni Louise kastettiin vuonna 1941.

Kohtaan koetuksia

Pian sen jälkeen kun olin oppinut totuuden, äitini kuoli, ja minun täytyi lähteä hänen hautajaisiinsa Pohjois-Carolinaan. Tunsin, etten voisi hyvin omintunnoin olla läsnä hautajaismenoissa, jotka pidettäisiin metodistikirkossa. Soitin sen vuoksi ennen matkalle lähtöä isälleni ja pyysin häntä pitämään arkun ruumishuoneella. Hän suostui siihen, mutta päästessäni perille, he olivat jo matkalla kirkkoon, minne he uskoivat minunkin varmasti tulevan.

Minä en kuitenkaan mennyt sinne, mikä aiheutti melkoisesti hälyä kotiväkeni parissa. Vaikka sisareni Edna ja minä olimmekin olleet aina läheisiä, äidin hautajaisten jälkeen hän ei suostunut puhumaan minulle. Kirjoitin hänelle kirjeitä, mutta hän ei vastannut niihin. Joka kesä Ednan tullessa New Yorkiin opettajien kursseille City Collegeen yritin tavata hänet. Mutta hän käännytti minut pois sanoen, että hänellä oli kiire. Lopulta luovutin, sillä vaikutti siltä, että minä vain kiusasin häntä. Kului monta vuotta, ennen kuin kuulin hänestä jälleen.

Koska lapseni eivät suostuneet tervehtimään lippua, kuusi heistä erotettiin koulusta vuonna 1941, niin kuin tapahtui monille muillekin Yhdysvalloissa ja Kanadassa asuville lapsille. Täyttääkseen lain asettamat vaatimukset koulutuksen suhteen todistajat järjestivät itse niin sanottuja valtakunnankouluja. Minun lapseni kävivät koulua Lakewoodissa New Jerseyssä sijaitsevassa vanhassa hotellissa. Sen ensimmäisessä kerroksessa oli valtakunnansali sekä koululuokka, keittiö ja ruokailutila. Tyttöjen makuuhuoneet olivat toisessa kerroksessa ja poikien makuuhuoneet kolmannessa. Se oli hyvä koulu. Useimmat siellä asuvat lapset menivät kotiin vain viikonlopuksi. Ne jotka asuivat kauempana, menivät kotiin joka toinen viikonloppu.

Heti totuudessa oloni ensimmäisistä vuosista alkaen tunsin palavaa halua ryhtyä tienraivaajaksi, joksi Jehovan todistajien kokoaikaisia evankelistoja sanotaan. Vuonna 1941 Saint Louisissa Missourissa pidetyssä konventissa muuan veli kertoi eräässä ohjelmassa, miten hän pystyi toimimaan tienraivaajana ja kasvattamaan 12:ta lasta. Ajattelin, että jos hän saattoi olla tienraivaaja ja 12 lapsen isä, minäkin 10 lapsen isänä voisin palvella tienraivaajana. Olosuhteideni vuoksi en voinut kuitenkaan aloittaa tienraivausta ennen kuin vasta 19 vuotta myöhemmin. Viimein saatoin alkaa palvella Jehovaa vakituisena tienraivaajana 1. lokakuuta 1960.

Yllätysvieras

Vuonna 1975 minulle soitti sisareni Edna. Olin tuolloin 80-vuotias enkä ollut nähnyt häntä enkä kuullut hänen ääntään pariinkymmeneen vuoteen. Hän soitti minulle lentokentältä ja pyysi, että tulisin hakemaan hänet ja hänen miehensä sieltä. Oli mukavaa nähdä Edna jälleen, mutta suurin yllätys oli vielä edessä. Kotimatkalla hänen miehensä sanoi: ”Sinulla on käännynnäinen.” En tajunnut, mitä hän tarkoitti. Kun saavuimme perille, hän sanoi taas: ”Sinulla on tässä käännynnäinen.” Vaimoni ymmärsi heti, mitä hän tarkoitti. Hän kääntyi sisareni puoleen ja kysyi: ”Oletko sinä Jehovan todistaja, Edna?” ”Kyllä olen”, vastasi Edna.

Miten Edna oli oppinut totuuden? Yrittäessäni korjata viileitä välejämme olin vuonna 1972 lähettänyt hänelle Vartiotornin lahjatilauksen. Noin vuotta myöhemmin Edna sairastui ja hänen täytyi pysyä kotona. Lehdet olivat yhä hänen kirjoituspöydällään avaamattomina. Uteliaisuuttaan Edna avasi yhden ja alkoi lukea sitä. Luettuaan tuon lehden hän ajatteli itsekseen: ”Tämä on totuus!” Siihen mennessä kun Jehovan todistajat tulivat hänen luokseen, hän oli jo lukenut läpi koko tuon pinon Vartiotorni-lehtiä. Hänen kanssaan alettiin tutkia Raamattua, ja jonkin ajan kuluttua hänestä tuli Jehovan todistaja.

Toivun menetyksestä

Vaimoni Louise sai lopulta sokeritaudin, ja hänen tilansa huononi, kunnes hän vuonna 1979 kuoli 82-vuotiaana. Kun Louise kuoli, osa minustakin kuoli. Koko maailmani pysähtyi. En tiennyt mitä tehdä. Minulla ei ollut mitään tulevaisuudensuunnitelmia, ja tarvitsin kipeästi rohkaisua. Matkavalvoja Richard Smith kannusti minua jatkamaan tienraivaustani. Huomasin saavani suurinta lohtua toisten sellaisten lohduttamisesta, joilta oli kuollut joku läheinen.

Vartiotorni-seura järjesteli vuonna 1979 matkaa Israeliin, joten ilmoittauduin sille. Tuo matka innosti minua suuresti, ja kun palasin kotiin, keskityin jälleen täysin voimin tienraivauspalvelukseen. Siitä lähtien olen joka vuosi ottanut asiakseni lähteä auttamaan jossakin osassa maata olevalle alueelle, jota ei käydä ollenkaan tai käydään vain harvoin. Korkeasta iästäni huolimatta voin yhä olla käytettävissä tässä palveluksessa.

Vuosien mittaan olen arvioni mukaan saanut ilon auttaa noin 50 ihmistä elämän tielle. Useimmat lapsistani ovat totuudessa. Kaksi tytärtäni palvelee vakituisina tienraivaajina. Yksi tytär, Louise Blanton, palvelee miehensä Georgen kanssa Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa, ja yksi pojistani on palvellut monta vuotta vanhimpana.

Ensimmäisiltä ihmisvanhemmiltamme perityn epätäydellisyyden vuoksi me kaikki olemme tietenkin alttiita sairaudelle ja kuolemalle (Roomalaisille 5:12). Minäkään en totisesti ole selvinnyt elämässäni ilman kipua ja särkyä. Tätä nykyä vasenta jalkaani vaivaa kihti. Toisinaan se tekee oloni todella epämukavaksi, mutta se ei ole estänyt minua pääsemästä liikkeelle. Rukoilen ettei se estäisikään. Haluan pysyä mukana toiminnassa. Suurin toiveeni on, että voisin jatkaa tienraivauspalvelusta aivan loppuun saakka ja tehdä kaikkeni, jotta Jehovan nimi ja tarkoitukset tulisivat tunnetuksi.

[Kuva s. 23]

Tyttäreni Ritan kanssa