Jehova on huolehtinut minusta hyvin
ALOIN palvella Jehovaa lievästi sanoen erikoisella tavalla. Vartuin kauniilla maaseudulla kaukana Uuden-Seelannin pohjoisosassa, jonka asukkaista pääosa on maoreja, kuten minäkin. Eräänä päivänä ratsastaessani hevosella serkkuni Ben lähestyi minua tiellä. Elettiin vuoden 1942 syksyä (eteläisellä pallonpuoliskolla, kevättä pohjoisella pallonpuoliskolla). Olin silloin 27-vuotias anglikaanisen kirkon aktiivinen jäsen.
Ben oli lukenut Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran presidentin, tuomari Rutherfordin, kirjoja useiden vuosien ajan, ja nyt hänen kädessään oli Vartiotorni-seuran Uuden-Seelannin haaratoimistosta tullut kirje. Siinä häntä pyydettiin kutsumaan paikkakuntalaisia johonkin paikkaan, jossa he voisivat viettää yhdessä Herran illallista. Lisäksi Benin tuli järjestää joku johtamaan tilaisuutta. Kohottaen katseensa minuun Ben sanoi: ”Se joku olet sinä.” Ylpeänä siitä, että minua pidettiin kelvollisena – olinhan kirkon ehtoollisvieras – suostuin.
Nelisenkymmentä henkeä, joista kukaan ei ollut Jehovan todistaja, kokoontui tuona iltana Benin kotiin Herramme kuoleman muistonviettoon. Saavuttuani paikalle serkkuni ojensi minulle puheen jäsennyksen. Jätin väliin ehdotetun laulun ja pyysin Benin lankoa aloittamaan rukouksella. Ryhdyin sen jälkeen käsittelemään jäsennyksessä olleita kysymyssarjoja ja Raamattuun perustuvia vastauksia. Läsnä ollut paikallinen pappi häiritsi esittäen vastaväitteitä, joihin kuitenkin vastattiin lukemalla jäsennyksessä mainittuja raamatunkohtia.
Muistan yhden jäsennyksessä esitetyistä kysymyksistä käsitelleen sitä, mihin aikaan vuodesta tätä juhlaa tuli viettää. Oli todella tyydytystä tuottavaa, että katsoessaan ulos ikkunasta kaikki läsnäolijat näkivät täysikuun. Ei ollut epäilystäkään siitä, että oli nisankuun 14. päivä.
Tuo ilta oli suurenmoinen! Tilaisuutemme kesti neljä tuntia. Siellä heräsi monia kysymyksiä, joihin vastattiin lukemalla Seuran antamassa jäsennyksessä mainittuja raamatunkohtia. Kun ajattelen jälkeenpäin tuota kokemusta, tiedän, etten olisi selviytynyt kunnialla siitä ilman Jehovan rakkaudellista huolenpitoa – vaikka en siihen aikaan ollutkaan Jehovan vihkiytynyt todistaja. Tuona muistonviettoiltana vuonna 1942 sain joka tapauksessa selville elämäni tarkoituksen.
Nuoruusvuodet
Synnyin vuonna 1914. Isäni oli kuollut nelisen kuukautta ennen syntymääni, ja muistan pikkulapsena olleeni kateellinen toisille lapsille, joilla oli rakastava isä. Kaipasin isän rakkautta hyvin paljon. Äitini elämä ilman aviomiestä oli kovaa taistelua, ja ensimmäisen maailmansodan kauaskantoiset vaikutukset hankaloittivat sitä entisestään.
Nuorukaisena avioiduin Agnes Cope -nimisen nuoren naisen kanssa, joka on ollut elämäntoverini yli 58 vuotta. Aluksi ponnistelimme yhdessä menestyäksemme elämässä. En onnistunut maanviljelijänä ankaran kuivuuden vuoksi. Sain jonkin verran huojennusta urheilusta, mutta ennen tuota vuoden 1942 muistonviettoon liittynyttä kokemusta elämälläni ei ollut todellista tarkoitusta.
Annoin todistusta sukulaisille
Tuon muistonvieton jälkeen tutkin vakavissani Raamattua ja keskustelin joidenkin serkkujeni kanssa Vartiotorni-seuran julkaisemasta raamatullisesta kirjallisuudesta. Vuoden 1943 syyskuussa eräältä toiselta alueelta tuli joitakin Jehovan todistajia tapaamaan erillään olevaa ryhmäämme. Keskustelimme tiiviisti neljä tuntia. Heti saatuani tietää, että heidän täytyi lähteä seuraavana aamuna, kysyin: ”Miksei minua voitaisi kastaa nyt?” Kaksi serkkuani ja minut kastettiin veteen upottamalla aamuyöllä kello puoli kaksi.
Sen jälkeen matkustelin laajalti todistaakseni sukulaisilleni. Jotkut heistä olivat vastaanottavaisia, ja heidän kanssaan käymäni keskustelut pohjautuivat Matteuksen 24. lukuun. Toiset eivät olleet myötämielisiä, ja niissä tapauksissa käytin Jeesuksen fariseuksille lausumia sanoja, jotka on merkitty muistiin Matteuksen 23. lukuun. Aikanaan kuitenkin opin olemaan tahdikkaampi rakkaudellisen taivaallisen Isämme esimerkin mukaisesti (Matteus 5:43–45).
Aluksi vaimoni suhtautui torjuvasti haluuni palvella Jehovaa. Pian hän kuitenkin ryhtyi palvelemaan kanssani Jehovaa, ja joulukuussa 1943 hänestä tuli vihkiytynyt, kastettu elämäntoveri. Tuona ikimuistettavana päivänä yhdessä hänen kanssaan kastettiin viisi muuta Waima-nimisessä kylässämme asuvaa, ja silloin tuon alueen Valtakunnan julistajien yhteismäärä nousi yhdeksään.
Siunauksia vastustuksesta huolimatta
Jälleen vuonna 1944 toisen alueen veljet kävivät luonamme, ja tällä kertaa he antoivat tarvitsemaamme valmennusta tavanomaisessa ovelta-ovelle-palveluksessa. Mitä ilmeisemmäksi olemassaolomme yhdyskunnassa tuli, sitä enemmän kristikunnan edustajat alkoivat vastustaa (Johannes 15:20). Paikkakunnan papit ottivat kerran toisensa jälkeen yhteen kanssamme, ja näissä yhteenotoissa käytiin pitkiä keskusteluja oppikysymyksistä. Jehova soi kuitenkin voiton, ja muita yhdyskuntaamme kuuluvia, myös sisareni, tuli Jehovan rakkaudellisen huolenpidon vaikutuspiiriin.
Kesäkuussa 1944 Waimaan perustettiin seurakunta. Uskonnollinen vaino ja vihamielisyys voimistuivat niin, että Jehovan todistajia ei suostuttu enää hautaamaan paikkakunnan hautausmaahan. Aika ajoin vastustus muuttui väkivaltaiseksi, ja kohtasimme jopa fyysistä vastustusta. Autoni ja autotallini poltettiin maan tasalle. Jehova kuitenkin siunasi meitä, ja vajaassa kolmessa kuukaudessa pystyimme hankkimaan kuorma-auton. Kasvavan perheeni taas vein kokouksiin hevoskärryillä.
Koska yhteyteemme tuli yhä enemmän väkeä, meidän oli pakko saada suurempi kokouspaikka. Niinpä päätimme rakentaa Waimaan valtakunnansalin. Tämä oli ensimmäinen Uuteen-Seelantiin rakennettu valtakunnansali. Neljän kuukauden kuluttua siitä, kun ensimmäiset puut kaadettiin 1. joulukuuta 1949, yhdistetty konventti ja vihkiäiset pidettiin tässä uudessa 260-paikkaisessa salissa. Tuohon aikaan se oli melkoinen aikaansaannos, johon pystyttiin Jehovan avulla.
Lisää osoituksia Jehovan huolenpidosta
Koska kaukana Uuden-Seelannin pohjoisosassa toimivien Valtakunnan julistajien määrä kasvoi jatkuvasti, vierailevat matkavalvojat rohkaisivat palvelemaan sellaisilla alueilla, joissa tarvitaan enemmän julistajia. Vastauksena kehotukseen muutin perheineni vuonna 1956 Pukekoheen, joka sijaitsee suoraan Aucklandista etelään. Palvelimme siellä 13 vuotta. (Vrt. Apostolien teot 16:9.)
Kaksi esimerkkiä siitä, miten Jehova huolehti meistä tuohon aikaan, pysyy lähtemättömästi mielessäni. Toimiessani kuorma-auton kuljettajana ja mekaanikkona kreivikunnanvaltuuston palveluksessa minut kutsuttiin neliviikkoiselle Valtakunnan palveluskoulun kurssille, joka pidettiin Vartiotorni-seuran haaratoimistossa Aucklandissa. Pyysin tätä tarkoitusta varten neljän viikon lomaa ja yli-insinööri sanoi: ”Kaikin mokomin. Olisipa maailmassa enemmän sinun kaltaisiasi ihmisiä. Tule palattuasi tapaamaan minua toimistooni.” Kun myöhemmin kävin hänen toimistossaan, sain noilta neljältä poissaoloviikolta palkan. Tällä tavoin perheeni aineellisista tarpeista huolehdittiin. (Matteus 6:33.)
Tämä oli ensimmäinen esimerkki. Toinen tapaus sattui sen jälkeen kun olin vaimoni kanssa aloittanut vakituisen tienraivauspalveluksen vuonna 1968. Luotimme jälleen Jehovan tukevan meitä, ja hän palkitsi sen meille. Eräänä aamuna syötyämme aamiaisen vaimoni avasi jääkaapin oven, eikä jääkaapissa ollut muuta kuin parisensataa grammaa voita. Hän sanoi: ”Sarn, meillä ei ole enää mitään syötävää. Lähdemmekö silti tänään kenttäpalvelukseen?” Vastasin: ”Kyllä lähdemme!”
Ensimmäinen ovenavaaja, jonka tapasimme, otti vastaan tarjoamamme kirjallisuuden ja antoi ystävällisesti meille lahjaksi pari tusinaa munia. Seuraavaksi tapaamamme ihminen lahjoitti meille vihanneksia: kumaroita (makeita perunoita), kukkakaalia ja porkkanoita. Muita ruokatarvikkeita, joita meillä oli tuona päivänä kotiin palatessamme, olivat liha ja voi. Miten hyvin se, mitä Jeesus sanoi, pitikään paikkansa meidän tapauksessamme: ”Tarkkailkaa kiinteästi taivaan lintuja, koska ne eivät kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin; silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole arvokkaampia kuin ne?” (Matteus 6:26.)
Aluemääräys ulkomaille
Cookinsaarilla sijaitseva Rarotonga oli paikka, johon meidät määrättiin erikoistienraivaajiksi vuonna 1970. Se oli kotimme seuraavat neljä vuotta. Ensimmäinen täällä kohtaamamme haaste oli uuden kielen oppiminen. Uuden-Seelannin ja Cookinsaarten maorin välisten yhtäläisyyksien ansiosta pystyin kuitenkin pitämään ensimmäisen esitelmäni viiden viikon kuluttua saapumisestamme.
Cookinsaarilla oli muutamia Valtakunnan julistajia, mutta kokouspaikkaa siellä ei ollut laisinkaan. Vastauksena rukouksiin Jehova jälleen täytti tarpeemme. Erään kauppiaan kanssa aivan ohimennen käydyn keskustelun ansiosta saatoimme vuokrata sopivan maa-alueen, ja ennen kuin vuosi oli kulunut, meillä oli pieni omakotitalo ja 140-paikkainen valtakunnansali. Siitä lähtien saimme Jumalalta siunauksia siunausten perään.
Arvostimme aivan erityisesti sitä vieraanvaraisuutta, jota saarelaiset osoittivat meitä kohtaan. Ollessamme palveluksessa meille tarjottiin usein virvoitusjuomia, mikä olikin hyvin miellyttävää tuossa kuumassa ja kosteassa ilmastossa. Usein jotkut jättivät nimeään ilmaisematta banaaneja, papaijoita, mangoja ja appelsiineja ulkoportaallemme, mistä me kotiin tultuamme löysimme ne.
Vuonna 1971 vaimoni ja minä matkustimme yhdessä kolmen rarotongalaisen julistajan kanssa Aitutakin saarelle, joka on tunnettu kauniista laguunistaan. Noiden vieraanvaraisten asukkaiden joukosta tapasimme ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita Jumalan sanasta. Aloitimme neljä Raamatun kotitutkistelua, joita jatkoimme kirjeitse palattuamme Rarotongaan. Aikanaan nämä Aitutakissa asuvat tutkisteluoppilaat menivät kasteelle ja sinne perustettiin seurakunta. Vuonna 1978 Cookinsaarille rakennettiin toinen valtakunnansali. Vastauksena siihen, että me istutimme ja kastelimme, Jehova sai aikaan jatkuvan kasvun (1. Korinttolaisille 3:6, 7).
Minulla oli etu käydä kymmenellä Cookin saariryhmän saarella. Usein olosuhteet olivat koettelevat. Erään kerran 180 kilometrin laivamatka Atiuun kesti yli kuusi päivää voimakkaan tuulen ja merellä raivonneen myrskyn takia (vrt. 2. Korinttolaisille 11:26). Vaikka ruokaa olikin niukalti ja monet matkustajat olivat merisairaita, olin kiitollinen siitä, että Jehovan huolenpidon turvin pääsin turvallisesti määränpäähäni.
Vuonna 1974 meiltä evättiin lupa oleskella Cookinsaarilla, joten meidän oli palattava Uuteen-Seelantiin. Tuohon aikaan noilla saarilla oli kolme seurakuntaa.
Lisää palvelusetuja – ja koetus
Ollessamme taas Uudessa-Seelannissa avautui uusia tilaisuuden ovia (1. Korinttolaisille 16:9). Seura tarvitsi jonkun, joka kykeni kääntämään Vartiotornia ja muuta raamatullista kirjallisuutta Cookinsaarten maoriksi. Tämä etu annettiin minulle, ja olenkin tehnyt tätä työtä tähän päivään asti. Sitten minulle tarjoutui tilaisuus käydä tapaamassa säännöllisesti Cookinsaarilla asuvia veljiäni ensin kierrosvalvojana ja myöhemmin piirivalvojan sijaisena.
Erään vierailuni yhteydessä lähdimme rarotongalaisen erikoistienraivaajaveljen Alex Napan kanssa 23-päiväiselle merimatkalle Manahikiin, Rakahangaan ja Penrhyniin, jotka kuuluvat Cookinsaarten pohjoisiin saariin. Jehova vaikutti kaikilla näillä saarilla asuvien vieraanvaraisten ihmisten sydämeen niin, että he järjestivät meille majoituksen ja hankkivat paljon raamatullista kirjallisuutta (vrt. Apostolien teot 16:15). Näillä saarilla on paljon helmisimpukoita, ja monesti ihmiset lahjoittavat helmiä maailmanlaajuisesta saarnaamistyöstä koituvien kulujen peittämiseksi. Kun me siis annoimme hengellisiä helmiä, saimme vastaavasti kirjaimellisia helmiä (vrt. Matteus 13:45, 46).
Tämä maailman syrjäinen kolkka on mitä kaunein! Kuvittelepa valtavien haiden uivan rauhaisasti yhdessä lasten kanssa laguunissa. Öinen taivas oli todella upea näky. Miten hyvin psalmistan sanat pitävätkään paikkansa: ”Päivä päivän jälkeen panee puheen pulppuamaan, ja yö yön jälkeen ilmoittaa tietonsa.” (Psalmi 19:3, UM.)
Yhdeksän vuotta sitten uskollisuutemme joutui todelliseen kokeeseen. Vaimoni joutui sairaalaan aivoverenvuodon takia, ja hänelle olisi pitänyt tehdä leikkaus, jota lääkäri ei kuitenkaan suostunut tekemään ilman verta. Emme vaimoni kanssa voineet omantunnonsyistä hyväksyä sellaista menetelmää, joka olisi vastoin Jumalan lakia. Kirurgin omatunto taas vaati häntä käyttämään kaikkia mahdollisia keinoja elämän pelastamiseksi, myös verta.
Vaimoni terveydentila heikkeni, ja hänet siirrettiin teho-osastolle, jossa häntä sai käydä tapaamassa vain harvoin. Tärykalvoissa ollut paine aiheutti hänen kuulonsa heikkenemisen. Hänen tilansa muuttui kriittiseksi. Käytyäni erään kerran vaimoni luona lääkäri seurasi minua autolleni ja väitti, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä vaimolleni leikkaus ja käyttää verta, ja hän yritti saada minut suostumaan siihen. Vaimoni ja minä luotimme kuitenkin Jehovaan – vaikka hänen lakinsa tottelemisen vuoksi menettäisimmekin muutaman vuoden tästä nykyisestä elämästä.
Yllättäen vaimoni tila parani huomattavasti. Eräänä päivänä kun tulin tapaamaan häntä, hän istui sängyssä ja luki. Seuraavina päivinä hän alkoi todistaa potilaille ja hoitohenkilökunnalle. Silloin minut kutsuttiin kirurgin toimistoon. Kirurgi sanoi: ”Olette todellakin onnenpekka, herra Wharerau! Uskomme, että vaimonne sairaus on parantunut.” Yllättäen hänen verenpaineensa vakiintui. Vaimoni ja minä kiitimme yhdessä Jehovaa ja toistimme päätöksemme tehdä parhaamme hänen palveluksessaan.
Nykyinen aluemääräykseni on taas Cookinsaaret, ja palvelen jälleen Rarotongassa, mikä on hyvin siunauksellinen etu. Kun muistelemme vaimoni kanssa menneitä, tunnemme kiitollisuutta siitä, että Jehova on huolehtinut meistä palvellessamme häntä lähes viidenkymmenen vuoden ajan. Aineellisesti meiltä ei ole koskaan puuttunut elämän välttämättömyyksiä, ja hengellisiä siunauksia on ollut enemmän kuin kykenemme luettelemaan. Merkittävä siunaus on se, että monet lihallisista sukulaisistani ovat ottaneet totuuden vastaan: laskujeni mukaan yli 200 heistä on nykyään kastettuja Jehovan todistajia, ja 65 heistä on lapsia tai lapsenlapsia. Yksi lapsenlapsistani on Uuden-Seelannin Beetel-perheen jäsen, kun taas yksi tyttäristäni työskentelee miehensä ja kahden poikansa kanssa eri haaratoimistojen rakennuksilla. (3. Johannes 4.)
Katsoessani tulevaisuuteen vaalin mielessäni ajatusta elämästä paratiisissa, jonka kaikkialle maailmaan ulottuva kauneus ylittää jopa sen vehreän laakson kauneuden, jossa synnyin. On suurenmoista toivottaa tervetulleiksi äitini ja isäni, kun he saavat ylösnousemuksen, ja kertoa heille lunnaista, Valtakunnasta ja kaikista muista Jehovan huolenpidon ilmauksista.
Päätökseni, jota vahvistaa tieto siitä, että Jehova huolehtii minusta, on psalmistan Psalmissa 104:33 lausumien sanojen mukainen: ”Kaiken ikäni minä ylistän Herraa, minä veisaan Jumalani kiitosta, niin kauan kuin elän.” (Kertonut Sarn Wharerau.)
[Kuva s. 28]
Vuonna 1950 rakennettu Uuden-Seelannin ensimmäinen valtakunnansali