ARMO

Huomaavaisuuden, säälin tai hellän myötätunnon ilmaisemista, mikä tuo huojennusta ahdingossa oleville; joskus myös tuomion tai rangaistuksen lieventämistä.

Sanaa armo käytetään usein heprealaisen sanan ra·ḥamimʹ ja kreikkalaisen sanan eʹle·os (verbi e·le·eʹō) vastineena. Näiden sanojen ja niiden käytön tarkastelu auttaa tuomaan esiin niiden erilaiset merkitysvivahteet. Heprealaisen verbin ra·ḥamʹ merkitykseksi määritellään ”hehkua, tuntea lämpöä hellin tuntein; – – olla sääliväinen” (A Hebrew and Chaldee Lexicon, toim. B. Davies, 1957, s. 590). Sanakirjantekijä Geseniuksen mukaan ”pääajatuksena näyttää olevan vaaliminen, tyynnyttäminen ja hellävaraisuus” (A Hebrew and English Lexicon of the Old Testament, saksasta käänt. E. Robinson, 1836, s. 939). Tämä sana on läheistä sukua sanalle ”kohtu”, tai sillä voidaan tarkoittaa ”sisuksia”, joihin ihmisen lämpimät ja hellät myötätunnon tai säälin tunteet vaikuttavat (vrt. Jes 63:15, 16; Jer 31:20).

Verbiä ra·ḥamʹ käytetään Raamatussa vain kerran ihmisen puhuessa Jumalalle, kun psalmista sanoo: ”Minä olen kiintynyt [eräs sanan ra·ḥamʹ muoto] sinuun, oi Jehova, voimani.” (Ps 18:1.) Ihmisten välisissä suhteissa Joosef ilmaisi tätä ominaisuutta, kun ”hänen sisimmät tunteensa [eräs sanan ra·ḥamimʹ muoto] heräsivät” hänen veljeään Benjaminia kohtaan ja hän puhkesi kyyneliin (1Mo 43:29, 30; vrt. 1Ku 3:25, 26). Kun ihmiset pelkäsivät joutuvansa vangitsijoittensa (1Ku 8:50; Jer 42:10–12) tai hallitusviranomaisten (1Mo 43:14; Ne 1:11; Da 1:9) kovakouraisen tai tunteettoman kohtelun alaiseksi, he halusivat hartaasti saada heiltä osakseen sääliä tai armoa, jotta heitä olisi kohdeltu suopeasti, hellävaraisesti ja huomaavaisesti, ja tätä he myös rukoilivat (vrt. Jes 13:17, 18).

Jehovan armo. Eniten tätä sanaa käytetään kuvailtaessa Jehovan menettelyä liittokansansa suhteen. Sitä, että Jumala osoitti sääliä (ra·ḥamʹ) tähän kansaan kuuluvia kohtaan, verrataan siihen, että nainen osoittaa sääliä oman kohtunsa lapsia kohtaan ja isä osoittaa armoa poikiaan kohtaan (Jes 49:15; Ps 103:13). Koska Israelin kansakunta poikkesi monesti syrjään vanhurskauden tieltä ja joutui ahdinkoon, se tarvitsi usein erityisesti armollista apua. Jos israelilaiset ilmaisivat oikeaa sydämen asennetta ja kääntyivät Jehovan puoleen, hän osoitti heitä kohtaan sääliä, suopeutta ja hyväntahtoisuutta, vaikka olikin tuntenut suuttumusta heitä kohtaan. (5Mo 13:17; 30:3; Ps 102:13; Jes 54:7–10; 60:10.) Se, että hän lähetti Poikansa syntymään Israelissa, oli todiste heille tulevasta Jumalan säälin ja armon ”päivänkoitosta” (Lu 1:50–58, 72–78).

Kreikkalaisella sanalla eʹle·os on osittain sama merkitys kuin heprealaisella sanalla ra·ḥamimʹ. Teoksessa Vine’s Expository Dictionary of Old and New Testament Words (1981, 3. osa, s. 60, 61) sanotaan: ”ELEOS (ἔλεος) ’on säälin näkyvä ilmaus; sen edellytyksenä ovat sitä osakseen saavan tarve ja sitä ilmaisevan riittävät keinot tuon tarpeen täyttämiseen’.” Verbi (e·le·eʹō) välittää yleensä ajatuksen siitä, että tuntee ”myötätuntoa toisen kurjuutta kohtaan, varsinkin myötätuntoa, joka ilmenee teoissa”. Sen vuoksi mm. sokeat, demonien riivaamat, spitaaliset ja sairaiden lasten vanhemmat herättivät toisissa eʹleosta, armon ja säälin ilmauksia (Mt 9:27; 15:22; 17:15; Mr 5:18, 19; Lu 17:12, 13). Vastaukseksi anomukseen ”ole meille armollinen” Jeesus suoritti ihmetekoja ja auttoi noita ihmisiä. Hän ei tehnyt sitä rutiininomaisesti eikä välinpitämättömästi vaan ”säälistä liikuttuneena”. (Mt 20:31, 34.) Evankeliuminkirjoittaja käyttää tässä erästä muotoa verbistä splag·khniʹzo·mai. Se on sukua sanalle splagʹkhna, joka merkitsee kirjaimellisesti ’sisälmyksiä’ (Ap 1:18). Tämä verbi ilmaisee säälin tuntemista, kun taas eʹle·os viittaa tällaisen säälin aktiiviseen ilmaukseen eli armotekoon.

Ei rajoitu tuominta-asioihin. Suomen kielessä sanaan ”armo” sisältyy varsin yleisesti ajatus rangaistuksen tai tuomion lieventämisestä tai siitä pidättymisestä säälin tai myötätunnon vuoksi. Sen vuoksi se liittyy usein lakikieleen, kuten silloin kun tuomari osoittaa lempeyttä lieventäessään väärintekijän tuomiota. Koska Jumalan armo on aina sopusoinnussa hänen muiden ominaisuuksiensa ja vanhurskaiden normiensa kanssa, oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus mukaan luettuina (Ps 40:11; Ho 2:19), ja koska kaikki ihmiset ovat perineet syntisyyden ja ansaitsevat siksi synnin palkan, kuoleman (Ro 5:12; vrt. Ps 130:3, 4; Da 9:18; Tit 3:5), on selvää, että Jumalan armon osoittamiseen liittyy usein erheen anteeksianto tai tuomion tai rangaistuksen lieventäminen (Ps 51:1, 2; 103:3, 4; Da 9:9; Mi 7:18, 19). Edellä esitetystä voidaan kuitenkin nähdä, että heprealainen ja kreikkalainen sana (ra-ḥamimʹ; eʹle·os) eivät rajoitu pelkästään anteeksiantoon tai oikeudellisesta rangaistuksesta pidättymiseen. Erheen anteeksianto ei itsessään ole näiden sanojen tarkoittamaa armoa, vaan sellainen anteeksianto suo pikemminkin mahdollisuuden tuon armon osoittamiseen. Jumala ei tietenkään armoa osoittaessaan jätä milloinkaan huomioon ottamatta täydellistä oikeudenmukaisuuden mittapuutaan, ja sen vuoksi hän on antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen välityksellä lunastusuhrin ja tehnyt siten mahdolliseksi syntien anteeksiannon toimimatta oikeudenmukaisuuden vastaisesti (Ro 3:25, 26).

Useimmiten armo ei siis tarkoita toimimatta jättämistä, pidättymistä (esim. rangaistuksesta), vaan myönteistä toimintaa, huomaavaisuuden tai säälin ilmaisemista, mikä tuo huojennusta niille, jotka ovat ahdingossa ja tarvitsevat armoa.

Tätä kuvaa hyvin Jeesuksen vertaus samarialaisesta, joka näki matkalaisen makaavan tien vieressä ryöstettynä ja piestynä. Hän osoitti olevansa tuon miehen ”lähimmäinen”, koska hän liikuttui säälistä ja ”toimi armollisesti häntä kohtaan”, hoiti hänen haavansa ja piti hänestä huolta. (Lu 10:29–37.) Tähän ei liittynyt väärinteon anteeksi antamista eikä oikeustoimia.

Raamattu osoittaa siis, että Jehova Jumalan armollisuus ei ilmene ainoastaan silloin, kun ihmiset ovat ”tuomiolla” hänen edessään tehtyään jotain väärää. Se on pikemminkin Jumalalle ominainen persoonallisuuden piirre, hänen tavanomainen tapansa reagoida ahdingossa oleviin, yksi hänen rakkautensa puoli. (2Ko 1:3; 1Jo 4:8.) Hän ei ole kansakuntien väärien jumalien kaltainen, jotka ovat tunteettomia ja säälimättömiä. Sen sijaan ”Jehova on suosiollinen ja armollinen, hidas vihastumaan ja suuri rakkaudellisessa huomaavaisuudessa. Jehova on hyvä kaikille, ja hänen armonosoituksensa ovat kaikkien hänen tekojensa yllä.” (Ps 145:8, 9; vrt. Ps 25:8; 104:14, 15, 20–28; Mt 5:45–48; Ap 14:15–17.) Hänellä on ”runsaasti armoa”, ja häneltä tuleva viisaus on ”täynnä armoa” (Ef 2:4; Ja 3:17). Hänen Poikansa, joka paljasti millainen hänen Isänsä on (Joh 1:18), osoitti tämän omalla persoonallisuudellaan, puheellaan ja teoillaan. Kun ihmisjoukot tulivat kuuntelemaan Jeesusta, ja jo ennen kuin hän edes näki, miten he suhtautuivat siihen, mitä hänellä oli sanottavana, ”hänen tuli heitä sääli [eräs muoto sanasta splag·khniʹzo·mai]”, koska he olivat ”kiusattuja ja sysittyjä niin kuin lampaat ilman paimenta” (Mr 6:34; Mt 9:36; vrt. Mt 14:14; 15:32).

Ihmiskunta tarvitsee. Ihmisten suurin ja pääasiallinen vajavaisuus johtuu selvästikin synnistä, jonka he ovat perineet esi-isältään Aadamilta. Kaikki ovat siitä syystä säälittävässä tilassa, josta vapautumista he tarvitsevat kipeästi. Jehova Jumala on toiminut armollisesti koko ihmiskuntaa kohtaan järjestäessään ihmisille keinon, jonka avulla he voivat vapautua tästä suuresta vajavaisuudesta ja sen seurauksista, sairaudesta ja kuolemasta (Mt 20:28; Tit 3:4–7; 1Jo 2:2). Armollisena Jumalana hän osoittaa kärsivällisyyttä, koska ”hän ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan haluaa kaikkien pääsevän katumukseen” (2Pi 3:9). Jehova haluaa ensisijaisesti tehdä kaikille hyvää (vrt. Jes 30:18, 19), hän ’ei saa iloa jumalattoman kuolemasta’ eikä hän ”sydämestään ole tuottanut ahdistusta ihmisten pojille eikä murehduta heitä”, niin kuin tapahtui Juudan ja Jerusalemin tuhossa (Hes 33:11; Va 3:31–33). Mutta se, että ihmiset ovat kovasydämisiä ja uppiniskaisia ja kieltäytyvät osoittamasta vastakaikua hänen suosiollisuudelleen ja armollisuudelleen, pakottaa hänet toimimaan heitä kohtaan toisella tavalla, ’epäämään armonosoituksensa’ heiltä (Ps 77:9; Jer 13:10, 14; Jes 13:9; Ro 2:4–11).

Ei tule käyttää väärin. Vaikka Jehova osoittaa suurta armoa niitä kohtaan, jotka vilpittömästi lähestyvät häntä, hän ei missään tapauksessa jätä rankaisematta niitä, jotka ovat katumattomia ja todella ansaitsevat rangaistuksen (2Mo 34:6, 7). Jumalan armoa ei voi käyttää väärin; ihminen ei voi tehdä syntiä täysin rangaistuksetta eikä välttyä väärän menettelynsä luonnollisilta seurauksilta (Ga 6:7, 8; vrt. 4Mo 12:1–3, 9–15; 2Sa 12:9–14). Jehova saattaa armollisesti osoittaa kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä ja antaa ihmisille tilaisuuden oikaista väärä menettelynsä. Vaikka hän tuokin ilmi paheksuntansa, hän ei ehkä hylkää heitä kokonaan, vaan saattaa armollisesti antaa heille edelleen jossain määrin apua ja ohjausta. (Vrt. Ne 9:18, 19, 27–31.) Jos he eivät kuitenkaan ilmaise vastakaikua, hänen kärsivällisyydellään on rajansa, hän ottaa armonsa heiltä pois ja toimii heitä vastaan oman nimensä tähden (Jes 9:17; 63:7–10; Jer 16:5–13, 21; vrt. Lu 13:6–9).

Ihmisten normit eivät ratkaise. Ihmisten ei tule yrittää asettaa omia normejaan tai perusteitaan, joiden mukaan Jumalan olisi osoitettava armoa. Korkeasta taivaallisesta asemastaan käsin, sopusoinnussa oman suurenmoisen tarkoituksensa, kaukonäköisyytensä ja ihmissydänten tutkimiskykynsä kanssa hän ’osoittaa armoa kenelle osoittaa armoa’. (2Mo 33:19; Ro 9:15–18; vrt. 2Ku 13:23; Mt 20:12–15.) Roomalaiskirjeen 11. luvussa apostoli käsittelee sitä, miten Jumala osoitti vertaansa vailla olevaa viisautta ja armoa antaessaan ei-juutalaisille tilaisuuden päästä taivaalliseen Valtakuntaan. Ei-juutalaiset eivät kuuluneet Jumalan kansakuntaan, Israeliin, eivätkä siksi olleet aikaisemmin päässeet osallisiksi niistä armonosoituksista, jotka johtuivat liittosuhteesta Jumalan kanssa. He eivät myöskään olleet eläneet totellen Jumalaa. (Vrt. Ro 9:24–26; Ho 2:23.) Paavali selittää, että israelilaiset saivat tilaisuuden ensin, mutta suurin osa heistä oli tottelemattomia. Sen vuoksi ei-juutalaisille avautui mahdollisuus päästä luvatun ”pappisvaltakunnan ja pyhän kansakunnan” osaksi (2Mo 19:5, 6). Lopuksi Paavali toteaa: ”Sillä Jumala on sulkenut heidät kaikki yhdessä [juutalaiset ja ei-juutalaiset] tottelemattomuuteen, jotta hän osoittaisi heille kaikille armoa.” Kristuksen lunastusuhrin kautta voitiin kaikissa ihmisissä vaikuttava Aadamilta peritty synti poistaa kaikilta niiltä, jotka uskovat (myös ei-juutalaisilta), ja hänen kidutuspaalussa tapahtuneen kuolemansa kautta voitiin myös Lain kirous poistaa niiltä, jotka olivat sen alaisuudessa (juutalaisilta), niin että kaikki saattoivat saada armon. Apostoli huudahtaa: ”Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovatkaan hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä!” (Ro 11:30–33; Joh 3:16; Kol 2:13, 14; Ga 3:13.)

Jumalan armon etsiminen. Niiden, jotka haluavat Jumalan osoittavan heille jatkuvasti armoa, on etsittävä häntä ja ilmaistava, että heillä on oikealaatuinen sydämentila, hylkäämällä väärät tiensä ja vahingolliset ajatuksensa (Jes 55:6, 7). Heidän täytyy myös ilmaista sopivaa pelkoa häntä kohtaan ja arvostaa hänen vanhurskaita käskyjään (Ps 103:13; 119:77, 156, 157; Lu 1:50). Jos he joskus poikkeavat syrjään vanhurskaasta menettelystään, he eivät saa yrittää peitellä sitä, vaan heidän tulee tunnustaa se ja ilmaista aitoa katumusta ja sydämestä lähtevää murhetta (Ps 51:1, 17; San 28:13). On myös ehdottoman välttämätöntä, että he ovat itse armollisia. Jeesus sanoi: ”Onnellisia ovat armolliset, koska heille tullaan osoittamaan armoa.” (Mt 5:7.)

Armonlahjat. Fariseukset olivat armottomia toisia kohtaan, ja Jeesus nuhteli heitä seuraavin sanoin: ”Menkää siis ja oppikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armoa minä tahdon enkä teurasuhria.’” (Mt 9:10–13; 12:1–7; vrt. Ho 6:6.) Hän luki armon Lain painavampiin asioihin (Mt 23:23). Vaikka armo saattoi siis merkitä oikeusasioihin liittyvää lempeyttä, jota fariseuksilla oli ehkä sanhedrinin jäseninä tilaisuus osoittaa, se ei rajoittunut pelkästään siihen. Pohjimmiltaan se tarkoitti säälin aktiivista ilmausta, armon tekoja. (Vrt. 5Mo 15:7–11.)

Tätä armoa voidaan osoittaa esimerkiksi antamalla jotakin aineellista. Mutta jotta sillä olisi merkitystä Jumalan silmissä, vaikuttimen on oltava oikea, eikä se saa olla pohjimmiltaan itsekkyyttä. (Mt 6:1–4.) Niihin ”armonlahjoihin [eräs muoto sanasta e·le·ē·mo·syʹnē]”, joita Dorkas uhkui (Ap 9:36, 39), sisältyi aineellisia lahjoja, ja epäilemättä niitä sisältyi myös Corneliuksen lahjoihin, joihin – samoin kuin hänen rukouksiinsakin – Jumala suhtautui suosiollisesti (Ap 10:2, 4, 31). Jeesus sanoi, että fariseusten heikkoutena oli se, että he eivät antaneet ”armonlahjoiksi sitä, mikä on sisäpuolella” (Lu 11:41). Aidon armon täytyy siis lähteä sydämestä.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa olivat huomattavia erityisesti sen vuoksi, että he antoivat armollisesti hengellisiä lahjoja, jotka olivat paljon arvokkaampia kuin aineelliset (vrt. Joh 6:35; Ap 3:1–8). Kristillisen seurakunnan jäsenten, varsinkin sen ’paimenten’ (1Pi 5:1, 2), täytyy kehittää armon ominaisuutta. Heidän täytyy osoittaa armoaan sekä aineellisilla että hengellisillä tavoilla ”ilomielin”, ei milloinkaan vastahakoisesti (Ro 12:8). Joidenkuiden seurakunnan jäsenten usko saattaa heikentyä, minkä vuoksi he tulevat hengellisesti sairaiksi ja saattavat jopa ilmaista epäilyksiä. Koska heitä voi uhata hengellinen kuolemanvaara, heidän kristittyjä tovereitaan kehotetaan osoittamaan heille jatkuvasti armoa ja auttamaan heitä, jotta he välttyisivät tuhoisalta lopulta. Osoittaessaan armoa joillekuille, jotka eivät ole toimineet oikein, heidän täytyy varoa, etteivät he itse joutuisi kiusaukseen, sillä he tietävät, että heidän täytyy rakastaa vanhurskautta, mutta myös vihata pahaa. Heidän armonsa ei siis missään tapauksessa tarkoita sitä, että he katsoisivat vääryyttä läpi sormiensa. (Ju 22, 23; vrt. 1Jo 5:16, 17; ks. ARMONLAHJAT.)

Armo on voitonriemuinen tuomion rinnalla. Opetuslapsi Jaakob sanoo: ”Sillä se, joka ei harjoita armoa, saa tuomionsa ilman armoa. Armo on voitonriemuinen tuomion rinnalla.” (Ja 2:13.) Asiayhteys ilmaisee Jaakobin käsittelevän tässä edelleen jo aikaisemmin esittämiään ajatuksia tosi palvonnasta, johon kuuluu armon osoittaminen siten, että pitää huolta ahdingossa olevista, ei ole puolueellinen eikä erottele ihmisiä niin että pitäisi rikkaita parempina kuin köyhiä (Ja 1:27; 2:1–9). Tämä käy ilmi myös hänen seuraavista sanoistaan, sillä hän käsittelee sellaisten veljien tarpeita, jotka ovat ”alastomana ja sen päivän ruokaa vailla” (Ja 2:14–17). Hänen sanansa ovat siksi yhtäpitävät niiden Jeesuksen sanojen kanssa, että armoa tullaan osoittamaan armollisille (Mt 5:7; vrt. Mt 6:12; 18:32–35). Jumala tulee tuomitessaan osoittamaan armoa niille, jotka ovat olleet armollisia – ilmaisseet sääliä ja aktiivisesti auttaneet puutteessa olevia – ja siten heille osoitettu armo saa todellisuudessa riemuvoiton siitä epäsuotuisasta tuomiosta, joka heille ehkä muuten langetettaisiin. Sananlaskussa sanotaankin: ”Joka osoittaa suopeutta alhaiselle, lainaa Jehovalle, ja Hän maksaa hänelle takaisin hänen tekonsa.” (San 19:17.) Monet muutkin raamatunkohdat vahvistavat Jaakobin esittämän ajatuksen (vrt. Job 31:16–23, 32; Ps 37:21, 26; 112:5; San 14:21; 17:5; 21:13; 28:27; 2Ti 1:16, 18; Hpr 13:16).

Jumalan Ylimmäisen Papin armo. Heprealaiskirje selittää, miksi Jeesuksen, joka oli Ylimmäisenä Pappina paljon suurempi kuin Aaronin suvun papit, oli tultava ihmiseksi, kärsittävä ja kuoltava: ”Näin ollen hän oli velvollinen tulemaan kaikissa suhteissa ’veljiensä’ kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi Jumalaa koskevissa asioissa armollinen ja uskollinen ylimmäinen pappi, uhratakseen sovitusuhrin kansan syntien edestä.” Koska hän on itse kärsinyt koetuksessa, ”hän kykenee tulemaan niiden avuksi, jotka pannaan koetukselle”. (Hpr 2:17, 18.) Ne, jotka lähestyvät Jumalaa Jeesuksen kautta, voivat tehdä siten luottavaisina, koska heillä on Jeesuksen elämää, hänen sanojaan ja tekojaan koskeva kertomus. ”Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi suhtautua myötätuntoisesti heikkouksiimme, vaan sellainen, joka on koeteltu kaikissa suhteissa samoin kuin mekin, mutta ilman syntiä. Lähestykäämme sen tähden vapaasti puhuen ansaitsemattoman hyvyyden valtaistuinta, jotta saisimme armon ja löytäisimme ansaitsemattoman hyvyyden avuksi oikeaan aikaan.” (Hpr 4:15, 16.)

Jeesus osoitti huomattavalla tavalla armoa ja rakkautta uhratessaan oman elämänsä. Hän todisti armollisuutensa taivaallisessa asemassaan Ylimmäisenä Pappina, esimerkiksi osoittaessaan armoa Paavalille (Saulille) tämän tietämättömyyden vuoksi. Paavali sanoo: ”Minulle osoitettiin kuitenkin armoa siitä syystä, että Kristus Jeesus voisi minussa huomattavimmin osoittaa kaiken pitkämielisyytensä näytteeksi niille, jotka tulevat perustamaan uskonsa häneen, mikä koituu ikuiseksi elämäksi.” (1Ti 1:13–16.) Jeesuksen Isä, Jehova Jumala, osoitti monta kertaa armoa israelilaisille pelastaessaan heidät heidän vihollistensa käsistä, vapauttaessaan heidät heidän sortajiensa alaisuudesta ja suodessaan heille rauhan ja hyvinvoinnin, ja kristityillä voi myös olla varma toivo, että heille osoitetaan samalla tavoin armoa Jumalan Pojan kautta. Siitä syystä Juudas kirjoittaakin: ”Pitäkää itsenne Jumalan rakkaudessa, samalla kun odotatte Herramme Jeesuksen Kristuksen armoa ikuinen elämä silmämääränä.” (Ju 21.) Jumalan suurenmoinen armo, jota hän osoittaa Kristuksen välityksellä, kannustaa tosi kristittyjä olemaan lannistumatta palveluksessaan ja jatkamaan sitä epäitsekkäästi (2Ko 4:1, 2).

Eläinten armollinen kohtelu. Sananlaskujen 12:10:ssä sanotaan: ”Vanhurskas pitää huolta kotieläimensä sielusta, mutta jumalattomien armonosoitukset ovat julmat.” Vanhurskas tuntee kotieläintensä tarpeet ja on kiinnostunut niiden hyvinvoinnista, mutta jumalatonta niiden tarpeet eivät saa osoittamaan armoa. Maailman itsekkäiden, tunteettomien periaatteiden mukaan eläinten kohtelu perustuu vain siihen, mitä hyötyä niistä voidaan saada. Se mitä jumalaton saattaa pitää riittävänä huolenpitona, voi todellisuudessa olla julmaa kohtelua. (Vrt. 1Mo 33:12–14.) Jumala itse huolehtii eläimistä, jotka ovat osa hänen luomakuntaansa, ja tämän pitäisi saada vanhurskas ihminenkin pitämään huolta kotieläimistään (vrt. 2Mo 20:10; 5Mo 25:4; 22:4, 6, 7; 11:15; Ps 104:14, 27; Jn 4:11).

Armo ja huomaavaisuus. Muita sanoihin ra·ḥamimʹ ja eʹle·os läheisesti liittyviä sanoja, joita usein käytetään niiden yhteydessä, ovat heprealainen sana ḥeʹsed (Ps 25:6; 69:16; Jer 16:5; Va 3:22), joka merkitsee ’rakkaudellista huomaavaisuutta (uskollista rakkautta)’, ja kreikkalainen sana khaʹris (1Ti 1:2; Hpr 4:16; 2Jo 3), joka merkitsee ’ansaitsematonta hyvyyttä’. Ḥeʹsed eroaa sanasta ra·ḥamimʹ siinä, että se korostaa omistautumista eli uskollista, rakkaudellista kiintymystä huomaavaisuuden kohteeseen, kun taas ra·ḥamimʹ tähdentää hellän myötätunnon tai säälin tunnetta. Myös sanojen khaʹris ja eʹle·os pääasiallinen ero on siinä, että khaʹris sisältää erityisesti ajatuksen ilmaisesta ja ansaitsemattomasta lahjasta ja korostaa siten antajan avokätisyyttä ja anteliaisuutta, kun taas eʹle·os tähdentää armollista suhtautumista ahdingossa olevien tarpeisiin. Jumala siis osoitti ansaitsematonta hyvyyttä (khaʹris) omaa Poikaansa kohtaan, kun hän ”antoi huomaavaisesti [e·kha·riʹsa·to] hänelle nimen, joka on jokaisen muun nimen yläpuolella” (Fil 2:9). Tätä huomaavaisuutta ei osoitettu säälin, vaan Jumalan rakkaudellisen anteliaisuuden vuoksi. (Ks. HUOMAAVAISUUS.)