SEURAKUNTA

Jotakin nimenomaista tarkoitusta tai toimintaa varten kokoontunut tai koottu ihmisryhmä. Se heprealainen sana, joka Uuden maailman käännöksessä on yleensä käännetty vastineella ”seurakunta”, on qa·halʹ ja tulee juuresta, joka merkitsee ’kutsua koolle, koota, kokoontua’ (4Mo 20:8; 5Mo 4:10). Usein sitä käytetään järjestäytyneestä joukosta, esimerkiksi ilmauksissa ”Israelin seurakunta” (3Mo 16:17; Jos 8:35; 1Ku 8:14), ”tosi Jumalan seurakunta” (Ne 13:1) ja ”Jehovan seurakunta” (4Mo 20:4; 5Mo 23:2, 3; 1Ai 28:8; Mi 2:5). Sanaa qa·halʹ käytetään monenlaisista tilaisuuksista, joihin ihmiset kokoontuvat mm. uskonnollisia tarkoituksia varten (5Mo 9:10; 18:16; 1Ku 8:65; Ps 22:25; 107:32), hallintoasioiden käsittelyä varten (1Ku 12:3) ja sodankäyntiä varten, jolloin on myös käytetty vastinetta ”koottu joukko” (1Sa 17:47; Hes 16:40). Salomoa sanotaan Saarnaajan kirjassa ”kokoojaksi” (hepr. qo·heʹlet) (Sr 1:1, 12). Kuninkaana hän kokosi kansan eli kutsui sen koolle Jehovan palvontaa varten, ja yksi tällainen huomattava tilaisuus oli silloin, kun hän kokosi alamaisensa vastarakennettuun temppeliin Jerusalemiin (1Ku 8:1–5; 2Ai 5:2–6).

Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa ”seurakunnaksi” käännetty sana on ek·klē·siʹa, josta suomeenkin on tullut lainasana ”ekklesia”. Sana ek·klē·siʹa tulee kahdesta kreikan kielen sanasta, ek ’ulos; -sta, -stä’ ja ka·leʹō ’kutsua’. Se tarkoittaa siis ihmisryhmää, joka on kutsuttu jostakin tai kutsuttu koolle joko virallisesti tai epävirallisesti. Tätä sanaa käytetään Israelin seurakunnasta Apostolien tekojen 7:38:ssa ja myös siitä ”kokouksesta”, jonka hopeaseppä Demetrios kutsui koolle ja yllytti Paavalia ja hänen seuralaisiaan vastaan Efesoksessa (Ap 19:23, 24, 29, 32, 41). Useimmiten sitä kuitenkin käytetään kristillisestä seurakunnasta. Sillä tarkoitetaan kristillistä seurakuntaa yleensä (1Ko 12:28), seurakuntaa, joka oli jossakin kaupungissa, esimerkiksi Jerusalemissa (Ap 8:1), Antiokiassa (Ap 13:1) tai Korintissa (2Ko 1:1), tai nimenomaista ryhmää, joka kokoontui jonkun kodissa (Ro 16:5; Flm 2). Niinpä puhutaan myös yksityisistä kristillisistä seurakunnista ja ”Jumalan seurakunnista” (Ap 15:41; 1Ko 11:16). Joissakin raamatunkäännöksissä käytetään kristillistä seurakuntaa käsittelevissä kohdissa, esimerkiksi 1. Korinttilaiskirjeen 16:19:ssä (AS, KJ), sanaa ”kirkko”. Koska monet kuitenkin ajattelevat kirkon olevan pikemminkin jumalanpalveluksiin tarkoitettu rakennus kuin palvontaa harjoittava seurakunta, käännös ”kirkko” voi olla harhaanjohtava.

Kreikkalaista sanaa ek·klē·siʹa käytetään Septuagintassa tavallisesti heprealaisen sanan qa·halʹ vastineena, mm. psalmissa 22:22 (21:23, LXX; vrt. Rbi8, alav.).

Israelin seurakunta. Israelin kansakuntaa sanottiin Mooseksen päivistä alkaen seurakunnaksi. Jehova ei järjestänyt ihmisiä hallitsemaan tuota seurakuntaa demokraattisesti, vaan Jumala itse hallitsi sitä teokraattisesti. Sitä varten kansakunta otettiin lakiliittoon. (2Mo 19:3–9; 24:6–8.) Koska Mooses oli tuon liiton välittäjä, voitiin sanoa: ”Mooses antoi meille käskyksi lain, Jaakobin seurakunnan omaisuuden.” (5Mo 33:4.) Jehova oli heidän Tuomarinsa, Lainantajansa ja Kuninkaansa (Jes 33:22). Kansakunta oli siis Jumalan seurakunta, ja sitä voitiin sanoa ”Jehovan seurakunnaksi” (4Mo 16:3; 1Ai 28:8).

Toisinaan heprean sanaa qa·halʹ (seurakunta) käytetään heprealaisen sanan ʽe·dahʹ (kansankokous) yhteydessä (3Mo 4:13; 4Mo 20:8, 10). Sana ʽe·dahʹ tulee juuresta, joka tarkoittaa ’sopia jostakin’, ja merkitsee siten ryhmää, joka kokoontuu sopimuksen mukaan, ja sitä käytetään usein Israelin yhteisöstä, kuten ilmauksessa ’Israelin kansankokous’ (2Mo 12:3). Israelin kansakunnassa ne, joista heprealainen väestö todellisuudessa koostui, muodostivat seurakunnan (qa·halʹ; 4Mo 15:15), kun taas kansankokoukseen (ʽe·dahʹ) näyttävät kuuluneen sekä israelilaiset että heidän parissaan elävät muukalaisasukkaat (2Mo 12:19). Ympärileikatut muukalaisasukkaat siis ilmeisesti kuuluivat seurakuntaan sanan laajassa yleismerkityksessä (4Mo 15:14–16).

”Jehovan seurakuntaan” kuulumisesta oli kuitenkin muutamia poikkeuksia. Kukaan kuohittu mies tai mies, ”jolta miehen elin on leikattu pois”, ei voinut tulla siihen, eivätkä siihen päässeet myöskään aviottomat pojat eivätkä ammonilais- ja moabilaismiehet ”edes kymmenennessä sukupolvessa”. Sen sijaan edomilaisille ja egyptiläisille ”kolmannessa sukupolvessa” syntyvät pojat ”voivat heistä tulla Jehovan seurakuntaan” (5Mo 23:1–8). Avioliiton ulkopuolisissa suhteissa olleen ihmisen poikien sulkeminen pois ”kymmenenteen sukupolveen” asti tuki Jehovan lakia, joka kielsi aviorikoksen (2Mo 20:14). Ja vaikka sukupuolielimiltään silvotut suljettiinkin pois ”Jehovan seurakunnasta”, he saattoivat lohduttautua niillä Jesajan muistiinmerkitsemillä sanoilla, jotka on kirjoitettu Jesajan 56:1–7:ään. ”Jehovan seurakunnan” ulkopuolelle suljetut saattoivat muinaisessa Israelissa tietenkin hyötyä kaikista järjestelyistä ja siunauksista, jotka Jehova tarkoitti yleensäkin kansakuntien ihmisille (1Mo 22:15–18).

Israelin seurakuntaan kuuluville osoitettiin armoa, jos he erehdyksessä tekivät syntiä. Mutta jos he toimivat väärin tahallaan, heidät karsittiin pois eli surmattiin (4Mo 15:27–31). Joku karsittiin pois seurakunnasta – ja itse elämästäkin – esimerkiksi jos hän kieltäytyi puhdistautumasta, vaikka hän oli palvontamenojen kannalta epäpuhdas, jos hän söi siinä tilassa yhteysteurasuhrin lihaa, jos hän söi uhrien rasvaa tai verta tai jos hän söi epäpuhtaana jotakin pyhää (4Mo 19:20; 3Mo 7:21–27; 17:10, 14; 22:3). Lisäksi ihmiset karsittiin pois, jos he tekivät työtä sapattina (2Mo 31:14), antoivat jälkeläisiään Molekille, kääntyivät meedioiden ja ammattimaisten ennustajien puoleen, syyllistyivät tietynlaiseen moraalittomuuteen eivätkä ’vaivanneet itseään’ vuosittaisena sovituspäivänä (3Mo 20:1–6, 17, 18; 23:27–30; ks. myös 2Mo 30:31–33; 3Mo 17:3, 4, 8, 9; 18:29; 19:5–8).

Vaikka yksilöt muodostivatkin Israelin seurakunnan, kansakunta itse koostui heimoista, suvuista ja huonekunnista. Aakanin tapaus näyttää osoittavan tämän organisaation, sillä Israel astui silloin esiin ensin heimoittain, sitten suvuittain, seuraavaksi huonekunnittain ja lopulta mies mieheltä, kunnes Aakan osoittautui väärintekijäksi (Jos 7:10–19).

Vastuunalaiset edustajat toimivat Israelissa usein kansan puolesta (Esr 10:14). Niinpä ”heimojen johtomiehet” esittivät lahjoja tabernaakkelin pystyttämisen jälkeen (4Mo 7:1–11). Niin ikään kansaa edustavat papit, leeviläiset ja ”kansan päämiehet” vahvistivat sinetillä Nehemian päivinä tehdyn ”lujan sopimuksen” (Ne 9:38–10:27). Israelin erämaavaelluksen aikana oli ”kansankokouksen johtomiehiä, kokouksen koollekutsuttuja, nimekkäitä miehiä”, joista 250 kokoontui Korahin, Datanin, Abiramin ja Onin kanssa Moosesta ja Aaronia vastaan (4Mo 16:1–3). Jumalan ohjauksen mukaisesti Mooses valitsi Israelin vanhimmista 70 päällysmiestä auttamaan häntä ”kuormana olevan kansan” kantamisessa, johon hän ei yksin pystynyt (4Mo 11:16, 17, 24, 25). 3. Mooseksen kirjan 4:15:ssä mainitaan ”kansankokouksen vanhimmat”, ja vaikuttaa siltä, että kansaa edustivat kansakunnan vanhimmat, sen päämiehet, sen tuomarit ja sen päällysmiehet (4Mo 1:4, 16; Jos 23:2; 24:1).

Erämaassa kansankokouksen koolle kutsumista ja leirin purkamista varten annettiin merkki kahdella hopeatrumpetilla. Jos molempiin trumpetteihin puhallettiin, kansankokous tuli sopimuksensa mukaan Mooseksen luo kohtaamisteltan sisäänkäynnin luo. Jos vain toiseen puhallettiin, sinne ilmaantuivat ”johtomiehet Israelin tuhansien päämiehinä”. (4Mo 10:1–4.) Joskus kuninkaat kutsuivat ihmisiä koolle (1Ku 8:5; 2Ai 20:4, 5); esimerkiksi Hiskia lähetti juoksijoita kutsumaan kansaa Jerusalemiin viettämään hänen aikansa suurta pesah-juhlaa (2Ai 30:1, 2, 10–13).

Myöhemmin sanhedrin, tuomioistuin, johon kuului 71 jäsentä (ylimmäinen pappi ja 70 muuta kansakunnan huomattavaa miestä), ”vanhinten kokous”, käytti melkoista valtaa (Mt 26:59; Lu 22:66).

Juutalaisten Babylonin-pakkosiirtolaisuuden aikana tai pian sen jälkeen tulivat yleiseen käyttöön synagogat eli rakennukset, joissa juutalaiset kokoontuivat. Aikanaan synagogia perustettiin eri paikkoihin; Jeesus opetti mm. Nasaretin synagogassa (Lu 4:16–21). Synagogat olivat itse asiassa kouluja, joissa luettiin ja opetettiin Raamatun kirjoituksia, ja paikkoja, joissa rukoiltiin ja ylistettiin Jumalaa (Ap 15:21). (Ks. SYNAGOGA.)

Israelin seurakunta oli ainutlaatuisessa asemassa. Mooses muistutti heitä: ”Sinä olet Jehovan, Jumalasi, pyhä kansa. Juuri sinut on Jehova, sinun Jumalasi, valinnut tulemaan kansakseen, erikoisomaisuudeksi, kaikista kansoista, jotka maan pinnalla ovat.” (5Mo 7:6.) Mutta juutalaisten seurakunta lakkasi olemasta Jumalan seurakunta, ja se hylättiin, koska se hylkäsi hänen Poikansa (Ap 4:24–28; 13:23–29; Mt 21:43; 23:37, 38; Lu 19:41–44).

Jumalan kristillinen seurakunta. Ennen kuin juutalainen kansakunta hylättiin ja se lakkasi olemasta Jumalan seurakunta, Jeesus Kristus ilmaisi olevansa ”kallio”, jolle hän rakentaisi sen, mistä hän käytti sanaa ”seurakuntani” (Mt 16:18). Näin Pietari, jolle hän puhui, asian ymmärsi, sillä tuo apostoli sanoi Jeesusta myöhemmin siksi kuvaannolliseksi ”kiveksi”, jonka ihmiset hylkäsivät mutta joka oli ”Jumalan edessä valittu, kallisarvoinen”, sekä ”peruskulmakiveksi”, johon ihminen voisi perustaa uskonsa joutumatta pettymään (1Pi 2:4–6; Ps 118:22; Jes 28:16). Myös Paavali sanoi Jeesusta Kristusta selvästi perustukseksi, jolle kristillinen seurakunta rakennetaan (Ef 2:19–22; 1Ko 3:11). Ja koska se kuuluu Jehovalle, sitä on sopivaa sanoa ”Jumalan seurakunnaksi” (Ap 20:28; Ga 1:13).

Kristus on myös tämän hänen varaansa perustetun kristillisen seurakunnan (kreik. ek·klē·siʹa) pää. Siksi sanotaankin: ”Hän [Jumala] myös alisti kaiken hänen jalkojensa alle ja teki hänet kaiken pääksi seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa, hänen täyteytensä, joka täyttää kaiken kaikissa.” (Ef 1:22, 23; ks. myös Kol 1:18.)

Jumalan kristillinen seurakunta otti Israelin seurakunnan paikan helluntaina vuonna 33, jolloin Jeesuksen seuraajien päälle vuodatettiin Jerusalemissa pyhää henkeä. Tuon seurakunnan ensimmäiset tulevat jäsenet valittiin pian Jeesuksen kasteen jälkeen, kun hänen palveluksensa maan päällä alkoi. (Ap 2:1–4; Joh 1:35–43.) Jeesus valitsi ensimmäisistä seuraajistaan 12 apostolia (Lu 6:12–16), ja myöhemmin hän valitsi tarsolaisen Saulin, josta tuli ”kansakuntien apostoli” (Ap 9:1–19; Ro 11:13). Nuo 12 uskollista Karitsan Jeesuksen Kristuksen apostolia, myös Mattias, joka tuli Juudaksen tilalle, muodostavat kristillisen seurakunnan toissijaiset perustukset (Ap 1:23–26; Il 21:1, 2, 14).

Tämän seurakunnan sanotaan olevan ”taivaissa kirjattujen esikoisten seurakunta”, ja sen täysi lukumäärä Kristuksen, pään, alaisuudessa on 144000 (Hpr 12:23; Il 7:4). Nämä kutsutut ”ostettiin ihmisistä” toteuttamaan erikoistyö täällä maan päällä ja olemaan sen jälkeen Kristuksen kanssa taivaassa hänen morsiamenaan. Niin kuin Jumalan heprealaiseen seurakuntaan kuuluville asetettiin joitakin vaatimuksia, niin myös kristilliseen ”Jumalan seurakuntaan” kuuluvien odotetaan täyttävän joitakin ehtoja. Siihen kuuluvat ovat hengellisesti neitsyitä, jotka seuraavat jatkuvasti Karitsaa, Jeesusta Kristusta, minne hän meneekin, ”eikä heidän suustaan ole löydetty mitään valhetta; he ovat moitteettomia” (Il 14:1–5).

Jehova valitsee Jumalan kristillisen seurakunnan jäsenet (Ro 8:30; 2Te 2:13). Sen ensimmäiset jäsenet kutsuttiin hylätystä juutalaisesta seurakunnasta, joka ei ollut hyväksynyt Jumalan Poikaa Messiaakseen. Vuonna 36 kutsutusta Corneliuksesta lähtien kristillisen seurakunnan jäseniä kutsuttiin kuitenkin myös kansakunnista yleensä, niin että Paavali saattoi sanoa: ”Ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miespuolista eikä naispuolista, sillä te olette kaikki yhtä Kristuksen Jeesuksen yhteydessä.” (Ga 3:28; Ap 10:34, 35; Ro 10:12; Ef 2:11–16.) Kristus täytti Mooseksen välittämän lakiliiton, jonka alaisuudessa Israelin seurakuntaa ohjattiin, ja Jehova Jumala otti sen pois tieltä (Mt 5:17; 2Ko 3:14; Kol 2:13, 14), mutta Jumalan kristillisen seurakunnan jäsenet pääsevät osallisiksi Suuremman Mooseksen, Jeesuksen Kristuksen, välittämän uuden liiton hyödystä (Mt 26:28; Hpr 12:22–24; Ap 3:19–23). Lisäksi Israelin papit ja kuninkaat voideltiin öljyllä (2Mo 30:22–30; 2Ku 9:6), kun taas ne, jotka Jumala valitsee kristillisen seurakunnan jäseniksi, voidellaan pyhällä hengellä (2Ko 1:21, 22; 1Jo 2:20), ja Jehova Jumala ottaa heidät pojikseen (Ef 1:5).

Heprealainen seurakunta koostui pääasiassa luonnollisista israelilaisista. Ne, jotka muodostavat Jumalan voidellun kristillisen seurakunnan, ovat hengellisiä israelilaisia ja muodostavat hengellisen Israelin heimot (Il 7:4–8). Koska suurin osa luonnollisista israelilaisista hylkäsi Jeesuksen Kristuksen, ”eivät kaikki, jotka polveutuvat Israelista, ole todellisuudessa ’Israel’”, ts. hengellinen Israel (Ro 9:6–9). Paavali sanoikin hengellisistä juutalaisista koostuvasta Jumalan kristillisestä seurakunnasta: ”Ei se ole juutalainen, joka on sellainen ulkonaisesti, eikä ympärileikkaus ole se, mikä on ulkonaisesti lihassa, vaan se on juutalainen, joka on sellainen sisäisesti, ja hänen ympärileikkauksensa on sydämen ympärileikkaus hengen vaikutuksesta.” (Ro 2:28, 29.)

Kun Kreikkalaisissa kirjoituksissa puhutaan yleensä ”seurakunnasta”, tarkoitetaan tavallisesti sen 144000:ta jäsentä, Kristuksen voideltuja seuraajia, mutta ei Jeesusta itseään (Ef 5:32; Hpr 12:23, 24). Psalmiin 22:22 kirjoitettujen Daavidin sanojen henkeytetty soveltaminen Jeesukseen Kristukseen Heprealaiskirjeen 2:12:ssa osoittaa kuitenkin, että sanaan ”seurakunta” voidaan sisällyttää myös sen pää Jeesus Kristus. Heprealaiskirjeen kirjoittaja lainasi osaksi Daavidia ja sanoi: ”Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki peräisin yhdestä, ja siitä syystä hän [Jeesus Kristus] ei häpeä kutsua heitä ’veljiksi’ sanoessaan: ’Tahdon julistaa sinun nimeäsi veljilleni; seurakunnan keskellä minä tahdon ylistää sinua lauluin.’” (Hpr 2:11, 12.) Daavid oli sen Israelin seurakunnan jäsen, jonka keskellä hän ylisti Jehovaa, ja samalla tavoin Jeesusta Kristustakin voidaan tässä tapauksessa pitää hengelliseen seurakuntaan kuuluvana, jolloin muita sen jäseniä voidaan kutsua hänen ’veljikseen’ (vrt. Mt 25:39, 40). Daavid kuului Jehova Jumalan israelilaiseen seurakuntaan, ja Jeesus Kristus oli myös sen jäsen ollessaan maan päällä ja saarnatessaan sen jäsenten keskuudessa. Tuon seurakunnan jäännöksestä tuli osa Jeesuksen seurakuntaa.

Kristillisen seurakunnan organisaatio. Vaikka Jumalan kristillisiä seurakuntia perustettiinkin eri paikkoihin, ne eivät toimineet toisistaan riippumatta. Sen sijaan ne kaikki tunnustivat Jerusalemissa toimivan kristillisen hallintoelimen vallan. Tämä hallintoelin koostui apostoleista ja Jerusalemin seurakunnan vanhimmista, eikä missään muualla ollut kilpailevia ryhmiä, jotka olisivat pyrkineet valvomaan seurakuntia. Ympärileikkauskysymys alistettiin juuri tuon ensimmäisellä vuosisadalla toimineen uskollisen kristillisen hallintoelimen pohdittavaksi. Kun hallintoelin oli tehnyt päätöksensä pyhän hengen johdolla, se hyväksyttiin ja se velvoitti kaikkia kristillisiä seurakuntia, jotka alistuivatkin siihen halukkaasti. (Ap 15:22–31.)

Tuo Jerusalemissa toimiva kristillinen elin lähetti matkaan edustajiaan. Niinpä Paavali ja muut välittivät eteenpäin edellä mainitun, hallintoelimen tekemän päätöksen, ja tästä kerrotaan: ”Kun he sitten kulkivat edelleen kaupunkien halki, he antoivat niissä oleville noudatettaviksi ne säädökset, jotka apostolit ja vanhimmat, jotka olivat Jerusalemissa, olivat päättäneet.” Vaikutuksista taas sanotaan: ”Sen tähden seurakunnat lujittuivatkin jatkuvasti uskossa ja kasvoivat lukumääräisesti päivä päivältä.” (Ap 16:4, 5.) Kun Jerusalemissa olevat apostolit tätä ennen ”kuulivat, että Samaria oli ottanut vastaan Jumalan sanan, he lähettivät heidän luokseen Pietarin ja Johanneksen, ja nämä menivät alas ja rukoilivat heidän puolestaan, jotta he saisivat pyhää henkeä” (Ap 8:14, 15).

Yksityiset seurakunnat pitivät tiukasti kiinni kristillisen hallintoelimen ohjauksesta, ja tuo elin valvoi vanhinten nimittämistä (Tit 1:1, 5). Tällä tavoin kuhunkin seurakuntaan nimitettiin sekä valvojia että heidän apulaisiaan, avustavia palvelijoita, pyhän hengen vaikutuksen alaisena työskentelevän kristillisen hallintoelimen ohjauksen mukaisesti. Näihin luottamus- ja vastuuasemiin asetettujen miesten piti täyttää tietyt pätevyysvaatimukset (1Ti 3:1–13; Tit 1:5–9). Hallintoelimen matkaedustajat, esimerkiksi Paavali, seurasivat Kristusta ja antoivat hyvän esimerkin jäljiteltäväksi (1Ko 11:1; Fil 4:9). Itse asiassa kaikkien niiden, jotka palvelivat hengellisinä paimenina, täytyi tulla ”laumalle esimerkeiksi” (1Pi 5:2, 3), pitää rakkaudellista huolta seurakunnan jäsenistä (1Te 2:5–12) ja antaa todellista apua hengellisesti sairaille (Ga 6:1; Ja 5:13–16). (Ks. VALVOJA; VANHIN; PALVELIJA.)

Samalla tavoin kuin Jehova järjesti Israelin seurakunnan johtoon vanhimmat, päämiehet, tuomarit ja päällysmiehet (Jos 23:2), hän siis huolehti kristillisenkin seurakunnan valvonnasta antamalla nimittää niihin vanhimpia luottamusasemiin (Ap 14:23). Ja niin kuin vastuunalaiset miehet toisinaan edustivat koko Israelin seurakuntaa esimerkiksi oikeusasioissa (5Mo 16:18), Jumala järjesti niin, että myös jokaista kristillistä seurakuntaa edustivat tällaisissa asioissa vastuunalaiset miehet, jotka pyhä henki oli asettanut valta-asemiin (Ap 20:28; 1Ko 5:1–5). Mikäli Jumalan kristillisen seurakunnan jäsenten välillä kuitenkin ilmenisi vaikeuksia, Jeesuksen Kristuksen sanat, jotka on kirjoitettu Matteuksen 18:15–17:ään (ja jotka puhuttiin ennen kuin Jehova hylkäsi juutalaisen Jumalan seurakunnan ja jotka soveltuivat siten alun perin siihen), tarjosivat näiden ongelmien ratkaisemisen tai käsittelemisen perustan.

Jehova Jumala on asettanut Kristuksen hengellisen ”ruumiin” jäsenet, ”niin kuin hän on tahtonut”. Ja Paavali sanoi: ”Jumala on asettanut eri henkilöitä seurakuntaan: ensiksi apostoleita, toiseksi profeettoja, kolmanneksi opettajia; sen jälkeen voimatekoja, sen jälkeen parantamislahjoja; auttamispalveluksia, johtamiskykyjä, eri kieliä.” Kaikki eivät toimineet samassa tehtävässä, mutta kristillinen seurakunta tarvitsi kaikkia. (1Ko 12:12–31.) Paavali selitti, että apostoleita, profeettoja, evankelistoja, paimenia ja opettajia asetettiin kristilliseen seurakuntaan pitäen silmällä ”pyhien palauttamista kohdalleen, palvelustyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme ykseyteen uskossa ja Jumalan Pojan täsmällisessä tuntemuksessa, täysikasvuisen miehen tasolle, sen mitan määrään, joka kuuluu Kristuksen täyteyteen” (Ef 4:11–16).

Israelin seurakunnalle annettiin Jumalan lait, ja se pantiin ymmärtämään, ”ettei ihminen elä yksistään leivästä, vaan että ihminen elää jokaisesta Jehovan suun ilmauksesta” (5Mo 8:1–3). Myös Jeesus Kristus tunnusti, ettei ihminen voinut elää pelkästään leivästä, ”vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jehovan suusta” (Mt 4:1–4). Tämän vuoksi on tehty tarpeelliset järjestelyt, jotta kristillisellä seurakunnalla olisi sen tarvitsemaa hengellistä ravintoa, ja Kristus itse mainitsi ”orjan”, jonka kautta tuota ruokaa jaetaan kristilliselle ”palvelusväelle”. Jeesus osoitti profetiassaan, joka koski hänen omaa läsnäoloaan ja ”asiainjärjestelmän päättymistä”, että ”isäntä” saapuessaan asettaisi tämän ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” ”kaiken omaisuutensa hoitajaksi” (Mt 24:3, 45–47).

Kokoontuminen Jehovan palvontaa ja hänen lakinsa pohtimista varten oli tärkeää Israelin seurakunnalle (5Mo 31:12; Ne 8:1–8). Samalla tavoin Jehovan palvontaa ja Raamatun tutkimista varten järjestetyt kokoukset ovat olennaisia Jumalan kristillisessä seurakunnassa, ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja neuvoikin vakavasti kirjeensä vastaanottajia, etteivät nämä jättäisi tällaista yhteen kokoontumistaan (Hpr 10:24, 25). Myöhemmin juutalaisten historiassa synagogien toimintaan liittyi Raamatun kirjoitusten lukeminen ja opettaminen, rukoileminen ja Jumalan ylistäminen. Nämä piirteet siirtyivät myös kristillisiin kokoontumispaikkoihin, joskin ilman niitä rituaaleja, joita synagogien palvontamenoihin oli lopulta lisätty. Synagogissa ei ollut erikseen asetettua pappisluokkaa, vaan Raamattua saattoi lukea ja selittää kuka tahansa harrasmielinen juutalaismies. Myöskään varhaiskristillisessä seurakunnassa ei ollut minkäänlaista jakoa pappeihin ja maallikoihin. Naiset eivät tietenkään opettaneet eivätkä vallinneet miehiä sen enempää kristillisessä seurakunnassa kuin synagogissakaan (1Ti 2:11, 12).

Sopivan järjestyksen säilyttäminen Jumalan kristillisen seurakunnan kokouksissa oli sopusoinnussa sen kanssa, että Jehova, joka antoi seurakuntajärjestelyn Kristuksen seuraajille, ei ole ”epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala”. Tällaisesta järjestyksellisyydestä oli myös paljon hengellistä hyötyä kaikille läsnäolijoille. (1Ko 14:26–35, 40.) (Ks. KOKOUS.)